Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kosmisia näkökulmia

"Tähtitiede" ei ole järin onnistunut termi, sillä tähdet - kaukana ja vielä kauempana loistavat auringot - ovat vain yksi avaruuden tai maailmankaikkeuden lukuisista elementeistä. Tärkeitä toki, mutta on paljon muutakin tärkeää. "Avaruustiede" kuulostaisi suomalaisen korvissa oudolta, joten itse käytän mieluiten käsitettä "kosmologia". Kosmoksen tutkijat toki nojautuvat tiukasti tieteeseen, mutta asian luonteesta johtuen - arvoituksia on paljon ja tutkimuskohde lievästi ilmaisten "laaja" - ääneen asioita pohtiva kosmologia joutuu tuon tuostakin toteamaan "emme tiedä" tai esittämään hypoteeseja, joiden testaaminenkin on toistaiseksi ylivoimaisen vaikeaa.

Neil deGrasse Tyson on yhdysvaltalainen "astrofysiikan  supertähti", kuten kirjan Tähtitiedettä kiireisille (Aula & Co 2018) takakansiteksti asian ilmaisee. Tyson ei ole Suomessa yhtä tunnettu kosmologian popularisoija kuin kotimaassaan, ja tämä onkin ensimmäinen suomennos häneltä (J. Pekka Mäkelän käännös on mielestäni varsin onnistunut). Jostain syystä esimerkiksi Ursa ry ei ole hänen tuotantoaan katsonut tarpeelliseksi käännättää ja julkaista. Tähtitiedettä kiireisille on vuosina 1997-2007 kirjoitettujen ja julkaistujen esseiden kokoelma, ei suinkaan systemaattinen pikakurssin, kuten nimestä voisi ehkä päätellä. Kirjaa voi silti lämpimästi suositella kaikille kiinnostuneille, myös asioista pitempään harrastaneille, koska Tysonin tapa pohdiskella avaa tutuistakin aiheista mielenkiintoisia polku pohdittavaksi.

Tyson on taitava tieteen popularisoija. Hän ei tingi itse asioiden vaatimasta tarkuudesta mutta osaa sortumatta tavanomaiseen yhdysvaltalaiseen tekovitsikkyyteen tai "lapsille puhumiseen" löytää puhetavan, jota lukeva unohtaa puhujan ammatin ja yksinkertaisesti kuuntelee mielikseen. Tysonissa ei ole hiukkaakaan ylimielisyyttä, vaan hän korostaa luontevasti nöyryyden välttämättömyyttä ja uskaltaa sanoa suoraan, kun ammattilaisetkin ovat ymmällään eivätkä todellisuudessa tiedä mitään. Tältä osin hän muistuttaa kosmologian popularisoijana Syksy Räsästä.

* * *

Neil deGrasse Tyson juttelee tutuistakin asioista, mutta ennen muuta hänen esseekokoelmaansa arvostaa siksi, että se tarjoaa myös yllättäviä aiheita. Esimerkiksi essee "Linnunratojen lomassa" muistuttaa siitä, että vaikka isoja galakseja on arvioitu olevan näkyvässä maailmankaikkeudessa jopa 100 miljardia, niiden välinen avaruus on kaikkea muuta kuin tyhjä.Tai kirjoitus "Pyöreydestä", joka selittää järkeenkäyvästi sen omituisuuden, että avaruus ei suosi teräviä kulmia vaan palloja, yleensä hiukan litistyneitä. (Tyson tosin väittää, että vinhaan pyörivät pulsarit olisivat täydellisimpiä palloja kaikkeudessa, vaikka esimerkiksi Wikipedian mukaan keskipakoisvoima saa nekin litistymään, kuten kaikki nopeasti pyörivät pallot. En osaa sanoa, kumpi on oikeassa.)

Tysonin tekstit ovat luonnontieteellisiä, mutta koska hän käsittelee myös pimeän aineen ja energian kaltaisia arvoituksia, on hänen teksteissään sijaa myös kaikelle uuden keksimiselle välttämätöntä vapaata pohdiskelua. Melko jyrkästi Tyson poikkeaa useimpien kollegoittensa tavasta käsitellä maailmaa vuonna 2007 valmistuneessa viimeisessä luvussa "Ajatuksia kosmisesta näkökulmasta". Tyson muistuttaa ensinnäkin siitä, ettei suinkaan kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta sellaiseen ylellisyyteen kuin "kosminen näkemys elämästä". "Ei maatilalla uurastava maahanmuuttaja eikä hikipajan orjatyöläinen, eikä varmastikaan asunnoton, joka penkoo roskapönttöjä löytääkseen itselleen ruokaa."

Tyson muistuttaa myös siitä, kuinka helppo on unohtaa maailman karut realiteetit, kun etuoikeutettuna vauraan valtion huippukoulutettuna tutkijana voi keskittyä pohtimaan maailmankaikkeutta tarvitsematta käyttää kaikkea energiaansa jokapäiväiseen selviämiseen. Kunniansa saavatkin - kohteliaasti minä-muodossa - kuulla selkänsä ihmisten hädälle kääntävät, väkivaltaa uskonnon tai ideologian takia levittävät, ympäristöä häikäilemättä riistävät ja piittaamattomat vallankäyttäjät. "Kun riisutaan verhot yhteiskunnan rodullisten, etnisten, uskonnollisten, kansallisten ja kulttuuristen konfliktien edestä, nähdään että vipuja vääntää ja säätimiä kääntää inhimillinen itserakaus."

* * *

Neil deGrasse Tysonille maailmankaikkeus ei ole pelottava tai masentava, vaan voimaa ja intoa tarjoava käsittämättömyys. Mutta ehtona on luopuminen kuvitelmasta, että ihminen on kosmoksen keskipiste tai edes millään lailla tärkeä. Olemme osa maailmankaikkeutta, rakennumme sen hiukkasista kuten kaikki muukin materiaalinen ja katoamme ohikiitävän hetken kuluttua taas samaan hiukkasten kiertokulkuun. "Me emme ainoastaan ole osa maailmankaikkeutta, vaan maailmankaikkeus elää meissä."

Tysonin viimeinen essee päättyy 11-kohtaiseen listaan "kosmisen näkökulman" ominaispiirteistä. Tätä listaa voi suositella jokaiselle, joka epäilee kosmologeja arjesta vieraantuneiksi kummajaisiksi, itseään täynnä oleviksi besserwissereiksi. Itse asiassa tämä lista on mainio johdatus tieteellisen maailmankatsomuksen perusteisiin ja sellaisena suositeltava kenelle tahansa meistä. Mieli tekisi kopioida se kokonaisuudessaan tähän, mutta en tee niin, jotta mahdollisimman moni tarttuisi itse kirjaan ja löytäisi sen sieltä.

Neil deGrasse Tyson puhuu avaruudesta ja olemisestamme toisin kuin useimmat muut. Minun mielestäni hänen tapansa lähestyä usein vaikeita ja monitulkintaisia ilmiöitä on onnistunut. Kirjaa Tähtitiedettä kiireisille voi suositella erityisesti sellaisille "humanisteille", joiden mielestä avaruus on kylmä, kolkko ja "kulttuuriton" paikka, jonka tutkijoitten on pakostikin oltava samanlaisia. Tähtitiedettä kiireisille on enemmän kuin hyvä tietokirja, se ei jätä kylmäksi ketään, jolla on halua innostua ja oivaltaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lääkkeet valtion jakeluun

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 18.6.2018 kannustetaan vapauttamaan apteekkien omistaminen. Tämä on sinänsä kannatettava pyrkimys, apteekkareiden privilegiot eivät ole nykypäivää. On kuitenkin epäuskottavaa, että apteekkareiden erioikeuksien purkaminen johtaisi lääkkeiden hintojen alentumiseen, mikä on ydinasia tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Lääkkeiden korkeat hinnat kun riippuvat monesta muustakin asiasta kuin apteekkarien henkilökohtaisesta ahneudesta. Apteekkien lukumäärän lisääminen ei ole kohtuullisten hintojen tae.

Minusta koko lääkejakelun logiikkaa pitäisi miettiä uusiksi. Tärkeintä olisi kysyä, miksi sairastuneen ihmisen hoitamisen ylipäänsä pitäisi olla kenenkään bisnes. Se on tietenkin kerettiläinen kysymys nykyisinä markkinaliberalistien happy hour -aikoina, mutta esitän sen silti vakavasti. Meillä ei ole kaupallista peruskoulutusta eikä kaupallista kirjastolaitosta. Miksi meillä pitää olla kaupallinen lääkkeiden jakelu? Mitä ihmeen etua kaupallisuus voisi tuoda alalle, joka kai kiistatta myönnetään peruspalveluksi?

Lääkkeiden maailmassa on kahdenlaisia hintoja, patentin suojaamia monopolihintoja ja periaatteessa patentin vanhenemisen takia kilpailun piiriin joutuneita lääkkeitä. Isoja lääkefirmoja kiinnostavat lähinnä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lääkkeet. Mutta ovatko kilpaillut lääkkeetkään muuttuneet edullisiksi? Omien havaintojeni mukaan apteekeissa myydään vain kalliita ja superkalliita lääkkeitä. Kelakorvauksen jälkeenkin monet pysyvässä käytössä olevat lääkkeet ovat pienituloiselle kova menoerä. Se ei ole yhteiskunnan etu, se on vain lääkealan yrittäjän etu.

* * *

Lääkkeiden hintoja on pyritty jossain määrin säännöstelemään ja nykyään apteekit on velvoitettu tarjoamaan potilaalle lääkärin määräämän kalliin valmisteen sijaan vähän halvempaa rinnakkaistuotetta. Mutta miksi ylipäätään sallimme lääkkeiden olevan kalliita? Miksi asiaa ei järjestetä niin, että meillä on yksi valtiollinen lääkkeiden jakelija, joka koollaan ja lainsäädännön tarjoamalla selkätuella tarjoaa kaikki monopolihinnoittelun ulkopuolella olevat tuotteet omakustannushinnalla? Normaali vastaus "se olisi sosialismia" ei tässä kohdin edes naurata.

Valtion ei tarvitsisi lääkejakelijana kerätä edes niitä voittoja, joita rinnakkaislääkkeiden valmistajat keräävät. Valtion apteekki hoitaisi kilpailutuksen asiakkaiden puolesta ja huomattavasti tehokkaammin. Vielä parempi tietysti olisi, jos valtion lääketehdas valmistaisi kaikkea sitä, mitä patentti ei suojaa. Siten voitaisiin varmistaa, etteivät lääkkeet maksa yhtään enempää kuin on pakko. Se estäisi myös lääketehtaiden ja lääkäreiden hiljaisen symbioottisen suhteen (paitsi monopolihinnoiteltujen lääkkeiden kohdalla). Minusta se olisi erinomainen kehityssuunta. Lääketehtaan osakkeita omistava lääkäri on epäeettinen ilmestys. 

Liisa Hyssälän (Kepu) johtama työryhmä ehdottaa apteekkarien privilegioiden purkamisen lisäksi "säänneltyä enimmäishintaa".  Tämän ei pitäisi tarkoittaa käytännössä yhtään mitään sille, joka uskoo markkinakilpailun hintoja alentavaan voimaan. Jos tarvitaan enimmäishintajärjestelmää, kilpailu ei toimi tarkoitetulla tavalla vaan alalla vallitsee salainen hintakartelli. Sitä ongelmaa ei synny, jos toimijoita on tasan yksi, jota laki velvoittaa myymään lääkkeet omakustannushinnalla. 

* * *

Hädänalaisessa asemassa olevan ihmisen käyttäminen oman bisneksen edistämiseen pitäisi säätää rangaistavaksi teoksi. Apteekkarit selviäisivät tästä uhasta vain lopettamalla ja antamalla avaimet valtion lääkelaitokselle. Me tarvitsemme ammattitaitoisia proviisoreita, mutta emme kartellimaisesti keskenään "kilpailevia" apteekkareita. Vanhan vitsin mukaan apteekkilupa on lupa painaa seteleitä omaan käyttöön. Kaikissa pienemmissä kunnissa apteekkari on ollut perinteisesti veroäyrien huipulla. Se ei ole perustunut ylenpalttiseen ammattitaitoon vaan monopoliasemaan.

Teoriassa apteekkien perustamisen täydellinen vapauttaminen markkinavoimille johtaisi ainakin ns. rinnakkaislääkkeiden kohdalla hintakilpailuun. Mutta missä määrin apteekeilla olisi oikeasti kiinnostusta hintakilpailuun? Todennäköisempää on, että Suomeen ei hirveästi nykyistä enempää apteekkeja mahdu, eikä yhdelläkään uudella ole motiivia ruveta polkemaan hintoja. Jos olisi, miksi sitä kilpailua ei nähdä jo privilegioapteekkareiden kesken? Valitettavasti apteekkien määrän lisääntyminen ei yksinään takaa kilpailuhaluja. Kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu myös omistuksen keskittyminen. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei niin tapahtuisi nopeasti myös markkinatalouteen siirretylle lääkejakelulle.

Valtio on tietysti luotettava kansan palvelija vain siinä tapauksessa, että hommaa hoidetaan ilman taka-ajatuksia. Jos lääkejakelun monopoli määrätään valtion laitokselle, sen johtoon valittavilla ei saa olla mitään kytköksiä lääkkeiden valmistajiin. Vastoin järjen varoitusta haluan itse uskoa, että tästä maasta vielä löytyisi ammattilaisia, jotka olisivat valmiita työskentelemään sen hyväksi, ettei kukaan lääkkeitä tarvitseva joudu maksamaan niistä ylihintaa eikä toisaalta joudu kärsimään huonosta laadusta. Maailmassa on asioita, joiden tuottamisessa markkinakilpailu on järkevä laatu- ja hintatason säätelijä. Tällaisia ovat esimerkiksi juustonvalmistus ja lomamatkat. Mutta peruspalvelut on syytä jättää markkinatalouden ulkopuolelle nyt ja tulevaisuudessa.

 

Artisti maksoi jo sata vuotta sitten

Hanna Granfelt (1884-1952) kuuluu niihin suomalaisiin laulutaiteilijoihin, joiden nimi on alan harrastajille taatusti tuttu, mutta josta tarkemmalla mietinnällä ei sitten erityisen paljon muistetakaan - eli tiedetä. Salla Leponiemi, oopperalaulaja eli Granfeltin kollega ja taidehistorioitsija, on tarttunut toimeen ja koonnut taiteilijaelämäkerran Jumalainen kipuna : Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus 2018). 

Leponiemi on tehnyt perusteellista työtä, joten on epätodennäköistä että mahdollisesti vielä löytyvät alkuperäislähteet kuten kirjeet kovin radikaalisti voisivat syntyvää kuvaa muuttaa. Granfeltin elämä ja ura tulevat kirjassa valaistuksi siinä määrin kuin ne perinteisessä elämäkerrassa valaistuksi voivat tulla. Leponiemen teksti on selkeää ja oikoluku on kerrankin tehty kiitettävällä tarkkuudella. Myös kirjan liitteet ovat kunnossa ja suhteellisen suppea kuvitus lienee kattava saatavana olevien osalta. Näiltä osin kirja saa kiitettävän arvosanan.

Jumalainen kipuna ei kuitenkaan tyydytä kaikkia odotuksia. Kirja on luotettavan tuntuinen kronikka Granfeltin uran myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta siitä puuttuvat käytännössä kokonaan kirjoittajan omat näkemykset, arviot, tulkinnat ja ennen muuta yhteenvedot ja tapahtumien suhteuttaminen toisiinsa. En tarkoita niinkään yksittäisten informaationpalasten lähdekriittistä tarkastelua, jota Leponiemi kyllä harrastaa, välillä kiitettävästikin. Tutkijan oma ääni jää kuitenkin turhan hennoksi eikä juuri kantaudu eteenpäin vyöryvien tapahtumien aiheuttaman yleisen kumun yli.

* * *

On toki jossain määrin koulukuntakysymys, onko elämäkerturi parhaimmillaan kirjurina ja reportterina vai rohkeita tulkintoja tekevänä tutkijana ja ajankuvaan suhteuttajana. Itse arvostan sitä, että kun faktat ovat paikoillaan, tutkija uskaltaa valuttaa julkaisuun lisäarvoa, joka syntyy ulkopuolisen ja sivistyneesti jälkiviisaan ihmisen pohdiskeluista. Hanna Granfeltin tapauksessa tätä kaipaa erityisen paljon, sillä vaikka hänen elämässään kiistatta oli myös tuo "jumalainen kipuna" ja adjektiivi "ihmeellinen" ei ole suurtakaan liioittelua, kokonaisarvion tekeminen Granfeltin urasta ja asemastaan sekä eurooppalaisessa että suomalaisessa taidelaulun perinteessä olisi ollut arvokas lisä.

Kokonaisarvion ja yhteenvedon tarvetta lisää Granfeltin elämän tavaton "värikkyys" eli ylä- ja alamäkien suuri määrä. Vaikka Granfelt sai kokea esiintyvän taiteilijan taivaan eli yleisön kiihkoisan palvonnan ja arvostuksen, se oli loppujen lopuksi silti vain pieni osa enimmäkseen pienistä ja suuremmista takaiskuista koostuneesta elämästä. Tämän arvion otsikko viittaa lähes koko kirjan kulkevaan punaiseen lankaan, pysyvään rahapulaan ja taiteilijan kurjaan asemaan sopimusneuvotteluissa. Granfelt oli suosittu, mutta ei koskaan päässyt sellaiseen asemaan, että olisi voinut sanella ehtonsa. Myöskään taloudellisen riippumattomuuden takaavaa naimakauppaa tai muuta sponsoria ei hänen kohdalleen sattunut. Hoitamattomat velat eivät olleet yksin Granfeltin ongelma, mutta itselliselle naiselle ne olivat suurempi haaste kuin olisivat olleet säätyläismiehelle.

Kun Leponiemi ei ihmeemmin suhteuta ylä- ja alamäkiä, taidelaulun maailmaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähemmän tunteva lukija ei loppujen lopuksi oikein tiedä, oliko Granfeltin uran polku poikkeuksellisen hankala, ihan tavanomainen vai peräti harvinaisen helppo. Krooninen ramppikuume, sen hoitamisesta seurannut jonkinasteinen alkoholiongelma ja jatkuva sairastelu eivät ainakaan köyhän laulajan taivalta helpottaneet, joskin sairauksien osalta sama kohtalo oli myös varakkailla, kun antibiootteja ei vielä ollut. Esimerkiksi sen olisi toivonut tutkijan selvittävän ja lukijoille kertovan, oliko aivan tavanomaista, että konsertoiva artisti joutui ottamaan aina taloudelliset riskit ja sai onnitella itseään, jos tappio jäi kohtuulliseksi. Leponiemen kuvauksen perusteella ei myöskään Gösta Serlachiuksen kaltainen taiteen mesenaatti luopunut kovinkaan mielellään markoistaan edes Granfeltin kaltaisen ylistetyn naislaulajan takia. Tällaisia asioita olisi voinut hyvin valottaa toteutunutta paremmin.

* * *

Hanna Granfeltin lumovoiman analyysin Leponiemi jättää yllättävän vähälle. Kilpailevien naislaulajien useimmiten kireät välit tulevat kohtalaisen hyvin näkyviin - ja kuvaukset erityisesti Aino Acktén kaltaisen vanhemman diivan kylmyydestä ovat suorastaan hykerryttäviä -, mutta Granfeltin kykyä kietoa ainakin heteromiehet pauloihinsa - todennäköisesti paljolti asiaa tiedostamatta - olisi pitänyt ehdottomasti edes vähän pohtia. Leponiemi esittelee satunnaisesti Granfeltin miessuhteita, mutta ne jäävät kovin vähäverisiksi ja irrallisiksi. Kirjan perusteella Granfeltilla oli elämässään Erkki Melartinin ja Georg Golowinin kaltaisia luotettuja miehiä, joille hän kirjoitti ja oletettavasti sai takaisin kirjeitä. Näissäkin olisi ollut pohtimista, varsinkin kun Leponiemi antaa Aino-oopperan vaiheita esitellessään ymmärtää, että Melartin oli ainakin välillä ärtynyt Granfeltin oikuista ja vahvoista tunteista.

Homoseksuaaliin Melartiniin Granfeltilla oli ymmärrettävästi täysin platoninen suhde, mutta osa häntä julkisesti arvioineista kriitikoista oli mitä ilmeisimmin täysin hullaantuneita varsinkin nuoreen Hanna Granfeltiin, jonka suloutta estoitta ylistivät. Erityisesti Evert Katilan uraa vähänkin tunteva ei voi hänen hurmioituneita Granfelt-kritiikkejään lukiessaan tulla muuhun tulokseen kuin että Katila oli umpirakastunut eikä ollenkaan objektiivinen kritiikkejä kirjoittaessaan. Ei Granfelt kaikkia hetero-oletettuja miehiä hurmannut, mutta kyllä tämä ilmiö olisi 1900-luvun alun naislaulajien maailmaa hahmottavana asiana ollut pohtimisen arvoinen.

Tällainen kronikoiva elämäkertakin onnistuu kuvaamaan hyvin sitä raakaa ja armotonta taistelua, jota eurooppalaiset ooppera- ja konserttiorganisaatiot ovat edustaneet kaukaisesta Suomesta saapuneille yrittäjille. Ilman suhteita ei hyväkään laulaja pärjännyt, ja aika pitkälle niin kävi myös Hanna Granfeltille, vaikka satunnaisia menestyksiä kertyikin. Euroopan oopperalavoilla olisi tarvittu paljon terävämpiä kyynärpäitä ja häijympää kieltä kuin mihin Granfeltilla oli valmiuksia. Tämän päivän uteliaalle Granfeltin uran takaiskut eivät merkitse enää mitään, sillä kaikeksi onneksi hän voitti muutaman kerran mikrofonikammonsa ja jätti meille mahdollisuuden kuunnella omin korvin, oliko hänen äänessään ja laulussaan sitä "jumalaista kipunaa" vai oliko se pelkästään oman ajan liioittelua palvotun tähden edessä.

 

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Trump ei ole syy vaan seuraus

Naomi Klein on profiloitunut kirjoittajana ja ajattelijana, joka ei kaihda liian isojen haasteiden käsittelemistä. Kun ei ei riitä : Vastaisku sokkipolitiikalle (Into 2018) ei tuota profiilia muuta, Klein tarttuu suoraan sarvista katastrofia, jota uutisissa kutsutaan kiinteistökeinottelija Donald Trumpin valitsemiseksi Yhdysvaltain presidentiksi. Klein anaysoi ensin katastrofin ainesosat ja pohtii sen jälkeen keinoja ihmiskunnan enemmistön selviämiselle. Hän myös löytää niitä, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna näiden ratkaisujen "puolueiden vastainen perusvire" saattaa vaikuttaa epärealistiselta. Yhdysvalloissa - ja Kanadassa näköjään myös - on erilaisilla tilapäisillä kansanliikkeillä erilainen perinne ja voima, joka varmaan nousee maata pitkään kiusanneen kaksipuoluejärjestelmän moraalia rapauttavasta vaikutuksesta.

Kleinin tärkein väite on, ettei Donald Trumpin valinta ollut mikään onneton sattuma, vaan pikemminkin johdonmukainen seuraus toisaalta yhdysvaltalaisen (uskonnollisen) oikeiston kasvaneesta voimasta, toisaalta demokraattipuolueen järkyttävästä virheiden sumasta. Klein muistaa myös korostaa sitä, ettei Trump suinkaan ole keksinyt sitä shokkipolitiikkaa, joka sopii hänen mielenlaadulleen niin hyvin. Trump sopii finanssipiirien kannattamaan shokkien hyödyntämiseen kuitenkin keskimääräistä paremmin, koska hänellä ei ole luontaisia moraalisia estoja olla röyhkeä, murskata viattomia ihmisiä ja pelotella 7 miljardia ihmistä puolikuoliaaksi. Trump on tuote, vaikka itse uskookin olevansa ylivertainen liikenero ja jokaisen diilin lopullinen voittaja. (Hänen henkilökohtainen uransa on tunnetusti täynnä epäonnistumisia.)

Trumpin hallinto näyttäytyy ulkopuoliselle helposti kaoottisena epäpätevyyden jätealtaana, mutta silloin jää olennainen huomaamatta. Ratkaisevaa ei ole, miltä Valkoisen talon politiikka näyttää vaan se, miten nopeasti ja miten laajassa mitassa se kykenee poistamaan pankkien vähäisenkin sääntelyn jäänteet, tuhoamaan Obaman hallinnon vähäisetkin kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi tehdyt uudistukset, lopettamaan kaikki esteet öljyteollisuuden tuhoavan käyttäytymisen tieltä ja nostamaan Yhdysvaltain militaristisen kiihkon ja tuhlailun uusiin sfääreihin. Trump pääsi presidentin asemaan Yhdysvaltain epädemokraattisen vaalilainsäädännön ansiosta, mutta ei se silti olisi ollut mahdollista ilman riittävän laajaa taustatukea. Trumpin täytyy lunastaa tukijoilleen antamansa lupaukset. Ei äänestäjille, vaan tukijoilleen.

* * *

Siinä missä kansainvälinen lehdistö keskittyy näyttämään Trumpin hallinnon lähes koomisena sekasotkunäytelmänä, jonka pääroolissa on lyhytjännitteinen, impulsiivinen ja ailahteleva presidentti itse, Klein muistuttaa toistuvasti, että Trump ajaa pienen ultrarikkaiden ryhmän etuja, hallintofarssi ei ole mikään huvinäytelmä. On tietysti totta, että Trump ajaa ensi sijassa omaa etuaan, mutta koska se käy yksiin muitten ultrarikkaiden etujen kanssa, asia on merkityksetön. Olennaista on, että Trumpin köyhtyvää valkoisten miesten ryhmää kosiskeleva demagogia on läpikotaisin valheellista, taktista mielistelyä vallan saamiseksi ja vallassa pysymiseksi. Trumpin raivoisa taistelu oikeusvaltion perusteita vastaan antaa kuitenkin perusteet uumoilla, ettei hän jää odottamaan, pystyykö uunottamaan Yhdysvaltain äänestäjiä toisenkin kerran. Sitä ennen hän järjestää maalleen ja maailmalle sen luokan shokkeja, että Trumpin vallan jatkuminen on niiden rinnalla pikkujuttu.

Onko tällaisesta puhuminen aivan sekopäistä liioittelua ja pelottelua? Voisiko Trumpin hallinto todella ottaa vallan käsiinsä ja lopettaa muodollisesti demokraattisen systeemin? Ei tietenkään ilman liittolaisia. Hän tarvitsee CIA:n tuen, hän tarvitsee FBI:n tuen ja paras ratkaisu on tietysti vaihtaa johtajiksi omat miehet tai naiset. Ennen muuta Trump tarvitsee Pentagonin tuen. Hän on jo nimittänyt tukun kenraaleja tärkeisiin tehtäviin. Hän syytää valtavia määriä rahaa Pentagonin tuhlattavaksi. Pentagonin ei tarvitse edes pyytää, kun Trump jo ampuu jonnekin Syyrian nurkille ison kasan vanhentuvia ohjuksia, joiden tilalle täytyy tilata upouusia. Jos Obama oli aselobbyn vankina, Trump on tuon lobbyn vapaaehtoinen rahoittaja ja ihailija. NRA:n tuki Trumpilla on ollut jo ennestään, mutta sitäkin suhdetta hän jaksaa lämmittää jokaisen kouluammuskelun jälkeen.

Trumpilla ja hänen taustavoimillaan on yksi merkittävä ongelma. Kansalaisten selvä enemmistö ei kannata nykyistä politiikkaa. Jos vaalit pidettäisiin nyt, Trump häviäisi vaalijärjestelmästä huolimatta luultavasti kenelle tahansa, joka pystyisi näyttäytymään täysijärkisenä, moraalisesti lujana ihmisenä. Vaalit ovat siksi riski, joka pyritään välttämään. En tiedä, miten siihen tullaan pyrkimään. Riittävän suuri sotatoimi on todennäköisin vaihtoehto, mutta kuka tietää, riittääkö sekään. Trumpin karkea, sivistymätön ja epäkohtelias suhtautuminen muihin valtioihin ja niiden johtajiin (satunnainen typerä imartelu ei toimi kuten Yhdysvalloissa ehkä toimisi) on romahduttanut Yhdysvaltoja kohtaan tunnetun luottamuksen. Tuore into kauppasotiin merkitsee sitä, ettei Trump voi luottaa perinteisten liittolaistensakaan tukeen. Sotiminen yksin on aina riskialtista.

* * *

Naomi Klein korostaa toistuvasti, että ratkaisu ei ole uusi "Hillary Clinton". Klein on lähinnä Bernie Sandersin kannattaja, mutta vielä enemmän hän uskoo siihen, että vain kansalaisten puolueista riippumaton nousu barrikadeille riittää torjumaan trumpilaisen  vallankaappauksen ja demokraattisen järjestelmän murskaamisen. Klein kuvailee laajasti Trumpin valintaa seuranneita kansanliikkeitä ja muistuttaa koko ajan siitä, että "EI!" ei riitä, täytyy löytää radikaalisti erilainen "KYLLÄ". Valitettavasti tämä Kleinin suosima ja suosittelema radikalismi jää jotenkin hahmottomaksi, koska hän on pohjoisamerikkalaiseen tapaan radikaali vasemmistolainen, joka ei halua tulla leimatuksia radikaaliksi vasemmistolaiseksi. Sellainen hänen näkemyksensä kuitenkin on ja menee pidemmälle kuin esimerkiksi Sandersilla (en analysoi tätä ajattelua tässä, lukekaa itse hänen kirjansa).

Naomi Klein haluaa olla optimisti ja uskoo kansanliikkeiden kykenevän pysähdyttämään "taantumuksen" vyörytyksen niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin. Kauko-Idästä hän erityisen paljon sano, vaikka epäilemättä ymmärtää, ettei maailman asioita voi ratkaista ilman Kiinan ja Intian kaltasia jättiläisiä; myöskään Venäjästä Klein ei valitettavati juuri kirjoita eli hänen näkökulmansa on tältä osin keskittynyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Kaikenlaisten myönteisten ilmiöiden rinnalla on kuitenkin koko ajan näkyvissä oikeistolaisen, kansallishenkisen liikehdinnän kasvua ainakin Euroopassa. Toistaiseksi on vaikea nähdä, kuinka vahva "trumpilainen atlanttinen yhteys" loppujen lopuksi on. Eurooppakin alkaa olla täynnä itseään täynnä olevia konservatiivisia miehiä. Siellä tunkion laella voi tulla ahdasta, sillä Donald Trump ei ainakaan tule jakamaan vallastaan hitustakaan.

Ratkeaako Trumpiin tällä hetkellä henkilöitynyt vallankaappauksen yritys Yhdysvalloissa vai onko se globaali ongelma, johon tarvitaan globaali ratkaisu? Paljon riippuu varmaan siitä, uskaltautuuko Trumpin leiri uusiin vaaleihin vai yrittääkö se sementoida valtansa seuraavien parin vuoden aikana. Vielä ei Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän tuhoaminen ole toteutunut, vaikka Korkeimman oikeuden nimitykset ovatkin olleet Trumpin käsissä. Toistaiseksi ainakin oikeusvaltion periaatteet ovat pystyssä, vaikka Trump hyökkää niiden kimppuun liki päivittäin. Itse en ihan pysty yhtymään Kleinin kansalaisaktivismiin nojautuvaan optimismiin. Se on trumpisteille haaste, mutta ei välttämättä riittävä ja ratkaiseva. Pahoin pelkään, että ratkaisevaa on, saako Trump asevoimat ja tiedustelujärjestöt niin tukevasti taakseen, että hän voi tehdä "erdoganit". Se ei ole mahdotonta, mutta ei myöskään vääjäämätöntä. Naomi Kleinin sanoin: "On meistä itsestämme kiinni, kuinka vastaamme tähän kriisiin. Valitkaamme siis toinen vaihtoehto. Harpatkaamme eteenpäin." (s. 338)

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Maata ei saa omistaa

Lempäälässä ovat olleet vastakkain "sosialistisella ryöstöretkellä" oleva kunta ja alhaisesta tarjouksesta "pöyristynyt" yksityinen maanomistaja. Tämä sana näytelmä on toistunut lukemattomia kertoja sen jälkeen, kun kunnat saivat ns. kaavoitusmonopolin ja siihen olennaisesti liittyvän oikeuden pakkolunastukseen tilanteissa, joissa sopua ei synny ja yleinen etu on uhattuna. Minä en nyt lähde pohtimaan maan kohtuullista myyntihintaa, vaan ihmettelen suoraan, mistä kummasta kumpuaa ihmisen kuvitelma siitä, että hän voisi jotenkin oikeutetusti omistaa palasen maapalloa. 

Sillä kummallinen tuo kuvitelma on ja sen kummallisuuden todistamiseksi ei tarvitse olla mikään ideologinen hippikommari. Riittää kun kysyy ja yrittää vastata siihen, keneltä se omistusoikeus oikein on saatu. Valtaosa nykyisistä maanomistajistahan on perijöitä ja he toteavat silmät sinisinä, että he omistavat tietyn maa-alueen, koska heidän vanhempansa ovat antaneet sen perintönä heille. Kuinka monta sukupolvea taaksepäin todennäköisesti pääsemme tällaista perinnöllistä maanomistusta taaksepäin ennen kuin törmäämme kaikkeen omistamiseen liittyvään vahvemman oikeuteen?

Emme kovinkaan kauas. Kun karjalaiset piti asuttaa hävityn sodan jälkeen, valtiovalta käytti voimaa ja pakotti rikkaat maanomistajat luovuttamaan maata siirtolaisiksi pakotetuille. Vähän kauemmas kun mennään, törmätään tuon tuostakin kruunuun - läntiseen tai itäiseen -, joka määrää tämän tai tuon maa-alueen olevan jonkun kreivinkutaleen omaisuutta ja sitten se kutale sallii joidenkin viljellä siinä ja joskus lunastaa maa omaksi - tai sitten ei. Kun mennään riittävän monta vuosisataa takaperin, yhtäkkiä tätä maata ei omistakaan oikeastaan kukaan. Ei ainakaan sellainen, jolla olisi motiivia tai valtaa taistella siitä viimeiseen saakka. Saamen kansa väistyi kohti pohjoista sitä mukaa kun etelän väki ryösti heidän entiset pyyntimaansa.

* * *

Aivan oikein, ryöstivät. Ei sitä maata viljelyyn voinut keneltäkään ostaa, koska se ei ollut kenenkään omaa. Paimentolainen liikkuu ja käyttää maata, vettä ja luonnonvaroja, mutta ei koe omistavansa luontoa. Liian lähelle tuppautuva ventovieras voi saada äkäisen reaktion aikaan, mutta jossain vaiheessa paimentolainen poistuu ja jättää maan jälkeensä. Tiedämme, että maanomistuksen käsite liittyy maanviljelykseen, tuohon ihmisen kulttuurisen nousun yhteen ehtoon. Ihmiselle syntyi tarve "omistaa" viljelemänsä maa, koska paikalla oli tarkoitus olla pitkään eikä kovalla vaivalla viljelykuntoiseksi saatua maata haluttu antaa jonkun toisen hyödynnettäväksi.

Maanviljelys synnytti myös ajoittaista ylijäämää, jonka avulla vaurastunut viljelijä saattoi tehdä huonommin pärjänneelle naapurille tarjouksen, josta oli vaikea kieltäytyä ja niin kasvoi vauraan viljelijän maaomistuskin. Pohjimmiltaan tämä on myös taloudellisen eriarvoisuuden synty hyvin lyhyesti ja pelkistäen kuvattuna. Maan omistaminen on tietysti vain yksi osa erilaisten yksityisomistuksen muotojen joukossa, mutta monien syiden takia se on hyvin keskeinen. Toisin kuin Pohjolassa, missä tunnetaan ja pääosin tunnustetaan edelleen ns. jokamiehen oikeus, suuressa osassa muuta maailmaa maan omistamista käytetään aktiivisena vallankäytön välineenä. Ei tarvitse kuin vilkaista Israelin ja Palestiinan konfliktia. Ei siellä uskonnoista ole kyse vaan siitä, kuka saa omistaa ja hallita tuota kuivaa maaplänttiä.


Minuun teki jo lapsena suuren vaikutuksen intiaanipäällikkö Chief Seattlen vuonna 1854 ilmaisema koruton ihmettely valkoisen miehen maanomistushimon edessä. "How can you buy or sell the sky, the warmth of the land? The idea is strange to us. If we do not own the freshness of the air and the sparkle of the water, how can you buy them?" Tiedän, että valtaosa nykyisistä ihmisistä ei ole koskaan pysähtynyt pohtimaan, miten absurdi koko ajatus maan tai virtaavan veden omistamisesta on. Millä oikeudella edes ensimmäinen ihminen olisi aidannut jonkin alueen ja ilmoittanut muille eläville olennoille, ettei niillä ole sinne tulemista? Pelkällä röyhkeydellä, väkivallalla ja ryöstämisellä on maailman maat jaettu ja otettu yksityiseen omistukseen.

* * *

Ideologisesti virittyneet omistamisen rakastajat huomauttavat tähän, että historia osoittaa vain yksityisen omistaman maan pysyvän kunnossa, yhteismaat rappeutuvat koska kenenkään oman edun mukaista ei ole käyttää energiaansa sen hoitamiseen. Nämä ideologit pitävät maanviljelysyhteiskuntaa jonain lähtökohtana, mutta sitähän sen ei tarvitse olla. Ihminen pärjäsi oikein hyvin ennen viljelyä, monen tutkijan mielestä paljon paremmin kuin myöhemmin, koska vaikka elämän marginaalit olivat kireämmät, ihmisten elämää eivät hallineet omistamiseen liittyvät kiistat, eriarvoisuus ja väkivalta. Omistaminen korvasi yhteistoiminnan ja tarjosi tilalle eriarvoisuuden eriväriset siemenet.

Toki ymmärrän, kuin syvässä yksityinen (maan)omistus on kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Vaikka suurin osa viljelykelpoisesta maasta on yksityisessä omistuksessa, suuret alueet huonommin tuottavasta maasta ovat yhteisessä omistuksessa. Yksityistä omistusoikeutta on ollut pakko hillitä, jotta kaikki maa ei keskity muutamalle (sitähän tuo kuntien kaavoitusmonopolikin on, yksityisomistuksen haittojen torjumista tietyllä alueella). Itse uskon siihen, että ihmisen täytyy palata maanviljelyä edeltäviin maanomistusoloihin. Maapallon sietokyky ylittyy, jos yksityisen omistamisen tuhoisia vaikutuksia ei hillitä. Minusta kaikki maat voisi julistaa yhteiseksi omistukseksi. Perijät saakoot pitkäaikaisen hyödyntämisoikeuden, mutta ei ikuista.

Yksi kaunis ja kannatettava tapa luopua maanomistuksesta on luovuttaa sitä luonnonsuojelualueiksi. Niin tekisin itse, jos joutuisin yhtäkkiä perimään maata. Ei kukaan kaupungissa elävä tarvitse sitä omistusoikeutta hengissä pysyäkseen. Sitä paitsi oikeus hakata perintöpalstat sileiksi uuden auton tai kesämökin hankkimiseksi on rikoksella hankitun omaisuuden rikollista jatkohyödyntämistä. Kyllä, minun mielestäni kaikki yksityinen maanomistus on ammoin aloitettuun rikokseen osallistumista. Kannattaa aina jatkaa kysymystä, no mistä se perinnön lahjoittaja sen maan sai? Jossain vaiheessa törmää aina ryöstöön, väkivaltaiseen tai väkivallattomaan anastukseen. Ne, joilla jonkinlainen alkuperäinen oikeus edes teoriassa voisi olla, eivät sitä omistusoikeutta arvostaneet. He olivat ja ovat oikeassa. Maata, vettä ja ilmaa ei saa omistaa. Ne kuuluvat meille kaikille.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kaksi näkökulmaa luovuuteen

Sain samaan aikaan luetuksi kaksi äkkiseltään hyvin erilaista kirjaa, Juha Hurmeen Nobel-eiku-Finlandia-palkitun Niemen (Teos 2017) ja David Eaglemanin Aivot (Atena 2018). Kun pohdin kummankin kohdalla, kannattaako kokonaista blogitekstiä vääntää, päädyin tähän itselleni harvinaiseen kaksi kärpästä kertasutaisulla -ratkaisuun. Pelkästä hätäratkaisusta ei silti ole kyse, kyllä näillä aika vahva yhteyskin on olemassa eli Eaglemania lukemalla voi vähän arvailla, mitä Hurmeen aivokopassa on voinut tapahtua. 

Minun piti kyllä ihan tarkistaa, että saiko Juha Hurme tosiaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tällä suomalaisuuden ja suomen kielen esihistorian Freak Brothers -versiolla. Tietokirjahan tämä oikeasti on, vaikka poikkeuksellisen rennolla ja kaunokirjallisesti lihotetulla tyylillä kirjoitettu. Sinänsä tällaisilla rajanvedoilla ei tietysti ole suurta merkitystä, mutta ehkä tämä palkinto täytyy tulkita niin, että ihan kaikkea Hurmeen suupielestään päästämää ei voi pitää silkkana totuutena, vaikka varsinaisesta savolaisuudesta ei kysymys olekaan vaan enemmän savonsukuisuudesta.

Hurmeen lukeneisuus ja ilkikurinen von oben -asenne palkitsevat kyllä lukijan, joka pian alkuräjähdyksen alkaa pohtia, montako sataa sivua vielä tarvitaan, että päästään Agricolaan ja Kiveen. No aika monta, sillä Hurmeen metodiin kuuluu hypätä asiasta toiseen, kolmanteen ja niis edespäin. Se on enimmäkseen hupaisaa, hetkittäin opettavaista ja aina silloin tällöin vähän häiritsevääkin. Hurme saa minulta pisteet täysin epäkunnioittavasta suhtautumisesta pönöttävään oikeassaolemisuskomiseen ja todellisen historian veren ja väkivallan karnevaalin näkemisestä jollain lailla myös hilpeänä prosessina. Jälkimmäiseen on tietysti varaa vain sillä, jota itseään ei uhkaa teilipuuhun joutuminen siksi, että epäilee maapallon asemaa maailmankaikkeuden napana. Minulta miinusta tulee perustekstiin upotetuista slangisanoista ja kirosanoista. Ei siksi, että Hurme niitä käyttää vaan siitä, että ne tuntuvat päälleliimatuilta todisteilta siitä, että tässäpä teille kirjoittaja, joka uskaltaa vaihtaa tyylilajia lennossa eikä pelkää olla banaali. Itse olisin kyllä uskonut vähemmälläkin.

* * *

Siinä missä Juha Hurme hurmaa lukijansa kertomalla yleisellä tasolla tutun tarinan uusista ja yllättävistä näkökulmista ja höystettynä hurjalla määrällä runollisia sitaatteja, brittiläinen aivotutkija Davis Eagleman luottaa angloamerikkalaiseen tieteen popularisoinnin hyviksi koettuihin konsteihin, tosin kaikeksi onneksi ilman jenkkikirjailijoiden nolostuttavaa "vitsikästä" kirjoitustyyliä. Eagleman kirjoittaa ns. suurelle yleisölle rauhallisesti, asiallisesti, asiantuntevasti ja sensaatioita vältellen. Mukana on kohtuullinen määrä omien hankkeiden mainontaa ja varovaista spekulointia teemoilla, jotka tietää suurta yleisöä kihelmöittäviksi kuten tekoäly. Eagleman haluaa kuitenkin maksimoida kirjansa levikin ja välttää tarkasti sellaisia väitteitä, joista voisi joutua julkiseen kaakinpuuhun tai tulla syytetyksi vaikkapa "taistelevasta ateismista".

Eagleman kirjoittaa aivoista ja aivotutkimuksesta rehellisen oloisesti korostaen koko ajan, että valtavista edistysaskelista huolimatta olemme vasta alussa, tiedämme aivan liian vähän voidaksemme tehdä vahvoja yleistyksiä ja johtopäätöksiä. Sen Eagleman haluaa silti välittää lukijalle, että monet hiukan vanhemmat "tutkimustulokset" on paras unohtaa, sillä aivot ovat osoittautuneet paljon monimutkaisemmaksi järjestelnäksi kuin vielä 10-15 vuotta sitten kuviteltiin - tai toivottiin. Aivan erityisesti Eagleman muistuttaa siitä, että aivot eivät ole erikoistuneista yksiköistä koostuva mekaaninen tuotantolaitos vaan äärimmäinen joustava, lähes rajattoman tuntuisesti muokkautuva järjestelmä, jonka avulla ihmisen elimistö toimii eliöyksilön ja sen yhteisön parhaaksi.

Ihmisen kuvitelmille vapaasta ja tietoisesta tahdosta Eaglemanin viesti on tyly: suurin osa aivojen ratkaisuista tapahtuu ilman tietoista käsittelyä ja päätöksentekoa, myös silloin kun kuvittelemme olevamme tiukasti hereillä ja peräsimessä. Tämä ei ole sinänsä uusi tieto, mutta Eagleman suorastaan herkuttelee kuvaamalla, miten usein me vain kuvittelemme olevamme tilanteen ja aistimiemme herroja. Todellisuudessa ihminen ei näe, kuule, maista ja tunne aistellaan yhtään mitään, vaan ne ovat vaan kanavia tuottaa aivoille informaatiota ulkomaailmasta. Liki taikuudelta tuntuvat Eaglemanin kuvaukset siitä, kuinka joustavat aivot oppivat esimerkiksi tulkitsemaan mekaanisia vartalon painalluksia näköaistimusten lähteenä. Vaikuttaa siltä, että mikä tahansa aistimus voi tulla mistä päin tahansa, sama se aivoille.

* * *

Siinä missä Juha Hurme nautiskelee ihmisaivojen kirjallisista tuotteista ja luomiskyvystä pohtimatta sekuntiakaan niiden perustaa ihmisaivoissa, Eagleman on hyvin varovainen pohtiessaan kysymystä älystä, tietoisuudesta ja luovuudesta biologisten aivojen ulkopuolella. Näissä kohdissa Eaglemanin teksti on suorastaan ärsyttävän "populistista". Tekoäly ja muut kiehtovat käsitteet ovat mukana, mutta tutkija tyytyy tökkimään niitä kysymysmerkeillä. Eagleman korostaa tietoisuuden syntyvät aivojen eri osien vuorovaikutuksesta eli ettei kysymys on jossain aivojen kohdassa jököttävästä erikoispalasesta vaan laadullisesti erityislaatuisesta yhteistoiminnasta. Mutta kun lukija haluaisi syventyä juuri sanottuun, Eagleman hyppää jo seuraavaan asiaan. On kuin hän haluaisi jättää osan kiinnostavista asioista kokonaan seuraavaan best selleriinsä.

Aivan erityisen avoimeksi Eagleman jättää tavattoman kiinnostavan kysymyksen siitä, voisiko aivojen "ohjelmistot" saada toimimaan jollain muullakin kuin biologisella alustalla eli onko ihmisen kaltainen älykkyys simuloitavissa tekoälyn mikropiireillä ja algoritmeilla. Eagleman tuntuu olevan varovaisesti sitä mieltä, ettei tätä mahdollisuutta ainakaan voi sulkea pois, koska tietämyksemme on vielä niin vähäinen ja aivotutkimus tarjonnee myös jatkossa suuria yllätyksiä. Samaan aikaan Eagleman varoo selvästi lupaamasta liikoja eli sortumasta tieteen popularisoijien yleiseen vikaa, amatöörilukijan harkittuun kiihottamiseen näkymillä, joiden uskottavuutta ei vielä kyetä arvioimaan.

Sekä Juha Hurme että David Eagleton ylistävät omalla tavallaan ihmisaivojen häkellyttäviä kykyjä. Hurme kuvaa, kuinka yksi on surkea säkeiden töhertäjä ja toinen jumalaisen taitava sanojen käyttäjä. Eagleton pyrkii selittämään, miksi meistä ketkään pystyvät luomaan miljoonia muita kiehtovia tarinoita, runoja ja mietelmiä. Molemmat ovat korvanneet Jumalan ihmisaivoilla, joita yksi tulkitsee luovien töiden kautta, toinen neuronien uskomattoman monimutkaisella ja -puolisella vuorovaikutuksella. Hurme jättää tarinansa hetkelle, jolloin Niemi siirtyy Ruotsista Venäjälle. Eagleton puolestaan jättää meidät pohtimaan, voiko tutkija joskus myöhemmin luvata, että "meidät", siis aivojemme sisältö, voidaan digitoida ja siirtää biologisen ruumiimme ulkopuolelle. Tieteistarinoiden perusjuttu kun on aivotutkimuksen näkökulmasta vielä kaukainen haave, ei mikään lähivuosien varma läpimurto. Jäämme siis odottamaan kahden jatkokertomuksen seuraavia osia.

 

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Yksityinen vs yhteinen

Vaikka Anne Berner onkin nyt määrätty jonkinlaiseen hallituksen hiljaiseen nurkkaan, ehti hän sitä ennen tulla yksityistämisen edistämisen symboliksi. Tarkoitan tätä Margaret Thatcherin ajoista tuttua vimmaista, ideologista yksityistämistä, jonka maksiimi on - harvinaisen epätosi - väite, että yksityinen tekee asiat tehokkaammin ja halvemmalla. Taustalla on markkinaliberalistien yhtä epätosi väite siitä, että markkinoiden näkymätön käsi (kysynnän ja tarjonnan toisiaan tasapainoittava voima) ratkaisee ongelmat ja tuottaa parhaan lopputuloksen. Tämä ajattelu on ideologista, koska yksityistämisvaatimukset kohdistuvat sekä taloudellisesti jotenkin kuviteltavissa oleviin toimiin kuten rautateihin ja vankilatoimeen että kirjastojen tai peruskoulutuksen kaltaisiin ei-kaupallisiin asioihin.

Inhoan näitä ideologisia yksityistäjiä. En siksi, että uskoisin myöskään siihen, että ei-yksityinen on aina parempi ratkaisu. Ei ole, esimerkiksi divarit ja kauneussalongit toimivat epäilemättä paremmin yksityisinä yrityksinä kuin valtion tai kunnan tai jonkin muun yhteisön pyörittäminä. Henkilökohtaisen motiivin piiskaavaa voimaa on paha kiistää. Mutta sen yleistäminen koskemaan kaikenlaisia palveluita on potaskaa. Maailmassa on yksinkertaisesti paljon asioita, jotka ovat aivan liian arvokkaita ja tärkeitä jätettäväksi sen "näkymättömän käden" tai suomeksi sanottuna henkilökohtaisen eduntavoittelun onnistumisen varaan. Inhoan sitä ajattelutapaa, joka saa suomalaisen kunnallisvaaliehdokkaan ehdottamaan, että kirjastoon uppoavat rahat jaettaisiin tasan jokaisen veronmaksajan kesken niin että "jokainen saa sitten ostaa juuri ne kirjat joista on kiinnostunut" eli suomeksi "ettei minun varakkaana oikeistolaisena tarvitse rahoittaa kaikenmaailman pummien ilmaista lukemista". 

On vaikea punnita yksityisen ja yhteisöllisen palveluntuottajan hyviä ja huonoja puolia, koska asia on niin vahvasti poliittis-ideologisesti latautunut. Käytännössä kaikki laajaamittaista yksityistämistä ajavat ovat oikeistolaisia, keskimääräistä varakkaampia ja sitä myöten lähtökohtaisesti kokevat yhteisin verovaroin (kyllä, monet varakkaat oikeistolaisetkin joutuvat maksamaan veroja, vaikka porsaanreikiäkin on toki keskimääräistä enemmän) tapahtuvan palvelutuotannon vastenmielisenä. Yhteisomistus on perinteisesti vasemmiston tavoite, koska on karvaasti saatu nähdä, että jos asian jättää porvarin hyväntahtoisuuden varaan, liian usein se siihen jääkin. Seuraavat ajatukset eivät siis saane myötätuntoa oikealla, mutta tuskinpa sieltä kovinkaan moni on eksynyt tätä blogia lukemaan, joten mielipahan määrä jäänee vähäiseksi.

* * *

Mikä saa yksilön uskomaan, että yksityistäminen ratkaisee ongelmat? Vai onko edes mistään uskosta kysymys? Ehkä yksityistäjä vain teeskentelee välittävänsä muusta kuin omasta edusta ja ihan hyvin tietää, etteivät kaikki asiat pyöri ihmisen ahneuden logiikalla (kuten vaikkapa kirjastopalvelu). Tuntuu pahalta ajatella, että joku esimerkiksi ponnekkaasti ajaa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä vain siksi, että alan yrittäjät voisivat kupata kansalaisilta entistä enemmän rahaa. Kuten edellä totesin, varmasti on asioita, joiden pyörittämiseen ei yhteisö ole paras vaihtoehto. Maailmassa on paljon asioita, joissa tärkeintä on henkilökohtainen kunnianhimo, vimmainen paneutuminen yksityiskohtiin, pettämätön ammattitaito ja ennen muuta halu tehdä juuri sitä, minkä hallitsee.

Mutta vastapainona on valtavasti asioita, joita ei missään tapauksessa pidä jättää yksityisen eduntavoittelun armoille. Useimmat nyökyttelevät, kun tässä yhteydessä mainitsee peruskoulutuksen, kirjastot ja poliisin (jätän armeijan harkitusti pois, sen pohdiskelu vaatisi ihan oman tekstin). Mutta miksi ihmeessä apteekit, rautatiet, julkinen liikenne tai vakuutukset eivät kuulu samaan joukkoon kaikkien mielestä? Kaikki tiedämme, että lääkkeet maksavat liikaa, koska apteekit ovat yksityisiä ja apteekkarit johtavat useimmissa kunnissa veroäyritilastoja. Miksi lääkevalmisteilla ylipäätään pitäisi saada käydä kaupallista kilpailua? Minulle se on täysin käsittämätön ratkaisu. Samanlainen on vakuutuslaitos. Yksityinen vakuutusyrittäjä on silkka paradoksi. Vakuutusyrittäjän tavoite on (a) veloittaa vakuutettavalta maksimisumma rahaa vahingosta, joka (b) ei koskaan ole tarkoitettu yrittäjän maksettavaksi. Siksi ovat olemassa ne pienellä printatut osiot, joissa todetaan kaikki ne tilanteet, joissa vakuutus kuitenkaan ei ole voimassa. Kaikkien tuntema kauhistus on "vakuutuslääkäri", jonka ainoa tehtävä on todistella, ettei vakuutetulla ole korvaukseen oikeuttavaa vaivaa.

Minusta on häpeällistä, että edes osa sosiaali- ja terveyspalveluista on yksityisiä ("kauneuskosmetologia" ei mielestäni kuulu soteen). Toisen hädänalaisen tilanteen hyödyntäminen taloudellisesti on minusta moraalitonta touhua, jonka pitäisi olla rikoslaissa kiellettyä, ei suinkaan sallittua tai peräti edistettyä, kuten tällä hetkellä ns. terveysyrittäjien bisnes on. En myöskään käsitä, miksi kansalaisten oikeus päästä paikasta A kaikkiin muihin paikkoihin B-Ö kohtuuhintaan kohtuullisella aikataululla on jätetty pääosin kaupallisen yritteliäisyyden varaan, kun kuitenkin tiedetään ja on kaikkialla nähty, että tuloksena on hyvien palveluiden keskittyminen sinne, missä on riittävästi maksukykyisiä ihmisiä. Joukkoliikennepalveluiden tulisi olla perustuslakiin kirjattu oikeus. Jos yhteiskunnan tarjoamien joukkoliikennepalveluiden lisäksi on innokkaita yrittäjiä, jotka tarjoavat lisäpalveluita julkisiakin halvemmalla, mikäpä siinä. Mutta onhan se nyt ihan kohtuutonta, että Kajaanin rautatieasemalta ei pääse Sotkamoon ja Kuhmoon jokaiselta Helsingistä tulevan junan jatkeeksi. Juuri tällaisilla typerillä yksityisillä ratkaisuilla maa tyhjenee ja väki keskittyy pariin "kasvukeskukseen".

* * *

Olen täysin tietoinen siitä, että yhteisön palvelumonopoli voi johtaa huonon palvelun lisäksi tuhlailuun ja yleiseen leväperäisyyteen. Ratkaisuna ei kuitenkaan ole sekoittaa soppaan yksityisen yrittäjän oman edun tavoittelua vaan riittävän avoin ja julkinen valvonta. Yhteisten palveluiden valvontaa ei saa keskittää jonnekin ministeriön uumeniin vaan sen täytyy olla siellä missä palvelu ja palvelun käyttäjät ovat. Kyllä käyttäjä valvoo ja huomauttaa, jos se mahdollisuus tarjotaan. Siinä missä kaupallista yrittää yritetään pitää kaidalla tiedää sillä, että "asiakas äänestää jaloillaan", julkisen palvelun kohdalla periaatteena tulee olla "käyttäjä tuntee palvelusta vastaavat". Minusta julkisessa palvelussa olevan täytyy olla kansalaisen tunnistettavissa, oli hän kirjaston tiskillä tai bussin ohjaamossa. 

Yksityistämistä ei yleensä vaadita sinne, missä bisneksen voitollinen tekeminen ei näytä mahdolliselta. Yleisesti ottaen näin onkin, mutta jopa kirjaston kaltainen palvelu saattaa ankarimpien ideologien mielessä vaikuttaa kiusalliselta anomalialta, joka pitäisi saattaa "normaalin" markkinatalouden piiriin. Jokunen hapuileva yritys on tehtykin maksullisen kirjavuokraamon suuntaan. Erittäin huonolla menestyksellä. Ainoa jollain lailla menestynyt bisnes on tieteellisten julkaisujen myyminen tieteellisille kirjastoille. Senkin kohdalla sietämättömän korkeat hinnat ovat johtaneet mittaviin boikottitoimiin, joihin ovat yhtyneet kirjastojen lisäksi myös tieteellisen tiedon tuottajat ja käyttäjät.

Lapsenuskoinen ajattelee, ettei kukaan niin hullu ole, että yrittäisi tehdä bisnestä esimerkiksi maantien kaltaisen perusinfrastruktuuriin kuuluvan asian kanssa. Se on valitettavasti täysin väärä luulo. Kaikki mitä ihmisten on pakko tehdä, herättää kaupallisen saalistajan mielenkiinnon. Teoriassa voimme hohottaa ajatukselle, että hengittämisestä ja veden juomisesta pitäisi maksaa yksityiselle yrittäjälle. Todellisuudessa vallitseva taloudellinen paradigma lähtee juuri tästä: jos jotain voi hoitaa yksityisen yritteliäisyyden kautta, se täytyy hoitaa sitä kautta. Ilman kohdalla olemme toistaiseksi turvassa, koska kukaan ei ole vielä keksinyt, miten ilmasta tehtäisiin yksityisomistuksessa oleva niukkuustuote. Veden kohdalla tilanne on toinen maapallon kuivemmissa osissa. Siksi on tärkeää, ettei luovuteta pois ideaa siitä, että kaikille tärkeitten asioitten palvelutuotannon täytyy säilyä yhteisissä käsissä. Henkilökohtainen luksus olkoon yksityisyritteliäisyyden kultamaa jatkossakin, mutta vain se.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Saksa - Mannerheim, 5-0

Tutkija Touko Perko puhuu kirjassaan Haastaja Saksasta 1918 : von der Goltz ja Mannerheim (Docendo 2018) "vapaussotakirjallisuudesta" tarkoittaen ilmaisulla mm. vuoden 1918 tapahtumien kuvailua Mannerheim-myytin näkökulmasta ja saksalaisten panosta väheksyen. Perko haluaa puhdistaa saksalaisten mainetta, erityisesti sen takia, että Seppo ja Marjaliisa Hentilä ehtivät julkaista kirjansa Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) jo pari vuotta sitten ja viedä samalla tulkintoja faktallisesti oikeaan suuntaan, mutta johtopäätösten osalta liian "vasemmistolaiseen" tulkintaan. Perkon kirja pyrkii ennen muuta nostamaan Rüdiger von der Goltzin sekä persoonana että Saksan sotilaskunnian edustajana uudelleen kunniaan. Hintana on ennen muuta Gustaf Mannerheimista luodun myyttisen kuvan toistuva runtelu.

Touko Perkon kirja on vähän outo yhdistelmä elämäkertaa, vakavaa historiallista ajankuvaa ja poleemista väittelyä sekä muiden tutkijoiden että vallitsevien näkemysten kanssa. Perko lienee aivan oikein laskenut, että von der Goltzin elämäkerta ei olisi ollut suomalaisittain riittävän kiinnostava hanke, mutta nostamalla samaan kehään Mannerheimin ja keskittymällä ajankohtaiseen vuoteen 1918 saadaan aikaan uteliaisuutta herättävä valtataistelun kuvio. Perko suhtautuu Mannerheimiin korostuneen nihkeästi, koska ei edes yritä esiintyä neutraalina tutkijana, vaan aika vahvastikin tähtää historian tulkitsemiseen totutusta poikkeavalla tavalla.

Edellisestä asetelmasta ei pidä kuitenkaan olettaa, että Touko Perko olisi jotenkin lipeämässä valkoisen Suomen tukijoiden joukosta. Hän tunnustaa väriä ja puolta varsin suorasukaisesti, ilman vähäisintäkään myönnytystä modernin riippumattoman historiantutkimuksen suuntaan: "Tämän prosessin [pitkän itsenäistymisen - HP] tärkein vaihe oli Saksan tuella voitettu vapaussota, jolla kukistettiin kotoinen vallankumous, tehtiin selvä irtiotto Venäjästä ja estettiin bolsevismin leviäminen Suomeen. Olivat hyviä saavutuksia suursodan paineissa." (s. 401) Perkolle porvarillinen antikommunismi on luonnollinen asia, jota ei tarvitse erikseen perustella. Se sijoittaa hänet vääjäämättä tiettyyn jatkumoon.

* * *

Haastaja Saksasta 1918 ei ole mielestäni erityisen onnistunut kokonaisuutena. Touko Perkon kirjoitustyyli on jotenkin virkamiesmäistä, mitä harmittavampaa on kuitenkin lievä viimeistelemättömyys. Vaikuttaa siltä, kuin tavoitteena olisi ollut paksu, kovakantinen opus siitä piittaamatta, onko aineistoa riittävästi ja kestääkö sisäinen jäntevyys. Aineistoa tavallaan on, mutta sen yhdistely, jäsentely ja rytmittely ontuvat, koska Perko ei ole pystynyt päättämään, mistä näkökulmasta hän kirjoittaa. Lopputuloksena on, että Perko yrittää kirjoittaa samaan aikaan kronologista sotahistoriaa, yhden kenraalin elämäkertaa ja kahden poliittisen juonittelun hallitsevan aatelissotilaan monikymmenvuotista shakkipeliä. Minusta olisi ollut järkevää karsia esimerkiksi von der Goltzin ja häntä ihailleiden suomalaisten kanssakäymisen kuvailua, joka on kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa, mutta jää isompien asioiden jalkoihin ja jotenkin puolitiehen, vaikka viekin paljon sivuja.

Minusta Perko on onnistunut parhaiten kuvaillessaan Mannerheimin ja saksalaisten pyrkimyksiä julkisuuden ja sitä kautta vallan hallitsemiseen. Perko ei kiistä Saksan itsekkäitä motiiveja Suomen tukemisessa, mutta pyrkii rakentamaan kuvaa von der Goltzin ja Suomen rakkaussuhteesta, joka nousi moisten ikävien suurvaltanäkökohtien yläpuolelle. Kovin imeläksi muuten kehkeytyvän kuvauksen jatkuvana häirikkönä ja vastavoimana on entente-mielinen, Venäjän keisarin paluuta kaipaileva Mannerheim, joka arvostaa Saksan tarjoamaa rautaa, mutta inhoaa sen hintana olevaa kukkoilua. Kenraaleja yhdisti kuitenkin - kuten niin monia muitakin valkoisen puolen toimijoita - sammumaton viha kommunisteja kohtaan. Se ja aatelisten käytöstavat pitivät huolen siitä, etteivät kilpailijat juuri törmäilleet ja jos tapaamista ei kerta kaikkiaan voinut välttää, muodollinen kohteliaisuus piti kutinsa.

Perko joutuu selvästi hiukan harmitellen toteamaan, että historia on ironian mestari. Sekä Mannerheim että von der Goltz kuolivat näennäisesti epäonnistuneina. Saksa hävisi kaksi maailmansotaa, eikä von der Goltz onnistunut nujertamaan Venäjän bolsevikkeja. Stalinkin onnistui elämään pidempään kuin kumpikaan häntä vastaan taistelleista aateliskenraaleista. Mannerheim onnistui tekemään monta paluuta ja rakentamaan itsestään erittäin kestävän myytin, mutta bolsevikkeja hänkään ei onnistunut nujertamaan ja rakas keisari jäi nostamatta valtaistuimelle. Touko Perkon mukaan von der Goltzin ja Mannerheimin nokittelu lieveni vuosikymmenten kuluessa, mutta ei kadonnut. Mannerheim ei voinut koskaan myöntää, että kevään 1918 taisteluiden lopputuloksen ratkaisi Saksan meri- ja maavoimien ammattimainen ja oikea-aikainen maihinnousu. Saksalaisten merkityksen vähättely on Perkon tulkinnan mukaan edelleen olennainen osa ns. vapaussotakirjallisuuden kaanonia. Hän itse tuntuu olevan sitä mieltä, että ilman saksalaisia valkoisille olisi käynyt kehnosti.

* * *

Pyrkimyksessään kiillottaa Rüdiger von der Goltzin kuvaa Touko Perko purkaa siis omalta osaltaan Mannerheim-myyttiä, mutta osallistuu samalla ajankohtaiseen keskusteluun siitä, mitkä asiat ratkaisivat historian kulun vuonna 1918. Perkoa selvästi kenkuttaa Hentilöiden ja aiemmin mm. brittitutkija Anthony F. Uptonin väite siitä, että Suomesta tuli käytännössä Saksan vasallivaltio, josta pelastuimme vain maailmansodan lopputuloksen ansiosta. Perko haluaa Saksan väkevän roolin tunnustamista, mutta toivoo samalla, että se rooli nähtäisiin jotenkin todellisuutta ruusuisempana. Perkon tulkinta on, ettei Suomella ollut vaihtoehtoja, Saksan tuki oli välttämätöntä (siis valkoisten voiton kannalta), eikä lahjahevosen hampaita pitäisi liian ankarin silmin tutkia.

On kuitenkin helppo nähdä, että sortumatta anakronistiseen jälkiviisauteen vuosien 1917 ja 1918 monet ratkaisevat päätökset olisivat aivan hyvin voineet mennä toisinkin. Punaiset olisivat voineet uskoa Leniniä ja yrittäneet vallan kaappaamista jo marraskuussa 1917 (äänestäjäthän olivat jo kerran antaneet vasemmistolle enemmistön eduskuntaan) ja onnistua. Mannerheimin paluu Suomeen olisi voinut epäonnistua ja Suomi jäädä vaille valkoista ryssänkenraaliaan. Mannerheim olisi voinut kertoa Svinhufvudille Trotskin lupauksesta, että Venäjän joukot Suomessa eivät ryhdy taistelemaan ja valkoisen armeijan operaatiot olisivat voineet pysähtyä alkuunsa. Ludendorff olisi voinut hylätä arvionsa Suomesta hyödyllisenä tukialueena Saksan armeijalle ja kieltää von der Goltzin maihinnousun. Maailmansota olisi voinut päättyä ilman Saksan romahdusta, jolloin Suomesta ehkä olisi tullut kuningaskunta. Historialla on aina tuhansia reittejä kuljettavana. Jälkikäteen "väistämätön" ei tietenkään todellisuudessa ole sitä juuri koskaan.

Touko Perko ei mitenkään peittele sitä pitkää prosessia, jossa Suomen ja Saksan sotilaallinen liittolaisuus 1941-1944 oli vain luonnollinen jatke vuoden 1918 päätökselle pyytää Saksalta valkoisia tukeva maihinnousu ja pyytää Saksan armeijaa organisoimaan Suomen sotilasvoimat. Samaan jatkumoon kuuluu myös osassa upseeristoa ja tietyssä ns. sivistyneistön osassa vuonna 1918 kukkaansa puhjennut rakkaus Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Mannerheimista ei tullut koskaan Saksan ihailijaa, mutta hänkin ymmärsi hyödyntää vuonna 1918 alkanutta aseveljeyttä, jonka rakentamisessa Rüdiger von der Goltzilla ja hänen karismallaan oli ollut merkittävä rooli. Ihan tämänkin teeman varaan olisi mielestäni voinut kokonaisen tutkimuksen rakentaa. Saksan, Venäjän, Englannin ja Ranskan ikuisessa valtakilpailussa Suomi pysyy statistina, mutta ainahan historiasta voi se statisti yrittää jotain oppiakin, ettei ihan alvariinsa varpaille poljeta.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kuolema on uni josta ei enää herää

Juha Hänninen on Terhokodin entinen johtaja ja luultavasti Suomen tunnetuin kuolevien hoidon asiantuntija. Hän on vastikään julkaissut eräänlaisen kirjallisen testamenttinsa, johon on koottu sekä tuoreita että vanhempia kirjoituksia kuoleman eri näkökulmista. Kuolemme vain kerran (Otava 2018) on kooltaan pieni, mutta sisällöltään painava (joku voisi sanoa "kuolemanraskas"). Hänninen käsittelee jokseenkin kaikkea, mikä kuolemaan lääkärin ja kuolevan itsensä näkökulmasta liittyy, mutta lähestymistapa on pohdiskeleva, esseemäinen, ei systemaattinen. Kirjan voi avata mistä luvusta hyvänsä ongelmitta. Ihmiselle, joka haluaa lukea Hännisen kokemuksen jalostamia pohdintoja, tämä on todennäköisesti hyvä lähestymistapa. Itseäni kirjan sisältöjen synty pitkän ajan kuluessa hitusen vaivaa, koska osien keskinäinen suhde jää osittain rakentamatta. Varsinaisena tietoteoksenakaan Hännisen kirjaa ei oikein voi pitää. Vahvasta konkretiasta huolimatta sen perussävy on filosofinen, kyselevä.

Itse arvostan suuresti sitä rehellisyyttä, jolla Hänninen kertoo niin omasta kuin muidenkin asianosaisten hämmennyksestä monen kuolemaan liittyvän yllätyksen äärellä. Hännisellä olisi perusteet lyödä perustukset ja käskeä astumaan valmiiseen taloon. Sellaiseen hän on kuitenkin aivan liian kokenut ja nöyrä. Kuolema ei puhumalla tyhjene eikä mikään määrä siihen liittyvää tietoa poista epävarmuutta, jonka kuoleman subjektiivisuus aiheuttaa. Lääkärit voivat sopia keskenään siitä, millä perusteella ihminen arvioidaan pysyvästi kuolleeksi. Siinä on kuitenkin kysymys jo tapahtuneen toteamisesta, millä ei kuolevalle tai omaisillekaan ole suurta merkitystä. Meillä voi olla tietoa vain elävistä, kuolleet vaikenevat pysyvästi.

Tekstini otsikko ei ole Juha Hännisen lausuma, vaan yksi niistä monista ajatuksista, joita Hännisen esseiden lukeminen minussa on synnyttänyt. En kykene käymään enkä halua käydä läpi koko kuolemisen kirjoa, vaan suosittelen Hännisen kirjan lukemista jokaiselle, jota kuolemaan liittyvät ajatukset vaivaavat tai ainakin liikuttavat. Kuten sanoin, se ei ole käsikirja, josta etsitään oikea reagointitapa eri tilanteisiin. Juha Hänninen kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät pelkää sanoa "minä en tiedä". Monistakin syistä Kuolemme vain kerran sisältää paljon tätä ei-tietämistä. Se voi tuntua valmiita ratkaisuja etsivästä pettymykseltä. Uskon kuitenkin itse, että kun Hänninen pohdintoihin paneutuu, hänen varovaisuutensa viisaus käy ymmärrettäväksi.

* * *

Saatan kuulua ihmisten joukossa vähemmistöön, kun totean ääneen, että elämän ja kuoleman vertailussa ei ehkä olekaan niin ilmeistä voittajaa kun automaattisesti ajattelemme. Ajatus iankaikkisesta elämästä on minusta kauhistuttava, ja jo paljon vähemmänkin, vaikka vain sata vuotta, herättää minussa jonkinlaisen kuoleman kaipuun. Tai on se kaipuu liian vahva sana, enemmän on kysymys siitä, että minun on helppo tuntea kuoleman olevan tervetullut loppu olemassa olemiselle. En löydä itsestäni raivoisaa elämään tarrautumista, en edes halua elää "mahdollisimman pitkään". Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos elän toimintakykyisenä vaikka muutaman vuosikymmenen vielä. Mutta en sitä vaadi tai toivo. Minua lohduttaa ajatella, että jonain päivänä voin vaipua uneen, josta en enää herää.

Juha Hänninen kirjoittaa paljon siitä, miten tärkeää on erottaa toisistaan kuolema ja kuoleminen. Ajattelen itse samalla tavalla. Kuolemaa ei voi paeta, joten sitä on turha pelätä (en paneudu nyt ollenkaan sellaisiin ajatuksiin, jotka sisältävät uskon kuoleman jälkeiseen, "sielulliseen" elämään, minulle sellaiset ajatukset ovat ajan tuhlaamista). Mutta kuoleminen on eri asia. On aivan luonnollista, että ihminen pohtii oman kuolemisensa eri puolia. Juha Hänninen keskittyy paljolti kuolemisen ikäviin puoliin, mutta vaistoan hänenkin ajattelevan, että kun kuolemisesta pääsee yli, kuolema onkin jo selkeä ja rauhoittava ajatus.

Kun kuolemaa tai kuolemista ei voi käytännössä harjoitella, ainoa mahdollisuus valmistautua siihen on ajattelu. Siltä osin ajatukseni ovat paljon yksinkertaisemmat kuin tuhansia potilaita ja omaisia työssään kohdanneella Juha Hännisellä. Hyväksyn kuoleman biologisena väistämättömyytenä. En näe oman minän kuolemassa mitään erityistä dramatiikka, vaikka tiedän hyvin, että asia muuttuu, kun kuoleva on lapsi, nuori tai ylipäätään ihminen, jonka "aika ei ole tullut" minkään kohtuullisen mittarin mukaan. Kaikki huoleni liittyvät kuolemiseen ja siihen tapaan, millä kuoleminen käytännössä tapahtuu.

* * *

En voi olla ihailematta sitä kärsivällisyyttä, jolla Juha Hänninen jaksaa suhtautua ihmisiin, jotka esimerkiksi vastustavat eutanasialain säätämistä. Hänninen ei ilku, vaikka hänellä olisi tiedollisesti siihen mahdollisuus. Silloin tällöin hän kuvailee sarkastisella ironialla esimerkiksi päättäjien poukkoilua. Erityisen herkullisesti hän kuvailee sitä intoa, jolla aiemmin täysin passiivisesti saattohoitoon suhtautuneet kansanedustajat torjuvat eutanasialakia vetoamalla "pannaan ensin kuntoon saattohoito", vaikka mitään toimia ei ole tähänkään asti ollut eikä todennäköisesti ole tulevaisuudessakaan. Omaa ammattikuntaansakin Hänninen suomii varsin pehmein ilmaisuin, vaikka ilmaiseekin erimielisyytensä avoimesti.

Juha Hännisellä on missio, mutta se ei ole niin konkreettinen kuin äkkiseltään voisi odottaa. Hän korostaa uudestaan ja uudestaan sitä, että "hyvä kuolema", määriteltiin se miten tahansa, ei viime kädessä ole lääketieteellinen tai edes hoidollinen asia, vaan siinä on kysymys ihmisyksilön arvostamisesta myötä- ja vastamäissä. Tukehtumiskuolemaa kauhulla pelkäävälle (kuten minulle) on lohduttavin ajatus Terhokodissa tarjolla olevasta syvänukutuksesta, mutta Hänninen nostaa koko ajan rinnalle potilaan puolelle asettuvan lääkärin, hoitajan ja muun ihmisen tärkeyden. Mikään teknologinen toimi ei korvaa sitä, että kuoleman edessä ihmisellä on vierellään toinen ihminen, johon voi luottaa ja tukeutua.

On vaikea arvioida, puhutaanko kuolemasta liikaa vai liian vähän. Ainakin julkiset keskustelut muistuttavat ikävästi paikalleen jämähtynyttä levysoitinta eli määrästä riippumatta laatu ei oikein innosta. Näkemykset ovat etäällä toisistaan, eikä ole mitään erityistä perustetta odottaa, että ne noin vain lähestyisivät. Juha Hänninen sitä tuntuu toivovan, mutta ei hänkään hirveän optimistiselta vaikuta. Kuolema tuntuu liian isolta asialta, jotta siitä voisi päästä sopuun edes itsensä kanssa. Ei ehkä tarvitsekaan. Mutta kyllä sitä sekä filosofisena että käytännöllisenä asiana on hyvä miettiä, ennen kuin on liian myöhäistä. Juha Hännisen elämänkokemuksesta saa tukea, kun asiaan sitten tarttuu.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kuinka päästä eroon "etnisistä"

Perussuomalaisuuden pelkistyminen "maahanmuuttokriittisten" viralliseksi edustajaksi Suomessa edellytti opportunisti Timo Soinin korvautumista päähänpinttyneellä Jussi Halla-aholla. Puolueen "ajatuspaja" (Suomen Perusta kutsuu itseään tällä nimellä, eiväthän he mitään "hautomoita" varmaan halua olla) on julkaissut pienikokoisen pamfletin Maahanmuutto : Kriitikon käsikirja. Kirjoittajiksi on merkitty Simo Grönroos ja Marko Hamilo. Grönroos on ansioitunut puolueen työntekijä, Soinin lailla maisterismiehiä ja valtuutettu Espoossa, mutta myös Suomen Sisun kirjuri 2000-2001 ja Suomalaisuuden liiton jäsen. Hamilolta puuttuvat arvosanat, mutta hän oli vuoteen 2015 asti aktiivinen tiedetoimittaja, josta sitten kuoriutui maahanmuuton, islamin ja "vihervasemmiston" aktiivinen kriitikko ja arvokonservatiivi.

Maahanmuutto on tehty näyttämään kiihkottomalta ja täysin asiapohjaiselta ajankohtaisteokselta - epäilemättä pyrkimyksenä on ollut saada se näyttämään joltain muulta kuin Perussuomalaisten halla-aholaisen porukan julistukselta. Se on kuitenkin vain pintaa. Kirjan ja kirjoittajien mielenmaisemaa kuvastaa hyvin  sivulta 135 löytyvä aatteellinen loppuhenkonen: "On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtämään [sic!] myös se, että maahanmuuttopolitiikka ei ole mikään politiikan osa-alue, vaan tämän sukupolven tärkein kysymys. Sen kestävä ratkaiseminen on koko suomalaisen yhteiskunnan säilymisen edellytys.

Maahanmuuton nostaminen politiikan yläpuolelle jonkinlaiseksi hengissäselviämistaisteluksi ei sinänsä ole uusi idea. Monen kriitikon mielestä Perussuomalaisissa on aina ollut yhden asian sisäinen klikki, joka on muodostunut Halla-ahon ympärille. Grönroos & Hamilo ovat jalostaneet kuitenkin ideaa siten, että he eivät ollenkaan siteeraa Halla-ahoa, vaan pyrkivät luomaan mielikuvaa tilastojen vääjäämättömästi todistamasta katastrofista, joka uhkaa "suomalaisen yhteiskunnan" (todellisuudessa ahdaskatseisen, kansallishenkisen oikeiston mielen mukaisen yhteiskuntajärjestyksen) säilymistä. Pikalukemisen perusteella saattaa jäädä tunne, että maahanmuutto on isokin ongelma. Tarkempaa lukemista tämä pamfletti ei kuitenkaan kestä.

* * *

Itselläni ei ole kiinnostusta esitellä Grönroosin & Hamilon "todistusaineistoa", siihen voi jokainen tutustua kirjasen sivuilta. Haluan kuitenkin kiinnittää potentiaalisen lukijan huomiota kirjoittajien lukkiutuneeseen arvomaailmaan, joka tilastoja seuraavien tulkintojen ja johtopäätösten kautta käy hyvin ilmi. Grönroos & Hamilo tuskin herjaavat kauppakeskuksessa ohikulkevia erivärisiä ihmisiä, mutta heidän muuttoliikkeeseensä kohdistama kritiikki pohjautuu kuitenkin johdonmukaisesti "etnisyyden" torjuntaan ja sellaiseen minun mielestäni rasistiseen ideaan, että "suomalainen" on lähtökohtaisesti tärkeämpi ja parempi kuin "etninen maahanmuuttaja".

Grönroos & Hamilo eivät ilmaise torjuttavan etnisyyden ideaa karkeasti. He eivät käytä päällekäyviä iskusanoja eivätkä näytä keskisormeaan. Heidän maailmansa on kuitenkin ehdoton: hyvään tulevaisuuteen ei kuulu etnisesti ei-suomalaisia muslimeja. "Islamisaatio" on kirjoittajille täysin validi ja neutraali "fakta" aivan kuten monikulttuurisuus on epäonnistumisen synonyymi. Kirjoittajat eivät ole impivaaralaisia, sillä he hyväksyvät kyllä hallitun, lähinnä valkoihoisista tai ainakin uskonnollisesti turvallisista piireistä koostuvan työperäisen muuttoliikkeen, joka tosin tällä hetkellä suuntautuu enemmän Suomesta pois.

Keskeinen ongelma on maahanmuuttoon liittyvän keskustelu. Se ei noudata "maahanmuuttokriittisten" agendaa vaan siinä jopa asetetaan monet Grönroosin & Hamilon keskeiset väitteet ja ajatukset kritiikin kohteiksi. Kirjoittajat haluaisivat Suomeen yhden ison keskustelun, jossa käsiteltäisiin vain maahanmuuton ongelmista halla-aholaisen agendan pohjalta. Mielellään paljon muusta ei sitten tarvitsisikaan keskustella, koska se on tärkeintä. Ongelmana on kuitenkin, että varsin pieni suomalaisten joukko on asettunut halla-aholaisen agendan taakse. Enemmistö ei pidä maahanmuuttoa ykkösluokan puheenaiheena ja vielä vähemmän halla-aholaisesta näkökulmasta. Tällainen tietenkin turhauttaa ja kiukuttaa.

* * *

Minustakin meillä on keskusteluongelma. Näkemykset ovat ääriytyneet, eikä halla-aholaisten ja ns. "vihervasemmistolaisen suvaitsevaiston" (siis niiden, jotka haluavat auttaa ja tukea jopa laittomasti maahan tulleita) välillä ole todellista keskusteluyhteyttä. Olen myös sitä mieltä, että meillä pelätään turhaan keskustelua halla-aholaisten kanssa. Eivät ne ajatukset eristämällä katoa, ne pitäisi haastaa julkiseen väittelyyn. Ainakin Grönroosin & Hamilon pamfletin perusteella ainoita kiistattoman vahvoja "todisteita" ovat raiskaustilastot. Tosin kyllä kiistaa syntyy jo heti siitä, onko maahanmuuttajataustaisten miesten yliedustus raiskaustilastoissa maahanmuuttokeskustelun kannalta relevantti asia vai ei. Halla-aholaisen ajattelun mukaan tietysti on, toisen äärinäkemyksen mukaan ei ollenkaan.

Keskustelu on vaikeaa, koska halla-aholaisilla on ideologinen tavoite päästä eroon mieluiten kaikista vääränvärisistä ja väärää uskontoa harrastavista ihmisistä. Sille pyrkimykselle ei ole vaihtoehtoa. Olkoot olemassa, mutta jossain muualla, ei Suomessa. Tässä vimmaisessa puhdistusideologiassa on myös halla-aholaisten suurin ongelma. Kiihkoilijan silmin epäkohtia ja torjuttavaa on paljon sielläkin, missä ei-kiihkoilija ei huomaa mitään erityistä. Kukaan ei halua Suomeen rikollisia maahanmuuttajia, tietenkään. Mutta varsin harva jakaa halla-aholaisten pelon siitä, että maahanmuutto johtaa Suomen muuttumiseen sharia-lain hallitsemaksi muslimivaltioksi.

Vaikka Grönroos & Hamilo kirjoittavat pinnalta hillitysti, heidän maailmankuvansa on jyrkkä, pelokas, pelotteleva ja sisäänpäin käpertävä. Suurelle enemmistölle maahanmuutto ei ole "tämän sukupolven tärkein kysymys". Globaali muuttoliike on iso haaste ja siitä voi tulla logistinen ja humanitäärinen ongelma (osittain se on jo sitä). Mutta ajatus siitä, että "suomalaisen yhteiskunnan säilyminen", mitä sillä itse kukin sitten tarkoittaakin, riippuisi enemmän maahanmuutosta kuin esimerkiksi Sipilän hallituksen vähäosaisia kurittavasta politiikasta, ei yksinkertaisesti puhuttele useimpia. Voin itse johonkin rajaan asti ymmärtää Grönroosin & Hamilon heijastamia huolia ja pelkoja, vaikka pidänkin heidän etnis-uskonnollisia fobioitaan kiihkoiluna. On kuitenkin iso ero siinä, että tunnistetaan konkreettisia ongelmia (esimerkiksi kulttuurisista syistä alentunut kynnys raiskaukseen on aito ongelma) ja siinä, että nähdään kaikki etnofobisten lasien läpi. Raiskaava Mohamed ei todellakaan ole tervetullut, mutta useimmat maahanmuuttajat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin me täällä Suomessa entuudestaan asuvat, etnisesti sekalaisista aineksista koostuvat. Eivät parempia, eivät huonompia, vain ihmisiä.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Aatos Erkosta myötäsukaan

Myönnän heti alkuun, etten odottanut Lauri Karénin kirjalta Aatos Erkko : Yksityinen valtiomies (Otava 2018) erityisen paljon. Lähtöasetelma on jo hankala: uskotun luottotoimittajan yli 10 vuotta sitten kirjoittama kirja, jonka kohde on määritellyt ainoaksi viralliseksi elämäkerrakseen, jota ei saanut julkaista ennen kohdehenkilön kuolemaa ja joka julkaistiin lesken toivomuksesta vasta kuuden vuoden odottelun jälkeen. Jane Erkon lykkäyshalun syitä en osaa edes kuvitella, koska kirja on pelkkää myötäsukaa eikä yksityistä Aatos Erkkoa käsitellä ollenkaan. Miksi Aatos Erkko itse halusi ensin kuolla? Oliko hän niin fiksu, että ymmärsi noloksi ottaa elävänä vastaan tällainen ylistyslaulu? Toivotaan näin.

Lauri Karén on voinut olla erinomainen ulkomaantoimittaja, mutta ei hän mikään rutinoitunut elämäkertakirjoittaja ole, ei myöskään armoitettu historian elävöittäjä. Teksti on sinänsä sujuvaa, mutta kyllä senkin näkee, että jopa näin suppean lopputuloksen (249 sivua myös maksaa enemmän kuin saman kustantajan Elina Lepomäen 714 sivua) aineiston hallitseminen on ollut haastavaa; monet asiat toistuvat lyhyissä luvuissa ikään kuin kirjoittaja ei olisi enää muistanut maininneensa asian jo hetkeä aikaisemmin. Kirja on myös rakenteellisesti lähempänä esseekokoelmaa kuin jäntevää muistelmateosta. Väljän kronologian mukaan edetään, mutta kun käsitellään vain kohdehenkilön julkista roolia sitä kiillottaen, on lukijalla koko ajan sellainen tunne, että kovin paljon jää kertomatta.

Aivan oma lukunsa on kirjan vanhahtava tyyli, joka muistuttaa enemmän jotain 1950- tai 1960-luvun pönöttävää ylöspäinkatsomista kuin 2000-luvun objektiivisuuteen tähtäävää tietokirjallisuutta. Lauri Karénilla lienee ollut vain yksi tavoite eli kirjoittaa kirja, jonka Aatos Erkko hyväksyy. Tällä en tarkoita, että Erkko olisi vaatinut Karénia kirjoittamaan kritiikitöntä ja paikoin vähän ällöttävän puolella menevää mielistelyä. Arvelen, että Erkko on lähinnä halunnut varmistaa, että tietyt asiat ovat mukana, tiettyjä asioita ei varmasti käsitellä ja että epäsevyyttä kirjan alaotsikon paikkansapitävyydestä ei jää. Otava on tietenkin laskelmoinut, että Aatos Erkon hyväksymää muistelusta voi myydä hyvin. Mitään erityistä kunniaa kustantajan historiankirjoitukseen ei tästä kirjasta kuitenkaan seuraa.

* * *

Olen itse aina pitänyt Aatos Erkon ratkaisusta kieltäytyä julkisen eläimen roolista. Velvollisuudentunnon nousemista yli oman tahdon voi tietenkin pohtia myös kriittisesti, mutta kokonaisuudessaan Erkon ratkaisu toisaalta alistua jatkamaan isänsä ja isoisänsä työtä ja toisaalta elää muuten aivan toisin vaikuttaa ulkopuolisesta onnistuneen kohtalaisen hyvin. Vaikka Aatos Erkko joutui aika pitkään odottamaan henkilökohtaista vapauttaan (joka koitti 2003, kun hän luopui viimeisistä muodollisista tehtävistään Helsingin Sanomissa), hän lienee silti ollut suhteellisen tyytyväinen kokonaissaldoon. Hänen aikanaan lehti nousi paitsi teknisesti nykyaikaan, myös taloudellisesti ja journalistisesti Suomen kiistattomaksi ykköseksi ja siinä sivussa Erkko saattoi tehdä tärkeäksi kokemiaan asioita niin politiikan, talouden kuin kulttuurin ja urheilun alueella.

Aatos Erkon salaperäisyys tuntuu hänen vaikutusvaltaansa nähden ehkä suuremmalta ja tärkeämmältä kuin se onkaan. Hän ei halunnut jakaa yksityiselämäänsä ollenkaan, mikä on täysin sallittua ja itse asiassa varsin terve asenne. Hän ei myöskään halunnut tulla julkiseksi poliitikoksi tai kirjailijaksi, ja voiko sellaisestakaan ihmistä moittia? Aatos Erkko kiisti pontevasti olevansa vallankäyttäjä, ja riittävän muodollisesti asiaa tarkastellen tällekin näkemykselle löytyy perusteita. On silti kiistatonta, että Erkolla oli tavattoman paljon vaikutusvaltaa, josta osa kumpusi suoraan hänen asemastaan vaikutusvaltaisen median omistajana ja johtajana. Erkon valtaan kohdistunut tietoinen vähättely kätkee taakseen sen tosiasian, että hänellä oli todennäköisesti parempi henkilökohtainen kansallinen ja kansainvälinen verkosto käytössään kuin kellään muulla tässä maassa. Itse uskon, että hän päihitti tässä jopa Urho Kekkosen, joka luotti Erkkoa enemmän pelolla hallitsemiseen.

Suurimmilla vallankäyttäjillä on joskus taipumus hillittömään valtansa näyttämiseen, joskus taas sen huolelliseen kätkemiseen. Aatos Erkko oli jälkimmäisessä aivan omaa luokkaansa, mikä käy myös Karénin kirjan sivuilta ilmeiseksi. Toisaalta on selvää, että näitä sivuja on Erkko käyttänyt myös vahvistaakseen mielikuvaa itsestään Helsingin Sanomien toimituksesta riippumattomana toimijana. Moneen kertaan mainittu "ongelma", ettei HS:n toimitus halunnut julkaista riittävästi Aatos Erkon tekstejä, on tietenkin teatteria. Hiukan kriittisemmin Erkkoa eritelleet kirjoittajat ovat antaneet ymmärtää, että vaikka hän ei halunnut sanoa mielipidettään aina suoraan, kävi hänen tahtonsa ainakin lähimmille luotetuille aina riittävän selväksi. Tietenkään häntä ei omassa lehdessään sensuroitu, mutta sellaisen mielikuvan elättely jotenkin viehätti Erkkoa.

* * *

Lauri Karénin Aatos Erkko on tarkkaan rajattu facsimile siitä toimijasta, jonka Aatos Erkko itse halusi jäävän historiaan. Meille muille pitäisi olla selvää, ettei tällainen myötäsukainen tilausteos kovin isoa aukkoa historiallisen tiedon tarpeissa peitä. Ongelmana ei ole yksityisyyden jättäminen rauhaan. Sen penkominen voisi toki tyydyttää kansalaisten tirkistelynhalua ja tuottaa kustantajalle muhkean rahapotin. Yleiseltä kannalta se olisi kuitenkin täysin toissijaista sen rinnalla, että kyettäisiin avaamaan Aatos Erkon roolia muutenkin kuin julkisten onnistumisten alueella. Ristiriitoja Aatos Erkon ja Helsingin Sanomien linjan välillä voisi luetella paljonkin. Lehti edustaa tiukasti oikeistolaista, porvarillista maailmankuvaa, vaikka Erkko itse lienee ollut lähinnä tannerilainen demari. Erityisesti Erkon rooli lehden erittäin pitkäaikaisessa ja toistaiseksi epäonnistuneessa Nato-kampanjoinnissa jää edelleen epäselväksi. Erkko oli anglofiili maailmankansalainen, mutta suhtautui esimerkiksi Neuvostoliittoon ja Venäjään avarakatseisemmin kuin lehtensä (tai Lauri Karén, joka maailmanpoliittisessa yksisilmäisyydessään tuntuu välillä kirjoittavan maailmasta mitään tietämättömille yhdysvaltalaisille antikommunisteille ja russofobeille).

On vaikea tietää, löytyykö vielä pitkään aikaan tutkijaa, joka uskaltaisi haastaa Aatos Erkon näin paaluttaman kuvan. On vaikea tietää, kuinka pitkään ja kuinka tehokkaasti Aatos Erkon haluamaa kuvaa varjellaan Helsingin Sanomien arkistotoimen tasolla tai avautuvatko Erkon henkilökohtaiset arkistot koskaan. Oma veikkaukseni on, että joudumme odottamaan vielä suhteellisen pitkään. Toisaalta on selvää, ettei kukaan tunnu haluavan kysyä ääneen, kuka tai ketkä edustavat tällä hetkellä Aatos Erkon ääntä tai perintöä Helsingin Sanomissa. Minusta on perusteltua jopa ihmetellä, ettei asia tunnu kiinnostavan ketään, vaikka HS on Erkon kuoleman jälkeenkin kiistaton mediavaltias Ylen rinnalla. Oma tulkintani on, että joko Erkolla oli omat keinonsa jatkaa vaikuttamista kuolemansa jälkeenkin tai sitten lehden taustavoimissa on tapahtunut muutos, josta ei PR-syistä haluta mitään sanoa.

Kun HS tässä taannoin yritti tehdä journalistisesti rohkeaa ja lakihankkeiden takia myös ajankohtaista juttusarjaa Suomen omasta vakoilusta (Viestikoekeskus), toimittaja joutui kovaan ryöpytykseen ja poliisitoimien kohteeksi, päätoimittaja joutui selittelemään ja pyytämään varmuuden vuoksi vielä anteeksi. Sarja typistyi myös ensimmäiseen julkaistuun juttuun. Joku ilmoitti toimitukselle, että tätä ei jatketa. Oliko se joku lehden ulkopuolelta vai lehden nykyinen, ei-julkinen aatoserkko, sitä emme tiedä. Se on kuitenkin selvää, että lehti on Erkon kuoleman jälkeen muuttunut oikeistolaisemmaksi ja kovemmaksi, vaikka samalla flirttaileekin tilaajia "vihervasemmistolaisesta kuplasta", jolla on paljon voimaa lehden perinteisellä ydinalueella. Lehti suhtautuu erittäin torjuvasti Putinin Venäjään ja erittäin myönteisesti Yhdysvaltoihin (ei välttämättä nykyiseen presidenttiin, mutta nehän menevät ja tulevat). Itselläni on sellainen tunne, että jos Aatos Erkko yhtäkkiä palaisi elävien kirjoihin, hän ei erityisemmin pitäisi näkemästään ja kuulemastaan. Aatos Erkko etsi koko elämänsä rauhaa ja sopua, ei rähinää ja vastakkainasetteluja.


sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Marvelin puolilinkola kierteellä ja kerien

Kävin katsomassa sarjakuvaimperiumi Marvelin tuoreimman elokuvatuotteen Avengers: Infinity War (2018), koska arvelin sen toimivan elokuvateatterin isolla ruudulla paremmin kuin jälkikäteen pikkuruudulta. Olin unohtanut vakituiset leffaystäväni eli korvatulpat kotiin, joten jouduin improvisoimaan korvikkeet paperinenäliinan tupoista. Mainitsen asian, koska elokuva oli järkyttävän kovaääninen (muutamissa kohdissa tosin myös perustellusti, yleensä vähemmän). Elokuva tarjosi loputtoman räiskeen lisäksi normaalin annoksen äijähuumoria, joka hetkittäin nauratti myös minua (yleisön enemmistönä olleet teinit nauroivat osittain eri asioille ja kyllä minäkin huomasin ajoittain odottavani Deadpool 2:n näkemistä) ja yllättävän ison annoksen synkkyyttä ja surumielisyyttä.

Jos et halua spoilauksia, lopeta tähän ja palaa asiaan, kun olet itse nähnyt elokuvan. Toisin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä, "hyvikset" kyllä yrittävät kovasti, mutta loppujen lopuksi huonolla menestyksellä. Elokuvan pääpahis Thanos antaa toistuvasti ärhäkän hyvisjoukon melkein voittaa eli draaman kaari taipuu kuten pitääkin. Paitsi että tilanteet, jossa Thanos melkein kukistetaan, ovat niin naurettavaa sähläystä, että käsikirjoituksen jokainen mutka paistaa läpi. Miksi ihmeessä kukaan ei posauta isokokoista pahista päähän esimerkiksi singolla tilanteessa, jossa maalitaulu on paikallaan ja hyvisten ympäröimänä voimattomana? Miksi hyvikset keskittyvät kiskomaan Thanoksen mahtavuuden takaavaa rukkasta tämän kädestä sen sijaan että yksinkertaisesti leikkaisivat käden poikki? Thanos itse ihmettelee Thorin typeryyttä, kun tämä iskee moukarinsa ikävästi, mutta turvallisesti Thanoksen rintakehään, ei päähän tai siihen rukkaskäteen. Ja miksi ylipäätään tuhovoimaiset päähenkilöt aina vain viskelevät toisiaan päin kalusteita?

Tiedämme tietenkin, miksi Hollywood harrastaa tällaisia typeryyksiä. Thanosta ei voi kukistaa, koska tässä elokuvassa hyvikset jäävätkin tappiolle ja pahis istuskelee elokuvan lopussa tyytyväisenä kesämökkinsä kuistilla ja nauttii ilta-auringosta muutettuaan puolet eliöistä - ja Avengereista - hiutaleiksi (sivumennen sanoen tämä Thanosin tekniikka näytti erittäin viehättävältä tavalta kuolla ja tuloksena näytti olevan kätevästi suoraan maahan sekoitettavaa lannoitetta). Valitettavasti Hollywood ei voi lopettaa oikeasti pahiksen voittoon. Jo vuonna 2019 on luvassa jatko-osa, jossa Thanos - nyt ilman rukkastaan, joka temput tehtyään katosi ties minne - jatkanee kavereitaan kaipaavien kostajien kanssa nahinointiaan.

* * *

Yllätin itseni pohdiskelemasta jälkeenpäin elokuvan moraalisia kysymyksiä. Thanos, jonka historia Marvel-maailmassa on huomattavasti tätä elokuvaa monimutkaisempi ja erilaisten ylösnousemusten kirjoma, käyttäytyy kuten muutkin psykopaattiset pahikset eli hävittää ja tuhoaa tunnonvaivoitta, mutta osoittaa pakko-ottotyttäriään kohtaan vahvoja isukin tunteita ja perustelee maailmankaikkeuden toisen elollisen puoliskon tuhoamisen puolittaisella linkolalaisuuteen taipuvalla malthusilaisuudella. Puolittaisella siksi, että vaikka Thanos haluaa laittaa ylikansoituksen avaruudessa kuriin (epäselväksi jää, kuinka objektiivinen tämä Thanosin arvio on vai onko kyseessä pelkästään sairaalloinen pakkomielle), hän tekee sen jotta se toinen puolisko voisi kukoistaa. Siinä missä aito Linkola toivottaa koko ihmislajin kadotukseen, jotta ihanat linnut saisivat vapaasti olla, Thanos jää puolitiehen ja sallii pienemmän määrän ihmisiä ja kaikenlaisia muitakin olioita jatkaa eloaan avaruuden eri nurkissa.

Marvelin elokuvan Thanos on tunnoton massamurhaaja, maailmojentuhoaja ja sadistinen narsisti, mutta myös ylikansoituksen kaltaista todellista ongelmaa pohtiva ajattelija. Thanoksen tapa ratkaista asia - hankkiutua omnipotentiksi jumalaksi ja panna toimeksi - on tietysti epämiellyttävä, mutta ainakin se on tehokas. Näin ajattelee myös Thanos itse, jolla ei varmaan tunnonvaivoja sinänsä ole, mutta joka silti tietää tekevänsä asioita, jotka eivät ole mukavia muitten mielestä. Tässä suhteessa Thanos näytetään elokuvassa päätä muita pidempänä filosofina (sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti). Avengerit ovat pikkusieluisia, pompöösejä ja vanhanaikaisen herrasmiesmäisiä (Dr. Strange luovuttaa Thanokselle ratkaisevan, aikaa hallitsevan vihreän kiven vain saadakseen pidettyä Tony Starkin hengissä, vaikka oli vähää aikaisemmin julistanut, että kiven suojelu menee kaiken muun edellen). Katsojan sympatia valuu Thanosin puolelle - tai ainakaan sitä ei Avengereillekaan oikein riitä, niin typerästi siellä toimitaan.

Moni Hollywood-elokuvien tuntija varmaan hymähtelee tällaiselle pohdiskelulle. Kannattaako ottaa vakavasti käsikirjoitukseen upotettua kyökkifilosofointia, kun kuitenkin jo seuraavassa leffassa kaikki voi kääntyä toisinpäin. Tämä on hyvä kysymys, johon vastaan toteamalla, että minä reagoin vain tämän yhden elokuvan synnyttämiin ajatuksiin, kun en tiedä, miten tuottajat haluavat tarinan jatkuvan. Tyhmempikin ymmärtää, että taistelu jatkuu, kun Thanos jättää kohteliaasti henkiin keskeiset Avenger-hahmot, vaikka muutamat jo tutuksi tulleet hahmot muuttuvatkin maanparannusaineeksi. Mutta minkäs ajatuksilleen voi. Thanos on kirjoitettu ristiriitaiseksi hahmoksi ja se on hyvä asia. Mikään ei Hollywood-tuotantojen tylsyyttä kuvaa paremmin kuin hahmojen mustavalkoisuus tai henkinen yksiuloitteisuus.

* * *

En ole jaksanut ottaa selvää, onko Thanosin malthusilaisuus ollut maailmalla laajemmin pohdinnan kohteena. Ainakin Robert Malthusista kertovassa Wikipedian artikkelissa on selvä toteamus tästä yhteydestä: "In Marvel's film Avengers: Infinity War, the main villain called Thanos appears to be motivated by Malthusian views about population growth". Ajatusta hillitsemättömän väestönkasvun seurauksista on hyödynnetty paljon populaarikulttuurissa, mutta onhan se edelleen yksi keskeinen Maan kestokykyä oikeasti uhkaavista ilmiöistä, vaikka näyttää myös siltä, että elintason nousu ja koulutustason kasvu yhdessä johtavat väestönkasvun pysähtymiseen. Ongelma on siinä, että vaikka väkiluku ei ns. kehittyneissä maissa enää kasva, muutos ei ole ulottunut kaikkialle maailmaan ja esimerkiksi Afrikka tuottaa edelleen valtavasti uusia ihmisiä, joille ei ole kunnolla elinmahdollisuuksia. Globaaliin siirtolaisuuteen on muitakin syitä, mutta esimerkiksi Afrikasta Eurooppaan kulkeva virta on pääosin taloudellisen epätoivon synnyttämä (epätoivon synnyttää kolonialistinen perintö, jonka takia rikkaat maat kohtelevat edelleen köyhempiä epäreilusti ja julmasti).

Avengeres : Infinity War jättää loppukuvissaan auki kysymyksen siitä, onko Thanoksen sormiennapsautuksella toteuttama väkiluvun puolitus aito ratkaisu ja huono vain tuottamansa suunnattoman surun määrän takia. Thanos itse on silmin nähden tyytyväinen, suorastaan euforisen onnellinen, vaikka elokuva näyttää varmuuden vuoksi hänen rukkasettoman kätensä eikä päästä meitä Thanoksen päähän tutkimaan, ikävöikö hän edelleen pakolla adoptoimaa tytärtään Gamoraa. Oletettavasti jatko-osan tapahtuvat sijoittuvat maailmaan, josta toinen puoli porukasta on kadonnut ja ehkä dramatiikkaa saadaan aikaan siitä, ketkä kuolivat ja ketkä säästyivät. Ihmissuhdeongelmiinhan ei tarvita kauhean montaa eloonjäänyttä. Jäi myös sellainen mielikuva, että Thanos ei tuhonnut tässä vaiheessa enää kokonaisia planeettoja (hän oli saanut haluamansa kivet), vaan tyytyi elollisten olioiden määrän puolittamiseen (hiukan epäselväksi tosin jäi, koskiko tämä myös torakoita, tiikereitä ja kaskelotteja).

Voisin kuvitella, että todellisen elämän Pentti Linkola pitäisi Thanoksen toimia - vaikka ei ehkä menetelmiä - kannatettavina, ainakin jos se puolitus ei koskenut lintuja, mutta mahdollisesti myös puolitiehen jääneinä. Väkiluvun puolitus kun on vain tilapäinen ratkaisu. Eikö Thanos tullut ajatelleeksi, ettei olemassaolevien yksilöiden kansanmurha estä malthusilaisen ongelman rakentumista uudelleen? Jos se omnipotenttisuuden takaava rukkanen katosi pysyvästi, millä Thanos ratkaisee tilanteen, kun väkiluku palaa inhottavan ylikansoitetulle tasolleen? (Tässä oletan, että Thanos on pitkäikäinen, muutamassa vuodessahan ylikansoitus ei synny, vaikka ei se loputtomiinkaan kestä). Voisiko olla, että Thanos-jumala oli loppujen lopuksi yhtä lyhytnäköinen kuin muutkin ihmisen kuvittelemat jumalat, joiden luomistyön punainen lanka näyttää olevan harmien ja ratkaisemattomien ongelmien tuottaminen, vaikka vaihtoehtona olisi tietysti kaikkivaltiaalle myös paratiisi saman tien?


PS. Tässä poseeraa Thanos yksin, koska karu totuus on, että kaikki muut hahmot ovat elokuvassa ryntäileviä statisteja, joille on varattu muutama hetki keskiössä ja sitten tylysti syrjään. Yksikään apukonnista ei ehdi kasvaa persoonaksi, ei edes kiehtovasti mateleva Maw, jonka kohtaloksi koituu viittaus populaarikulttuuriin (jätän tämän löydettäväksi niille, jotka eivät elokuvaa ole vielä nähneet ja jostain syystä ovat silti tulleet tänne asti).