Oletan rohkeasti, että kulttuurihistorioitsija Petri Laukka on kirjallaan K. J. Ståhlbergin armoton matka (Into 2022) halunnut kerrata nuoren tasavallan vaikeaa alkua ja samalla valaista ensimmäisen presidenttimme, Kaarlo Juhana Ståhlbergin uraa ja elämäntyötä, ehkä myös valtiofilosofista ajattelua. Sama ajatus näyttää olleen mielessä monilla muillakin poliittisen historiamme tutkijoilla ja popularisoijina, sillä vuoden 2022 aikana ovat ilmestyneet myös Esa Lehtisen Ensimmäinen tasavalta : K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta (ntamo) ja Marjaliisa Hentilän Tasavallan ensimmäiset : presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919-1925 (Siltala) sekä vuonna 2021 Heikki Roiko-Jokelan Kriisien värittämät vuodet (K. J. Ståhlbergin säätiö). Petri Laukka on päättänyt erottua joukosta yhdistämällä tarinan syksyllä 1930 vahingossa käynnistyneen ja lopulta täysin pieleen menneen muilutuksen perinteisempään kronologiseen elämäkertaan.
En ole ihan varma siitä, onko ratkaisu tyylillisesti tai tiedollisesti onnistunut. Muilutus on kerrottu Ståhlbergien subjektiivisesta näkökulmasta, joka on periaatteessa kiinnostava, mutta käytännössä aika vähätehoinen, koska lukija tietää alusta alkaen, miten hankkeessa käy. Muilutusmatkasta raportoiva Ståhlberg pohdiskelee jonkin verran, mutta mitään erikoisen mieleen jäävää ei tapahdu eikä yhteiseen muistiin kirjata. Tämän sivujuonen konnat eli äärioikeistolaiset muiluttajat on kuvattu tavalla, joka on yleensä varattu katalille kommunisteille. Tarinan mielenkiintoisimmaksi yksityiskohdaksi jääkin auto, kuvauksen perusteella upouusi Chevrolet, joka miellyttää matkustamisesta pitävää Ståhlbergiä, vaikka oma ja puolison henki ja hyvinvointi ovat uhattuina,
Jotain paradoksin kaltaista on siinä, että näennäisesti Ståhlbergin vaiheet tarjoavat valtavan määrää yleistä ja yksityistä draamaa, mutta loppujen lopuksi arki on yhtä ja samaa suuren arvostuksen ja loputtoman haukkumisen kirjomaa pötköä, koska päähenkilö on suoraan sanoen vähän tylsä; osaava, edistysmielinen ja yhteistä hyvää vilpittömästi tavoitteleva suurmies, mutta siltikin vähän tylsä. Kuvaavaa on, että Ståhlbergin julkinen kuva paranee merkittävästi, kun hän dramaattisesti ison perheen yksinhuoltajaksi jäätyään avioituu uudelleen kirjallisesti lahjakkaan ja edustuskykyisen Ester Hällströmin kanssa.
* * *
Petri Laukka on kirjoittanut Ståhlbergin elämäkertaa selkeästi äärioikeiston vimmaisia häijyyksiä torjuvaksi puolustuspuheeksi. Laukka ei piilottele Ståhlbergin suhteellisen harvoja selkeitä epäonnistumisia ja pelisilmän pettämisiä, mutta pääasiana on ja pysyy Ståhlbergin yhteiskunnallisen ajattelun puolustus ja esiin nostaminen. Hyvänä esimerkkinä tästä on kieltolaki, jota Ståhlberg vastusti jo ennen itsenäisyyttä kaukonäköisin ja järkiperäisistä syistä sortumatta toiveajatteluun tai ideologiseen suhtautumiseen viinan kiroja pohdittaessa. Vaikka Ståhlberg kärsi 1919 äänestyksessä selkeän tappio, kieltolaki osoittautui käytännössä epäonnistuneeksi juuri niistä syistä, jotka liberaali oikeusoppinut osasi päätellä, vaikka ei saanut jääräpäisiä aikalaisia kuuntelemaan itseään.
On perusteltua väittää, että juuri Ståhlberg oli avainasemassa prosessissa, jonka seurauksena Suomesta tuli perustuslaillinen tasavalta ja oikeusvaltio. Hän ei tietenkään ratkaissut Saksan tappiota maailmansodassa, joka käytännössä veti maton alta sekä saksalaismieliseltä oikeistolta että monarkisteilta, jotka olivat laskeneet kaiken Saksan voiton varaan. Mutta kun Saksa oli romahtanut, juuri Ståhlberg symboloi varsinaisia luokkapuolueita ja niiden edustajia paremmin yleistä ja yhtäläistä kansalaisyhteiskuntaa, jossa varallisuus ei määritä äänioikeutta eikä enemmistöllä ole oikeutta harrastaa mielivaltaa. Tällä linjalla Ståhlberg sai keskustan ja vasemmiston tuen ja voitti ensimmäiset presidentinvaalit. Oli yhdestä äänestä kiinni, ettei hän saanut enemmistöä heti ensimmäisessä äänestyksessä, joten mistään taktikoinnista ei ollut kysymys.
Oikeisto vihasi Ståhlbergiä pysyvästi ja syvästi, koska hän ei jakanut luokkavihan, väkivaltaisen komennon ja yleisen ahdasmielisyyden arvoja. Nykypäivän näkökulmasta tätä vihaa on vaikeampi ymmärtää, mutta juuri päättyneen sisällissodan julma henki hallitsi suurta osaa porvaristosta ja Ståhlbergin kaltaiset liberaalit ajattelijat olivat harvassa. Häntä pidettiin luokkapetturina, joka oli valmis armahtamaan punakapinalliset rivimiehet, mutta vaati lain mukaisia rangaistuksia valkoisten rikoksista. Todellisuudessa Ståhlberg taipui hyväksymään ns. kommunistilait, suhtautui kristinuskoon myönteisesti ja hyväksyi muutenkin ns. tavalliset porvarilliset perusarvot. Mutta se ei riittänyt, koska hän ei ollut valmis mihinkään laittomuuksiin, kiihkoiluun tai väkivaltaan. Ståhlberg ei myynyt periaatteita, mistä hän joutui maksamaan valkoisen vallan pysyvällä halveksunnalla.
* * *
Miksi lapualaiset ryhtyivät arvostetun ex-presidentin muilutuksen kaltaiseen älyttömään operaatioon? Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät ole varmuudella selvinneet, voinee puhua ylenpalttisesta juopottelusta aiheutuneesta harkintakyvyn täydellisestä pettämisestä. Oikeistossa oli epäilemättä paljonkin ihmisiä, joilla ei ollut mitään Ståhlbergin kyyditsemistä vastaan sinänsä. Häntäkin haukuttiin kommunistiksi, joten miksi ei siis samaa kohtaloa kuin aidoillekin. On kuitenkin epätodennäköistä, että kukaan oikeiston merkittävä johtohenkilö olisi selvin päin lähtenyt juuri Ståhlbergiä muiluttamaan, koska teko herätti voimakasta vastustusta ja toimi käytännössä vastoin äärioikeiston toiveita. Syksyllä 1930 Ståhlberg oli kyllä vielä kelvollinen presidenttiehdokkaaksikin, mutta tuskin häntä laajemmin pidettiin vaarallisen "vasemmistolaisena". Hänellä ei ollut esimerkiksi suomalaisten kommunistien tukea yhtään sen enempää kuin äärioikeistonkaan suunnalta.
Ståhlberg näyttäytyy Laukan kirjassa vähän kömpelönä, mutta johdonmukaisena periaatteen miehenä, jonka poliittisen kunnianhimon laadusta ja määrästä ei oikein saanut selvää. Hän ei tyrkyttäytynyt tehtäviin, pikemminkin toppuutteli ja suostui vasta, kun näytti siltä, että "kansa" häntä riittävässä määrin kutsui palvelukseen. Mutta esimerkiksi Risto Rytin pyyntöihin ryhtyä sotaa käyvän Suomen pääministeriksi Ståhlberg ei taipunut. Hän ei myöskään halunnut olla käytännössä yhteistyössä Mannerheimin kanssa. Välit olivat rikkoutuneet pian sisällissodan jälkeen, eivätkä ilmeisesti koskaan parantuneet. Pienen edistyspuolueen jäsenenä Ståhlberg joutui myös huomaamaan, että arvostus ei aina muuttunut poliittiseksi työnnöksi.
Nykypäivän näkökulmasta arvioituna Ståhlberg joutui melkein koko julkisen uransa ajan räikeän ja ilkeän vihapuheen uhriksi. Hän ei ollut kuitenkaan ainoa, kaikki puoluelehdet antoivat palstatilaa myös nimimerkin suojasta tapahtuneelle häijyydelle, jossa ei minkäänlaista intimiteettisuojaa tunnustettu eikä henkilökohtaisuuksiin menemistä kaihdettu. Lehdet eivät painaneet rivouksia, mutta kohteliain sanakääntein ilmaistut herjaukset olivat tavanomaisia ja niitä arvioitiin usein myös oikeuselimissä. Vuoden 1930 muilutus oli poikkeuksellisen räikeä teko, sitä pahempaa olisi ollut vain poliittinen murha, joita niitäkin tapahtui muutamia. Mutta eräänlaisena vahingonlaukauksena kyyditystä on pidettävä, ei Ståhlbergin poliittisen merkityksen symbolina. Äärioikeiston vihapolitiikassa asenteet kärjistyivät usein henkilöihin kohdistuvina tekoina, mutta nämä teot kertoivat enemmän tekijöistään kuin kohteistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.