Liian liberaali valkoiselle Suomelle

Oletan rohkeasti, että kulttuurihistorioitsija Petri Laukka on kirjallaan K. J. Ståhlbergin armoton matka (Into 2022) halunnut kerrata nuoren tasavallan vaikeaa alkua ja samalla valaista ensimmäisen presidenttimme, Kaarlo Juhana Ståhlbergin uraa ja elämäntyötä, ehkä myös valtiofilosofista ajattelua. Sama ajatus näyttää olleen mielessä monilla muillakin poliittisen historiamme tutkijoilla ja popularisoijina, sillä vuoden 2022 aikana ovat ilmestyneet myös Esa Lehtisen Ensimmäinen tasavalta : K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta (ntamo) ja Marjaliisa Hentilän Tasavallan ensimmäiset : presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919-1925 (Siltala) sekä vuonna 2021 Heikki Roiko-Jokelan Kriisien värittämät vuodet (K. J. Ståhlbergin säätiö). Petri Laukka on päättänyt erottua joukosta yhdistämällä tarinan syksyllä 1930 vahingossa käynnistyneen ja lopulta täysin pieleen menneen muilutuksen perinteisempään kronologiseen elämäkertaan.

En ole ihan varma siitä, onko ratkaisu tyylillisesti tai tiedollisesti onnistunut. Muilutus on kerrottu Ståhlbergien subjektiivisesta näkökulmasta, joka on periaatteessa kiinnostava, mutta käytännössä aika vähätehoinen, koska lukija tietää alusta alkaen, miten hankkeessa käy. Muilutusmatkasta raportoiva Ståhlberg pohdiskelee jonkin verran, mutta mitään erikoisen mieleen jäävää ei tapahdu eikä yhteiseen muistiin kirjata. Tämän sivujuonen konnat eli äärioikeistolaiset muiluttajat on kuvattu tavalla, joka on yleensä varattu katalille kommunisteille. Tarinan mielenkiintoisimmaksi yksityiskohdaksi jääkin auto, kuvauksen perusteella upouusi Chevrolet, joka miellyttää matkustamisesta pitävää Ståhlbergiä, vaikka oma ja puolison henki ja hyvinvointi ovat uhattuina,

Jotain paradoksin kaltaista on siinä, että näennäisesti Ståhlbergin vaiheet tarjoavat valtavan määrää yleistä ja yksityistä draamaa, mutta loppujen lopuksi arki on yhtä ja samaa suuren arvostuksen ja loputtoman haukkumisen kirjomaa pötköä, koska päähenkilö on suoraan sanoen vähän tylsä; osaava, edistysmielinen ja yhteistä hyvää vilpittömästi tavoitteleva suurmies, mutta siltikin vähän tylsä. Kuvaavaa on, että Ståhlbergin julkinen kuva paranee merkittävästi, kun hän dramaattisesti ison perheen yksinhuoltajaksi jäätyään avioituu uudelleen kirjallisesti lahjakkaan ja edustuskykyisen Ester Hällströmin kanssa.

 * * *

Petri Laukka on kirjoittanut Ståhlbergin elämäkertaa selkeästi äärioikeiston vimmaisia häijyyksiä torjuvaksi puolustuspuheeksi. Laukka ei piilottele Ståhlbergin suhteellisen harvoja selkeitä epäonnistumisia ja pelisilmän pettämisiä, mutta pääasiana on ja pysyy Ståhlbergin yhteiskunnallisen ajattelun puolustus ja esiin nostaminen. Hyvänä esimerkkinä tästä on kieltolaki, jota Ståhlberg vastusti jo ennen itsenäisyyttä kaukonäköisin ja järkiperäisistä syistä sortumatta toiveajatteluun tai ideologiseen suhtautumiseen viinan kiroja pohdittaessa. Vaikka Ståhlberg kärsi 1919 äänestyksessä selkeän tappio, kieltolaki osoittautui käytännössä epäonnistuneeksi juuri niistä syistä, jotka liberaali oikeusoppinut osasi päätellä, vaikka ei saanut jääräpäisiä aikalaisia kuuntelemaan itseään.

On perusteltua väittää, että juuri Ståhlberg oli avainasemassa prosessissa, jonka seurauksena Suomesta tuli perustuslaillinen tasavalta ja oikeusvaltio. Hän ei tietenkään ratkaissut Saksan tappiota maailmansodassa, joka käytännössä veti maton alta sekä saksalaismieliseltä oikeistolta että monarkisteilta, jotka olivat laskeneet kaiken Saksan voiton varaan. Mutta kun Saksa oli romahtanut, juuri Ståhlberg symboloi varsinaisia luokkapuolueita ja niiden edustajia paremmin yleistä ja yhtäläistä kansalaisyhteiskuntaa, jossa varallisuus ei määritä äänioikeutta eikä enemmistöllä ole oikeutta harrastaa mielivaltaa. Tällä linjalla Ståhlberg sai keskustan ja vasemmiston tuen ja voitti ensimmäiset presidentinvaalit. Oli yhdestä äänestä kiinni, ettei hän saanut enemmistöä heti ensimmäisessä äänestyksessä, joten mistään taktikoinnista ei ollut kysymys.

Oikeisto vihasi Ståhlbergiä pysyvästi ja syvästi, koska hän ei jakanut luokkavihan, väkivaltaisen komennon ja yleisen ahdasmielisyyden arvoja. Nykypäivän näkökulmasta tätä vihaa on vaikeampi ymmärtää, mutta juuri päättyneen sisällissodan julma henki hallitsi suurta osaa porvaristosta ja Ståhlbergin kaltaiset liberaalit ajattelijat olivat harvassa. Häntä pidettiin luokkapetturina, joka oli valmis armahtamaan punakapinalliset rivimiehet, mutta vaati lain mukaisia rangaistuksia valkoisten rikoksista. Todellisuudessa Ståhlberg taipui hyväksymään ns. kommunistilait, suhtautui kristinuskoon myönteisesti ja hyväksyi muutenkin ns. tavalliset porvarilliset perusarvot. Mutta se ei riittänyt, koska hän ei ollut valmis mihinkään laittomuuksiin, kiihkoiluun tai väkivaltaan. Ståhlberg ei myynyt periaatteita, mistä hän joutui maksamaan valkoisen vallan pysyvällä halveksunnalla.

* * *

Miksi lapualaiset ryhtyivät arvostetun ex-presidentin muilutuksen kaltaiseen älyttömään operaatioon? Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät ole varmuudella selvinneet, voinee puhua ylenpalttisesta juopottelusta aiheutuneesta harkintakyvyn täydellisestä pettämisestä. Oikeistossa oli epäilemättä paljonkin ihmisiä, joilla ei ollut mitään Ståhlbergin kyyditsemistä vastaan sinänsä. Häntäkin haukuttiin kommunistiksi, joten miksi ei siis samaa kohtaloa kuin aidoillekin. On kuitenkin epätodennäköistä, että kukaan oikeiston merkittävä johtohenkilö olisi selvin päin lähtenyt juuri Ståhlbergiä muiluttamaan, koska teko herätti voimakasta vastustusta ja toimi käytännössä vastoin äärioikeiston toiveita. Syksyllä 1930 Ståhlberg oli kyllä vielä kelvollinen presidenttiehdokkaaksikin, mutta tuskin häntä laajemmin pidettiin vaarallisen "vasemmistolaisena". Hänellä ei ollut esimerkiksi suomalaisten kommunistien tukea yhtään sen enempää kuin äärioikeistonkaan suunnalta.

Ståhlberg näyttäytyy Laukan kirjassa vähän kömpelönä, mutta johdonmukaisena periaatteen miehenä, jonka poliittisen kunnianhimon laadusta ja määrästä ei oikein saanut selvää. Hän ei tyrkyttäytynyt tehtäviin, pikemminkin toppuutteli ja suostui vasta, kun näytti siltä, että "kansa" häntä riittävässä määrin kutsui palvelukseen. Mutta esimerkiksi Risto Rytin pyyntöihin ryhtyä sotaa käyvän Suomen pääministeriksi Ståhlberg ei taipunut. Hän ei myöskään halunnut olla käytännössä yhteistyössä Mannerheimin kanssa. Välit olivat rikkoutuneet pian sisällissodan jälkeen, eivätkä ilmeisesti koskaan parantuneet. Pienen edistyspuolueen jäsenenä Ståhlberg joutui myös huomaamaan, että arvostus ei aina muuttunut poliittiseksi työnnöksi.

Nykypäivän näkökulmasta arvioituna Ståhlberg joutui melkein koko julkisen uransa ajan räikeän ja ilkeän vihapuheen uhriksi. Hän ei ollut kuitenkaan ainoa, kaikki puoluelehdet antoivat palstatilaa myös nimimerkin suojasta tapahtuneelle häijyydelle, jossa ei minkäänlaista intimiteettisuojaa tunnustettu eikä henkilökohtaisuuksiin menemistä kaihdettu. Lehdet eivät painaneet rivouksia, mutta kohteliain sanakääntein ilmaistut herjaukset olivat tavanomaisia ja niitä arvioitiin usein myös oikeuselimissä. Vuoden 1930 muilutus oli poikkeuksellisen räikeä teko, sitä pahempaa olisi ollut vain poliittinen murha, joita niitäkin tapahtui muutamia. Mutta eräänlaisena vahingonlaukauksena kyyditystä on pidettävä, ei Ståhlbergin poliittisen merkityksen symbolina. Äärioikeiston vihapolitiikassa asenteet kärjistyivät usein henkilöihin kohdistuvina tekoina, mutta nämä teot kertoivat enemmän tekijöistään kuin kohteistaan.

Nuori Ståhlberg kihlattunsa Hedvig Wåhlbergin kanssa ateljeekuvassa.  

Ina Liljeqvist & Co, Oulu, 1890-l. Helsingin kaupunginmuseo.

Me ja muut tietoiset eläimet

Tom Mustill on ns. valashullu ja hänen kirjansa Kuinka puhua valasta : Tutkimusmatka eläinten viestinnän tulevaisuuteen (Aula 2022) on voimakkaan "puolueellinen" selonteko prosessista, joka teki kirjoittajastaan valasfanin ja vimmaisen lajienvälisen viestinnän tavoittelijan. Ikään kuin sivutuotteena Mustill tarjoaa loputtomasti pohdittavaa jokaiselle, joka suhtautuu kriittisesti ihmiskeskeiseen luontokehitykseen. Luotettavan tiedon vähyyden takia edes intoilija ei tohdi julistaa, millä tavalla valaat ja muut älykkäät eläimet ovat vähintäänkin kaltaisiamme, mutta se käy ilmi, että vanhat kuvitelmat jostain jyrkästä kynnyksestä, jonka yli vain ihminen on päässyt, ovat sekä kestämättömiä että hedelmättömiä. Mustill joutuu kirjan mittaan ja lopuksi myöntämään, ettemme osaa vielä valasta, vaikka ymmärtävä tieto eläinten kommunikaatiosta on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäisesti.

Mustill kirjoittaa sujuvasti, vaikka hänen tyylinsä on ajoittain tiedelehtien haastatteluiden tapaista väsyttävää siirtymistä mahtavasta asiantuntijasta toiseen tekodramaattisten välihuokailuiden ja haastateltavien fyysisten piirteiden koomisten kuvailujen takia ("Silmälasipäinen ja siistipartainen Bruce", "urheilullisen näköinen, hieman päälle kuusikymppinen nainen, jolla on puolipitkät kastanjanruskeat hiukset, oli pukeutunut farkkushortseihin ja siniseen T-paitaan"). Kirjan kuvitus olisi mielenkiintoista, mutta sen mahdollisuudet on tuhottu naurettavan pienillä ja alhaisen resoluution kuvilla. En tiedä, onko näin jo alkuteoksessa, mutta ratkaisu alentaa kirjan houkuttelevuutta. Onneksi oikoluku on pääosin kohdillaan ja hakemistokin löytyy.

Mustill ei vedonne lukijaan, jolla on omasta mielestään vankat ja perustellut näkemykset Maan eliökunnan hierarkkisesta rakenteesta. Kirjan pääviesti ei tosin liity siihen, missä määrin muut eläimet ovat ihmistä "huonompia" tai "parempia". Mustill jahtaa henkilökohtaisesti mahdollisuutta päästä kommunikoimaan pienten ja suurten valaitten kanssa niin, että kumpikin tietää, mitä toinen ajattelee. Paljon on kertynyt aineistoa, jonka perusteella voidaan arvella valailla olevan paljon samantyyppisiä sosiaalisia ja viestinnällisiä tapoja kuin ihmisellä, mutta ratkaisevaa ymmärrystä siitä, mitä valaiden uskomattoman monipuolinen äänellinen (kattaen myös ihmisen kuuloalueen ulkopuolelle jääviä taajuuksia) aktiivisuus sisältää. Se voi olla ihmisen näkökulmasta "rajoittunutta", mutta on merkkejä myös siitä, että se voi olla huikeasti ilmaisuvoimaisempaa kuin ihmisellä. Ainakin se on paljon monipuolisempaa kuin aiemmin on uskallettu kuvitella.

* * *

Vaikka Tom Mustill on kiihkeä luontoihminen, hänen kirjansa toinen ylistyslaulu kaikuu ehkä hieman yllättäen modernille tekniikalle ja erityisesti ns. tekoälytutkimukselle, jonka ansiosta tutkijoille kertynyttä suunnatonta dataa valaiden viestinnästä on päästy analysoimaan mielekkäällä tavalla. Mustill ylistää koodareita, joiden työn ansiosta tuhansista tunneista valaiden laulun ja muun ääntelyn tallenteita pystytään löytämään - siis se tekoälyalgoritmi löytää - malleja, kuvioita ja konkreettisia tilastoitavia lukumääriä. Ihmisen aistit eivät näe likikään yhtä tarkasti, eikä hidas katseemme ehtisi koskaan käydä läpi sitä valtavaa datamäärää, jota algoritmi pureskelee nikottelematta tunnista ja päivästä toiseen.

Mustill ylistää sitä muutosta, jonka ansiosta melkein kaikki valaslajit sukupuuttoon ajanut tolkuton valaiden teurastaminen saatiin pääosin lopetettua 1970-luvulla. Kirjasta käy ilmi sekä se, että suhtautuminen valaisiin muuttui aivan viime hetkellä, mutta myös se ilahduttava tosiasia, että monien valaslajien tilanne on tällä hetkellä suhteellisen valoisa eli sukupuutto uhkaa vain joitakin lajeja, ei koko eläinryhmää. Mustill ei kirjassaan paneudu tarkemmin siihen, mitkä maat ovat jatkaneet valaiden pyydystämistä tai pohdi, pitäisikö kuitenkin valaiden pyytäminen sallia sellaisille alkuperäisasukkaiden ryhmille, joille kyse on sekä toimeentulosta että tärkeästä perinteestä. Tämä ei ole valaanpyynnin kritiikkiä, vaikka kirjoittajan näkemys asiasta käykin ilmi. Kuten myös se, että vaikka suoranainen teurastaminen on lähes loppunut, monet muut ihmisen aiheuttamat häiriöt kuten valtamerten saastuminen, muoviroskan määrä, laivojen ja öljynporauksen äänet ja monet muut haitat vaikeuttavat edelleen valaiden elämää.

Mustill on selvästi pyrkinyt varomaan valaiden ylenpalttista inhimillistämistä, vaikka aika usein hänen puheensa valaiden upeudesta on aika hurmioitunutta. Mustill haluaa selvästikin pitää kiinni biologisesta perusasenteesta, siitä, että ihminen ja valaat ovat molemmat eläinlajeja, erilaisia, mutta myös yllättävän samanlaisia. Lempeästi, mutta selkeästi Mustill torjuu esimerkiksi joidenkin valasentusiastien näkemykset siitä, että valaat ovat todellisuudessa avaruudesta tulleen vieraan älyn edustajia, jonkinlaisen muinaisen viisauden ja kultaisen ajan jäänteitä, joita meidän tulisi palvoa ja seurata. Mutta toisaalta Mustill kertoo koko ajan uusia tietoja siitä, miten yllättäviä kykyjä valailta löytyy sekä yksilöinä että lajeina. Tieto on lisääntynyt, mutta se ei tarkoita, että tietäisimme välttämättä vielä kovinkaan paljon. Syvissä valtamerissä elävien eläinten tutkiminen on yllättävänkin hankalaa ihmiselle, joka ei valaan tavoin pysty olemaan 28 minuuttia hengittämättä tai sukeltamaan ilman vaurioita tuhansien metrien syvyyksiin.

* * *

Mustillin kiinnostuksen ytimessä on lajienvälinen viestintä. Lukija voi perustellusti kysyä, miksi meidän tulisi pyrkiä oppimaan muiden eläinlajien kieliä ja suoraan kommunikaatioon niiden kanssa. Eikö riittäisi, että ihminen jättää nämä eläimet rauhaan murhanhimoltaan ja tyytyy keräämään tietoa tekniikoilla, jotka eivät häiritse valaiden elämänmenoa? Itse olisin taipuvainen vastaamaan, että ehkäpä olisi hyvä, että se riittäisi. Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Tom Mustillin kaltaisten biologien valtavan kiinnostuksen sellaiseen mahdollisuuteen, että ihminen ja aivan toisenlainen eläinlaji pystyisivät aidosti kommunikoimaan tietoisella tasolla. Kädellisten lähisukulaistemme kanssa olemme onnistuneet kehittämään monenlaisia kommunikointitapoja, vaikka mikään muu kädellinen ei ole oppinut puhumaan. Monet eläimet ovat uskomattoman taitavia matkijoita ja äänentuottajia, mutta taidamme ymmärtää, ettei siinä ole kyse tietoisesta viestinnästä. Ei edes ihmisen ja koiran herkkä yhteispeli tunnu edustavan riittävästi lajien välistä ymmärrystä.

Mustill ei pääse kirjassaan julistamaan aitoa läpimurtoa, vaikka edistystä tapahtuu joka vuosi. Hän on kuitenkin optimistinen - tai toiveikas, jos asiaa tarkastelee vahvan kriittisesti. Tosiasia nimittäin on edelleen se, että emme edelleenkään tiedä mitään kovin varmaa ja täsmällistä siitä, mitä muiden lajien aivoissa tapahtuu, kun ne - ehkä - kommunikoivat keskenään tai peräti meidän kanssamme. Joudumme olettamaan ja tulkitsemaan rohkeasti, että sukeltajan paijattavaksi oma-aloitteisesti tuleva mustekala "kaipaa ihmisen läheisyyttä" tai ihmisen selkäänsä turvaan miekkavalaalta heittävä ryhävalas ymmärtää, ettei ihminen pärjää miekkavalaalle ja vieläpä on sitä mieltä, että ihminen on "suojelemisen arvoinen". Kaikki tämä näyttää hienolta ja kiehtovalta, mutta on silti edelleen kaukana siitä, että voisimme väittää ymmärtävämme, mitä kaikkea vaikkapa valaan laulu sisältää ja merkitsee. Itse arvelen, että monet asiat jäävätkin ymmärtämättä, koska emme tunne edes ihmisaivojen toimintaa riittävän hyvin.

Kaikesta skeptisestä kritiikistä huolimatta on myönnettävä, että valaat ovat tavattoman kiehtova eliöryhmä, jonka tutkiminen tuntuu sekä mielekkäältä että uteliaisuutta herättävältä. Ei tarvitse olla höpsähtänyt ihaillakseen näiden eläinten olemusta, erilaisuutta ja arvoituksellisuutta. Ihminen on näkökykynsä varassa, valaat hahmottavat todellisuutta pääosin äänten, kuulemisen kautta. Se voi olla valtava ero tai sitten aivojen sopeutuvuus on niin suurta, että valaat "näkevät" kuuntelemalla vähintään sen minkä me näkökyvyllämme. Tätä kannattaa varmasti tutkia ihan itsekkäistäkin syistä. Mutta vaikka ei pitäisi laillani suoran viestintäyhteyden luomista välttämättömänä tai edes mahdollisena, kaikki ymmärrys, jonka voimme tästä eliökunnasta saada, on varmasti hyödyksi sekä ihmiselle itselleen että valaille. Ei siksi, että valaat tarvitsisivat ihmistä voidakseen elää hyvää valaanelämää, vaan siksi, että ymmärtäisimme lopettaa tuota elämää haittaavat omat toimemme. Sillä saralla riittää tekemistä.

ChatGPT

ChatGPT on älykäs kielialgoritmi, joka on kehitetty tekoälyn alalla. ChatGPT on erittäin hyödyllinen tavalliselle ihmiselle monilla eri tavoilla. Ensinnäkin, se pystyy ymmärtämään ja käsittelemään luonnollista kieltä erittäin tehokkaasti. Tämä tarkoittaa, että ChatGPT pystyy vastaamaan kysymyksiin, kirjoittamaan tekstejä ja jopa keskustelemaan ihmisten kanssa. Tämä tekee siitä erittäin hyödyllisen esimerkiksi keskustelu- tai asiakaspalveluagenttina. Toinen tärkeä ominaisuus on se, että ChatGPT pystyy jatkamaan tekstin jatkamista tai luomaan uuden tekstin aloittamalla vain pienestä osasta alkuperäistä tekstiä. Tämä on erittäin hyödyllistä esimerkiksi kirjoittamisessa, koska se helpottaa tekstin jatkamista tai uuden tekstin luomista aloittamalla vain pienestä osasta alkuperäistä tekstiä. Kolmanneksi, ChatGPT on erittäin skaalautuva ja se pystyy käsittelemään suuria määriä dataa. Tämä tarkoittaa, että se pystyy oppimaan ja kehittymään jatkuvasti, mikä tekee siitä entistä älykkäämmän. Tämä tekee siitä erittäin hyödyllisen esimerkiksi tekstianalyysissä tai kielenkäsittelyn sovelluksissa, joissa tarvitaan suuren määrän dataa.

ChatGPT algoritmin vahvuudet ovat sen kyky ymmärtää ja käsitellä luonnollista kieltä tehokkaasti, jatkaa tekstin jatkamista tai luoda uutta tekstiä aloittamalla vain pienestä osasta alkuperäistä tekstiä, sekä skaalautuvuus joka mahdollistaa suurten datamäärien käsittelyn. Heikkouksista mainittakoon että ChatGPT ei välttämättä pysty täysin ymmärtämään ironiaa tai huumoria, ei välttämättä pysty täysin ymmärtämään erittäin epäselviä tai abstrakteja kysymyksiä ja riippuvuus datajoukosta, jonka se on koulutettu.

* * *

Yllä oleva teksti ei ole minun kirjoittamani, vaan ChatGPT-nimisen kielialgoritmin pyynnöstäni tuottama suomenkielinen kuvaus algoritmin hyödyistä kenelle tahansa meistä, vahvuuksista ja heikkouksista. Ihan näin hyvä ei esittely ollut yhden pyynnön perusteella, vaan teksti on koostettu ohjelmalle annettujen täsmentävien ohjeiden perusteella syntyneistä teksteistä. Arvelen, että tekstejäni ennenkin lukenut saattoi haistaa palaneen käryä hyvin pian, sillä algoritmi ei - tietenkään - osaa minun henkilökohtaista kirjoitustapaani, vaan se käyttää asiatyylistä yleiskieltä. Tosin sitä voi pyytää keventämään tyyliä, ilmaisemaan asian murteella jne, mutta nämä ovat piirteitä, jotka eivät suomen kielellä toimi vielä kovinkaan hyvin ainakaan verrattuna englanninkielisiin tuotoksiin. 

GPT on lyhenne sanoista Generative Pre-trained Transformer eli suunnilleen "Generoiva esikoulutettu muuntaja". Yritys nimeltä OpenAI avasi palvelun kaikelle kansalle marraskuussa 2022. Se on ollut niin suosittu, että uusien käyttäjien on odotettava hiljaisempaa vuorokauden aikaa päästäkseen edes kirjautumaan käyttäjäksi. Vastaanotto on ollut pääosin myönteistä tai suorastaan innostunutta. Mutta myös huolia on ehditty esittää. Esimerkiksi nobelisti Paul Krugman on kysynyt, mitä ohjelma tulee aiheuttamaan maailman tietotyöläisille. On myös epäilty, että ohjelma tarjoaa somen häiriköille nopean ja helpon tavan tuottaa valheellista tietoa, vaikka OpenAI on ilmoituksensa mukaan ohjelmoinut ohjelman torjumaan vihapuheen muodostamista.

Osa kriitikoista on myös kiinnittänyt huomiota siihen, ettei ohjelman tuottamiin faktatietoihin voi oikeasti luottaa. Eräässä testissä ChatGPT vastasi kysymykseen Väli-Amerikan alueeltaan toiseksi suurimmasta valtiosta väärin (Guatemala, kun oikea vastaus olisi ollut Nicaragua). Ohjelma antaa selvästi luotettavampia ja paremmin muotoiltuja vastauksia englannin kuin suomen kielellä. On myös havaittu, että ChatGPT vastaa "paremmin", kun se ei ole pahasti ruuhkautunut eli prosessointivoimaa on tarjolla paremmin. Kaikesta kritiikistä riippumatta on ilmeistä, että ChatGPT ja oletettavasti uudet, sitä jäljittelevät ns. tekoälyohjelmat tulevat muuttamaan maailmaa, ehkä jo hyvinkin nopeasti.

* * *

Voisinko siis jatkossa panna ChatGPT:n kirjoittamaan puolestani blogitekstejä ajankohtaisista aiheista, uusista kirjoista, musiikista ja elokuvista luottaen siihen, että ne menisivät täydestä? Voisin, mutta en aio niin tehdä. Jos kuitenkin olisin tekemässä akateemista opinnäytettä, jonka aihe ei suuremmin innosta, mutta valmista pitäisi tulla ripeästi, voisin päätyä toisenlaisiin ajatuksiin. Voi myös olla, että monet luovan työn tekijät käyttävät jo nyt vastaavia ohjelmia sekä inspiraation että raa'an työn tekijöinä. Itse asiassa olen aika varma siitä, että ainakin modernin iskelmä- ja popmusiikin puolella hommia tehdään paljon ohjelmallisesti. Ilmiö ei ole sinänsä uusi, jo vuonna 1967 Esko Rahkonen levytti tangon Kesän muistatko sen, jonka sävelmä oli koostettu IBM-tietokoneella säveltäjä Toivo Kärjen tuotannon pohjalta. Tekniikka oli toinen, mutta lopputulos oli erinomainen "Toivo Kärki -tango".

Olen yhtä aikaa innostunut ja vähän kauhistunut. On selvää, että olemme tekoälyn tuottaman sisällön osalta vasta aivan alussa. Tuskin kuluu montaakaan vuotta siihen, kun keskimääräinen kansalainen ei erota algoritmin tuottamaa sisältöä luovan ihmisen tuottamasta. Yksilöllisten tyylilajien matkiminen lienee haastavaa, mutta jos aineistoa on riittävästi ja oppimisaikaa kylliksi, en epäile ohjelmistojen onnistumista tehtävissä, joita vielä nyt pidetään ylivoimaisina. Käsite "tekoäly" on toistaiseksi rampa, sillä sen tarkoittama "äly" ei ole sama asia kuin ihmisen äly. Mutta pidän aika varmana, että raja tulee ylitetyksi ja jo sitä ennen se hämärtyy merkittävällä tavalla. Arkisten hommien kuten kääntämisen, editoimisen ja raakamateriaan tuottaminen ei jää ChatGPT:n kaltaisten algoritmien ainoaksi alueeksi. Tulevaisuudessa ehkä myös lakien kirjoittaminen ja poliittinen päätöksenteko tullaan jättämään kasvavassa määrin tekoälyn vastuulle.

Tai sitten ihminen pelästyy ja ryhtyy rakentamaan ainakin lainsäädännöllisiä ehtoja ja rajoituksia sillä, mitä ja miten algoritmit saavat työntyä luovan ja harkitsevan ihmisen tontille. Minä haluan jatkossakin tuottaa blogitekstini alusta loppuun itse, enkä usko varsinaisesti tarvitsevani ChatGPT:tä muuhun kuin älyllisesti virkistävään kokeiluun. Mutta entä jos rupean tietämättäni suosimaan chat-ohjelmien tuottamia sisältöjä ja pidän niitä poikkeuksellisen onnistuneina niin eettisesti, taiteellisesti kuin asiallisestikin, jopa kielellisesti? Tulenko silloin myöntäneeksi, että tekoälystä on kehittynyt aivan oikeaa - siis ihmisen näkökulmasta oikeaa - älyä? Ehkä niin on myönnettävä. Toistaiseksi olen päättänyt seurata alan kehitystä silmä tarkkana, sillä kyllä jo nyt esitetty kritiikki antaa perustellun syyn pitää pää kylmänä. Ei ChatGPT mikään viisasten kivi ole - ei ainakaan vielä.

PS. En minä omatoimisesti olisi aiheeseen törmännyt, mutta onneksi on seuraavassa sukupolvessa osaavia ja meitä kalkkiksia opastamaan jaksavia ihmisiä. Kiitos heille!

 

Talous-Ryti

En ole varma, lisäsikö kirjan Kylmästi laskeva mies : Talousvaikuttaja Risto Rytin elämä (Otava 2022) lukeminen ymmärrystäni mistään muusta kuin siitä, miten valkoisen Suomen taloushallinto rakennettiin vuoden 1918 välienselvittelyn seurauksena. Sakari Heikkinen, Antti Kuusterä ja Seppo Tiihonen ovat kaikki talous- ja hallintohistorian tutkijoita eli varsinaisia substanssiasiantuntijoita. Heidän asiantuntemuksensa varsinkin näin koottuna lienee sekä ylittämätön että kiistämätön, eikä itselläni ole edes kompetenssia sitä arvioida. Mutta lukijana voin esittää huomioita, joista osa on kiittäviä, osa moittivia. Kirja nimittäin onnistuu monissa asioissa, mutta ei kaikessa.

Teksti kulkee, mutta ei erityisemmin imaise. Tyylilaji on kuivan asiallinen ihan muutamaa sivulausetta lukuun ottamatta. Taustalla lienee kirjoittajien luontainen asenne, mutta ehkä myös Risto Rytin tyyliä on alitajuisesti haluttu jäljitellä. Kirja on joka tapauksessa populaariteokseksi aivan turhan yksityiskohtainen ja laaja. Mukaan on otettu paljon sellaista aineistoa, joka liittyy yleisiin historiallisiin kuvioihin, mutta ei mitenkään erityisesti Risto Rytin vaiheisiin (kaikki toimijat elivät samoissa olosuhteissa). Vaikka Ryti pidetään keskiössä, hänen epäpersoonallinen puhetapansa muuttaa lopputuloksen enemmän yleiseksi kuin erityiseksi taloushistoriaksi. Ehkä näin on hyväkin, sillä vähien mukaan otettujen Rytin yksityiselämää sivuavien osien perusteella voi arvioida, ettei enempää olisi ollut irrotettavissa dokumenteista. Mitään "Paasikiven päiväkirjoja" ei Ryti harrastanut tai ainakaan jättänyt jälkipolville.

Kirjaan on jäänyt turhan paljon pieniä kirjoitusvirheitä, jotka normaalilla oikoluvulla olisi pitänyt Otavan kokoisessa kustannustalossa helposti napsia pois. Oudoksuin myös eräitä nimiin liittyviä ratkaisuja. Kuivan asiallisessa tekstissä ei näytä hyvältä ratkaisulta käyttää oikein missään kohdassa pelkkään etunimeä Risto. Sekoittumisen vaaraa muihin Ryti-nimisiin henkilöihin ei ole, eikä kirja ole vähimmässäkään mielessä intiimi henkilökuva. En myöskään löytänyt logiikkaa siitä, että osalla kirjan toimijoista etunimi tai -nimet on avattu, osalla tyydytty vanhanaikaiseen (venäläiseen?) tapaan käyttää pelkkiä nimien alkukirjaimia. Vaikka joidenkin nimien kohdalla käytäntö on aika vakiintunut nimen omistajan tahdosta, on myös aivan turhia lyhenteitä. Kun kirja vilisee henkilöhahmoja, tällainen ei helpota lukijaa. Kerronnan kertakaikkinen tasapaksuus eli draaman kaaren puute harmittaa lukijaa, mutta on tietysti kirjoittajien oikeuksien piirissä.

* * *

Kapitalismi ei saapunut Suomen talouselämään itsenäistymisen myötä, mutta irrottautuminen Venäjän keisarikunnan hallinnosta pakotti omistavan luokan ratkaisemaan, millä tavalla jatkossa säädellään valtasuhteita, edistetään yritysten toimintaa ja pidetään työntekijöiden osuus juuri ja juuri riittävänä, mutta ei liikaa omistajan voittoa kaventavana. Itsenäisen Suomen talouselämä oli korostuneesti omistajien eli sisällissodan voittaneiden valkoisten määrittämää, koska vaikka sosialidemokraatit olivat eduskunnan selvästi suurin ryhmä, heillä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa tärkeissä asioissa. Kysymys hallitusmuodosta oli iso vedenjakaja. Kun monarkistit hävisivät ja tasavaltalaiset voittivat (kun osa porvaristosta ja työväenluokka yhdistivät voimansa ja Saksa meni vielä häviämään maailmansodan), monet tulevaisuuden vaihtoehdot karsiutuivat kokonaan pois. Ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin liberaalina pidetty Kaarlo Juho Ståhlberg,  eikä yleinen äänioikeus varsinaisesti suosinut suurimpia omistajia, joiden edustajia valittiin eduskuntaan suhteellisen vähäinen joukko.

1920-luvun koittaessa oltiinkin Suomessa sikäli paradoksaalisessa tilanteessa, että vaikka oikeisto oli voittanut sisällissodan, se ei voittanut demokraattisia vaaleja tavalla, joka olisi mahdollistanut suoraviivaisen yksinhallinnon. Sekä Risto Rytin edistyspuolue että maalaisliitto olivat toki porvarillisia puolueita, mutta eivät luokkapolitiikassa yhtä armottomia kuin Kokoomus ja RKP. Ryti itse piti edistyspuoluetta luokkapuolueiden ulkopuolisena voimana, joka pyrki koko kansan hyvinvointiin, ei pelkästään omistavan luokan. Onkin mielenkiintoista havaita, kuinka avoimesti ja selkeästi Ryti puhui kapitalismista ja sen piirteistä, kun taas kirjan kirjoittajat käyttävät tuota sanaa tuskin kertaakaan. Ryti ei kiistänyt luokkaristiriitoja, mutta näki, että talouden ja hallinnon voi järjestää ottamatta selkeää kantaa jommankumman luokan puolesta toista vastaan.

Kirja analysoi Rytin ajattelua varsin onnistuneesti jättäen yksityiselämän erikoisuudet kuten vapaamuurariuden ja muut "henkiset" pyrinnöt sivuun ja keskittyen Rytin kapitalismianalyysiin. Sen ytimessä oli talousliberalistinen usko markkinoiden vapauden voimaan. Vaikka Ryti tuli osallistuneeksi moniin valtion valtaa lisänneisiin operaatioihin ja puolusti esimerkiksi ns. luonnollisten monopolien valtion käsissä pysymisen tärkeyttä, pohjimmiltaan hän ihaili angloamerikkalaista yrittämisen vapautta ja näki kaikki raha- ja talouspoliittiset puuttumiset sallituiksi vain hätätapauksissa. Kirjan mittaan käy ilmeiseksi, että porvarillinen enemmistö taipui tämän linjan taakse ja palkitsi Rytin sarjalla merkittäviä valtiollisia vastuutehtäviä (valiokunnan puheenjohtaja, valtiovarainministeri, Suomen Pankin pääjohtaja, pääministeri ja lopulta presidentti).

* * *

Kirja opettaa paljon siitä, miten Suomi ennen vuotta 1945 ryhmittyi toisaalta selviytymään melskeisessä maailmassa, toisaalta pärjäämään haasteellisessa kaupankäynnissä ja lopulta myös järjestämään luokkaristiriidoista kummunneet haasteet pakon eli talvisodan myötä. Vaikka kirja ulottaa ajallisen kaarensa Rytin kuolemaan asti, kirjan todellinen anti koskee 1920- ja 1930-lukuja, joiden aikana Risto Ryti oli varsin keskeinen porvarillisen Suomen toimija ja vakauden takaaja. Esimerkiksi sotasyyllisyysjakson olisi huoleti voinut jättää kirjasta pois, se ja eräät muut henkilöhistorialliset jaksot pikemminkin häiritsevät kuin auttavat ymmärtämään Rytin persoonaa ja roolia valtiolaivan eri tehtävissä. Vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, että Ryti onnistui juuri siksi, että hänellä oli jollain lailla sisäänpäin kääntynyt, pelkistynyt persoona, jolle "kylmästi laskeminen" ei ollut taktiikkaa, vaan luontaista toimintaa.

Voi hyvinkin olla, että talouspäättäjäksi ja -viranomaiseksi sopii parhaiten ihminen, joka ei tunteile, hermoile eikä liioittele mihinkään suuntaan. Ehkä Rytillä oli juuri sopiva koostumus vastasyntyneen valtion talousasioiden järjestämiseen. Onnistumista edisti epäilemättä myös se, että Ryti oli kielitaitoinen, riittävän kosmopoliittinen - ja samalla myös dandy (tätä määritelmää nuoresta Rytistä käyttävät kirjan kirjoittajat, jossain määrin yllättäen). Poliittinen koti edistyspuolueessa ei ollut sattumaa, mutta pienen puolueen sidos ei näytä Rytin uraa haitanneen. Hän tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Vaikka hän ja Väinö Tanner olivat kapitalismista jokseenkin eri mieltä, yhteistyö sujui paremmin kuin äärimmäisen oikeiston suuntaan.

Jälkipolvet ovat halunneet nostaa Risto Rytin jonkinlaiseksi vara-Mannerheimiksi, koska hän uhrautui ja teki Adolf Hitlerin kanssa faustisen sopimuksen, jotta Mannerheim hänen jälkeensä oli sitten vapaa sen rikkomaan ja solmimaan rauhan. Teko oli varmasti jonkin sortin henkilökohtainen uhraus, koska Ryti ei ollut viiksistään huolimatta Hitler-uskovainen missään mielessä. Mutta todennäköisesti Ryti teki tämänkin ratkaisun kylmän laskelmoinnin perusteella eli luottaen siihen, että se toimii, kuten toimikin, kuten jälkiviisaasti tiedämme. On vaikea arvioida, vähensikö Rytin liberaali maailmankatsomus mitään suomalaisten ei-rikkaiden ihmisten kokemaa ikävää (empatian kyky ei tainnut kuulua Rytin tunnepalettiin). Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Ryti piti loppuun asti kiinni siitä näkemyksestä, että kapitalismikin perustuu - tai ainakin sen olisi hyvä perustua - jonkinlaiseen yhteiskuntasopimukseen, joka takaa myös omistamattomien luokalle ihmisarvoisen elämän. Tämähän ei valkoisessa Suomessa ollut mitään valtavirran ajattelua.

Risto Ryti 1920-luvulla

(Kuva kirjasta Kylmästi laskeva mies)

Taistelua ihmisten huomiosta ja kannatuksesta

Yhdysvalloissa asuva Markus Tiittula on otsikoinut uuden kirjansa tavalla, joka herätti ainakin minussa hiukan protestimieltä. Taistelu totuudesta : Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? (Johnny Kniga 2022) käsittelee kyllä ns. salaliittoteorioista ja taistelua julkisesti levitettävän informaation uskottavuuskysymyksiä. Itse en pidä kirjan kuvaamaa taistelukenttää kuitenkaan taisteluna totuudesta, se antaa aivan liian ylevän kuvan useimpien Tiittulan kuvaamien toimijoiden motiiveista. Kysehän ei ole objektiivisesta totuudesta vaan siitä, kuka saa oman tulkintansa taakse niin paljon tukea ja kannatusta, että pääsee jostain valta-asemasta käsin määrittelemään sekä puheenaiheita että myös sitä, mistä ei käydä julkista keskustelua. Tiittulan toimijoita ei kannusta mikään sen ylevämpi kuin valta tai ainakin vaikutusvalta (jälkimmäistä voi olla, vaikka ei muodollista valtaa olisikaan).

Taistelu ihmisten huomiosta ja kannatuksesta koostuu enemmän propagandasta kuin totuudellisista väittämistä. Useimmat ns. salaliittoteoriat ovat itse asiassa varsin tyypillistä propagandakuvastoa, jossa mikään valhe tai vääristelty tieto ei ole liikaa, jos se auttaa vallan ja vaikutusvallan tavoittelussa. Se, mikä on muuttunut Joseph Goebbelsin ajoista, on modernin verkkoviestinnän mahdollistama viestintämonopolin murtuminen. Propaganda ei ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään rikkaiden ja vallassa jo olevien yksinoikeus. Internet ja ns. somealustat ovat tehneet mahdolliseksi käynnistää propagandakampanja ihan minkä tahansa asian ympärillä tai tavoitteen saavuttamiseksi. Uutta ei ole valehtelun määrä ja härskiys, vaan sen tuottamisen demokratisoituminen käytännössä kenen tahansa ulottuville. Aiemmin tavallisen kiihkoilevan kylähullun yleisö jäi parhaassakin tapauksessa hyvin suppeaksi, eivätkä vakiintuneen median edustajat edes harkinneet tällaisten puheenvuorojen julkaisemista. Kylähulluilla ei ollut tehokasta sananvapautta.

Nyt on kaikki toisin. Nollasta voi aloittaa ja kehittyä maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Ei tietenkään ilman vaivannäköä, suhteita, osaamista ja onnea, mutta eliitin etuoikeus vastata pääosasta propagandaa on mennyttä. Väitteille, joiden tueksi ei esitetä vähäisiäkään todisteita, voi löytyy miljoonien ihmisten innostunut tuki. Kuten Tiittulakin toteaa, tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Juuri samalla tavalla ovat kaikki massauskonnot syntyneet ja kehittyneet. Millään uskonnolla ei ole esittää vähäisintäkään uskomisesta riippumatonta todistetta hurjien väitteittensä tueksi, mutta niitä ei kutsuta salaliittoteorioiksi, koska ne ovat niin vanha ilmiö ja koska järjestäytyneillä uskonnoilla on riittävästi valtaa pitää yllä erivapauksiaan myös sellaisissa olosuhteissa, joissa ns, maallistuminen vie kannatusta. Tiittula tuntuu jakavan näkemyksen, että uskonnot (siis kirkot) edustavat samaa perinnettä kuin modernit salaliittoteoriat, ne ovat vain onnistuneet pesemään nolon leiman otsastaan.

* * *

En suuremmin innostunut Tiittulan kirjasta, vaikka olen samaa mieltä useimmista hänen perusnäkemyksistään. Kirja rakentuu jenkkityyliin suuresta joukosta haastatteluja, joissa ns. järkevät ihmiset kommentoivat erilaisia sekopäisyyksiä. Itselleni tuli monta kertaa sellainen tunne, että Tiittula olisi ihan huoleti voinut rakentaa nuo argumentit itsekin. Nyt kirjassa on laajan lehtijutun tunnelmaa, mitä ei vähennä se, että Tiittula kirjoittaa pääosin sillä asenteella, että lukijalla ei ole laajoja perustietoja tai yleissivistystä. Yhdysvaltain markkinoilla tämä voisikin toimia, mutta minusta tuntuu, että Tiittula aliarvioi suomalaisia lukijoitaan. Huomattava osa kirjan tapauskertomuksista ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei jokainen tällaisista asioista kiinnostunut olisi muutenkin jo lukenut. Lievä opettajamainen asenne lisäsi halua harppoa eteenpäin tekstissä, joka tuntuu vain siirtyvän kahjosta toiseen. Tällä en tarkoita, etteikö kirja käsittelisi sinänsä tärkeitä asioita ja ilmiöitä. Mutta Tiittulan näkökulma ei ole erityisen omaperäinen tai rohkea. Se on itse asiassa sääli, sillä hän on kyllä perehtynyt kuvaamiinsa ilmiöihin ja tuntee laajasti Atlantin takaista keskustelua ja ajattelua, joka välittyy meille usein varsin suodatettuna.

Tiittula myöntää, että todellisia salaliittoja on aina ollut ja on edelleen. Ne eivät kuitenkaan ole kirjan aiheena, vaan vaihtelevista motiiveista kumpuavat väittämät, joiden ytimessä on yleensä aina oletus siitä, että "meiltä" salataaan asioiden todellinen laita, koska "heillä" tai "niillä" on pahoja aikeita, koska taustalla häärii jokin globaali salainen järjestö (tai nippu sellaisia), joka tavoittelee uutta maailmanjärjestystä, globaalia kansanmurhaa, henkilökohtaisten aseiden takavarikointia (vain Yhdysvalloissa) tai jotain muuta laajoja joukkoja kuohuttavaa muutosta. Salaliittoteorioksi Tiittula hyväksyy monenlaiset väittämät, joita yhdistää se, ettei niitä edes yritetä todistaa (todistustaakka jätetään näissä porukoissa aina niille, joiden pitäisi todistaa, ettei väittämä pidä paikkaansa). Tiittulan tarjoaman yleiskuvan mukaan salaliittokiihkoilijat ovat melkein aina ideologisesti oikeistolaisia, uskonnollisesti virittyneitä, arvoiltaan vanhoillisia ja tieteen torjuvia ihmisiä. Monet ovat harmittomia höpsöjä, mutta valitettavasti miljoonilla on myös väkivaltaisia, muiden ihmisten vapautta rajoittavia ja pahimmillaan muiden terveyttä ja henkeä uhkaavia pakkomielteitä.

En rupea erittelemään Tiittulan kahjovalikoimaa, mutta haluan korostaa, että vaikka joukossa lienee lääketieteellisesti henkisesti häiriintyneiksi luokiteltavissa olevia ihmisiä, valtaosa on muuten aivan tavallisia ihmisiä, paitsi että heidän elämäänsä hallitsee tarve uskoa johonkin "salaliittoon", joka uhkaa heidän perusturvallisuuttaan. Joukossa on myös ilmeisiä laskelmoivia ja juuri sen takia niin vaarallisia ihmisiä, joita ei arveluta käyttää toisten hyväuskoisuutta ja heikkoa peruskoulutusta omaksi hyväkseen (taloudellisesti tai vallan saavuttamiseksi). Tiittula keskittyy esittelemään tyyppejä sekä Yhdysvalloista että Suomesta, mikä on tavallaan valaisevaa, vaikka Suomesta ei haaviin ole tarttunut ainuttakaan, joka tuntuisi aidosti vaarallisen vaikutusvaltaiselta. Yhdysvalloissa sellaisista ei sen sijaan ole pulaa, ei varsinkaan Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen. Tiittulan mukaan Trumpin ihailu tai tukeminen näyttää yhdistävän useimpia yhdysvaltalaisia salaliitoista kiihkoutuneita ihmisiä. Se, mille me nauramme Trumpin käytöksessä pilkallisesti, on kymmenille miljoonille Yhdysvaltain asukkaille ihailtavaa viisautta ja väkevää totuutta.

* * *

Tiittula haluaa selvästikin varoittaa, että ainakin Yhdysvalloissa salaliittoteorioilla ja niiden suurilla kannattajajoukoilla voi olla tuhoisia vaikutuksia sekä omassa maassaan että globaalisti (koska Yhdysvallat ohjailee niin monia kansainvälisiä ilmiöitä). Tiittula halunnee hälyttää, että somen huuruisiin kaninkoloihin pudonneet ihmisjoukot eivät ole naurun vaan huolen asia. En ole asiasta sinänsä eri mieltä, mutta pohdin, miksi paskapuhe (bullshit) on verkkomaailmassa erityisen vaarallista, eihän se ole historiallisesti uusi ilmiö, vaan poliitikot ovat aina sortuneet paskapuheeseen, kun poliittinen etu on näyttänyt sellaista vaativan. Yksi peruste huoleen on kansalaisten laiskuus ajatteluun ja loogiseen analyysiin, mikä yhdistettynä surkeaan koulutukseen tuottaa ihmisiä, joiden mielestä joku satunnainen some-mielipiteen esittäjä on uskottavampi kuin moderni tiede. Nämä ihmiset uskovat, että jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu, eikä haittaa, vaikka se olisi väärä, toimimaton ratkaisu. Yhdysvalloissa on ilmeisen yleistä uskoa, ettei tiede "selitä kaikkea" ja ettei se ole mikän totuudellisen tiedon esiin kaivamisen työkalu, vaan lähinnä pahojen ihmisten ideologia.

Tiittulan esittelmä "vaihtoehtotodellisuus" - joka on täysin totta ja uskottava miljoonille ihmisille maailmassa - on kiistämättä pelottava ja synkkä näkymä. Jos ihmisellä on geneettinen taipumus uskoa mieluummin hyvää tarinaa kuin itseään koko ajan korjaavan tieteen tuloksia, tulevaisuus näyttää aika lohduttomalta. Viimeistään Donald Trumpin aika osoitti, että ihmisiin uppoavalle valheellisella propagandalla ei ole mitään ylärajaa. Litteään Maahan uskovaa voi pyytää piirtämään paperille maailmankartta, mutta on turha odottaa hänen hämmentyneenä ihmettelevän, että kappas vain, miten Los Angelesista lennetään Tokioon lentämättä samalla koko maailman halki? Salaliittopropagandaan uskotaan ja luotetaan, se ei ole todistelun asia yhtään enempää kuin usko johonkin teologiseen rakennelmaan. Vaaralliseksi asia muuttuu, kun tämä sokea usko kanavoidaan väkivallaksi niitä kohtaan, jotka kritisoivat julkisesti paskapuhetta. Tästäkin on erityisesti Yhdysvalloista karmeita esimerkkejä.

Kyllä, osaan salaliittoteorioista täytyy suhtautua vakavasti. Ei Litteän Maan uskovaisiin, mutta niihin, joiden mielestä mitään objektiivista totuutta ei ole olemassa tai jos se poikkeaa uskovaisen omasta vakaumuksesta, sillä ei ole mitään merkitystä. Millään lailla ei voida kieltää typeryyttä. Mutta laeilla voidaan puuttua typeryyden tietoiseen ja häikäilemättömään hyväksikäyttöön, joka johtaa Yhdysvaltain kongressin valtausyrityksen kaltaisiin murhenäytelmiin. Suomessa johtava valheilla propagandaa tekevä organisaatio on ollut Perussuomalaiset, eduskuntapuolue, joka nauttii nyt noin 19 % kannatusta. Kyllä eduskuntapuolueitten edustajat pitäisi voida saattaa vastuuseen valheellisista väittämistä ja selkeästä vahingoittamistarkoituksessa toteutetusta maalittamisen kaltaisesta pahanteosta. Yhdysvalloissa puhutaan paljon vakavammista ongelmista, koska kaksipuoluejärjestelmässä voi käydä toisenkin kerran niin, että ylimmän vallan saa häikäilemätön, valehtelemisesta elämäntavan kehittänyt oman edun tavoittelija. Sillä tiellä häämöittää fasistinen vallankaappaus, jota tukevat monet vakiintuneet viestijät siinä missä vastuuttomat some-kiihottajat. Sille tielle ei ole pakko joutua, mutta itsestään se mahdollisuus ei katoa. 

Kuoleman jälkeen

Oikeuslääkäri Ursula Valan kirjaa Kuoleman monet kasvot : Totuus oikeuslääkärin työstä (Into 2022) voisi suositella jokaisella aikuiselle, vaikka on selvää, että osalle ihmisistä sen yksityiskohdat voivat olla vaikeaa luettavaa. Vala itse muistuttaa, että hän on kirjoittanut "viihdekirjan", ei tutkimusta ammattilaisille. Tämä onkin totta, kyseessä on lähinnä opettavainen - ja ajoittain suorastaan opettajamainen - käsikirjasta kaikesta siitä, mitä me siviilit emme tiedä emmekä näe, mutta joka silti tapahtuu aina, kun ihminen on kuollut. Vala on valinnut ammatin, jossa ei kohdata kuolemaa, vaan kuolleita ihmisiä, jotka eivät enää ole sairaita, ahdistuneita ja kärsiviä, vaan hiljaisia, liikkumattomia ja mistään toimista piittaamattomia. Vaikka kirja herättänee vahvoja tunteita useimmissa lukijoissa, syynä on uskoakseni enemmän samastuminen kuoleman rajaviivan ehdottomuuteen kuin vaikkapa ruumiinavauksen yksityiskohtien kammoksunta.

Voin sanoa epäröimättä, että 98 % Ursula Valan kirjan tietopuolisesta sisällöstä oli itselleni uutta ja osin hyvinkin yllättävää. En ole tiennyt, miten tiukasti lainsäädännöllä säädeltyä kuoleman jälkeiset toimet ovat. En ole tiennyt, miten iso rooli ja laajat valtuudet poliisilla on kuolleisiin. Poliisi voi esimerkiksi vaatia ruumiinavauksen, vaikka sekä omaiset että oikeuslääkäri eivät pidä sitä tarpeellisena. Poliisilla on siis eräänlainen veto-oikeus. He pääsevät halutessaan myös kuolleiden luo, toisin kuin useimmat muut viranomaiset. Silti on uskottava Valaa, kun hän muistuttaa siitä, että monet asiat tehdään Suomessa toisin kuin yhdysvaltalaisissa poliisi- ja lääkärisarjoissa. Ei siis kannata kuvitella, että tietää. Ei tiedä.

Itselleni tuli ehkä suurimpana yllätyksenä Valan perusteellisesti kuvaama vainajan tunnistamisen prosessi. Kun itse kulkee henkkari lompakossa, ei ole tullut ajatelleeksikaan tilanteita, joissa vainaja löytyy muualta kuin kotoaan (mikä ei sekään yksinään riitä kenenkään tunnistamiseen) ilman mitään henkilöllisyyttä osoittavaa dokumenttia. Valan kertoman mukaan näin on yllättävän usein. Pahimmillaan vainajaa ei saada ollenkaan tunnistettua edes moderneilla tekniikoilla (sormenjäljet, DNA, hammaskartat), vaan järjestelmä joutuu odottamaan, että joku omaisista, naapureista tai muista satunnaisista ihmisistä alkaa kaivata kuollutta. Vainajan varma tunnistus on kuitenkin äärimmäisen tärkeätä sekä inhimillisistä tunnesyistä että väestökirjanpidon kannalta. Vahingossa kuolleeksi julistettu saadaan kyllä takaisin elävien kirjoihin, mutta sitä ennen väärä tieto on ehtinyt sähköisesti levitä laajalle ja voi aiheuttaa kiusallisia ja harmillisia tilanteita.

* * *

Ursula Vala käyttää kiitettävän paljon tilaa kuvatakseen realistisesti, mutta myös ennakkoluuloja tyynnyttelevällä tavalla kuollutta ihmistä ja niitä muutoksia, joita elintoimintojen päättyminen käynnistää. Luonto ei todellakaan jää odottelemaan, vaan elimistö alkaa tuntien kuluessa hajota. Populaarikulttuurissa paljon käytetty kuolonkankeus on fysikaalinen tosiasia, joka johtuu lihasten joustavuuden loppumisesta. Kankeus on kuitenkin lyhyt vaihe prosessissa, joka johtaa kudosten mätänemiseen ja maatumiseen. Ihmistä kiltisti palvellut bakteerikanta ei kuole, vaan muuttaa suojelunsa maatumisen edistämiseksi (jos näin ei kävisi, maailma täyttyisi kuolleiden eläinten ja ihmisten raadoista). Prosessiin kuuluvat epämukavat nesteet, hajut ja aiemmin niin kiinteiden elinten muuttuminen velliksi.

Oikeuslääkäreillä on toki konstinsa pysäyttää maatumisprosessi, mutta tuo konsti eli formaliini-niminen pahanhajuinen ja myrkyllinen neste ei palvele haitatta. Formaliinilla käsitelty vainaja muuttuu harmaaksi ja iho kovaksi, mutta elinten hajoaminen pysähtyy, joten oikeuslääkärillä voi olla mahdollisuus tehdä kuolinsyyn selittäviä löytöjä, vaikka aina olisi parempi päästä leikkaamaan tuore vainaja. Vala kuvaa jotenkin lohduttavasti sitä, miten samanlaisia kaikki me ihmiset olemme leikkauspöydällä, kunnes ruvetaan tutkimaan tarkemmin elimiä, joita elämäntapamme ja varsinkin paheemme kuluttavat. Nuorena kuolleella on yleensä kaikki täydellistä, siistiä, puhdasta ja tervettä. Mutta kun leikataan koko elämänsä tupakoinutta tai alkoholia käyttänyttä, maksa loistaa kirkkaan keltaisena ja keuhkot ovat täynnä sidekudosta ja nesteitä.

Ursula Valan mukaan vainajan muumioituminen eli kuivuminen ennen mätänemisen alkamista on yleisempää kuin yleisesti kuvitellaan yksittäisten lehtien kohujuttujen perusteella. Olosuhteet eivät tietenkään yleensä mahdollista kuivumista, mutta jos asunto on viileä ja hyvin tuulettuva, niin voi käydä missä vain. Yleensä muumioituneet vainajat ovat vanhempia, yksin eläneitä ihmisiä, joiden ystävät ovat kuolleet pois. Mitään outoa ilmiöön ei kuitenkaan liity, eikä muumioituminen kerro mistään muusta kuin kuolinpaikan ilmastollisista oloista. Pikemminkin voisi ihmetellä, miksei Nikolaus Rungiuksen kaltaisia muumioituneita vainajia ole löydetty paljon muualtakin kuin vain Keminmaan Pyhän Mikaelin kirkon lattian alta. Sellaisissa paikoissa kun sattuu usein olemaan optimaaliset olosuhteet kylmyyden ja hyvän ilmanvaihdon takia.

 * * *

Ursula Vala kertoo myös, että kuolemme kaikkialla missä myös elämme. Vaikka nykyään kuollaan usein sairaalassa, jonne vaikeasti sairaat passitetaan odottamaan viikatemiestä, paljon kuollaan kodin lisäksi myös julkisilla paikoilla, saunoissa, hiihtolenkeillä ja tietenkin tapaturmissa ja itsensä surmaamisen tapauksissa, joiden paikkana voi olla ihan mikä tahansa muu kuin sairaala (onnistuu se joskus sielläkin). Kaltaisiani ruumiinsa anatomian laitokselle tutkimustarkoituksiin testamentanneille Valalla on myös tärkeää kerrottavaa. Jotta ruumis voidaan testamentin mukaisesti käyttää, sen täytyy olla "normaalissa" kunnossa. Ruumiinavaus estää aina ruumiin käytön opetustarkoituksissa. Myös tapaturmat vahingoittavat usein vainajaa niin pahasti, ettei järkevää käyttöä enää ole. Siksi on parasta kuolla niin, ettei syystä jää epäselvyyttä sen paremmin oikeuslääkärille kuin poliisillekaan. Varminta on kuolla sairaalassa, josta pystytään nopeasti toimittamaan vainaja prosessin läpi anatomian laitokselle. Ei parane myöskään kupsahtaa metsäretkellä ja tulla löydetyksi viikon kuluttua. Se on jo liian myöhään.

Kuolemme varsin harvoin "vanhuuteen", vaikka yhä useampi elää melkein satavuotiaaksi, joskus sen ylikin. Valan mukaan tapauksia, joissa kuolinsyytä ei pystytä tarkemmin osoittamaan, on aika vähän. On mahdollista kuolla "luonnollisesti", mutta yleensä jokin ikävä sairaus ehtii ensin. Monet näistä sairauksista ovat ihmisen elämäntavoista riippumattomia ikäviä sattumia, mutta eivät kaikki. Alkoholi ja tupakka ovat uskomattoman monen ihmisen kuoleman aiheuttaja. Myös ylensyömisestä aiheutuva liikapaino aiheuttavat monia hengen vieviä sairauksia, vaikka ei aina eikä vääjäämättä. Ursula Vala ei harrasta moralisointia, kunhan toteaa viileästi, että useimmat kuolemat eivät ole tahattomia sattumia, vaan yleensä kuollaan elämäntapojen, ylettömän riskien ottamisen aiheuttamiin tapaturmiin sekä oman käden kautta umpikujaksi koetun elämäntilanteen takia. Eräässä mielessä sekä alkoholistit että huumeiden käyttäjät kuolevat säännönmukaisesti kaikkien kolmen "tahallisen" syyn seurauksena. 

Kuolemaa ei voi välttää, mutta kuollut ei enää murehdi, se on eloonjäävien osa. Ursula Vala muistuttaa toistuvasti siitä, että vainajalla ei ole enää murheita, vaikka hän saattaa jättää oikeuslääkärin visaisten byrokraattisten ongelmien keskelle. Mutta kuolemiseen voi silti varautua jo eläessään tekemällä testamentin, sopimalla lähiomaisten kanssa hautajaisista ja vaikka kokoamalla muistilistan, mitä tehdä kuoleman käytyä. Ursula Vala tarjoaa kirjansa lopuksi erittäin konkreettisia neuvoja ja ohjeita asioista, jotka täytyy ihmisen kuoleman jälkeen hoitaa. Viranomaiset - kuten oikeuslääkärit - hoitavat vain osan prosessista, melkoisesti jää myös elävien omaisten vastuulle. Mikään ei ole ylivoimaisen vaikeata, mutta hyvin valmisteltu on puoliksi tehty, myös kuolemassa. Ystävistä ja omaisista kannattaa siis pitää huolta, että on kuoleman jälkeen joku, joka siivoaa jäljet ja sammuttaa valot. Se ei ole oikeuslääkärin tehtävä.