Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 21. kesäkuuta 2018

Stalin-komedian teko on vaikeaa

Järkeni luettelemia vastaväitteitä uhmaten kävin katsomassa Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan The Death of Stalin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, että kun elokuva kuitenkin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan, se ehkä välttäisi karkeimmat klisheet, joiden varassa angloamerikkalaisten  mielikuvat Neuvostoliitosta ja sen johtajista ovat perinteisesti olleet. Ei välttänyt, en tiedä onko erityisemmin edes yritetty - tosin en tätä sarjakuvaakaan ole nähnyt. Mutta kenenkään Neuvostoliittoa inhoavan ei tarvitse pelätä tämän elokuvan katsomista. Voin taata, että sen tekijät ovat nähneen vain yhden värin eli verenpunaisen.

Elokuva ei ole kokonaan huono. Sen nimittäminen komeadiaksi tosin on katteetonta ja mautonta, niin avoimesti alleviivaten ja toistuvasti brutaalia väkivaltaa ja ahdistusta kuvataan. Muutaman naurahduksen elokuva kuitenkin kirvoitti ja kiitos siitä kuuluu lähinnä näyttelijöille, jotka hetkittäin ja käsikirjoituksen putkinäköisyydestä huolimatta tavoittavan sen absurdin maailman, jota olin itse kuvitellut koko elokuvan näyttävän. Erityisesti Steve Buscemin tulkitsema  Nikita Hruštšov on herkullinen sekoitus poliittista juonittelijaa ja arkijärjellä operoivaa musikkaa. (Buscemin laihuus tosin on aika häiritsevää aivan kuten Lavrenti Berijan lihavuus. Todellisuudessa asetelma oli juuri päinvastainen. No, näyttelijöiltä olisi varmaan ollut kohtuutonta vaatia lihottamista ja laihduttamista vain tämän takia.)

Valitettavasti elokuva epäonnistuu juuri siinä, minkä takia se olisi kannattanut tehdä ja nähdä eli käytännössä rajattoman vallan korruptoimien vanhojen äijien absurdina teatterina, jossa mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Elokuva ei tässä onnistu, koska ehkä lipputulojen varmistamisen takia ei ole uskallettu mennä absurdin suuntaan riittävän pitkälle vaan on tyydytty tekemään mahtavat neuvostojohtajat sekä naurettaviksi että halveksittaviksi. Ironista tässä ratkaisussa on se, että itse Stalin pääsee käsikirjoittajien mankelista lähes koskemattomana, kaikki muut keskuskomitean jäsenet Iannucci on päättänyt esittää yksiulotteisina typeryksinä tai juonikkaina psykopaatteina.

* * *

Ongelma ei ole siinä, että neuvostojohtajat näytetään elokuvassa vain yhdessä eli siinä verenpunaisessa valossa ja eroa on vain akselilla typerä - ovela. Ongelma on siinä, että tässä varmasti kassalla myönteisesti näkyvä ratkaisu tekee henkilöhahmoista epäkiinnostavia. Elokuvan pääpahis eli Lavrenti Berija saa käsikirjoittajilta sentään muutaman hetken menettää hermonsa ja näyttäytyä hitusen ihmiseltä ja Nikita Hruštšov kerran pyjamassa, mutta edes Berijan kohdallaan elokuva ei välitä taustoittaa pahiksen käsittämätöntä pahuutta millään lailla. Ilmeisesti on riittänyt, että hän toimi Stalinin käsikassarana ja salaisen poliisin pomona. Hyvä elokuva ei kuitenkaan vahvista vanhoja ennakkoluuloja vaan synnyttää kysymyksiä ja entisten näkemysten pohdiskelua. Siksikään The Death of Stalin ei ole mielestäni hyvä elokuva. Se ei pakota katsojaan miettimään uusiksi yhtään mitään.

Oletettavasti elokuvayhtiön kamreerin vaatimuksesta Iannucci käyttää paljon aikaa Stalinin maansisäisen terrorin graafiseen kuvailuun. Sillä olisi voinut ollut merkitystä luomassa vastapainoa Stalinin hautajaisten yhteydessä kuvatulle kansalaisten vilpittömälle surulle. Käsikirjoituksessa tätä yhteyttä ei ole osattu rakentaa, vaan brutaaleilla kohtauksilla näyttää olevan vain yksi tehtävä eli muistuttaa toistuvasti, että kaikki neuvostojohtajat olivat psykopaattisia murhaajia. Osa olikin, mutta elokuvan luoma kuva on propagandistisen lattea. Tekniikka sinänsä on tuttu jokseenkin kaikista Hitlerin Saksaa kuvaavista elokuvista, missä se sivistynyt ja ei-brutaali saksalainen on aina salainen toisinajattelija.

Väkivallalla mässäilyn lisäksi tarinaan on punottu aivan tarpeettomasti Stalinin tytär Svetlana ja poika Vasili. Kummallakaan ei ollut todellista roolia siinä valtataistelussa, joka on elokuvan sydän ja verisuonet, mutta aikaa hukkaantuu juopon pojan toilailuihin ja Svetlanan käsienrevittelyyn. Liian monta kohtausta, joiden aikana rupesi väkisinkin vilkuilemaan kelloa. Sellaista ei kestä parempikaan elokuva.

* * *

Minusta elokuvan parhaat hetket sijoittuvat heti alkuun, kun Stalin vielä on elossa. Kuvauksessa Mozart-konsertista, joka joudutaan äkillisesti rekonstruoimaan Stalinin vaadittua siitä itselleen äänitettä, on juuri sitä yksinvallan tuottamaa absurdismia, jonka varaan elokuva olisi kannattanut pääosin tehdä. Kuvat saliin raahatuista neuvostoihmisistä kuuntelemassa ostoskorit sylissä konserttia, johon eivät hevin olisi muuten ilmaantuneet, ovat hienoja. Tällä episodilla on myös historiallista osuvuutta, sillä ainakin perimätiedon mukaan Stalin tosiaan kuunteli mielellään Mozartia (ja katseli lännenelokuvia) ja hänen kuoltuaan levylautaselta olisi löytynyt Mozartin pianokonserton levytys.

Niille, jotka eivät tunne sen paremmin Stalinin Neuvostoliiton tapahtumia kuin toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan asenteita, voi olla vaikea nähdä, mitä elokuvassa ehkä on tavoiteltu siinä onnistumatta. Tai mistä minä tiedän, mitä Iannucci on tavoitellut, mutta ainakin hän on käsitellyt historiallisia faktoja varsin löysäkätisesti (ks. kohta Historical accuracy Wikipedian artikkelissa). On kuitenkin selvää, että keskittyessään demonisoimaan neuvostojohtajia Iannucci menettää mahdollisuuden ymmärtää ja kritisoida Stalinin luomaa koneistoa. Opportunistiset juonittelijat olivat tietysti osa tuota koneistoa, mutta diktaattoria nuoleskelevat käsikassarat eivät ole erityisen uusi ja antoisa elokuvatekninen keksintö. Berijan nostaminen itse Saatanan rooliin vain korostaa ratkaisun hollywoodmaisuutta. (Itse asiassa oli mielessä helppo vaihtaa Stalinin paikalle Donald Trump ja Berijan paikalle Steve Bannon, ihan samalla konseptilla olisi saanut elokuvan myös tämän hetken Yhdysvalloista).

Iannucci olisi voinut pelastaa osan elokuvasta siirtymällä edes hetkeksi tavallisen neuvostokansalaisen näkökulmaan, siis sen kansalaisen, jolle Stalin oli ihan oikeasti Isä Aurinkoinen, arvostettu ja ihailtu johtaja. Kaikki elokuvan taustalla olleet tositapahtumat olivat mahdollisia siksi, että Stalinilla oli kansan suuren enemmistön tuki takanaan - aivan kuten Vladimir Putinilla tällä hetkellä, vaikka hänet on "lännessä" demonisoitu liki Stalinin kaltaiseksi hahmoksi, mikä on karkeaa tosiasioiden vääristelyä ja Stalinin hirmutöiden vähättelyä. The Death of Stalin on huono elokuva, koska se tyytyy vahvistamaan ennakkoluuloja ja välttää esittämästä kiusallisia kysymyksiä.


PS. Elokuvasta levitetyt julisteet olisivat erillisen pohdinnan arvoinen asia. Asetelma on kaikissa sama, mutta henkilögalleria vaihtelee. Erikoiseksi julisteen tekee se, ettei sillä ole suoraa yhteyttä elokuvan päähenkilöihin. Stalinin lapset komeilevat valitsemassani kuvassa, kun taas Berija on työnnetty viimeiseksi ja keskelle nostettu Michael Palinin näyttelemä Molotov, jolla on hyvin vähäinen rooli. Julisteen ainoa hyvä idea on ollut panna Hruštšov mulkoilemaan epäluuloisena vierellään seisovaa Berijaa, mutta tämänkin on filmiyhtiö onnistunut munaamaan sijoittamalla Berijan paikalle kenraali Žukovin, joka on elokuvassa Hruštšovin action-sankarina, vaikka todellisuudessa ei ollut Stalinin kuollessa sen paremmin paikalla kuin Puna-armeijan johtajakaan. Puhdasta Hollywoodia pahimmillaan siis.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kosmisia näkökulmia

"Tähtitiede" ei ole järin onnistunut termi, sillä tähdet - kaukana ja vielä kauempana loistavat auringot - ovat vain yksi avaruuden tai maailmankaikkeuden lukuisista elementeistä. Tärkeitä toki, mutta on paljon muutakin tärkeää. "Avaruustiede" kuulostaisi suomalaisen korvissa oudolta, joten itse käytän mieluiten käsitettä "kosmologia". Kosmoksen tutkijat toki nojautuvat tiukasti tieteeseen, mutta asian luonteesta johtuen - arvoituksia on paljon ja tutkimuskohde lievästi ilmaisten "laaja" - ääneen asioita pohtiva kosmologia joutuu tuon tuostakin toteamaan "emme tiedä" tai esittämään hypoteeseja, joiden testaaminenkin on toistaiseksi ylivoimaisen vaikeaa.

Neil deGrasse Tyson on yhdysvaltalainen "astrofysiikan  supertähti", kuten kirjan Tähtitiedettä kiireisille (Aula & Co 2018) takakansiteksti asian ilmaisee. Tyson ei ole Suomessa yhtä tunnettu kosmologian popularisoija kuin kotimaassaan, ja tämä onkin ensimmäinen suomennos häneltä (J. Pekka Mäkelän käännös on mielestäni varsin onnistunut). Jostain syystä esimerkiksi Ursa ry ei ole hänen tuotantoaan katsonut tarpeelliseksi käännättää ja julkaista. Tähtitiedettä kiireisille on vuosina 1997-2007 kirjoitettujen ja julkaistujen esseiden kokoelma, ei suinkaan systemaattinen pikakurssin, kuten nimestä voisi ehkä päätellä. Kirjaa voi silti lämpimästi suositella kaikille kiinnostuneille, myös asioista pitempään harrastaneille, koska Tysonin tapa pohdiskella avaa tutuistakin aiheista mielenkiintoisia polku pohdittavaksi.

Tyson on taitava tieteen popularisoija. Hän ei tingi itse asioiden vaatimasta tarkuudesta mutta osaa sortumatta tavanomaiseen yhdysvaltalaiseen tekovitsikkyyteen tai "lapsille puhumiseen" löytää puhetavan, jota lukeva unohtaa puhujan ammatin ja yksinkertaisesti kuuntelee mielikseen. Tysonissa ei ole hiukkaakaan ylimielisyyttä, vaan hän korostaa luontevasti nöyryyden välttämättömyyttä ja uskaltaa sanoa suoraan, kun ammattilaisetkin ovat ymmällään eivätkä todellisuudessa tiedä mitään. Tältä osin hän muistuttaa kosmologian popularisoijana Syksy Räsästä.

* * *

Neil deGrasse Tyson juttelee tutuistakin asioista, mutta ennen muuta hänen esseekokoelmaansa arvostaa siksi, että se tarjoaa myös yllättäviä aiheita. Esimerkiksi essee "Linnunratojen lomassa" muistuttaa siitä, että vaikka isoja galakseja on arvioitu olevan näkyvässä maailmankaikkeudessa jopa 100 miljardia, niiden välinen avaruus on kaikkea muuta kuin tyhjä.Tai kirjoitus "Pyöreydestä", joka selittää järkeenkäyvästi sen omituisuuden, että avaruus ei suosi teräviä kulmia vaan palloja, yleensä hiukan litistyneitä. (Tyson tosin väittää, että vinhaan pyörivät pulsarit olisivat täydellisimpiä palloja kaikkeudessa, vaikka esimerkiksi Wikipedian mukaan keskipakoisvoima saa nekin litistymään, kuten kaikki nopeasti pyörivät pallot. En osaa sanoa, kumpi on oikeassa.)

Tysonin tekstit ovat luonnontieteellisiä, mutta koska hän käsittelee myös pimeän aineen ja energian kaltaisia arvoituksia, on hänen teksteissään sijaa myös kaikelle uuden keksimiselle välttämätöntä vapaata pohdiskelua. Melko jyrkästi Tyson poikkeaa useimpien kollegoittensa tavasta käsitellä maailmaa vuonna 2007 valmistuneessa viimeisessä luvussa "Ajatuksia kosmisesta näkökulmasta". Tyson muistuttaa ensinnäkin siitä, ettei suinkaan kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta sellaiseen ylellisyyteen kuin "kosminen näkemys elämästä". "Ei maatilalla uurastava maahanmuuttaja eikä hikipajan orjatyöläinen, eikä varmastikaan asunnoton, joka penkoo roskapönttöjä löytääkseen itselleen ruokaa."

Tyson muistuttaa myös siitä, kuinka helppo on unohtaa maailman karut realiteetit, kun etuoikeutettuna vauraan valtion huippukoulutettuna tutkijana voi keskittyä pohtimaan maailmankaikkeutta tarvitsematta käyttää kaikkea energiaansa jokapäiväiseen selviämiseen. Kunniansa saavatkin - kohteliaasti minä-muodossa - kuulla selkänsä ihmisten hädälle kääntävät, väkivaltaa uskonnon tai ideologian takia levittävät, ympäristöä häikäilemättä riistävät ja piittaamattomat vallankäyttäjät. "Kun riisutaan verhot yhteiskunnan rodullisten, etnisten, uskonnollisten, kansallisten ja kulttuuristen konfliktien edestä, nähdään että vipuja vääntää ja säätimiä kääntää inhimillinen itserakaus."

* * *

Neil deGrasse Tysonille maailmankaikkeus ei ole pelottava tai masentava, vaan voimaa ja intoa tarjoava käsittämättömyys. Mutta ehtona on luopuminen kuvitelmasta, että ihminen on kosmoksen keskipiste tai edes millään lailla tärkeä. Olemme osa maailmankaikkeutta, rakennumme sen hiukkasista kuten kaikki muukin materiaalinen ja katoamme ohikiitävän hetken kuluttua taas samaan hiukkasten kiertokulkuun. "Me emme ainoastaan ole osa maailmankaikkeutta, vaan maailmankaikkeus elää meissä."

Tysonin viimeinen essee päättyy 11-kohtaiseen listaan "kosmisen näkökulman" ominaispiirteistä. Tätä listaa voi suositella jokaiselle, joka epäilee kosmologeja arjesta vieraantuneiksi kummajaisiksi, itseään täynnä oleviksi besserwissereiksi. Itse asiassa tämä lista on mainio johdatus tieteellisen maailmankatsomuksen perusteisiin ja sellaisena suositeltava kenelle tahansa meistä. Mieli tekisi kopioida se kokonaisuudessaan tähän, mutta en tee niin, jotta mahdollisimman moni tarttuisi itse kirjaan ja löytäisi sen sieltä.

Neil deGrasse Tyson puhuu avaruudesta ja olemisestamme toisin kuin useimmat muut. Minun mielestäni hänen tapansa lähestyä usein vaikeita ja monitulkintaisia ilmiöitä on onnistunut. Kirjaa Tähtitiedettä kiireisille voi suositella erityisesti sellaisille "humanisteille", joiden mielestä avaruus on kylmä, kolkko ja "kulttuuriton" paikka, jonka tutkijoitten on pakostikin oltava samanlaisia. Tähtitiedettä kiireisille on enemmän kuin hyvä tietokirja, se ei jätä kylmäksi ketään, jolla on halua innostua ja oivaltaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lääkkeet valtion jakeluun

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 18.6.2018 kannustetaan vapauttamaan apteekkien omistaminen. Tämä on sinänsä kannatettava pyrkimys, apteekkareiden privilegiot eivät ole nykypäivää. On kuitenkin epäuskottavaa, että apteekkareiden erioikeuksien purkaminen johtaisi lääkkeiden hintojen alentumiseen, mikä on ydinasia tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Lääkkeiden korkeat hinnat kun riippuvat monesta muustakin asiasta kuin apteekkarien henkilökohtaisesta ahneudesta. Apteekkien lukumäärän lisääminen ei ole kohtuullisten hintojen tae.

Minusta koko lääkejakelun logiikkaa pitäisi miettiä uusiksi. Tärkeintä olisi kysyä, miksi sairastuneen ihmisen hoitamisen ylipäänsä pitäisi olla kenenkään bisnes. Se on tietenkin kerettiläinen kysymys nykyisinä markkinaliberalistien happy hour -aikoina, mutta esitän sen silti vakavasti. Meillä ei ole kaupallista peruskoulutusta eikä kaupallista kirjastolaitosta. Miksi meillä pitää olla kaupallinen lääkkeiden jakelu? Mitä ihmeen etua kaupallisuus voisi tuoda alalle, joka kai kiistatta myönnetään peruspalveluksi?

Lääkkeiden maailmassa on kahdenlaisia hintoja, patentin suojaamia monopolihintoja ja periaatteessa patentin vanhenemisen takia kilpailun piiriin joutuneita lääkkeitä. Isoja lääkefirmoja kiinnostavat lähinnä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lääkkeet. Mutta ovatko kilpaillut lääkkeetkään muuttuneet edullisiksi? Omien havaintojeni mukaan apteekeissa myydään vain kalliita ja superkalliita lääkkeitä. Kelakorvauksen jälkeenkin monet pysyvässä käytössä olevat lääkkeet ovat pienituloiselle kova menoerä. Se ei ole yhteiskunnan etu, se on vain lääkealan yrittäjän etu.

* * *

Lääkkeiden hintoja on pyritty jossain määrin säännöstelemään ja nykyään apteekit on velvoitettu tarjoamaan potilaalle lääkärin määräämän kalliin valmisteen sijaan vähän halvempaa rinnakkaistuotetta. Mutta miksi ylipäätään sallimme lääkkeiden olevan kalliita? Miksi asiaa ei järjestetä niin, että meillä on yksi valtiollinen lääkkeiden jakelija, joka koollaan ja lainsäädännön tarjoamalla selkätuella tarjoaa kaikki monopolihinnoittelun ulkopuolella olevat tuotteet omakustannushinnalla? Normaali vastaus "se olisi sosialismia" ei tässä kohdin edes naurata.

Valtion ei tarvitsisi lääkejakelijana kerätä edes niitä voittoja, joita rinnakkaislääkkeiden valmistajat keräävät. Valtion apteekki hoitaisi kilpailutuksen asiakkaiden puolesta ja huomattavasti tehokkaammin. Vielä parempi tietysti olisi, jos valtion lääketehdas valmistaisi kaikkea sitä, mitä patentti ei suojaa. Siten voitaisiin varmistaa, etteivät lääkkeet maksa yhtään enempää kuin on pakko. Se estäisi myös lääketehtaiden ja lääkäreiden hiljaisen symbioottisen suhteen (paitsi monopolihinnoiteltujen lääkkeiden kohdalla). Minusta se olisi erinomainen kehityssuunta. Lääketehtaan osakkeita omistava lääkäri on epäeettinen ilmestys. 

Liisa Hyssälän (Kepu) johtama työryhmä ehdottaa apteekkarien privilegioiden purkamisen lisäksi "säänneltyä enimmäishintaa".  Tämän ei pitäisi tarkoittaa käytännössä yhtään mitään sille, joka uskoo markkinakilpailun hintoja alentavaan voimaan. Jos tarvitaan enimmäishintajärjestelmää, kilpailu ei toimi tarkoitetulla tavalla vaan alalla vallitsee salainen hintakartelli. Sitä ongelmaa ei synny, jos toimijoita on tasan yksi, jota laki velvoittaa myymään lääkkeet omakustannushinnalla. 

* * *

Hädänalaisessa asemassa olevan ihmisen käyttäminen oman bisneksen edistämiseen pitäisi säätää rangaistavaksi teoksi. Apteekkarit selviäisivät tästä uhasta vain lopettamalla ja antamalla avaimet valtion lääkelaitokselle. Me tarvitsemme ammattitaitoisia proviisoreita, mutta emme kartellimaisesti keskenään "kilpailevia" apteekkareita. Vanhan vitsin mukaan apteekkilupa on lupa painaa seteleitä omaan käyttöön. Kaikissa pienemmissä kunnissa apteekkari on ollut perinteisesti veroäyrien huipulla. Se ei ole perustunut ylenpalttiseen ammattitaitoon vaan monopoliasemaan.

Teoriassa apteekkien perustamisen täydellinen vapauttaminen markkinavoimille johtaisi ainakin ns. rinnakkaislääkkeiden kohdalla hintakilpailuun. Mutta missä määrin apteekeilla olisi oikeasti kiinnostusta hintakilpailuun? Todennäköisempää on, että Suomeen ei hirveästi nykyistä enempää apteekkeja mahdu, eikä yhdelläkään uudella ole motiivia ruveta polkemaan hintoja. Jos olisi, miksi sitä kilpailua ei nähdä jo privilegioapteekkareiden kesken? Valitettavasti apteekkien määrän lisääntyminen ei yksinään takaa kilpailuhaluja. Kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu myös omistuksen keskittyminen. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei niin tapahtuisi nopeasti myös markkinatalouteen siirretylle lääkejakelulle.

Valtio on tietysti luotettava kansan palvelija vain siinä tapauksessa, että hommaa hoidetaan ilman taka-ajatuksia. Jos lääkejakelun monopoli määrätään valtion laitokselle, sen johtoon valittavilla ei saa olla mitään kytköksiä lääkkeiden valmistajiin. Vastoin järjen varoitusta haluan itse uskoa, että tästä maasta vielä löytyisi ammattilaisia, jotka olisivat valmiita työskentelemään sen hyväksi, ettei kukaan lääkkeitä tarvitseva joudu maksamaan niistä ylihintaa eikä toisaalta joudu kärsimään huonosta laadusta. Maailmassa on asioita, joiden tuottamisessa markkinakilpailu on järkevä laatu- ja hintatason säätelijä. Tällaisia ovat esimerkiksi juustonvalmistus ja lomamatkat. Mutta peruspalvelut on syytä jättää markkinatalouden ulkopuolelle nyt ja tulevaisuudessa.

 

Artisti maksoi jo sata vuotta sitten

Hanna Granfelt (1884-1952) kuuluu niihin suomalaisiin laulutaiteilijoihin, joiden nimi on alan harrastajille taatusti tuttu, mutta josta tarkemmalla mietinnällä ei sitten erityisen paljon muistetakaan - eli tiedetä. Salla Leponiemi, oopperalaulaja eli Granfeltin kollega ja taidehistorioitsija, on tarttunut toimeen ja koonnut taiteilijaelämäkerran Jumalainen kipuna : Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus 2018). 

Leponiemi on tehnyt perusteellista työtä, joten on epätodennäköistä että mahdollisesti vielä löytyvät alkuperäislähteet kuten kirjeet kovin radikaalisti voisivat syntyvää kuvaa muuttaa. Granfeltin elämä ja ura tulevat kirjassa valaistuksi siinä määrin kuin ne perinteisessä elämäkerrassa valaistuksi voivat tulla. Leponiemen teksti on selkeää ja oikoluku on kerrankin tehty kiitettävällä tarkkuudella. Myös kirjan liitteet ovat kunnossa ja suhteellisen suppea kuvitus lienee kattava saatavana olevien osalta. Näiltä osin kirja saa kiitettävän arvosanan.

Jumalainen kipuna ei kuitenkaan tyydytä kaikkia odotuksia. Kirja on luotettavan tuntuinen kronikka Granfeltin uran myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta siitä puuttuvat käytännössä kokonaan kirjoittajan omat näkemykset, arviot, tulkinnat ja ennen muuta yhteenvedot ja tapahtumien suhteuttaminen toisiinsa. En tarkoita niinkään yksittäisten informaationpalasten lähdekriittistä tarkastelua, jota Leponiemi kyllä harrastaa, välillä kiitettävästikin. Tutkijan oma ääni jää kuitenkin turhan hennoksi eikä juuri kantaudu eteenpäin vyöryvien tapahtumien aiheuttaman yleisen kumun yli.

* * *

On toki jossain määrin koulukuntakysymys, onko elämäkerturi parhaimmillaan kirjurina ja reportterina vai rohkeita tulkintoja tekevänä tutkijana ja ajankuvaan suhteuttajana. Itse arvostan sitä, että kun faktat ovat paikoillaan, tutkija uskaltaa valuttaa julkaisuun lisäarvoa, joka syntyy ulkopuolisen ja sivistyneesti jälkiviisaan ihmisen pohdiskeluista. Hanna Granfeltin tapauksessa tätä kaipaa erityisen paljon, sillä vaikka hänen elämässään kiistatta oli myös tuo "jumalainen kipuna" ja adjektiivi "ihmeellinen" ei ole suurtakaan liioittelua, kokonaisarvion tekeminen Granfeltin urasta ja asemastaan sekä eurooppalaisessa että suomalaisessa taidelaulun perinteessä olisi ollut arvokas lisä.

Kokonaisarvion ja yhteenvedon tarvetta lisää Granfeltin elämän tavaton "värikkyys" eli ylä- ja alamäkien suuri määrä. Vaikka Granfelt sai kokea esiintyvän taiteilijan taivaan eli yleisön kiihkoisan palvonnan ja arvostuksen, se oli loppujen lopuksi silti vain pieni osa enimmäkseen pienistä ja suuremmista takaiskuista koostuneesta elämästä. Tämän arvion otsikko viittaa lähes koko kirjan kulkevaan punaiseen lankaan, pysyvään rahapulaan ja taiteilijan kurjaan asemaan sopimusneuvotteluissa. Granfelt oli suosittu, mutta ei koskaan päässyt sellaiseen asemaan, että olisi voinut sanella ehtonsa. Myöskään taloudellisen riippumattomuuden takaavaa naimakauppaa tai muuta sponsoria ei hänen kohdalleen sattunut. Hoitamattomat velat eivät olleet yksin Granfeltin ongelma, mutta itselliselle naiselle ne olivat suurempi haaste kuin olisivat olleet säätyläismiehelle.

Kun Leponiemi ei ihmeemmin suhteuta ylä- ja alamäkiä, taidelaulun maailmaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähemmän tunteva lukija ei loppujen lopuksi oikein tiedä, oliko Granfeltin uran polku poikkeuksellisen hankala, ihan tavanomainen vai peräti harvinaisen helppo. Krooninen ramppikuume, sen hoitamisesta seurannut jonkinasteinen alkoholiongelma ja jatkuva sairastelu eivät ainakaan köyhän laulajan taivalta helpottaneet, joskin sairauksien osalta sama kohtalo oli myös varakkailla, kun antibiootteja ei vielä ollut. Esimerkiksi sen olisi toivonut tutkijan selvittävän ja lukijoille kertovan, oliko aivan tavanomaista, että konsertoiva artisti joutui ottamaan aina taloudelliset riskit ja sai onnitella itseään, jos tappio jäi kohtuulliseksi. Leponiemen kuvauksen perusteella ei myöskään Gösta Serlachiuksen kaltainen taiteen mesenaatti luopunut kovinkaan mielellään markoistaan edes Granfeltin kaltaisen ylistetyn naislaulajan takia. Tällaisia asioita olisi voinut hyvin valottaa toteutunutta paremmin.

* * *

Hanna Granfeltin lumovoiman analyysin Leponiemi jättää yllättävän vähälle. Kilpailevien naislaulajien useimmiten kireät välit tulevat kohtalaisen hyvin näkyviin - ja kuvaukset erityisesti Aino Acktén kaltaisen vanhemman diivan kylmyydestä ovat suorastaan hykerryttäviä -, mutta Granfeltin kykyä kietoa ainakin heteromiehet pauloihinsa - todennäköisesti paljolti asiaa tiedostamatta - olisi pitänyt ehdottomasti edes vähän pohtia. Leponiemi esittelee satunnaisesti Granfeltin miessuhteita, mutta ne jäävät kovin vähäverisiksi ja irrallisiksi. Kirjan perusteella Granfeltilla oli elämässään Erkki Melartinin ja Georg Golowinin kaltaisia luotettuja miehiä, joille hän kirjoitti ja oletettavasti sai takaisin kirjeitä. Näissäkin olisi ollut pohtimista, varsinkin kun Leponiemi antaa Aino-oopperan vaiheita esitellessään ymmärtää, että Melartin oli ainakin välillä ärtynyt Granfeltin oikuista ja vahvoista tunteista.

Homoseksuaaliin Melartiniin Granfeltilla oli ymmärrettävästi täysin platoninen suhde, mutta osa häntä julkisesti arvioineista kriitikoista oli mitä ilmeisimmin täysin hullaantuneita varsinkin nuoreen Hanna Granfeltiin, jonka suloutta estoitta ylistivät. Erityisesti Evert Katilan uraa vähänkin tunteva ei voi hänen hurmioituneita Granfelt-kritiikkejään lukiessaan tulla muuhun tulokseen kuin että Katila oli umpirakastunut eikä ollenkaan objektiivinen kritiikkejä kirjoittaessaan. Ei Granfelt kaikkia hetero-oletettuja miehiä hurmannut, mutta kyllä tämä ilmiö olisi 1900-luvun alun naislaulajien maailmaa hahmottavana asiana ollut pohtimisen arvoinen.

Tällainen kronikoiva elämäkertakin onnistuu kuvaamaan hyvin sitä raakaa ja armotonta taistelua, jota eurooppalaiset ooppera- ja konserttiorganisaatiot ovat edustaneet kaukaisesta Suomesta saapuneille yrittäjille. Ilman suhteita ei hyväkään laulaja pärjännyt, ja aika pitkälle niin kävi myös Hanna Granfeltille, vaikka satunnaisia menestyksiä kertyikin. Euroopan oopperalavoilla olisi tarvittu paljon terävämpiä kyynärpäitä ja häijympää kieltä kuin mihin Granfeltilla oli valmiuksia. Tämän päivän uteliaalle Granfeltin uran takaiskut eivät merkitse enää mitään, sillä kaikeksi onneksi hän voitti muutaman kerran mikrofonikammonsa ja jätti meille mahdollisuuden kuunnella omin korvin, oliko hänen äänessään ja laulussaan sitä "jumalaista kipunaa" vai oliko se pelkästään oman ajan liioittelua palvotun tähden edessä.

 

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Trump ei ole syy vaan seuraus

Naomi Klein on profiloitunut kirjoittajana ja ajattelijana, joka ei kaihda liian isojen haasteiden käsittelemistä. Kun ei ei riitä : Vastaisku sokkipolitiikalle (Into 2018) ei tuota profiilia muuta, Klein tarttuu suoraan sarvista katastrofia, jota uutisissa kutsutaan kiinteistökeinottelija Donald Trumpin valitsemiseksi Yhdysvaltain presidentiksi. Klein anaysoi ensin katastrofin ainesosat ja pohtii sen jälkeen keinoja ihmiskunnan enemmistön selviämiselle. Hän myös löytää niitä, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna näiden ratkaisujen "puolueiden vastainen perusvire" saattaa vaikuttaa epärealistiselta. Yhdysvalloissa - ja Kanadassa näköjään myös - on erilaisilla tilapäisillä kansanliikkeillä erilainen perinne ja voima, joka varmaan nousee maata pitkään kiusanneen kaksipuoluejärjestelmän moraalia rapauttavasta vaikutuksesta.

Kleinin tärkein väite on, ettei Donald Trumpin valinta ollut mikään onneton sattuma, vaan pikemminkin johdonmukainen seuraus toisaalta yhdysvaltalaisen (uskonnollisen) oikeiston kasvaneesta voimasta, toisaalta demokraattipuolueen järkyttävästä virheiden sumasta. Klein muistaa myös korostaa sitä, ettei Trump suinkaan ole keksinyt sitä shokkipolitiikkaa, joka sopii hänen mielenlaadulleen niin hyvin. Trump sopii finanssipiirien kannattamaan shokkien hyödyntämiseen kuitenkin keskimääräistä paremmin, koska hänellä ei ole luontaisia moraalisia estoja olla röyhkeä, murskata viattomia ihmisiä ja pelotella 7 miljardia ihmistä puolikuoliaaksi. Trump on tuote, vaikka itse uskookin olevansa ylivertainen liikenero ja jokaisen diilin lopullinen voittaja. (Hänen henkilökohtainen uransa on tunnetusti täynnä epäonnistumisia.)

Trumpin hallinto näyttäytyy ulkopuoliselle helposti kaoottisena epäpätevyyden jätealtaana, mutta silloin jää olennainen huomaamatta. Ratkaisevaa ei ole, miltä Valkoisen talon politiikka näyttää vaan se, miten nopeasti ja miten laajassa mitassa se kykenee poistamaan pankkien vähäisenkin sääntelyn jäänteet, tuhoamaan Obaman hallinnon vähäisetkin kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi tehdyt uudistukset, lopettamaan kaikki esteet öljyteollisuuden tuhoavan käyttäytymisen tieltä ja nostamaan Yhdysvaltain militaristisen kiihkon ja tuhlailun uusiin sfääreihin. Trump pääsi presidentin asemaan Yhdysvaltain epädemokraattisen vaalilainsäädännön ansiosta, mutta ei se silti olisi ollut mahdollista ilman riittävän laajaa taustatukea. Trumpin täytyy lunastaa tukijoilleen antamansa lupaukset. Ei äänestäjille, vaan tukijoilleen.

* * *

Siinä missä kansainvälinen lehdistö keskittyy näyttämään Trumpin hallinnon lähes koomisena sekasotkunäytelmänä, jonka pääroolissa on lyhytjännitteinen, impulsiivinen ja ailahteleva presidentti itse, Klein muistuttaa toistuvasti, että Trump ajaa pienen ultrarikkaiden ryhmän etuja, hallintofarssi ei ole mikään huvinäytelmä. On tietysti totta, että Trump ajaa ensi sijassa omaa etuaan, mutta koska se käy yksiin muitten ultrarikkaiden etujen kanssa, asia on merkityksetön. Olennaista on, että Trumpin köyhtyvää valkoisten miesten ryhmää kosiskeleva demagogia on läpikotaisin valheellista, taktista mielistelyä vallan saamiseksi ja vallassa pysymiseksi. Trumpin raivoisa taistelu oikeusvaltion perusteita vastaan antaa kuitenkin perusteet uumoilla, ettei hän jää odottamaan, pystyykö uunottamaan Yhdysvaltain äänestäjiä toisenkin kerran. Sitä ennen hän järjestää maalleen ja maailmalle sen luokan shokkeja, että Trumpin vallan jatkuminen on niiden rinnalla pikkujuttu.

Onko tällaisesta puhuminen aivan sekopäistä liioittelua ja pelottelua? Voisiko Trumpin hallinto todella ottaa vallan käsiinsä ja lopettaa muodollisesti demokraattisen systeemin? Ei tietenkään ilman liittolaisia. Hän tarvitsee CIA:n tuen, hän tarvitsee FBI:n tuen ja paras ratkaisu on tietysti vaihtaa johtajiksi omat miehet tai naiset. Ennen muuta Trump tarvitsee Pentagonin tuen. Hän on jo nimittänyt tukun kenraaleja tärkeisiin tehtäviin. Hän syytää valtavia määriä rahaa Pentagonin tuhlattavaksi. Pentagonin ei tarvitse edes pyytää, kun Trump jo ampuu jonnekin Syyrian nurkille ison kasan vanhentuvia ohjuksia, joiden tilalle täytyy tilata upouusia. Jos Obama oli aselobbyn vankina, Trump on tuon lobbyn vapaaehtoinen rahoittaja ja ihailija. NRA:n tuki Trumpilla on ollut jo ennestään, mutta sitäkin suhdetta hän jaksaa lämmittää jokaisen kouluammuskelun jälkeen.

Trumpilla ja hänen taustavoimillaan on yksi merkittävä ongelma. Kansalaisten selvä enemmistö ei kannata nykyistä politiikkaa. Jos vaalit pidettäisiin nyt, Trump häviäisi vaalijärjestelmästä huolimatta luultavasti kenelle tahansa, joka pystyisi näyttäytymään täysijärkisenä, moraalisesti lujana ihmisenä. Vaalit ovat siksi riski, joka pyritään välttämään. En tiedä, miten siihen tullaan pyrkimään. Riittävän suuri sotatoimi on todennäköisin vaihtoehto, mutta kuka tietää, riittääkö sekään. Trumpin karkea, sivistymätön ja epäkohtelias suhtautuminen muihin valtioihin ja niiden johtajiin (satunnainen typerä imartelu ei toimi kuten Yhdysvalloissa ehkä toimisi) on romahduttanut Yhdysvaltoja kohtaan tunnetun luottamuksen. Tuore into kauppasotiin merkitsee sitä, ettei Trump voi luottaa perinteisten liittolaistensakaan tukeen. Sotiminen yksin on aina riskialtista.

* * *

Naomi Klein korostaa toistuvasti, että ratkaisu ei ole uusi "Hillary Clinton". Klein on lähinnä Bernie Sandersin kannattaja, mutta vielä enemmän hän uskoo siihen, että vain kansalaisten puolueista riippumaton nousu barrikadeille riittää torjumaan trumpilaisen  vallankaappauksen ja demokraattisen järjestelmän murskaamisen. Klein kuvailee laajasti Trumpin valintaa seuranneita kansanliikkeitä ja muistuttaa koko ajan siitä, että "EI!" ei riitä, täytyy löytää radikaalisti erilainen "KYLLÄ". Valitettavasti tämä Kleinin suosima ja suosittelema radikalismi jää jotenkin hahmottomaksi, koska hän on pohjoisamerikkalaiseen tapaan radikaali vasemmistolainen, joka ei halua tulla leimatuksia radikaaliksi vasemmistolaiseksi. Sellainen hänen näkemyksensä kuitenkin on ja menee pidemmälle kuin esimerkiksi Sandersilla (en analysoi tätä ajattelua tässä, lukekaa itse hänen kirjansa).

Naomi Klein haluaa olla optimisti ja uskoo kansanliikkeiden kykenevän pysähdyttämään "taantumuksen" vyörytyksen niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin. Kauko-Idästä hän erityisen paljon sano, vaikka epäilemättä ymmärtää, ettei maailman asioita voi ratkaista ilman Kiinan ja Intian kaltasia jättiläisiä; myöskään Venäjästä Klein ei valitettavati juuri kirjoita eli hänen näkökulmansa on tältä osin keskittynyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Kaikenlaisten myönteisten ilmiöiden rinnalla on kuitenkin koko ajan näkyvissä oikeistolaisen, kansallishenkisen liikehdinnän kasvua ainakin Euroopassa. Toistaiseksi on vaikea nähdä, kuinka vahva "trumpilainen atlanttinen yhteys" loppujen lopuksi on. Eurooppakin alkaa olla täynnä itseään täynnä olevia konservatiivisia miehiä. Siellä tunkion laella voi tulla ahdasta, sillä Donald Trump ei ainakaan tule jakamaan vallastaan hitustakaan.

Ratkeaako Trumpiin tällä hetkellä henkilöitynyt vallankaappauksen yritys Yhdysvalloissa vai onko se globaali ongelma, johon tarvitaan globaali ratkaisu? Paljon riippuu varmaan siitä, uskaltautuuko Trumpin leiri uusiin vaaleihin vai yrittääkö se sementoida valtansa seuraavien parin vuoden aikana. Vielä ei Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän tuhoaminen ole toteutunut, vaikka Korkeimman oikeuden nimitykset ovatkin olleet Trumpin käsissä. Toistaiseksi ainakin oikeusvaltion periaatteet ovat pystyssä, vaikka Trump hyökkää niiden kimppuun liki päivittäin. Itse en ihan pysty yhtymään Kleinin kansalaisaktivismiin nojautuvaan optimismiin. Se on trumpisteille haaste, mutta ei välttämättä riittävä ja ratkaiseva. Pahoin pelkään, että ratkaisevaa on, saako Trump asevoimat ja tiedustelujärjestöt niin tukevasti taakseen, että hän voi tehdä "erdoganit". Se ei ole mahdotonta, mutta ei myöskään vääjäämätöntä. Naomi Kleinin sanoin: "On meistä itsestämme kiinni, kuinka vastaamme tähän kriisiin. Valitkaamme siis toinen vaihtoehto. Harpatkaamme eteenpäin." (s. 338)

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Maata ei saa omistaa

Lempäälässä ovat olleet vastakkain "sosialistisella ryöstöretkellä" oleva kunta ja alhaisesta tarjouksesta "pöyristynyt" yksityinen maanomistaja. Tämä sana näytelmä on toistunut lukemattomia kertoja sen jälkeen, kun kunnat saivat ns. kaavoitusmonopolin ja siihen olennaisesti liittyvän oikeuden pakkolunastukseen tilanteissa, joissa sopua ei synny ja yleinen etu on uhattuna. Minä en nyt lähde pohtimaan maan kohtuullista myyntihintaa, vaan ihmettelen suoraan, mistä kummasta kumpuaa ihmisen kuvitelma siitä, että hän voisi jotenkin oikeutetusti omistaa palasen maapalloa. 

Sillä kummallinen tuo kuvitelma on ja sen kummallisuuden todistamiseksi ei tarvitse olla mikään ideologinen hippikommari. Riittää kun kysyy ja yrittää vastata siihen, keneltä se omistusoikeus oikein on saatu. Valtaosa nykyisistä maanomistajistahan on perijöitä ja he toteavat silmät sinisinä, että he omistavat tietyn maa-alueen, koska heidän vanhempansa ovat antaneet sen perintönä heille. Kuinka monta sukupolvea taaksepäin todennäköisesti pääsemme tällaista perinnöllistä maanomistusta taaksepäin ennen kuin törmäämme kaikkeen omistamiseen liittyvään vahvemman oikeuteen?

Emme kovinkaan kauas. Kun karjalaiset piti asuttaa hävityn sodan jälkeen, valtiovalta käytti voimaa ja pakotti rikkaat maanomistajat luovuttamaan maata siirtolaisiksi pakotetuille. Vähän kauemmas kun mennään, törmätään tuon tuostakin kruunuun - läntiseen tai itäiseen -, joka määrää tämän tai tuon maa-alueen olevan jonkun kreivinkutaleen omaisuutta ja sitten se kutale sallii joidenkin viljellä siinä ja joskus lunastaa maa omaksi - tai sitten ei. Kun mennään riittävän monta vuosisataa takaperin, yhtäkkiä tätä maata ei omistakaan oikeastaan kukaan. Ei ainakaan sellainen, jolla olisi motiivia tai valtaa taistella siitä viimeiseen saakka. Saamen kansa väistyi kohti pohjoista sitä mukaa kun etelän väki ryösti heidän entiset pyyntimaansa.

* * *

Aivan oikein, ryöstivät. Ei sitä maata viljelyyn voinut keneltäkään ostaa, koska se ei ollut kenenkään omaa. Paimentolainen liikkuu ja käyttää maata, vettä ja luonnonvaroja, mutta ei koe omistavansa luontoa. Liian lähelle tuppautuva ventovieras voi saada äkäisen reaktion aikaan, mutta jossain vaiheessa paimentolainen poistuu ja jättää maan jälkeensä. Tiedämme, että maanomistuksen käsite liittyy maanviljelykseen, tuohon ihmisen kulttuurisen nousun yhteen ehtoon. Ihmiselle syntyi tarve "omistaa" viljelemänsä maa, koska paikalla oli tarkoitus olla pitkään eikä kovalla vaivalla viljelykuntoiseksi saatua maata haluttu antaa jonkun toisen hyödynnettäväksi.

Maanviljelys synnytti myös ajoittaista ylijäämää, jonka avulla vaurastunut viljelijä saattoi tehdä huonommin pärjänneelle naapurille tarjouksen, josta oli vaikea kieltäytyä ja niin kasvoi vauraan viljelijän maaomistuskin. Pohjimmiltaan tämä on myös taloudellisen eriarvoisuuden synty hyvin lyhyesti ja pelkistäen kuvattuna. Maan omistaminen on tietysti vain yksi osa erilaisten yksityisomistuksen muotojen joukossa, mutta monien syiden takia se on hyvin keskeinen. Toisin kuin Pohjolassa, missä tunnetaan ja pääosin tunnustetaan edelleen ns. jokamiehen oikeus, suuressa osassa muuta maailmaa maan omistamista käytetään aktiivisena vallankäytön välineenä. Ei tarvitse kuin vilkaista Israelin ja Palestiinan konfliktia. Ei siellä uskonnoista ole kyse vaan siitä, kuka saa omistaa ja hallita tuota kuivaa maaplänttiä.


Minuun teki jo lapsena suuren vaikutuksen intiaanipäällikkö Chief Seattlen vuonna 1854 ilmaisema koruton ihmettely valkoisen miehen maanomistushimon edessä. "How can you buy or sell the sky, the warmth of the land? The idea is strange to us. If we do not own the freshness of the air and the sparkle of the water, how can you buy them?" Tiedän, että valtaosa nykyisistä ihmisistä ei ole koskaan pysähtynyt pohtimaan, miten absurdi koko ajatus maan tai virtaavan veden omistamisesta on. Millä oikeudella edes ensimmäinen ihminen olisi aidannut jonkin alueen ja ilmoittanut muille eläville olennoille, ettei niillä ole sinne tulemista? Pelkällä röyhkeydellä, väkivallalla ja ryöstämisellä on maailman maat jaettu ja otettu yksityiseen omistukseen.

* * *

Ideologisesti virittyneet omistamisen rakastajat huomauttavat tähän, että historia osoittaa vain yksityisen omistaman maan pysyvän kunnossa, yhteismaat rappeutuvat koska kenenkään oman edun mukaista ei ole käyttää energiaansa sen hoitamiseen. Nämä ideologit pitävät maanviljelysyhteiskuntaa jonain lähtökohtana, mutta sitähän sen ei tarvitse olla. Ihminen pärjäsi oikein hyvin ennen viljelyä, monen tutkijan mielestä paljon paremmin kuin myöhemmin, koska vaikka elämän marginaalit olivat kireämmät, ihmisten elämää eivät hallineet omistamiseen liittyvät kiistat, eriarvoisuus ja väkivalta. Omistaminen korvasi yhteistoiminnan ja tarjosi tilalle eriarvoisuuden eriväriset siemenet.

Toki ymmärrän, kuin syvässä yksityinen (maan)omistus on kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Vaikka suurin osa viljelykelpoisesta maasta on yksityisessä omistuksessa, suuret alueet huonommin tuottavasta maasta ovat yhteisessä omistuksessa. Yksityistä omistusoikeutta on ollut pakko hillitä, jotta kaikki maa ei keskity muutamalle (sitähän tuo kuntien kaavoitusmonopolikin on, yksityisomistuksen haittojen torjumista tietyllä alueella). Itse uskon siihen, että ihmisen täytyy palata maanviljelyä edeltäviin maanomistusoloihin. Maapallon sietokyky ylittyy, jos yksityisen omistamisen tuhoisia vaikutuksia ei hillitä. Minusta kaikki maat voisi julistaa yhteiseksi omistukseksi. Perijät saakoot pitkäaikaisen hyödyntämisoikeuden, mutta ei ikuista.

Yksi kaunis ja kannatettava tapa luopua maanomistuksesta on luovuttaa sitä luonnonsuojelualueiksi. Niin tekisin itse, jos joutuisin yhtäkkiä perimään maata. Ei kukaan kaupungissa elävä tarvitse sitä omistusoikeutta hengissä pysyäkseen. Sitä paitsi oikeus hakata perintöpalstat sileiksi uuden auton tai kesämökin hankkimiseksi on rikoksella hankitun omaisuuden rikollista jatkohyödyntämistä. Kyllä, minun mielestäni kaikki yksityinen maanomistus on ammoin aloitettuun rikokseen osallistumista. Kannattaa aina jatkaa kysymystä, no mistä se perinnön lahjoittaja sen maan sai? Jossain vaiheessa törmää aina ryöstöön, väkivaltaiseen tai väkivallattomaan anastukseen. Ne, joilla jonkinlainen alkuperäinen oikeus edes teoriassa voisi olla, eivät sitä omistusoikeutta arvostaneet. He olivat ja ovat oikeassa. Maata, vettä ja ilmaa ei saa omistaa. Ne kuuluvat meille kaikille.