Somejuoppo, laitenarkkis ja tsekkaushullu

Kuuntelin muutama päivä sitten Lapinlahden Lintujen laulua Tenukeppi, joka listaa Mikko Kivisen suulla mittavan valikoiman alkoholisteille keksittyjä lempi- tai haukkumanimiä. Äsken luin valokuvaaja Jonna Rutasen haastattelun, jossa hän kertoo sanoin ja kuvin modernien viestintälaitteiden synnyttämästä kaikille tutusta ilmiöstä eli siitä, miten "älylaitteet ovat tulleet ihmisten väliin". (Minä en näille laitteille äly-etuliitettä antaisi, mutta olkoon tämän kerran).

Kyllähän se addiktiosta, riippuvuudesta vihjaa, jos toisiaan teoriassa rakastavat ihmiset räpläävät ruokapöydässäkin mieluummin laitteita kuin katsovat silmiin, kuuntelevat ja keskustelevat. Tarkoitukseni ei ole nyt moralisoida ihmisten valintoja vaan pohtia lyhyesti sitä, onko jo syytä puhua somejuopoista, laitenarkkareista ja tsekkaushulluista (nämä käsitteet tulvivat mieleeni, kun Mikko Kivinen ja Jonna Rutanen yhdistyivät aivoissani).

Jos addiktiomme on tilapäinen ilmiö, johon kyllästytään kuten leipäkoneeseen tai porealtaaseen, huolta ei varmaankaan ole. Ihan siltä ei kuitenkaan näytä. Pikemminkin tämä kaikki näyttää vain leviävän ja saavan koko ajan groteskimpia muotoja. Minun verkkokalvoilleni on syöpynyt lyhyt videonpätkä kiinalaisesta naisesta, joka valvontakameran todistaessa kävelee kännykkäänsä tuijottaen laiturin reunan yli ja katoaa veteen. Tämä nainen kuoli addiktionsa takia.

* * *

Itseäni on mietityttänyt erityisen paljon se, kuinka suuri vetovoima uusilla laitteilla ja niiden tarjoamalla maailmalla näyttää olevan sellaisiin ihmisiin, joita itse pidän fiksuina. Kyllähän järki sanoo, että viestintävälineitä ei pitäisi käyttää kohtuuttomasti. Mutta kovasti näyttää siltä, että kohtuukäyttö on yhtä vaikeaa alkoholistille kuin somejuopollekin. Kun joku pimeässä katsomossa elokuvan jo alettua ottaa kännykän esiin, riippuvuus on yhtä vahvaa kuin kemiallisilla aineilla.

Ehkä siitä onkin kysymys. Ehkä pienillä näytöillä varustetut laitteet tarjoavat ihmisaivoille mielihyvää loputtomalla datan (joskus myös informaation) virralla, joka tuntuu lupaavan, että tämä hauskuus ei lopu koskaan. Kuten ei lopukaan, kun selataan ruudun alareunasta loputtomasti esiin nousevaa pikkuviestien ja kuvien, vitsien ja videoklippien vuota. Ehkä somejuoppo pelkää virran loppumista kuten alkoholisti sitä hetkeä, jolloin kaikki on juotu, viimeisetkin tipat tiristetty kumollaan olevista pulloista.

Jos somejuoppous ja laitenarkkarius ovat oire todellisesta mielen sairastumisesta, taidamme olla pahassa pulassa. Entä jos kaikkialla riehuva vihapuhe on ainakin osittain sairastuneiden mielten reaktiota? Kun istun junassa kirjaa lukien, useimmat kanssaihmiset näpelöivät kännykkäänsä. Minä vilkuilen heitä, he eivät vahingossakaan vilkaise minuun päin. Minua ei ole, koska edustan ikävää todellisuutta, en kännykän mitä tahansa lupaavaa virtuaalimaailmaa.

* * *

Onko pakonomainen statuksen tsekkaus sairaus? Pitäisikö kutsua lääkäri, jos kokoukseen kutsutut ihmiset kiinnittävät päähuomio henkilökohtaiseen näyttöönsä ja häiriintyvät heille esitetyistä kysymyksistä? Jos kännykkä täytyy vaihtaa uusimpaan malliin hinnalla millä hyvänsä, onko potilas jo hoidon ulottumattomissa? En tiedä, tuskin tietää kukaan muukaan.

Asiat näyttävät päällisin puolin sujuvan kuten ennenkin. Vai onko sekin harhaa, jonka synnyttävät miljardit somejuopot ja laitenarkkarit teeskentelemällä olevansa läsnä, täällä, paikalla, mukana? Entä jos SSS-hallituksen hirvittävän huono työnjälki johtuu somesairauksista? Stubb tiedetään someaddiktiksi, Soinikin kirjoittaa plokiaan. Ehkä Sipilä on kaappisomettaja ja Björn Wahlroos pelaa salaa Grand Theft Auto vitosta muiden raharikkaiden kanssa?

Joudun selittelemään, miksi en ole vastannut puheluun tai tekstiviestiin, koska en kanna kännykkää mukanani ja merkkiäänet voivat jäädä kuulematta. Minua painostetaan, koska en ole FB:ssä ja jään paitsi niin paljosta. Joskus tunnen itseni Hollywoodin kauhuelokuvan päähenkilöksi, joka elää somezombien kansoittamassa maailmassa laina-ajalla odottaen sitä hetkeä, jolloin poikkeavuuteni paljastuu. Ja paljastuuhan se väkisinkin, kun kännykkä on taas unohtunut ottaa mukaan ja minua ei saa kiinni koiranulkoilutuslenkiltä. Kohta ne tajuavat, että tein sen tahallani.

Ehkä me tarvitsemme tulevaisuudessa alueita ja ajanjaksoja, joilla ja jolloin ei ole kenttää kenellekään. Jolloin laite kuin laite muuttuu takaisin kimpaleeksi metallia ja muovia. Jolloin kommunikaation ainoa mahdollinen muoto on ihmisten välinen katse-, puhe- ja kosketuskontakti. Jos ajatuskin synnyttää vieroitusoireita, tarve on ilmeinen.