Suomi Pietarin tiellä

Voin kuvitella, ettei professori Markku Kuisman tapa kirjoittaa suurelle yleisölle miellytä kaikkia perinteisen tyylin edustajia. Minua Kuisman illuusioton ja paikoin inhorealistinen perusasenne miellyttää, koska olen lukenut liian monta jossittelevaa, selittelevää, puolustelevaa ja kaunistelevaa teosta, vaikka tarkoitukseni on ollut etsiä näkemystä historiallisten tapahtumien todellisuuden eri puolista.

Markku Kuisma on eri maata, myös kirjoittaessaan näennäisesti haukotuttavasta aiheesta kuten Suomen ja Venäjän taloussuhteista kolmen vuosisadan ajalta (Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 - Siltala 2015). Kuisman käsittelyssä talous muuttuu yhteiskuntien ja yksilöiden vaiheita rytmittäväksi voimaksi, joka ei näytä perusrakenteiltaan muuttuvan, vaikka kaikki näyttäisi muuttuvan.

Kuisman tapa puolihuolimattomasti ja rennosti tiivistää valtavia asioita tyyliin "Valkoinen Suomi oli kesän 1918 alkaessa keisarillisen Saksan miehittämä vasallivaltio, halusi se tai ei." (s. 182) on traditionalistien näkökulmasta liki hävytöntä. On tällaisissa yhteenvedoissa aina riski yksinkertaistaa asioita liikaakin, mutta toisaalta on terveellistä saada kuin rättinä naamalle kiteytys, jollaista kukaan ei ole uskaltanut aikaisemmin tehdä. Tai ei ainakaan haluaisi lukea.

* * *

Historiaan suhtaudutaan Suomessa perinteisesti jotenkin "kunnioittavasti", ikään kuin se ei olisi yhtä hyvin tavallisten kuin epätavallisten ihmisten historiaa. Kuisma tarkastelee ns. suurmiesten tekoja ilman katteetonta ihastelua tai taivastelua. Se on minusta aina tervetullut muistutus siitä, että kansakunnan kaapin päälle nostetut henkilötkin ovat toimineet oman aikansa sallimissa puitteissa usein hyvin vääristyneen informaation ja erilaisten paineiden vaikutuksen alaisena. Kuisma ei pilkkaa, mutta ei myöskään kaunistele rooleja, joita yksilöt ovat itselleen ottaneet tai joihin he ovat joutuneet.

Silti kaiken läpi kulkee voimakkaan värisenä (en sano, minkä värisenä) yksilöistä riippumattomana kansakuntien välisen vuorovaikutuksen vuo, joka ei näytä vuosituhansienkaan aikana suuremmin muuttuneen, vaikka toimijoiden nimet ja eri aikoina valojen vannomisia vastaanottaneet ideologiat ovat vaihdelleet. Kuisman mielestä historiasta ei yleensä opita mitään, mutta tiettyjen isojen kuvoiden ymmärtäminen ja hyväksyminen voisi olla ainakin pienille kansakunnille hyvä asia.

Erityisesti suhtautumisessa Venäjään ja muihin Euroopan valtatekijöihin kuten Saksaan ja Isoon-Britanniaan näitten isojen kuvioiden toistumisen Kuisma näyttää mielenkiintoisella tavalla. Sijaintimme Pohjois-Euroopan ja Venäjän välissä pysyy kuten myös suurvaltojen pyrkimys häikäilemättä edistää omia etujaan pienten kustannuksella. Tässä suhteessa Kuisma ei päästä mitään valtaa muita vähemmällä.

* * *

2010-luvun aktiivisen Venäjän-vastaisen propagandameren tyrskyissä Kuisman teksti muistuttaa toistuvasti siitä, että Venäjän naapuruus on aina säädellyt Suomen pärjäämistä myös hyvässä mielessä. Kuisma ei ole Matti Klingen symboloimalla tavalla keisarivallan ihailija, mutta vakuuttavasti hän osoittaa, kuinka monta kertaa historian aikana juuri Pietari on ratkaissut suomalaisen talouselämän isot kuviot tavalla tai toisella.

Yllättävän hyvin Kuisma kuljettaa tapahtumien yleisen logiikan nykyhetkeen asti. Toisin kuin yleiselle vihapuheelle kuuliaiset propagandistit, hän tarkastelee viileän analyyttisesti myös Putinin Venäjää yhtenä loogisena vaiheena prosessissa, jossa todelliset päättäjät eli suuryritysten johtajat ja omistajat keskinäisiä välejään selvittelevät. Venäjä on aina kokonsa ja sen mittaisten intressiensä takia uhka, mutta samoista syistä myös valtava mahdollisuus.

Ehkä hiukan yllättäen Kuisma analysoi kirjansa lopulla myös Suomen EU- ja euro-ratkaisuja huonosti peitetyllä sarkasmilla: "Päätös tehtiin koko sillä kansanvallan voimalla, jonka neljänkymmenen prosentin tuki kaikista äänioikeutetuista soi." (s. 327) Kuisma on sitä mieltä, että EU-kriitikkoja pilkkaavat "länsikiihkoilijat" edustavat asenteessaan itäeurooppalaista alemmuudentuntoa. Ehkä saammekin seuraavaksi lukea inhorealistisen analyysin Suomen EU-ratkaisuista?

"Kaikki voi muutenkin olla toisin. Voisihan Suomi olla kuin Ruotsi 1809 jälkeen. Pysyä suvereenissa ja rauhallisessa puolueettomuudessaan ja noukkia tilaisuuden tullen kastanjat tuhkasta  kuin kunnan kauppakansa. Se edellyttää vain halua ja rohkeutta olla vapaasti ja itsenäisesti oma itsensä". (s. 335)