Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 20. syyskuuta 2018

Ne hyvät ja huonot sosialistit

Kun tarttuu uuteen kirjaan, on varmasti jo ennalta tehnyt oletuksia siitä, minkä takia tällainenkin kirja on kirjoitettu ja julkaistu. Joskus kirjan lukeminen ei oikein vastaa, vaan synnyttää pikemminkin uusia kysymyksiä. Lasse Lehtisen ja Risto Volasen sinänsä ilahduttavan ohut kirja 1918 : Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018) kuuluu tähän ryhmään. Kysymys motiiveista on väistämätön, koska tämä kirja nojaa kokonaan olemassa jo olevaan tutkimukseen ja kaikkien ulottuvilla oleviin julkaisuihin. Kun kirjoitetaan suurelle yleisölle poliittisesta historiasta ilman omaa, uutta tutkimusta, lukija odottaa vähintäänkin omaperäisiä, ennen julkaisemattomia näkökulmia ja johtopäätöksiä.

Lehtinen & Volanen eivät tarjoa sellaisia juuri lainkaan. Kirja on sinänsä sujuvasti kirjoitettu tarina vuosien 1917-1918 tapahtumista. Teksti on sujuvuutensa lisäksi myös varsin maltillista ja suorastaan yllättävän neutraalia kirjoittajien taustat tuntien. Ongelmaksi kuitenkin jää, ettei kirja tarjoa oikeastaan mitään uutta ja yllättävää. Sellaisena ei nimittäin voi pitää kirjan punaista lankaa, jonka mukaan Suomessa oli hyviä työläisiä ja heidän viisaita johtajiaan eli (oikeisto)demareita ja sitten niitä kiihkoilevia, Venäjän kommunisteilta ohjeita ja ideoita ottaneita ei-viisaita johtajia, jotka onnistuivat johtamaan myös osan työläisistä ja punakaartilaisista huonoille teille.

Lasse Lehtinen tiedetään vankaksi tannerilaiseksi antikommunistksi, joka kuitenkin pitää tässä kirjassa verbaalisen fokusoinnin aisoissa ja tähtää sormella osoittelun sijasta siihen, että kirjoittajien valitsemat yksityiskohdat osoittavat tannerilaisuuden viisauden suhteessa vallankumoushenkisiin bolševikkeihin. Ratkaisu on varmasti viisas, koska Besserwisser-Lehtinen ärsyttää jo olemuksellaan isoa lukijajoukkoa poliittisen kentän eri laidoilla. Onkin todettava, että Lehtinen ja Volanen onnistuvat kohtalaisen hyvin rakentamaan historiallisen palapelinsä niin, että tapahtumat näyttävät aatteellisten lähtökohtien loogisilta seuraamuksilta.

* * *

Kirjoittajat ovat myös päättäneet, etteivät he rakenna Leninistä sellaista demonia, johon antikommunistinen kirjallisuus normaalisti mielellään nojaa. Lenin esitetään terävänä ja kaukonäköisenä, vaikka tietysti myös kovaotteisena ja jääkylmänä politiikan realistina. Myöskään suomalaisia vasemmistodemareita kirjoittajat eivät suuremmin demonisoi, vaikka tietysti kuvaa heidät Väinö Tannerin rinnalla osaamattomiksi ja viime kädessä Venäjälle luikkiviksi pelkureiksi. Santeri Alkio on porvaripuolen hahmoista oikeastaan ainoa, joka nousee suuremmin esiin kaukonäköisenä ja viisaana. Oikeiston perinteiset sankarit Svinhufvud ja Mannerheim vain vilahtavat tarinassa.

Tämä onkin kirjan vahvuus ja heikkous samaan aikaan. Keskittymällä toisen osapuolen sisäiseen taisteluun kirja antaa kohtuullisen monipuolisen kuvan siitä, miksi punaiset lopulta päätyivät - tai ajautuivat - vallanottoon. Ratkaisu saa kuitenkin valkoisten puolen toimet näyttämään todellisuutta paljon vaisummilta ja jotenkin vähemmän vastuullisilta. Lehtinen ja Volanen antavat toisin sanoen rivien välistä eli valkoisen puolen prosesseista pääosin vaikenemalla sellaisen kuvan, että sisällissodan kauhuilta olisi kyllä vältytty, jos vain punaisten puolella tannerilaiset olisivat voittaneet sisäisen mittelön.

Tämä ei mielestäni vastaa historian todellisia tapahtumia ja antaa siksi sisällissodan syttymisestä vääristyneen kuvan vain toisen osapuolen aktiivisuuden ikävänä seurauksena. Paikka paikoin Lehtinen ja Volanen toteavat valkoisten puolellakin jotain tehdyn ja erityisesti punavankien hoitamisen epäonnistumisen. Mutta mitään systemaattista valoa valkoisen puolen ratkaisuihin kirja ei luo, vaikka hyvin tiedetään, miten erilaisia näkemyksiä myös siellä puolen oli ja voimakkaita ristiriitoja eri asioissa (jääkärit vs ryssänupseerit, tasavaltalaiset vs monarkistit, saksanmieliset vs kaikki muut jne). 

* * *

Kun monimutkaisesta tapahtumien vyörystä näytetään lähinnä toisen osapuolen valtataistelu, on tietysti tehty kirjoittajille kuuluvan oikeuden mukainen rajaus ja keskittyminen. Kun tarkoin rajatusta alueesta ei kuitenkaan ole saatu irti varsinaisesti mitään uutta, jää kaltaiseni poliittisen historian harrastaja tyytymättömäksi. Miksi kirjoittajat eivät ole pohtineet erilaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen tarjoamia mahdollisuuksia? Itseäni on aina mietityttänyt, olisiko sisällissota todella voitu estää sillä, että tannerilainen siipi olisi voittanut? Olisiko valkoinen Suomi pysähtynyt ja Mannerheim luopunut pakkomielteestään palauttaa Venäjälle rakas tsaari? Olisiko valkoisen armeijan rakentaminen ja käyttäminen keskeytynyt, jos Väinö Tanner olisi Helsingissä ilmoittanut, että vallankumousta ei tule, hän menee siitä takuuseen?

Minusta Lehtinen ja Volanen ovat päästäneet mehevän jossittelun mahdollisuuden käyttämättä. He harrastavat sitä hitusen kuvatessaan Leninin onnekkaita matkustuksia läpi sotaakäyvän Euroopan ja Suomen ja Venäjän välisen rajan yli, mutta eivät suhteessa suomalaisten poliittisiin ratkaisuihin. Entä jos sosialistienemmistöistä eduskuntaa ei olisikaan hajotettu Venäjän ja Suomen porvareitten yhteistyöllä ja sen tilalle saatu niukasti mutta riittävää porvarienemmistöä torjumaan sosialistien vaatimuksia? Entä jos maalaisliitto olisi liittoutunut sosialistien eikä oikeiston kanssa? Eivät punaisten vallankumousyritys ja sisällissota tietenkään vääjäämättömiä olleet, mutta tällaista pohdiskelua ei Lehtisen ja Volasen kirjassa valitettavasti ole ollenkaan.

Kun tiedämme, kuinka pienestä oli kiinni, että punaisten puolella lopulta vallankumouksen mahdollisuuteen uskovien puoli voitti, ei silmiä kannattaisi ummistaa. Lehtinen ja Volanen ovat halunneet esittää toteutuneen historian ennen muuta Venäjän bolševikkien ja Leninin hellittämättömän painostuksen tuloksena. Koska se toteutui, se tietenkin on totta. Mutta kuinka väistämätöntä se oli, sitä kannattaa pohtia ennen muuta tulevaisuutta ajatellen. Esimerkiksi Väinö Tannerhan jätti taistelun ja väistyi sivulliseksi. Jos hän olisi pysynyt mukana, ehkä Leninin yllytys ei olisi onnistunut. Tällaiseen spekulointiin eivät kirjoittajat ymmärrettävästi, mutta myös valitettavasti ole lähteneet. Hehän ovat toteutuneeseen historiaan loppujen lopuksi erittäin tyytyväisiä. Näin asiat menivät ja näin niiden pitikin mennä. Vuoden 1918 uhrit olivat kurja juttu, mutta nehän eivät olleet tannerilaisten vastuulla, eiväthän?


PS. Kun väitin, ettei kirjassa ole mitään uutta, olin kyllä hiukan liian jyrkkä. Lehtinen ja Volanen ovat nimittäin keksineet, että Väinö Linna on johtanut Suomen kansan harhaan Pohjantähti-trilogiallaan. Linnan päätyminen kirjan konnagalleriaan takautuvasti oli ainakin itselleni jonkinlainen yllätys. Olen tähän asti luullut, että demarit arvostavat Väinö Linnaa vuoden 1918 tulkkina. Ehkä jotkut arvostavatkin, mutta eivät ainakaan kaikki.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Loinen loisii koska voi

Tuomas Aivelon kirja Loputtomat loiset (Like 2018) ei ole ihan sitä mitä kansikuvan perusteella voisi luulla. Kirjassa ei esitellä pieneliöiden luokituksia tai biologisia peruspiirteitä. Loisista puhutaan, mutta näkökulma on toisaalta evoluutiossa, toisaalta ihmisessä ja loisten aiheuttamissa sairauksissa. Kirja on kirjoitettu jokamiehelle, sen tyyli on leppoisa ja tarinoiva. Yleistä asioiden esittelyä ja pohdintaa rytmittävät Aivelon kertomukset Madagaskarin kenttätutkimuksista, joiden kohteena ovat "maailman söpöimmät eläimet" eli hiirimakit. Tarinat ovat näennäisen irrallisia, mutta konkretisoivat loisia tutkivan evoluutiobiologin tutkimusmenetelmiä ansiokkaasti. Ehkä sen hiirimakin olisi voinut sijoittaa myös kansikuvaan?

Tuomas Aivelo on maanläheinen ja samalla humaani tutkija. Hän ei kaunistele, ei ylidramatisoi eikä varsinkaan sorru hollywoodmaisiin liioitteluihin, vaikka tosiasiat siihenkin tarjoaisivat mahdollisuuksia. Pidän hänen tyylistään popularisoida aiheita, jotka tarjoaisivat houkuttelevia mahdollisuuksia karmaiseviin yksityiskohtiin ja apokalyptisiin tulevaisuudennäkymiin. Kukaan ei voi syyttää tätä tutkijaa liioittelusta, ja minusta se on hyvä asia.

Loisiva elämäntapa on häkellyttävän yleinen evoluution tuottama ratkaisu pärjätä. Kaikilla lajeilla on loisia, myös loisilla itsellään. Aivelon kirjan suuri ansio onkin siinä, että hän "normalisoi" koko loismaisuuden käsitteen toteamalla, että useimmat lajit ovat todellisuudessa loisia. Arkikäsityksemme loisista kun on kovin lattea. Ne ovat paljon muutakin kuin lapamatoja ja hyttysen puremasta leviäviä tauteja. Käytännössä vain isommat eläimet joutuvat hankkimaan elantonsa ilman mahdollisuutta loiselämään. Toisaalta mitä isompi eläin on, sitä enemmän siihen mahtuu pieniä loisia.

* * *

Evoluutio on pärjäämisen menetelmä. Sillä ei ole mitään erityistä suuntaa saati tavoitteita. Loisiminen on osoittautunut miljardien vuosien aikana erinomaiseksi tavaksi varmistaa lisääntyminen eli pärjätä evoluution armottomassa karsinnassa. Kuten kaikessa muussakin elämään liittyvässä, myös loisimisessa on rajat joita on vaikea tai mahdoton ylittää. Perushaaste on isännän ja loisen suhde. Loisen ei kannata yleensä vaivata isäntäänsä liikaa, tai muuten loisiminen loppuu lyhyeen. Merkittävä osa loisista elääkin käytännössä symbioosissa siten, että molemmat hyötyvät suhteesta. Monet elimistön pienistä loisista on kantajalleen jopa hyödyllisiä mm. pitämällä haitallisemmat loiset loitolla.

Tuomas Aivelo on kiinnostunut erityisesti siitä, miten loisten aiheuttamat vaivat ja sairaudet ihmisille ja eläimille voitaisiin pitää mahdollisimman vähäisinä. Tässä suhteessa hän on enemmän humanisti kuin biologi ja pohdiskelee pitkään menetemiä, joiden avulla ihminen on voinut hävittää muutamia tautejaan kokonaan, vaikka taistelu onkin loputonta. Aivelon perusviesti on, ettei loinen ole hyvä tai paha sinänsä, kaikki riippuu näkökulmasta, ajasta ja paikasta. 

Aivelon painopiste on tartuntataudeissa ja hänellä on paljon mielenkiintoista kerrottavaa tautien historiasta, biologiasta ja tulevaisuudesta. Sen kummemmin asiaa dramatisoimatta Aivelo toteaa, että samalla kun moderni tutkimus ja tekniikka ovat tehneet mahdolliseksi taistella tehokkaastikin monia tartuntatauteja ja niitä levittäviä loisia vastaan, ihmisen oma evoluutio on tehnyt meistä tavattoman houkuttelevia potentiaalisia isäntiä lukuisille loisille, joista osa onkin erikoistunut pelkästään ihmisiin (eräät täit ja lutikka ovat tällaisia). Monet tartuntataudit ovat mahdollisia vain, kun ihmisiä on paljon lähekkäin. Monet epidemiat ovat mahdollisia vain siksi, että ihmiset liikkuvat nopeasti ympäri maailmaa. Lyhyesti: olemme luoneet monille loisille loistavan elinympäristön.

* * * 

Evoluutiobiologi ei tietenkään voi julistaa katteetonta optimismia, joten myös Tuomas Aivelo muistuttaa tuon tuostakin, että ihmisen voitot ovat aina tilapäisiä. Pieneliöitten evoluution vauhti on niin kova, että ne pärjäävät ihmisen vastatoimille yllättävän hyvin. Aivelo ei varsinaisesti esitä kysymystä loisten vastaisen taistelun yleisestä mielekkyydestä, mutta ainakin rivien välistä voi kyllä lukea, ettei mihinkään erityiseen optimismiin ole aihetta. Vaikka tieteellinen tutkimus etenee valtavin harppauksin, uudet löydöt pikemminkin lisäävät haasteiden määrää kuin vähentävät niitä. Sitä mukaan kun tietämyksemme pieneliöistä ja niiden evoluutiobiologisasta lisääntyy, sitä monimutkaisemmaksi käy loputon taistelu tartuntatauteja vastaan. Antibiooteille vastustuskykyiset loiset eivät silti ole mitään ilmestyskirjan petoja vaan evoluution prosessin luonnollisia seurauksia.

Vaikka yksiselitteisen kauhistuttavia ja torjuttavia loisten aiheuttamia tauteja on kasapäin, Aivelo muistuttaa asioiden ja riippuvuussuhteiden monimutkaisuudesta. Me tarvitsemme joitakin loisia, mutta toisista meille on vain haittaa. Osa loisista on täysin riippuvaisia ihmislajista ja jos me kuolemme, myös ne kuolevat ja katoavat sukupuuttoon. Koko ajan syntyy myös uusia loisia, jotka etsivät sopivaa ekologista lokeroa. Luonnosta vieraantunut, ihoaan raivokkaasti koko ajan kuuraava ihminen voi kuvitella pitävänsä loiset loitolla, mutta se on paha harha. Tavanomaisen loiseliöstön poistaminen voi tehdä tilaa aivan uusille loisille, joille emme pärjää ollenkaan. Allergiat ja monet ns. elintasotaudit ovat seurausta väärästä ja liiasta hygieniasta, ei sen puutteesta.

Jotenkin Tuomas Aivelo onnistuu kirjoittamaan rauhoittavasti myös niistä asioista, joista on perusteltu syy olla huolissaan. Loiset ovat erottamaton osa Maapallon ja ihmisen biologiaa, vaikka kaikki loiset eivät ole tervetulleita. Olen itse jo koulupoikana lukenut kauhistuneen kiehtoutuneesti kuvausta guineanmadon hitaasta vetämisestä kolostaan tikun ympärille pyörittämällä. Kun Tuomas Aivelo toteaa, että kivulias prosessi voi kestää kaksikin kuukautta, sitä vilkaisee oikein tyytyäisenä suomalaiseen luontoon, jonka hyttyset, lutikat, paarmat, hirvikärpäset ja lapamadot tuntuvat jotenkin "inhimillisiltä" guineanmatoon verrattuna. Niin, loiset ovat kaikkialla, se on hyväksyttävä, koska sille ei voi mitään. Mutta inhottavimpia loisia vastaan voidaan taistella, biologian ja lääketieteen keinoin. Esimerkiksi tutkimalla hiirimakien ulosteita ja kirjoittamalla onnistunut tietokirja.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Mukarasismi


Ensin tenniksenpelaaja Serena Williams pelasi huonosti, sai itkupotkuraivarin kentällä, haukkui tuomarin ja sai siitä rangaistuksen. Jokainen tuon raivarin videolta nähnyt joutuu myöntämään, että Williams menettää täysin hermojensa hallinnan ja käyttäytyy tilanteessa kuten kiukutteleva lapsi. Jälkikäteen on tilastoilla osoitettu, että Williamsin pääargumentti - tuomarit ovat naispelaajille ankarampia kuin miehille - on vieläpä perätön. Miehet saavat rangaistuksia paljon enemmän kuin naiset (heitä tosin on myös enemmän ja ehkä he myös käyttäytyvät huonommin, mutta se on sivuseikka). Pelaajien huono käyttäytyminen unohtuu normaalisti saman tien, kunnes taas joku saa raivarin. Tällä kerralla ei päässyt unohtumaan, kun australialaisen Herald Sun -lehden pilapiirtäjä Mark Knight teki raivoavasta Williamsista karikatyyrin.

Koska karikatyyrin kohteena ei ollut valtaa käyttävä valkoihoinen mies, vaan valtaa käyttävä mustaihoinen nainen, nousi kuvasta tietenkin valtava kohu (mediatutkijat ehkä joskus jälkikäteen selvittävät, missä määrin se oli masinoitu, kuten Muhammed-kuvien nostattama raivo). Yhdysvalloissa kuvaa pääosin kritisoitiin ja pidettiin rasistisena, muualla maailmassa taas ei ole pidetty. Helsingin Sanomien pikagallupissa noin 85 % vastanneista ei ole pitänyt kuvaa rasistisena. Ja miksi olisikaan? Piirros saattaa olla vähän häijy, mutta rasistista viestiä siinä ei ole. Kuva on varsin näköinen, vaikka piirtäjä on vaalentanut Williamson tumman ihon lähes olemattomiin. Se on karikatyyrinä varsin mallikas eli piirroksessa ovat Williamsin piirteet selkeästi tunnistettavina. Kuvan olennainen sisältö on Williamsin raivarin näyttäminen ja tässä Knight on mielestäni onnistunut vielä paremmin, ruhjotun tennismailan vieressä kellottavaa vauvantuttia myöten.

Minusta piirroksen kyseenalaisin asia tapahtuu taustalla, kun tuomari ehdottaa japanilaiselle Naomi Osakalle, pelin voittajalle, että tämä vaan antaisi Williamsin voittaa niin säästyttäisiin raivareilta. Minusta tämä on aika rumasti vihjailtu varsinkin tuomarin näkökulmasta. Hänellä jos kellä olisi ollut syytä olla tuohtunut. Mutta tietenkin pilapiirrosten maailmassa myös tällainen vihjailu on siedettävä, koska se kuuluu asiaan. Jotkut kiihkoilijat ovat olleet tuohtuneita jopa siitä, että kuvassa hyvin pienenä näkyvä Osaka on piirretty ”liian valkoiseksi”. Voin vain kuvitella sen raivon, jolla samat kiihkoilijat olisivat nimitelleet piirtäjää, jos tämä olisi tehnyt Osakasta ”keltaihoisen”. 

* * *

Suomessa Hesarin NYT-toimituksen Juuso Määttänen päätti kysyä tutkijalta, ”miksi kuva on rasistinen”. Hän ei siis päättänyt kysyä tutkijalta, ”miksi kuva on muka rasistinen”, joten vastaajaksi valikoitui Leena-Maija Rossi, joka toimii sukupuolen tutkimuksen lehtorina Lapin yliopistossa. Rossi kommentoi kuvaa ja sen synnyttämiä reaktioita käsittämättömän köykäisesti, putkinäköisesti ja yksipuolisesti. Toisenlaista näkökulmaa Määttänen ei oletettavasti ole halunnutkaan juttuun mukaan. Minusta Rossi edustaa tyylipuhtaasti niitä ihmisiä, jotka etsimällä etsivät ympäriltään rasistisia motiiveja pitääkseen yllä itselleen mieluista mielikuvaa mieshegemonistisen patriarkaatin sisäänrakennetusta, ikuisesta rasismista.

Rossi: ”Kuva jatkaa mustien ihmisten naurunalaiseksi tekemisen traditiota. Tähän perinteeseen kuuluu sekä naisten että miesten kohdalla tiettyjen fyysisten piirteiden, kuten huulien ja hiusten stereotyyppinen karrikointi, ja etenkin mustien naisten vihaisena esittäminen”

Rossi ei näytä tunnistavan karikatyyrin keskeisiä piirteitä tai ymmärtävän mitään sen todella pitkästä perinteestä. Karikatyyrien historiassa ei mustaihoisia naisia juurikaan näy, mutta kaikkien piirteitä tyylissä liioitellaan. Rossi väittää perinteeseen kuuluvan etenkin mustien naisten vihaisena esittämisen. En ole itse koskaan aikaisemmin törmännyt sellaiseen karikatyyriin. Vihaisia valkoihoisia miehiä olen karikatyyreissä kyllä nähnyt.

”Pilakuvan voi nähdä myös lapsellistavan Serena Williamsia. Tämä on niin ikään yksi perinteinen rasistinen tapa, jolla valkoiset ovat esittäneet mustia, ja näin oikeuttaneet omaa ylivaltaansa holhoajina.”

Tietenkin karikatyyri esittää Williamsin "lapsellistaen", koska niin pelaaja käyttäytyi ja karikatyyri tarttuu tietenkin juuri siihen. Rossin yritys rinnastaa tämä historiallisiin "holhoaviin" kuvastoihin kompastuu jo siihen, että Williams itse tuotti tämän elementin, ei piirtäjä. Rossin logiikalla on aina rasistista piirtää mustaihoinen nainen tekemässä jotain muuta kuin jotain ylevää ja hienoa. 

”Pilapiirrokset toki perustuvat juuri liioitteluun, mutta miksi jotkut liioittelun tavat liitetään niin sanottuun rotuun, toisia ei? Miksi valkoisuus ei ole pilapiirroksissa relevantti asia?”

En tiedä, onko Rossi koskaan nähnyt esimerkiksi isonenäisistä valkoihoisista miehistä piirrettyjä karikatyyrejä. Nenät vastaavat tässä sitä, että Knight liioittelee Williamsin huulia. Aiheeseen voi perehtyä googlaamalla kuvahakua sanalla "caricature" (tai "caricature black women"). Ehkä Rossikin havaitsee, että valtaosa karikatyyreistä liioittelee valkoihoisten miesten fyysisiä piirteitä. Paksuhuulisia valkoisia miehiäkin on paljon, ei se ole mustaihoisten omaisuutta.

”Poliittisen satiirin perinteeseen kuuluu, että karikatyyrejä esitetään erityisesti niistä henkilöistä, jotka edustavat jonkinlaista valtaa. Esimerkiksi urheilun hierarkioissa mustat naiset eivät ole kovin korkeassa asemassa.”

Edes Rossi ei kykene löytämään urheilun piiristä naista, joka olisi Serena Williamsia korkeammassa hierarkisessa asemassa. Silmien sulkeminen tältä tosiasialta juuri tässä tilanteessa mielestäni todistaa, että oli miten oli, asia on kuten sukupuolentutkija sanoo. Ja kun kaikki muut argumentit pölähtävät savuna ilmaan, Leena-Maija Rossi vetää pakasta sen viimeisen perälautakortin, jonka avulla minkä tahansa valkoihoisen toimen voi todeta rasistiseksi.

”Valkoiset eivät voi määritellä, mikä mustia loukkaa tai ei loukkaa, vaan on kuunneltava representaation kohteita itseään”.

Tämä väite ihmisten subjektiivisesta oikeudesta määritellä itse, mikä on rasistisesti loukkaavaa, mikä ei, on tyypillinen filosofinen kikka tyyliin "kaikki mitä sanon on valhetta". Siitä, että meidän on tietenkin aina kuunneltava muita ihmisiä, ei voi eikä pidä tehdä johtopäätöstä, että yhteisen kulttuurin ilmentymien arviointi loukkaavuuden tai rasistisuuden suhteen olisi jätettävä pelkästään kohteelle. Siitähän loogisesti seuraisi, ettei feministi koskaan saa sanoa miehistä mitään, minkä yksikin mies kokee loukkaavaksi ja Richard Dawkins joutuisi vaieten seuraamaan sivusta uskontojen aiheuttamia tuhoja. Ihonväri ei ole sama kuin ihminen, se on biologinen pigmentti-ilmiö. Ihmisen pelkistäminen ihonvärinsä edustajaksi on naurettavan lapsellista ja lyhytnäköistä - ja tavallaan erittäin rasistista.

* * *

Minusta on tavattoman vaarallista, että rasismia vastaan käydään niin heppoisin perustein kuin Leena-Maija Rossi näyttää käyvän. Rasismi on aito ongelma, mutta se ei ole minkään yksittäisen ihonvärin, maailmankatsomuksen tai kielialueen ongelma. Kaikenväriset ihmiset osaavat ja myös käyttäytyvät rasistisesti. Se ei riipu ihmisen sukupuolesta, iästä, uskonnosta tai kulttuurista. Mutta se riippuu sivistyksestä ja kasvatuksesta. Rasistisia ennakkoluuloja on käytännössä kaikilla ihmisillä, mutta niitä vastaan voi ja täytyykin taistella. Tärkeintä on tutkia omia, ei muitten asenteita. Leena-Maija Rossinkin kannattaisi mieluummin tutkia itseään kuin tuomita Mark Knight rasistiksi yksittäisen karikatyyrin perusteella.

Miksi olen näin ärtynyt yhdestä NYT-jutusta (sen lisäksi, ettei juttua voinut NYT-tyyliin kommentoida)? Koska tässä Williams-Knight -kohussa kiteytyy se vaarallinen ilmiö, että käydään raivoisasti "mukarasismin" kimppuun, mutta jätetään rakenteellinen, vallankäytöstä ja omistamisesta syntyvä rasistinen ihmisten kohtelu rauhaan. Kun tätä mukarasismia "löydetään" kaikkialta, seurauksena ei ole sivistyneen käyttäytymisen lisääntyminen, vaan huonon käytöksen lisääntyminen, puolin ja toisin. Tilannetta kärjistää se, että jotkut ihmiset ovat ottaneet itselleen oikeuden edustaa "oikeaa" mielipidettä, vaikka heillä ei ole todellisuudessa näkemykselleen kunnon perusteluita.

Maailman vaikutusvaltaisimman naisurheilijan "joutuminen" pilapiirroksen kohteeksi siitä huolimatta, että hän on mustaihoinen, voi olla mukarasismikiihkoilijoille järkytys. Meille muille se on luonnollista ja myönteinen esimerkki siitä, että poliittinen karikatyyri on jälleen kerran täyttänyt tehtävänsä eli näyttänyt vaikutusvaltaisen hahmon tavallisena kuolevaisena ihmisenä huumorin keinoin. Yhdysvalloissa rasismi on edelleen arkipäivää ja on ymmärrettävää, että siellä monet asiat nähdään sen takia toisin kuin Suomessa. En silti keksi mitään järkevää syytä tukea kiihkoilua, joka keskittyy mukarasistisiin ilmiöihin, mutta ei uskalla keskittyä kaikkein vahvimman ja vaarallisimman rasistisen kohtelun vastaiseen taisteluun. 


torstai 6. syyskuuta 2018

Riitelevät sotilaat

Sotilasuralle hakeudutaan tai joudutaan tietysti monista syistä. On vaikea arvioida, kuinka paljon keskimääräisestä suomalaisesta miehestä ammattisotilaat poikkeavat tai missä suhteissa. Vielä vaikeampaa on arvioida, mitkä piirteet loppujen lopuksi ratkaisevat sen, ketkä ylenevät johtaviin tehtäviin. Maallikkokin silti ymmärtää, ettei ole yhdentekevää, onko rauhan oloissakin sotaan valmistautuva kenraali tasapainoinen, maltillinen ja moraalisesti luja ihminen vai jotain ihan muuta, kuten alkoholisti, itsekeskeinen narsisti, vimmainen pilkunnussija, seksuaalisesti holtiton tai jollain muulla tavalla henkisesti ei-niin-ihanteellinen.

Lasse Laaksosen tiiliskivikirja Viina hermot ja rangaistukset : Sotilasjohdon henkilökohtaiset ongelmat (Docenco 2017) pyrkii nostamaan itsenäisen Suomen sotilasjohtajien luonteiden ikävämmät piirteet kaiken kansan arvioitavaksi. Sotahistoriaan keskittynyt Laaksonen on jo vuonna 2004 eritellyt Gustaf Mannerheimin ja hänen alaistensa suhteita, nyt hän on suorittanut eräänlaisen ruuminavauksen paljon suuremmalle joukolle suojeluskuntien ja armeijan johtajia. Tulos on selvästi kaksijakoinen. Kirja dokumentoi everstien ja kenraalien loputtoman riitelyn ja nahistelun perusteellisesti - joskin tiukasti aihepiirit rajaten - mutta ei kykene tarjoamaan lukijalle sujuvaa tarinaa tai analyysiä sen paremmin törttöilyiden syistä kuin seurauksista.

Laaksosen tapa kirjoittaa pedanttisen tarkasti dokumenttien kertoma ja vain se on hänen oma ihanteensa, mikä käy ilmi kollegoiden vähemmän pedanttiseen tapaan kohdistuvana kritiikkinä. Seurauksena on kuitenkin antiinsa nähden kohtuuttoman pitkä ja tasapaksu luettelo ihmisistä, teoista, kirjelmistä, syytöksistä, riidoista ja kaikenlaisesta muusta inhimillisestä ikävyydestä. Laaksonen ei kerta kaikkiaan ole osannut - tai halunnut - rakentaa vähäisintäkään draaman kaarta sen paremmin yksittäisten sotilaitten kuin koko ammattikunnan vaiheisiinsa. Pienet ja isot asiat vellovat samanarvoisina detaljien meressä. Ilmeisesti kustantaja ei ole halunnut tai voinut toimittaa kirjaa luettavammaksi, eikä myöskään oikolukea pieniä kielioppivirheitä pois.

* * *

Mielestäni on sääli, ettei Laaksonen ole osannut kiteyttää ja tiivistää viestiään, joka lienee muistutus siitä, että päätöksiä tekevät sotilaat ovat samojen inhimillisten epätäydellisyyksien kirjomia ihmisiä kuin me siviilitkin. Kyllä se viesti rivien välistä huokuu, mutta vain jos jaksaa kahlata tekstin läpi. Minusta Laaksonen on tehnyt epäviisaan ratkaisun laajentaessaan henkilögallerian näin valtavaksi. Vain sotahistoriaan erikoistuneet tuntevat kaikki nimet, suuremmalle yleisölle kaksi kolmannesta on varmasti aivan tuntemattomia ja sen myötä myös merkityksettömiä. Laaksonen ei ole myöskään osannut tai halunnut tehdä eroa pikkujuttujen ja valtakunnan kohtaloihin vaikuttaneita isoja asioita. Suurin osa kirjan sivuista kuvailee asioita, joilla ei ollut omana aikanaankaan mitään vaikutusta mihinkään muuhun kuin katkeruuden lisääjänä tai vähentäjänä. Parempi olisi ollut keskittyä merkityksellisiin henkilöihin ja heidänkin kohdallaan asioihin todella vaikuttaneisiin piirteisiin.

Minusta on jotenkin outoa, ettei Laaksonen juuri lainkaan pohdi sotilaitten henkilökohtaisten ongelmien todellista vaikutusta, vaan keskittyy selittämään, miten ne vaikuttivat komentosuhteisiin, urakehitykseen ja henkilökemioihin. Lukija jää miettimään, oliko ankarakaan juopottelu loppujen lopuksi ongelma sotatoimille eli tuliko tappiota vain siksi, että päällikkö teki ratkaisuja kännissä tai krapulassa. Ns. hermojen pettämisen vaikutukset ovat selkeämmin hahmotettavissa, vaikkei Laaksonen niittenkään osalta erityisiä johtopäätöksiä tee. Lukijaa kiinnostaisi esimerkiksi pohdinta siitä, olivatko upseerit sotamiehiä heikko- vai vahvahermoisempia. Ylimmät upseerithan eivät olleet normaalisti kuolemanvaarassa kuten poteroissa kyhjöttävät sotilaat ja heidän lähiesimiehensä.

Laaksonen on rajannut "henkilökohtaiset ongelmat" käytännössä kolmeen asiaan: alkoholiin, hermoihin ja ihmissuhdetaitoihin. Itseäni kummastuttaa, että ulkopuolelle on jätetty sekä muut huumaavat ja piristävät aineet että seksuaalinen käyttäytyminen. Selitys voi olla siinä, ettei näistä löydy riittävästi aineistoa siinä lähteistössä, johon tutkimus on nojannut. On kuitenkin selvää, ettei hermojen kestämisestä voi mielekkäästi puhua irrallaan niistä keinoista, joilla jaksamista pyrittiin kemiallisesti parantamaan, vaikka ns. viihdekäyttö jätettäisiin ulkopuolelle. Kun tiedetään, että amfetamiinipohjaisten piristeiden muuttui virallisesta "lääkinnästä" usein ja myös monen komentajan kohdalla vakavaksi riippuvuudeksi, olisi tämä puoli ehdottomasti pitänyt jotenkin ottaa mukaan.

* * *

Korkea-arvoisten sotilaitten seksuaalisen käyttäytymisen pohtiminen on varmasti virallisten dokumenttien valossa vaikeaa. Voidaan myös kysyä, onko se voinut vaikuttaa sotilaallisiin ratkaisuihin niin merkittävästi, että asiaa kannattaa edes pohtia. Laaksosen käsittelemän ajanjakson ihmisille seksuaalisuudesta puhuminen oli vahva tabu. Homoseksuaalisuus oli rikollista, eikä myöskään heterosuhteista puhuttu muuten kuin eräänlaisella kerskailevalla tai vitsikkäällä väistökielellä. Se tiedetään, että miehitysvuosina Itä-Karjalassa suomalaiset sotilaat syyllistyivät myös seksuaalirikoksiin ja ainakin alempiarvoisia sotilaita myös tuomittiin. Minusta on selkeä puute, ettei Laaksonen edes viittaa tähän asiaan. Lienee selvää, että pelkkä epäily homoseksuaalisuudesta on ollut merkittävä uralla etenemisen este, ellei sitä sitten ole ylimmissä piireissä taitavasti salaten sallittu, kuten siviiliyläluokan puolella.

Vaikka Laaksonen on päättänyt, ettei Mannerheim ole tämän kirjan päähenkilö, uskoisin lukijoiden suuren enemmistön etsivän juuri häneen liittyviä uusia tietoja. Niitä ei juuri ole tarjolla, vaikka Laaksonen toki jatkuvasti valottaa varsinkin sotavuosien osalta ylimmän päättäjän keskeistä roolia sekä henkilövalinnoissa että alaisten mokailujen arvottajana. Se ei yllättäne ketään, että Mannerheim ei juopottelusta hermostunut, olihan hän itse alkoholin päivittäiskäyttäjä. Sen sijaan Mannerheimin tiukka suhtautuminen alaistensa stressinsietokyvyn ongelmiin on ehkä yllättävää sitä tietoa vasten, että Mannerheim itse oli taipuvainen vainoharhaisuuteen ja - ainakin jälkiviisaasti arvioiden - selvään ajoittaisiin pelkuruuteen. Sen pontimena saattoi kuitenkin olla enemmän narsismi kuin varsinainen kuolemisen pelko.

Laaksosen kirja antaa suomalaisista johtavista sotilaista aika masentavan yleiskuvan, vaikka kuinka ajattelisi, että tässä keskitytäänkin niihin ikäviin piirteisiin. Sotilaat tulevat uskomattoman huonosti toimeen toistensa kanssa, ovat kateellisia ja pikkumaisia, epälojaaleja ja itserakkaita, jääräpäisiä ja sovittelukyvyttömiä. Sen jotenkin ymmärtää, että rauhan oloissa upseerin ainoa tavoite on uralla eteneminen, mutta Laaksosen todistuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kaikkina aikoina hyvin keskeinen tavoite on ollut sen ja sen kollegan etenemisen vaikeuttaminen. Myös valtionjohto on yllättävän paljon sotkeutunut sotilaiden keskinäisiin riitoihin. Se oli itselleni ehkä merkittävin uusi tieto. Varsinkin presidentit Ståhlberg, Relander ja Svinhufvud joutuivat jatkuvasti ratkomaan objektiivisesti arvioiden mitättömiä kenraalien kiistoja. Oikeastaan on aika yllättävää, että näinkin hyvin selvittiin, keskenään riitelevistä sotilaista huolimatta.

 

lauantai 1. syyskuuta 2018

Hienoja kuvia, puolivillaista tekstiä

Kun armeija vapautti vanhat sotien aikaiset valokuvat SA-kuva-arkiston kautta kaikelle kansalle, innostuivat monet julkaisemaan "omia" kuvakirjojaan. Valitettavasti monet näistä ovat olleet kaikkea muuta kuin ammattilaisia. Itseäni on hämmentänyt eniten into muuttaa mustavalkoinen autenttisuus modernilla photoshoppailulla epäaidoiksi värikuviksi. En väitä, että nuo teokset olisivat huonosti tehtyjä, mutta kyllä niissä silmäkarkin vikaa on. Aitojakin värikuvia toisen maailmansodan ajoilta on, mutta niitä on aika vähän.

Toinen systemaattisesti harmittava piirre on kirjojen julkaiseminen vaivoin peitellyn isänmaallisen intoilun motiivilla. TK-kuvaajien julkisuuteen päässeet kuvathan olivat oman aikansa sotapropagandaa, joiden tehtävänä oli näyttää vain sotimisen mukavat puolet. Kun sotaonni kääntyi, se vaati jo luovaa mielikuvitusta. Kun näitä sotapropagandakuvia kootaan kirjoiksi kuvia mitenkään kommentoimatta, tehdään lukijoille kaksinkertainen karhunpalvelus. Puhdas propaganda ja hieno valokuvataide jäävät erittelemättä ja historian propagandistista tulkintaa jatketaan.

En tunne Juha Vartiaista, joka jo 2016 julkaisi kirjan Suursaaresta Petsamoon : pakkoluovutettua Suomea TK-miesten ikuistamana (Alfamer). Nyt on vuorossa Kuvia vanhan rajan takaa 1941-1944 (Alfamer 2018) eli jatkosodan TK-kuvia hyödyntävä kirja. Pääosan kirjasta vievät juuri nämä SA-valokuvat, lisäksi Vartiainen on kirjoittanut muutaman kymmenen sivua taustatekstiä. Kirjoittaja tai kustantaja on katsonut asialliseksi kieltää myös kirjassa olevien kuvien jäljentämisen tekijänoikeuslakiin vedoten. Siihenhän ei ole mitään perustetta, julkaiseminen ei tuota kuviin mitään tekijänoikeutta eli lause pätee vain tekstin osalta.

* * *

On hienoa, että TK-kuvaajien töitä julkaistaan. Monet kuvaajista ovat olleet "vain töissä", mutta toisaalta monen kuvista näkyy sekä luova taito että ammattimaisuus. Vaikka julkisuudessa sodan aikana ja myös pääosin sen jälkeen näkyneet kuvat muodostavat vain pienen ja "siistin" jäävuoren huipun (sotasensuuri koski myös TK-miehiä ja sodan jälkeen ei tullut kuuloonkaan, että viholliseen kohdistunutta halveksuntaa olisi sensuroitujen kuvien muodossa esitelty), niillä on itsenäistä valokuvataiteellista ja kulttuurihistoriallista merkitystä sen lisäksi, että ne tietysti kuvaavat itse sotatapahtumia jos ei nyt aivan rehellisesti, niin kuitenkin osittain realistisesti.

Vähemmän hienoa on, että kuvat alistetaan toisaalta nostalgiseen, oikeistolais-isänmaalliseen muisteluun ja toisaalta ne pääosin on sullottu pieneen kokoon ja jätetty oman ajan dokumentoinnin varaan. Vartiaisen kirjat syyllistyvät molempiin synteihin. Hänen tekstinsä ovat näennäisen "puolueettomia", mutta silti asenteellisia - ja asiallisesti ottaen tarpeettomia muille kuin sotahistorian osalta täysin tietämättömille.  Vartiainen on myös julkaissut jokaisen kuvan yhteydessä alkuperäinen propagandistisen kuvatekstin, vaikka ei missään korosta, mistä ne ovat peräisin. Näin on reipas ryssittelykin saatu kirjaan mukaan, vaikka Vartiainen itse varoo moiseen syyllistymästä.

Minusta on lähinnä masentavaa, kun valokuvia sullotaan Vartiaisen tyyliin niin sanotusti marginaalista marginaaliin. Tavoitteena on selvästikin ollut julkaista niin monta kuvaa kuin mahdollista, mutta sen hintana on tukkoinen taitto ja monen hienon kuvan latistuminen sekä taiton että pienen koon takia. Todella sääli, mutta onneksi kuvia voi tutkia myös verkkopalvelun kautta. Kuvien yhteydessä on se informaatio, joka SA-kuvien suunnalta on ollut saatavana, mutta tässäkään kirjassa Vartiainen ei ole vaivautunut tekemään kuvaajista edes luetteloa, hakemistosta puhumattakaan. Miksi ei kuvaajille anneta heille kuuluvaa arvostusta? Vartiainen ei omien sanojensa mukaan ole hakenut varsinaisia sotakuvia, vaan "sitä elinympäristöä, jonka sotilaamme kohtasivat bolsevikkien hallitsemassa Itä-Karjalassa". On kirjan otsikko silti jotenkin vähättelevä. Minäkin erehdyin ajattelemaan, että kyse on kansatieteellisestä kuvateoksesta.


* * *

Lienee selvää, että Juha Vartiaisen ja monen muun valitsema tapa hyödyntää TK-kuvaajien kuva-aarteistoa sopii hyvin siihen myyttiin, jota jatkosodasta on haluttu oikeistohenkisissä piireissä pitää yllä siitä huolimatta, mitä uudempi historiantutkimus on paljastanut Suomen armeijan toiminnasta miehitetyssä Itä-Karjalassa. Vartiainenkin viittaa ei-niin-kunniallisiin tosiasioihin, mutta kiirehtii heti korostamaan kiitollisuudenvelkaamme vastoin tahtoaan kuolleille ja veteraaneille: "Heidän ansiostaan voimme elää vuonna 1917 alkaneessa suomalaisessa demokratiassa." Eli pohjimmiltaan motiivit olivat eettisesti oikeat, vaikka yhtä ja toista ikävää tapahtui, muuallakin kuin siirtoleireiksi kiireesti nimetyillä keskitysleireillä.

Olisi todella virkistävää kohdata SA-kuvista koottu kirja, jossa pääroolissa ei olisi sotapropaganda, vaan valokuvataide ja kuvaajat. Suurin osa Vartiaisen hyödyntämistä kuvaajista ei ole suurelle yleisölle tuttuja, vaikka osa oli ammattikuvaajia. Kim Borg tuli sittemmin tunnetuksi laulajana, mutta ihan hyvin hän olisi valokuvaajanakin luultavasti pärjännyt. Monet hienot kuvat ottanut Olavi Aavikko oli ammattilainen, mutta kovin paljoa eivät Suomen valokuvataiteen museokaan hänestä tiedä kertoa. Otso Pietinen on varmaan monelle jo tunnetumpi tekijä, mutta silti näissä nostalgiakirjoissa vain nimi, ei valokuvia usein hankalissakin olosuhteissa ottanut taiteilija.

En ajattele, että Juha Vartiainen tai muut kuvaajia tietoisesti tai tarkoituksellisesti väheksyvät. Mutta jotain outoa ja vääristynyttä siinä on, ettei TK-kuvaajien arvostus nouse, vaikka aika kuluu ja SA-kuvapalvelun kautta heidän töihinsä voi todella tutustua. Oletettavasti maksava yleisö koostuu ihmisistä, joille se nostalgia oikein esitettynä on pääasia, eivät kuvat sinänsä tai edes niihin kätkeytyvä historia. Se on sääli. Siksi kannustan jokaista valokuvauksesta ja sen historiasta kiinnostuneita suuntaamaan klikkauksensa osoitteeseen SA-KUVA.FI. Sielläkään ei nitiä taustatietoja juuri ole, mutta ovat kuitenkin kuvat, joista voi lähteä liikkeelle ja päätyä muuhunkin kuin selittelemään 56 500 uhrin mielekkyyttä heppoisin perusteluin.



Otso Pietinen: Hakkila, Witting ja Rangell Kesärannassa kesäkuun 20 päivänä 1941. (SA-kuva)

Tässä vaiheessa kaikki näytti valoisalta, jatkosota alkoi menestyksellisesti viikkoa myöhemmin. Sodan aikana pääministerinä toiminut Edistyspuolueen Jukka Rangell ehti hallituskumppaniensa kanssa ottaa vielä rauhallisesti. Eduskunnan puhemiehenä toiminut Väinö Hakkila oli demari, mutta silti vannoutunut Suur-Suomi-mies. Rolf Witting oli RKP:n edustajana Suomen ulkoministerinä Rangellin hallituksessa ja tunnettiin tiukasta saksalaismielisyydestään.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Raha, valta ja ahneus

Kovin paljon en tältä kirjalta odottanut, mutta silti oli yllättävää, miten nopeasti poliittista arkea kuvaavat kirjat vanhentuvat. Michael Wolffin suurella kohulla julkaistu Fire and Fury, kuvaus Trumpin hallinnon ensimmäisistä yhdeksästä kuukaudesta, on sinänsä sujuvasti kirjoitettua poliittista viihdettä ja Ilkka Rekiaron suomennos Tulta ja tuhoa (Tammi 2018) on myös onnistunut. Mutta kun kirjaa lukee vasta nyt, loppukesästä 2018, tuntuu kuin lukisi tarinaa Rooman keisariajalta. Pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että Donald Trump on edelleen Yhdysvaltain presidentti, vaikka jo Wolffin uumoilemat romahduksen aallot ovat viime päivinä taas tulleet lähemmäs, kun Trumpin läheiset apulaiset ovat saaneet tuomioita tai tehneet syyttäjän kanssa sopimuksia.

Epäilemättä Wolffin kirjassa on paljon juorun tasolla olevaa ja sille jäävääkin tekstiä. Hänen tyylinsä kirjoittaa kaikentietävästi, hiukan alentuvasti, on myös tuttua yhdysvaltalaista tekotapaa, jolla bestseller-tilastoja yleensä hallitaan. Minusta kirjan kertomus ei kuitenkaan ole yhtään niin epäuskottava, kuin millaiseksi jotkut Trumpin kannattajat ovat sen tuominneet. Päin vastoin, kirjan tapahtumissa ja kuvauksissa on hyvin johdonmukainen ote. Yksityiskohdat tuskin ovat kaikki kohdallaan, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko sillä merkitystä. Kirjan anti ei nimittäin ole suttuisissa yksityiskohdissa vaan Yhdysvaltain poliittisen eliitin toimintatapojen kuvailussa. Se on aika hyytävää luettavaa.

Meillä Suomessa ollaan helposti tuohtuneita, jos joku Nuorisosäätiö kippaa Kepun talouteen jokusen miljoonan (vaikka viime vaiheessa ne rahat ovat tainneet mennä enemmän yksityistileille). Yhdysvalloissa pelataan aivan erilaisella laudalla, jolla ei ole demokratian kanssa enää mitään yhteyttä. Atlantin tuolla puolen merkitsevät vain raha ja sillä hankittu valta ja verkosto. Wolff muistuttaa jatkuvasti siitä, että Trumpin itsestään luoma (valheellinen) kuva menestyneenä miljardöörinä ei tee minkäänlaista vaikutusta niihin aitoihin miljardööreihin, jotka Washingtonissa vetelevät naruja, nostavat ja laskevat. Wolffin kertomus ison rahan liikkumisesta ehdokkaitten tukena ja jarruna on todella kiinnostava.

* * *

Ei tietysti ole yllätys, että Wolffin rakentama kuva Donald Trumpista sekä ihmisenä että vallankäyttäjänä on inhorealistinen. Muiden määritelmät, havainnot Trumpin julkisista esiintymisistä ja  transkriptiot Trumpin puheenvuoroista piirtävät hämmentävän kuvan ihmisestä, jolla on hyvin vähän osaamista, mutta koulukiusaajan luonne. Trumpin suunnaton narsismi toisaalta alkaa lukijaa jo hiukan huolettaa, koska kuilu todellisuuden ja Trumpin itserakkaiden kuvitelmien välillä on niin suunnaton. Ehkä häkellyttävin Wolffin kirjan vaikutus onkin juuri se, että Trumpia alkaa melkein sääliä, niin pohjaton on hänen tarpeensa saada ihailua ja kehumista, vaikka kuinka perusteetonta. Säälin tunne on kuitenkin työnnettävä taka-alalle, niin törkeällä tavalla Trump käyttäytyy ympärillään pörrääviä ihmisiä kohtaan.

Moni Trumpin menestyspropagandan hämäämä lukija yllättynee siitä, kuinka huonosti Trumpin ympärilleen keräämä organisaatio (se todella viime kädessä heijasteli hänen omia tuntemuksiaan) - oli valmistautunut voiton mahdollisuuteen. Kaikki olettivat - myös Trump itse -, että vaaleissa kärsitään rökäletappio. Trumpille itselleen kysymys oli vain näkyvyydestä, jota hän voisi omissa bisneksissään hyödyntää (moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei Trumpilla edelleenkään ole mitään muuta motiivia). Kun Yhdysvaltain epädemokraattinen vaalijärjestelmä sitten tarjosikin presidenttiyden 3 miljoonaa ääntä vähemmän keränneelle Trumpille, ennakkovalmisteluiden surkeus paljastui nopeasti kaikille politiikkaa seuraaville.

Wolffin kirja on pitkälle keskittynyt kuvaamaan Trumpin hallinnon kaoottista ihmisten palkkaamisen ja poispotkimisen puskateatteria, jonka rinnalla varsinaisten asioitten käsittely tuntuu tylsältä. Hän on paneutunut erityisesti avaamaan Steve Bannonin roolia ristiriitaisena takapiruna ja ideologiana, jonka kuningasideana oli rakentaa se ideologia, jota Trumpilla itsellään ei laiskuuden, kyvyttömyyden ja kärsimättömyyden takia voinut olla. Wolff kohtelee kovin käsin myös Ivanka Trumpin ja tämän puolison Jared Kushnerin (Jarvanka) raivoisaa taistelua pääsystä vallan huipulle ja pyrkimyksistä antaa Bannonille potkut. Wolff ei yllä Shakespearen tasolle tyylillisesti, mutta tapahtumien käänteet ovat kuin suoraan jostain Shakespearen näytelmästä.

* * *

Wolffin kuvaaman maailman keskeinen ja tavallaan ainoa tärkeä kysymys on "Mitä minä hyödyn siitä?" Sillekin, joka suhtautuu poliittisen eliitin toimintaan lähtökohtaisesti kriittisesti, on Wolffin kuvaus juonittelusta ja dollarinkylmästä laskelmoinnista kaikissa käänteissä samaan aikaan masentavaa ja epätodellisuudessaan kiehtovaa. Wolff kuvaa miljardöörejä, jotka eivät suinkaan lepää laakereillaan, vaan joilla on pakkomielle levittää omaa äärikonservatiivista, epädemokraattista ja rasistista ajatteluaan jokaiseen maailman nurkkaan samalla kun he yrittävät kuumeisesti ryövätä mistä tahansa lisää miljardeja. Jos Jeesus eläisi, olisi hänelle helppo osoittaa sormella, mistä puhdistustyöt kannattaa aloittaa. Osoite "Washingtonin suo" riittäisi.

Wolffin kirja herättää moraalista paheksuntaa, kiukkua ja masennusta. Mutta tietysti se herättää myös suurta huolta sen takia, että maailman mahtavimman suurvallan ylintä valtaa käyttää hetken mielijohteitten varassa lilluva illeterääri, narsistinen moukka, joka ei edes ymmärrä hävetä suoltaessaan loukkauksia milloin vammaisille, milloin naisille, milloin muille kuin valkoihoisille superrikkaille miehille. Mikä pahinta, Trumpia eivät ympäröi ja hänelle kuiskuttele Yhdysvaltain fiksuimmat ja vastuuntuntoisimmat kyvyt. Jos Trumpin hallinnossa on joku tolkku, osaava ihminen, todennäköisesti emme koskaan kuule hänen tekemisistään mitään. Niitä muita, kyvyttömiä ja Trumpin kyllästymistä peläten odottavia nuoleskelijoita riittää sitten yli tarpeen.

Trumpin ja toisaalta yhdysvaltalaisen poliittisen järjestelmän tukijat muistuttavat mielellään, että asiat kuitenkin etenevät ja ettei yksi mies systeemiä muuta. Se voi olla toiveajattelua. Trumpin käytös sinänsä on romahduttanut Yhdysvaltain kansainvälistä arvovaltaa ja luottamusta valtavasti. Trumpin käynnistämät taloussodat pahentavat kaaosta ja luovat tilaa hetkelle, jolloin Trumpin hallinto rupeaa poikkeustilavaltuuksin musertamaan oikeusjärjestelmää. Skeptikko sanoo, ettei Valkoisesta talosta löydy riittävää osaamista. Se ei kuitenkaan takaa, ettei tahtoa ja osaamista löydy tukijoukoista, niistä jotka haluavat saada dollareilleen vastinetta. Yhdysvaltain demokraattisuus on aina ollut pinnallista, valkoisten rikkaitten demokratiaa. Sopii toivoa, ettei se jatkossa kavennu entisestään muutamien superrikkaiden yksinvallaksi. Kaikeksi onneksi Donald Trump on patalaiska hetken lapsi. Se voi vesittää superrikkaitten vallankumouksen.



 

tiistai 21. elokuuta 2018

Prahastako se alamäki alkoi?

Olin 21.8.1968 varusmiehenä Santahaminassa. Kaikenlaisia huhuja itärajan suunnalla muka tapahtuvista operaatioista liikkui, mutta en muista tunnelman olleen erityisen jännittynyt. Varusmiestähän kiinnostaa nukkumisen ja syömisen lisäksi lähinnä seuraavan loman odottelu - näin oli ainakin Santiksessa kesällä 1968. En itse ollut muutenkaan yhteiskunnallisesti radikalisoitunut vielä tuolloin, vaikka sekin prosessi alkoi, kun enemmistö meni vannomaan sotilasvalaa ja meidät eri syistä vannomishaluttomat (minulla pääperusteena oli, etten vanno mitään minkään jumalien nimeen eli taisteleva ateismi) pantiin siivoamaan ja kuorimaan perunoita. Virallisesti meitä ei enää saanut rangaista, mutta toki monisatavuotinen organisaatio osaa kiellot kiertää.

En siis päässyt mukaan Prahaan vyöryneiden Neuvostoliiton panssarivaunujen imuun, en puolesta enkä vastaan. Olin ulkopuolinen, kuten tietysti asiallisesti ottaen melkein kaikki suomalaiset  olivat. Ei siellä lähetystöllä mieltä osoittaneiden joukko hirveän iso ollut. Historian ironiaa parhaimmillaan on, että poliitikot ja puoluepamput olivat Kekkosen niin hyvin koulimia, että sordiino pysyi päällä ja vain SKDL:n sosialistit ja SKP:n ns. enemmistösiipi esitti julkisen vastalauseensa. Ns. vähemmistösiipi, johon myöhemmässä historiassa samastuin, piti Prahan tapahtumia valitettavina, mutta Neuvostoliiton reaktiota perusteltuna. Eihän siellä pelkästään spontaanisti oltu toimittu, CIA:n toimeliaisuus oli selvillä, vaikka siitäkään ei Suomen lehdistö kirjoittanut. Hissun kissun tarkoitti hissun kissun joka suhteessa.

Vaikka en muista, että varusmiesten keskuudessa olisi sen kummemmin Prahan tapahtumista puhuttu, on minun täytynyt ainakin pintapuolisesti suhtautua neukkupanssareihin vihaisesti. Ei siitä ollut kuin puolisen vuotta, kun olin penkkariajoissa huudellut "Karjala takaisin" -tyyppisiä ajankohtaiskommentteja, kuten kelpo porvarispojan oli suotavaakin huudella, vaikka oli ulkonäöltään saastaisen kommarihipin ja piitlespojan kotitekoinen yhdistelmä. En muista, että kukaan olisi reagoinut huuteluuni mitenkään, tuskin sitä kukaan kuuli tai erotti siinä yleismölyssä. Kotona ei oltu aktiivisesti antikommunistisia saati ryssää vihaavia (paha olisikin ollut olla, kun isäni oli äidin puolelta kokonaan ja isän puolelta puoliksi venäläinen). Mutta jonkin sortin oikeistolaiseksi olin silti kasvanut, en tosin niin kieroon, että olisin nuoremman veljeni tavoin liittynyt Kokoomukseen.

* * *

Mutta tietysti Prahan tapahtumat tulivat myöhemmin vastaan, kuten isoilla periaatteellisilla asioilla on tapana tulla. Oikeisto vaali Dubčekin ja "Prahan kevään" muistoa innokkaasti, joten se pysyi pitkään symbolina Neuvostoliiton sortovallasta niille sukupolville, jotka olivat olleet liian nuoria ns. Unkarin kansannousun aikoina 1956. Opiskelijamaailmassa melkein kaikki muut paitsi kokoomuslaiset vastustivat Yhdysvaltain imperialismia, mutta Neuvostoliittoon suhtautuivat nyreästi melkein kaikki muut paitsi poliittista uraansa rakentelevat broilerit ja se vasen laita, jota on kuvattu jälkikäteen termillä "taistolaiset". Yleensähän haukkumasana oli "stalinistit", vaikka en tiedä kenenkään yliopistolla Stalinia diganneen. No, maolaiset ehkä hitusen.

Hellästä vaalimisesta huolimatta Prahan tapahtumien muisto tietenkin haaleni vuosien mittaan, kun tapahtui kaikenlaista muutakin. Jos en ihan väärin muista, ETYK-Suomessa 1975 ei edes eduskuntaoikeisto ollut innostunut hieromaan suolaa tai pippuria haavoihin. Periaatteen tasolla ei kuitenkaan ollut mahdollista ohittaa kysymystä siitä, oliko Neuvostoliiton sotilaallinen interventio ollut (a) kansainvälispoliittisesti oikeutettu toimi, joka turvasi vallitsevan status quon vai (b) törkeän neuvostoimperialismin osoitus ja samalla merkki otteen heikkenemisestä. Vuoden 1968 tapahtumathan eivät jääneet pelkästään Tšekkoslovakiaan, myös muualla Euroopassa kuohui ja kiehui. Tuskin kukaan ymmärsi silloin kirkkaasti, mitä on ehkä tapahtumassa.

On itse asiassa yllättävää, etteivät historiantutkijat ole ainakaan vielä paneutuneet 50 vuoden takaisiin tapahtumiin niin, että asioita tutkittaisiin ilman vahvoja tunnelatauksia ja ennakkonäkemyksiä suuntaan tai toiseen. Olisi mielenkiintoista lukea tutkijoiden neutraali näkemys siitä, missä määrin Neuvostoliitto reagoi "ennaltaehkäisevästi" tai "yleisenä varoituksena", missä määrin se oli omasta näkökulmastaan perustellusti huolissaan vastapuolen eli Yhdysvaltain salaisesta toiminnasta neuvostovallan kaatamiseksi Tšekkoslovakiassa. Vuoden 1956 Unkarin tapahtumistahan tiedetään, että Yhdysvaltain tiedustelupalveluilla oli melko aktiivinen rooli vastarinnan yllyttämisessä ja aseistamisessa, vaikka sitten viime kädessä jättivätkin unkarilaiset selviämään itsekseen, tunnetuin ikävin seurauksin (ensin murhattiin joukoittain kommunisteja, sitten kommunisteja murhanneita).

* * *

Jälkikäteen on helppo nähdä, että Neuvostoliiton reaktio ei pohjannut perusteltuun voimantuntoon vaan se oli enemmän pelon ja epävarmuuden ilmaus. Neuvostoliitossa ei koskaan pystytty ratkaisemaan onnistuneesti kysymystä kansalaisten sanan- ja henkilökohtaisen vapauden rajoista. Yhtään sen helpompaa se ei ollut lähialueilla, joiden julkilausumaton rooli kuitenkin oli toimia puskurivyöhykkeenä Yhdysvaltain hyökkäyksen varalta. Neuvostoliiton ja varsinkin sen armeijan näkökulmasta puolalaiset, tšekit ja unkarilaiset olivat pysyvä epävarmuustekijä, joiden itsenäisyyttä ei edes teoriassa haluttu sietää. Se, että keskuskomitea otti riskin kansainvälisen tilanteen kiristymisestä lähettämällä sotavoimat Tšekkoslovakiaan, kertoo ainakin jälkiviisaasta näkökulmasta lopun ajan tunnelmista.

Toisin kuin oikeistolainen muistihegemonia yrittää väittää, varsin harva oli vasemmistossakaan innostunut Neuvostoliiton brutaalista voimankäytöstä. Sitä yritettiin julkisesti jotenkin ymmärtää ja selittää parhain päin, mutta eihän se kenestäkään kivalta tuntunut, enemmän nololta. Sosialististen maitten virallisesti auvoisa yhteiselämä kun ei näyttänyt sen paremmin reilulta kuin yhteiseltä. En tiedä, miten eri maitten kommunistien tunnot välittyivät Neuvostoliittoon, mutta kun puolalainen Solidarność 1980-luvulla haastoi avoimesti ja sekä katolisen kirkon että CIA:n tuella Neuvostoliiton oikeuden määrätä Puolan asioista, vastatoimet olivat melko ponnettomia, eikä mittavaa sotilaallista kurinpalautusta toteutettu. Tästä näkökulmasta voinee todeta, että Prahan aikainen pelko oli jo muuttunut krooniseksi heikkoudentilaksi. Pakolla rakennettu kansojen ystävyys ei toiminut, vielä vähemmän yhden ison määräilyyn perustunut valtioiden sisä- ja ulkopolitiikka.

Siinä missä oikeistolaiset heiluttelevat rutiininomaisesti Praha-korttia lähinnä todisteena Neuvostoliiton loputtomasta pahuudesta, vasemmistossa on jouduttu pohtimaan, mikä kaikki oli jotenkin väistämätöntä, mikä silkkaa typeryyttä, osaamattomuutta ja panikointia. Vuonna 1968 Stalin oli ollut jo 15 vuotta poissa kuvioista. Nikita Hruštšov oli kyennyt siivoamaan pois osan Stalinin luomasta sortojärjestelmästä, mutta ei hän mikään Gorbatšov ollut. Olennaisilta osiltaan Neuvostoliiton suhtautuminen muihin ns. reaalisosialismin maihin oli alistava, pakottava ja ei-vapaa. Ns. herraonnea ei oikein missään ole koskaan riittävästi, mutta Neuvostoliitossa ehkä vielä vähemmän. Ehkä neutraali historiantutkimus joskus vielä arvioi, kuinka paljon CIA:n horjutustyö ihan oikeasti heikensi sosialistista leiriä ja kuinka suuri osuus siinä oli omalla tunaroinnilla ja osaamattomuudella. CIA oli kyllä niin tehoton, että oma arvioni kallistuu vahvasti jälkimmäiselle puolelle. Jos Stalinin kuuluu mennä suoraan vankilaan elinkautista suorittamaan, hänen jälkeensä tulleille historia antaa vähintään ehdot.

maanantai 20. elokuuta 2018

Tyhmää huijataan ja ahneella on hyvät tienestit?

En vastusta huutokauppoja sinänsä. On hyvä, että vanhaa tavaraa myös kierrätetään. Huutokauppa on teknisesti oiva keino löytää "oikea" hinta tavaralle, jonka moni haluaisi omistaa. Se on myös hyvä tapa selvittää, onko kuvitelmilla "aarteista" mitään katetta. Kun huutokauppa voi nykyään tapahtua verkossa niin että sillä on miljoonia potentiaalisia huutajia eli potentiaalisia ostajia, huutokaupan periaatteelliset hyvät puolet vain terästyvät. Omat hermoni eivät tosin huutokaupan meininkiä kestä, paitsi jos saan itse toimia meklarina ja nuijan paukuttajana. Sehän on hauskaa jos ei omiaan yritä myydä epätoivoisesti hengissä pysyäkseen.

Mutta vanhan tavaran kierrätyksen paratiisissa vaanii tietysti vaara jos toinenkin. Ei välttämättä niinkään siinä lopullisessa myyntitapahtumassa, jossa yleensä ainakin joku on riittävän tolkku ymmärtämään, mistä huudon kohteessa on kysymys. Suurimmat ongelmat liittyvät vaiheisiin ennen huutamista. Pahinta on, kun täydellinen ymmärtämättömyys ja ahneus kohtaavat ammattimaisen tietämyksen ja vielä suuremman ahneuden. Syypäänä voi pitkälle pitää sitä vastuutonta kirjoittelua, jota tyhjänpäiväiset lehdet harrastavat yllyttääkseen ihmisiä penkomaan vinttejään ja tekemään "löytöjä".

Kuviohan menee suunnilleen niin, että toimittaja tekee ylisanoilla kuormitetun jutun "aarteesta", joka voi olla kenen tahansa astiakaapissa tai vintillä. Vaikka toimittajan pitäisi ymmärtää ja kertoa muuallakin kuin pienellä präntillä alareunassa, että vanhasta tavarasta tulee arvokas juuri sen takia, ettei sitä löydä kenen tahansa kaapista, klikki"journalismi" takaa sen, että näitä vedätyksiä julkaistaan säännöllisin ja tihein välein. Juttujen seurauksena mistään mitään ymmärtämättömät alkavat kuvitella, että heillä tosiaan on näitä "aarteita", kunhan ne osaisi tunnistaa ja tunnistaa niin, ettei kukaan muu huomaa.

* * * 

Monilla ihmisillä on erittäin harhainen käsitys "vanhan" arvosta, vaikka ikä ei minkään keräilykohteen kohdalla ole sinänsä arvoa luova tekijä. Kun hypettäjä kirjoittaa, että Aku Ankan ensipainoksesta on maksettu satoja tai tuhansia euroja, hän ei korosta sitä olennaista tietoa, että tuollaisia summia maksetaan vain hyväkuntoisista kappaleista, ei mistä tahansa puhkiluetusta paperikasasta. Sama koskee useimpia muitakin vanhoja keräilykohteita. Tavaran täytyy olla hyväkuntoista, mitään ei saa puuttua ja ennen muuta niukkuutta täytyy esiintyä riittävästi. Tämä viimeksi mainittu asia tuntuu olevan erityisen vaikea ymmärtää.

Muistan itse erään kirjastoni asiakkaan, joka tivasi minulta kantamansa vanhan Love Recordsin albumin hintaa. Kun totesin, että kyseinen levy ei ole erityisen hintava, koska sitä liikkuu paljon divareissa, asiakkaani melkein suuttui minulle. Hän oli lukenut, että vanhoista 1970-luvun proge-levyistä maksetaan satojakin euroja, miksi ei siis myös hänen levystään. Yritin selittää, että ne satojen eurojen levyt ovat niitä, joita aikoinaan puristettiin sata tai kaksisataa kappaletta ja hyväkuntoisia kappaleita ei yksinkertaisesti liiku markkinoilla. Totuus oli ikävän makuinen, joten viesti ei mennyt perille. Asiakas ilmoitti menevänsä parempien asiantuntijoiden puheille.

Tarina olisi muuten hupaisa, mutta kyllä asiantuntemattomia myös härskisti vedätetään. Ei tietenkään maksamalla ylihintaa vaan ostamalla pilkkahintaan tavaraa, jonka asiantuntija tietää olevan paljon arvokkaampi. Osa ihmisistä kuittaa tämän ikävän tosiasian lauseella "ei se ole tyhmä joka pyytää liikaa vaan se joka maksaa". Tietämättömän huijaaminen oikeutetaan vetoamalla siihen, että tyhmän kohtalona on tulla huijatuksi. Minusta se on vastenmielinen ajattelutapa ja monen maailman ongelman eräs taustatekijä. Siinä missä julkinen huutokauppa antaa myyjälle ja ostajalle mahdollisuuden pelata bluffia, sitä edeltävissä vaiheissa tietämätön on heikoilla.

* * * 


Varsinaisesti tarkoitukseni oli kuitenkin kiukutella ilmiöstä, johon liittyvät käsitteet "huutokauppakeisari" ja erään huonomaineisen iltalehden yhdelle alan yrittäjälle antama palstatila (epäilemättä ei ilman vastiketta). Joka kerta kun erehdyn Ilta-Sanomien alueelle, verkkokalvoilleni tunkee joko kirpparilta jymylöydön tehnyt Arabian vanhojen astioiden keräilijä, Muumi-mukien hintatasoa ylöspäin lykkivä hypettäjä tai - mikä pahinta - lehden "huutokauppakeisariksi" omin valtuuksin nimeämä Aki Palsanmäki. Tinkimistä elämäntyönään harrastava Palsanmäki voi olla siviilissä oikein mukava ihminen, mutta hänen lehdessä ja videoilla esiintyvä kauppiasminänsä on kyllä tympäisevä. Sama persoona esiintyy muka alan objektiivisena asiantuntijana, vaikka hänen täysin peittelemätön pyrkimyksensä on maksaa tarjolle tulevista tavaroista niin pieni ostohinta kuin mahdollista ja heti perään myydä sama tavara mahdollisimman kovaan hintaan.

Miten kukaan voi suhtautua tällaisen ihmisen puheisiin vakavasti? Hän ei ole edes helppoheikki, joka pyrkii mukavilla puheillaan pehmentämään kukkaronnyörejä puristavat sormet suopeiksi täysin tarpeettoman tavaranipun ostamiselle. Palsanmäki huijaa työkseen ihmisiä vähättelemällä myyjälle hintaa ja liioittelemalla sitä ostajalle. Kukaan ei ilmeisesti edes odota Palsanmäen olevan täysin rehellinen ja suorapuheinen, vaikka kommenteista päätellen osa lukijoista on kurkkuaan myöten täynnä Palsanmäen pakkosyöttöä. Mutta olennaista on, että lehti esittelee hintaveijarin jotenkin arvostettavana ammattilaisena. Se on minusta käsittämätöntä. Mistä lähtien ihmisten vedättäminen on muuttunut arvostettavaksi?

Voi tietysti olla, että "huutokauppakeisari" on vain oiva ajankuva. Palsanmäkihän on esimerkillinen oman onnensa seppä, joka tekee kovasti töitä ansaitakseen elantonsa - muiden kustannuksella. Sitähän se on, tämä keisari huijaa myyjiä ja ostajia oman etunsa ajamiseksi. Palsanmäki on tietysti pikkutekijä varsinaisten kapitalistien ja pankkiparonien rinnalla, mutta ideologisesti he ovat samalla puolella eli ottamassa irtorahat niiltä, joiden hoksottimet eivät riitä juoksemaan karkuun ajoissa. Palsanmäet istuvat hyvin myös hallituksen markkinaliberalistiseen vedätyshenkeen, molemmat teeskentelevät olevansa tavallisen kansalaisen asialla. Miksi me uskomme kumpaakaan?

torstai 16. elokuuta 2018

Suutari pysyköön lestissään?

Kuuntelin juuri läpi Genesiksen riveissä säveltäjänä ja kosketinsoittajana loistaneen Tony Banksin tuoreimman levytyksen orkesterille, karusti nimettynä pelkällä numerolla 5.  Todellisuudessa kyseessä on kolmas kerta, kun Banks julkaisee säveltämäänsä orkesterimusiikkia. Edelliset olivat Seven : A Suite for Orchestra (2004) ja Six Pieces for Orchestra (2012). On kurjaa joutua toteamaan, että Banks teki sen taas eli julkaisi levyllisen mitäänsanomatonta orkesteriviihdettä, joka voisi toimia jonkin pompöösin Hollywood-elokuvan soundtrackina, mutta ei sille, joka on nauttinut Genesiksen riveissä syntyneistä mestariteoksista.

Mikä näitä rock-säveltäjiä oikein vaivaa? Banks ehti tehdä hienoa pop-progea pari vuosikymmentä, mihin hän kadotti kaikki ideat ja kunnianhimonsa, kun välineenä olikin täysi sinfoniaorkesteri? Valitettava tosiasia nimittäin on, että kaikki kolme Banksin orkesterilevyä ovat musiikillisesti aika kunnianhimottomia, ideaköyhiä ja ennen muuta täysin yllätyksettömiä sävellyksiä. Jos ei tietäisi, että kyseessä on ihan sama ihminen kuin Genesiksessä, vaikea olisi kuullun pohjalta uskoa. En muista kahdelta vanhemmalta levyltä yhtään mitään, vaikka olen ne kiltisti ja huolella kuunnellut. Levyllä 5 on ehkä yksi tai kaksi ihan pikkuista idean poikasta. Kaikki muu on suoraan elokuvaviihteen massatuotannosta. Aivan käsittämätön juttu.

Entä sitten Maccan, The Beatles -yhtyeessä uskomattoman määrän hienoja pop- ja rock-lauluja tehnyt Paul McCartney? Vuonna 1991 hän päätti hiukan raottaa kukkaronsa kireitä nyörejä ja palkkasi Carl Davisin orkestroimaan yli kaksituntisen oratorion, koska hän itse ei tunne nuotteja (näin se on, rakkaat nuoret musiikin opiskelijat kautta maailman, te olette tässä suhteessa valovuosia edellä Paul McCartney'a). Tuloksena oli yli kaksi tuntia kestävä Paul McCartney's Liverpool Oratorio, Maccanin elämää löysästi seuraava tarina, joka kuunteleminen läpi oli ainakin minulle ylivoimainen urakka. Missä olivat kaikki McCartneyn tarttuvat melodiat? Eihän Carl Davis niitä voinut mihinkään hukata rakentaessaan säveltäjän hyräilemien tai pianolla pimputtamien melodioitten varaan kokonaisen oratorion!

Liverpool Oratorio on tylsää kuunneltavaa sekä Beatles-faneille että taidemusiikin harrastajille. Kumpikaan ei siitä mitään mainittavampaa saa irti. Englanninkielisen Wikipedian artikkeli toteaa, että levytys pärjäsi kaupallisesti oikein hyvin, mutta että kriitikoiden vastaanotto oli aika tyly "the virtually unanimous verdict being that the work, while attractive, was simplistic, overlong and, given its aspirations, insubstantial". Yritin itse kuunnella vielä vuonna 1997 julkaistun orkesterilevyn Standing Stone, mutta sen jälkeen luovutin, enkä pysty sanomaan mitään albumeista Working Classicals (1999, orkesterille), Ecce cor meum (oratorio, 2004) ja Ocean's Kingdom (2011, balettimusiikkia). En oikein jaksa uskoa ihmeisiin niidenkään osalta.


* * *

Tony Banksin ja Paul McCartneyn esimerkit antavat ymmärtää, että pop- ja rock-säveltäjien kannattaisi pysyä lestissään ja jättää ns. taidemusiikki rauhaan. Todellisuudessa tietenkään kaikki yrittäneet eivät ole epäonnistuneet. Keith Emerson sävelsi useita onnistuneita taidemusiikkipastisseja ollessaan Emerson, Lake & Palmerin (ja aikaisemmin Nicen) jäsenenä sekä soolourallaan. Frank Zappa sävelsi merkittävän määrän taidemusiikkia, jota soitetaan edelleen aktiivisesti. Jon Lordin sävellys Concerto for Group and Orchestra vuodelta 1969 kestää edelleen kuuntelua, vaikka rockin ja orkesterimusiikin yhteys onkin aika keinotekoinen ja orkesterin osuus nykypäivän näkökulmasta aika sentimentaalista.

Ei siis voi yleistää, että kun vaurastunut rock-säveltäjä haluaa ruveta taidemusiikin säveltäjäksi, tuloksena on automaattisesti epäonnistuminen. Banksin ja McCartneyn esimerkit panevat kuitenkin ajattelemaan, että onnistunut cross over vaatii muutakin kuin että toteuttajalla on rahaa ja intoa. Useimmat rockin puolelta perinteisen taidemusiikin kuvioihin siirtyneet eivät ole olleet uudessa genressään uutta luovia (jopa Frank Zappa liikkui pääosin tutuissa maisemissa ja vasta viimeisinä elinvuosinaan alkoi irtaantua taidemusiikin perinteistä säveltäessään Synclavier-soittimellaan).

Sitä, mistä tässä kirjoitan, ei pidä sekoittaa sekä ns. art rockissa että progessa yleistä taidemusiikin ideoitten lainaamista ja soveltamista populaarimusiikin viitekehyksessä. Kun Keith Emerson tulkitsee Modest Musorgskin Näyttelykuvia, lopputulos on progea, ei taidemusiikkia. Taidemusiikista suoraan ja vähemmän selvästi tapahtunutta lainailua on tehty valtavasti, monenlaisin tuloksin. Usein progeäijien tyylitaju ei ole ihan riittänyt ja kriitikot ovat saaneet aihetta pilkata 20 minuutin pituisia "minisinfonioita" niiden mahtipontisuudesta ja välillä koomisuuden puolelle menevästä pyrkimyksestä itsetarkoitukselliseen monimutkaisuuteen.

* * *

Sitten ovat ne artisti-säveltäjät, jotka liikkuvat sulavasti genrejen välissä, yli ja ohi. Yksi tunnetuimmista on Keith Jarrett, jonka kutsuminen "vain" jazz-muusikoksi olisi huutava vääryys. Jarretilla on laaja sooloimprovisaatiotuotanto, josta on aivan mahdoton ruveta tekemään genreperusteisia luokituksia ja selvitä ehjin nahoin. Jarrett on myös soittanut Johann Sebastian Bachia tyylinmukaisesti ja säveltänyt esimerkiksi uruille (Hymns/Spheres, 1976) ja klavikordille (The Book of Ways, 1987) musiikkia, jota pelkästään kuuntelemalla olisi vaikea olla sijoittamatta taidemusiikin yleiskehikkoon.

Sitten meillä on ikioma Iiro Rantala, joka on näyttävästi ja erittäin onnistuneesti murtautunut jazzin puolelta myös täysiveriseksi taidemusiikin soittajaksi ja säveltäjäksi. Tuore konserttilevytys Mozart, Bernstein, Lennon on huikea näyte Rantalan nykyisestä monipuolisuudesta, jota voi kutsua monella tasolla onnistuneeksi cross overiksi. Rantalan Mozart on aitoa tavaraa, samoin hänen tulkintansa Leonard Bernsteinin Candide-musiikista. Puhumattakaan Rantalan omista sävellyksistä, jotka ovat ehkä vielä populaarimusiikkia, mutta koko ajan karkaamassa luokittelijalta ja määrittelijältä. Myös Olli Virtaperko on hyvä esimerkki muusikosta ja säveltäjästä, joka liikkuu omaehtoisesti genrerajoista suuremmin piittaamatta Zappa-tulkinnoista omiin sävellyksiin sinfoniaorkesterille tai kun siltä tuntuu, kunnianosoituksina 1600-luvun gambamusiikille.

Vastaan tässä vaiheessa otsikon provokatoriseen kysymykseen vältellen. Joskus lestissä kannattaisi pysyä, vaikka olisi rahaa se lesti hyljätä. Mutta toisaalta musiikin maailma on täynnä hienoja onnistumisia muusikoilta ja säveltäjiltä, jotka eivät ole suhtautuneet ahtaisiin tyylirajoihin liian kunnioittavasti. Olisi aivan kauheata, jos joku olisi saanut Iiro Rantalan vakuutetuksi siitä, ettei hänen kannata koskaan edes yrittää Mozartin soittamista "jazz-pianistina" (pianoproffa Tuija Hakkilalle monta yläpeukkua Helsingin Sanomien julkistamista opetussessioista; ne ovat tavattoman antoisia muillekin kuin Rantalalle!). Annetaan siis säveltäjien ja muusikoiden vapaasti kokeilla ja otetaan tulokset vastaan ilman ennakkoluuloja.


perjantai 10. elokuuta 2018

GM-vapaa dodo?

Seuraava teksti kuuluu aiheisiin, joita olen pohdiskellut vaan aina jättänyt tuonnemmaksi. Nytkään ei ole mitään käytännöllistä syytä tai pakkoa, mutta kirjaan silti bittimaailmaan ajatuksiani geenimuunneltuun ravintoon liittyvistä kysymyksistä. Taustalla on globaali taistelu siitä, millä tavalla elintarvikkeiksi eli ihmisen syötäväksi päätyviä aineksia saa tai pitää tuottaa. En kajoa uskonnollisperäisiin verenvuodatussääntöihin ja muihin yhtä esoteerisiin juttuihin, vaan keskityn huoleen, jota tunnetaan GM-tuotteita kohtaan.

En itse ole huolissani ainakaan samoista asioista kuin valtaosa lukemieni juttujen perusteella huolta kantavista ihmisistä. Vaikka termi "geenimuuntelu" kuulostaa epämukavalta, se on pohjimmiltaan hyvin arkinen tapahtuma, voisi sanoa suorastaan jokasekuntinen tapahtuma, evoluutioprosessin keskeinen ilmiö. Ainoa merkittävä ero evoluution ja ihmisen toteuttaman geenien muuttamisen välillä on se, että ihmisellä on selkeät tavoitteet, evoluutiosta on tavoitteita turha etsiä, se on puhdasveristä kokeilun ja sattuman leikkiä (ihmisen näkökulmasta).

Kun ihminen räätälöi jonkin vilja- tai perunalajikkeen sietämään paremmin kylmää, kuivuutta tai sienten, hyönteisten ja muiden kiusalaisten synnyttämää painetta, tapahtuu samaa kuin evoluutiossa, mutta paljon nopeammin ja keskittyneemmin. Siinä missä evoluutio tuhlailee valtavasti, ihminen tähtää mahdollisimman suoraviivaiseen yksittäisten ominaisuuksien muuttamiseen haluttuun suuntaan. Tästä näkökulmasta tarkastellen ihmisen muuntelema lajike ei mitenkään poikkea evoluution mutaatioiden kautta toteuttamasta muuntelusta. Meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole mitään keinoa erottaa toisistaan luonnon omia ja ihmisen tuottamia muunteluita. GM-lajikkeet eivät hohda pimeässä myrkynvihreinä.

* * *

Joudun pitämään yleistä GM-vastaisuutta höpsisminä, jossa sekoittuvat ennakkoluulot, pelot ja tietämättömyys. Ei ole perusteltua pelätä, että luontoon livahtanut ihmisen muuntelema lajike vääjäämättä johtaisi jonkinlaiseen ekokatastrofiin. Paljon todennäköisempää on, että ihmisen räätälöimä lajike ei pärjää luonnossa ilman ihmisen huolenpitoa, vaikka lajikkeella olisikin jonkin tietyn vainolaisen hyvä sietokyky. En myöskään usko, että ihmisen muuntelema lajike olisi sinänsä ravintoarvoiltaan tai muuten huonompi kuin evoluution tuottamat lajikkeet (jos nyt ihmisen ravinnossa mitään täysin "luonnollista" ainakaan meillä Suomessa enää on). Paljon suurempi syy on pelätä tuotantoeläimiin pumpattavia hormoneja ja antibiootteja, joilla ei ole luonnossa mitään vastinetta.

Täysin huolettomasti ei geeneihin kajoamiseen ole silti syytä suhtautua. Ei siksi, että mutanttihirviöiden synnyttämisen riski olisi paljon teoreettista suurempi, vaan siksi, että ymmärryksemme perintötekijöiden vaikutuksista ovat niin vaillinaiset. Olemme jo joutuneet luopumaan siitä kuvitelmasta, että geenit toimisivat kuin legopalikat: tuonvärinen ja -muotoinen tuonne ja pyörä alkaa pyöriä. Geeniteknologia ja tietämys perimän monimutkaisuudesta etenevät kovaa vauhtia, mutta mihinkään hybrikseen ei ole syytä. Jokseenkin varmaa on, että sitä mitä emme vielä tiedä ja ymmärrä on paljon enemmän kuin sitä, minkä tunnemme ja hallitsemme hyvin. Geenimuuntelun riskit liittyvätkin uskoakseni toimiin, jotka kohdistuvat meille edelleen tuntemattomiin tai selittämättömiin prosesseihin.

Edellä sanotusta ei pidä olettaa, että ymmärtäisin keskimääräistä tavista enemmän geeneistä, geeniteknologioista tai edes biologiasta. Mutta olen ollut havaitsevinani ns. tiedeuskovaisuuden piirissä myös mielestäni katteetonta optimismia, joka ei tavallaan edes hyväksy takaiskujen ja umpikujien mahdollisuutta. Esimerkiksi vahva halu kloonata sukupuuttoon kuolleita lajeja takaisin elävien kirjoihin ei synnytä minussa myötätuntoa. Teoreettisesti ja biologian tutkimuksen näkökulmasta olisi tietysti kiehtovaa, jos joku dodo voitaisiin kloonaamalla saada heräämään henkiin. Mutta jos tällainen kloonattu dodo (Raphus cucullatus) vietäisiin elelemään Mauritiuksen saarelle, se olisi biologisesti nyt vieraslaji. Ei välttämättä vahingollinen, mutta vieraslaji silti ja toimen eettistä pohjaa voisi arvostella.

* * *

Scifi-kirjallisuuden ja -elokuvien synnyttämät mielikuvat kauhistuttavia hirviöitä laboratorioissaan synnyttävistä hulluista tiedemiehistä ovat käytännössä fiktiota. Modernin geeniteknologian harjoittaminen muilta salassa ei liene erityisen todennäköistä, vaikka teoriassa jonkin diktatuurin resursseilla sekä salaaminen että tutkimus voisivatkin olla mahdollisia. Tiedeyhteisöltä täysin salassa tapahtuma tieteellinen eteneminen ei yksinkertaisesti kuulosta uskottavalta kuten ei sekään, että joku hullu diktaattori tuottaisi jossain salaisessa paikassa ylivoimaisia kyborgeja tai ihmistä älykkäämpiä eläimiä.

Itseäni pelottaa enemmän se mahdollisuus, että geeniteknologian tutkimusta ja sovelluksia ohjaa tieteellisen ja yleisen intressin sijasta yksityinen, kaupallinen intressi. Vaarana ei tuolloinkaan ole, että jonkun Monsanton geenimuunneltu maissi nousee kapinaan ihmistä vastaan vaan yksinkertaisesti se, että suuryrityksille tuottoisa lajike syrjäyttää kaikki muut ja synnyttää kaupallisen monopolin lisäksi myös evoluution näkökulmasta harvinaisen geneettisen monopolin (oma keksintö koko sana, tämä ei ole tiedepuhetta). Kaikki mikä uhkaa luonnon monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä, on uskoakseni syytä torjua - jos ei muuten niin varmuuden vuoksi.

Itse en vaadi GM-vapaata ruokaa, koska sellaista ei ole olemassa. Jokseenkin kaikki tarjolla oleva ruoka on ihmisen ohjaileman evoluution tuotetta. Mangoista ja guavoista en ole ihan varma, mutta tuskin luonnossa olisi koskaan syntynyt Golden Deliciousia tai muita herkullisen makeita omenalajikkeita. Itsekseen elelleet Andien perunat olisivat luultavasti edelleenkin ihmiselle myrkyllisiä, vaikka varmaan monimuotoisia mukuloita. Ilman ihmisen puuttumista geneettiseen peliin navetoissa ei märehtisi lempeäsilmäisiä nautoja vaan tuplakokoisia, hurjia alkuhärkiä - jotka eivät tietysti navettoihin tyytyisi. Kaikki ympärillämme on geenimuuntelun tulosta, se on evoluution tapa vastata muuttuviin olosuhteisiin. Ihmisen geenisakset voivat tietysti tuottaa inhottaviakin mutaatioita, mutta niinhän käy koko ajan luonnossakin, ellei satu uskomaan, että jumala loi puutiaisen ja hirvikärpäsen ihmisen iloksi ja päivien ratoksi.


PS Myönnän avoimesti, että yksi kannustin kirjoittaa tämä teksti oli saada tekosyy julkaista kuva ihmisen tuhoamasta dodosta. Olen pikkupojasta lähtien tuntenut tätä lintua ja sen kohtaloa kohtaan myötätuntoa. Dodo-parka. Liian luottavainen, liian herkullinen. Väärässä paikassa väärällä historian hetkellä.

 

tiistai 7. elokuuta 2018

Taistelu kansakunnan muistista

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä tai arvioida laajemmin Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamaa kirjoituskokoelmaa Rikki revitty maa (Gaudeamus 2018), joka on suomenkieliselle yleisölle tarkoitettu käännös vuonna 2014 Hollannissa julkaistulle kirjalle The Finnish Civil War 1918 : History, Memory, Legacy. Kirja tarjoaa nuoremman polven historiantutkijoiden tekstejä vuoden 1918 tapahtumista ja on sellaisenaan ansiokas ja arvokas lisä siinä ilmiössä, jota voi kutsua yritykseksi kirjoittaa traumaattisista ajoista trauman ulkopuolelta.

Keskityn tässä pohtimaan kysymystä "muistokulttuureista", jotka enemmän kuin tosiasiat tai viileä tutkimustieto ovat jo sadan vuoden ajan näytelleet keskeistä sijaa yksilöiden mielenmaisemassa.  Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, vaikka lähiomaisista ei löydy merkittäviä vuoden 1918 muistelijoita. Luin lapsena kirjahyllystä löytynyttä "vapaussotakirjallisuutta" (lähinnä niitä, joissa oli kuvia) ymmärtämättä yhtään, mistä oli kysymys. Minulle ei koskaan tuputettu valkoista vapaussodan muistoa, mutta silti se hallitsi nuoruuttani, kunnes pääsin tutustumaan myös siihen toiseen näkemykseen.

Minun elinaikanani ovat punaisten perilliset voineet muistella vuonna 1918 henkensä menettäneitä suhteellisen vapaasti, mutta aina ei näin ole ollut. Voittajan viha hävinnyttä kansanosaa kohtaan sai maailmansotien välillä suorastaan häpeällisiä muotoja, kuten punaisten hautojen häpäisyä, muistomerkkien tuhoamista ja ennen muuta oman muiston kieltämisen. Sehän on klassinen tapa nujertaa valmiiksi alistettu ihminen, kielletään vielä ajatukset ja muistot. Tätä ei valkoisessa muistokulttuurissa ole tietenkään myönnetty eikä mainittu, ääneenlausumattomana perustelu se, että punaiset eivät ole valkoisten veroisia ihmisiä. Eihän sellaisille punaorvoille ja -leskille mitään sosiaaliturvaa tarvitse myöntää, mitäs katalat lähtivät esivaltaa vastustamaan. Varsinkin ne punaorvot.

* * *

Aapo Roseliuksen kirjoitus Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat erittelee perusteellisesti sitä prosessia, jonka tarkoituksena ja tavoitteena oli valkoisen muiston yksinvalta, hegemonia. Kyse ei ollut mistään rivimiesten spontaanista toiminnasta, vaan taisteluiden vielä riehuessa käynnistetystä järjestelmällisestä pyrkimyksestä kaapata voittajan haltuun historiallinen totuus ja yhden näkemyksen hegemonialla estää kaikki muut. Kuten tiedämme, tässä pyrkimyksessä myös onnistuttiin, ennen muuta Suojeluskuntajärjestön perustamisen avulla. Mannerheimilla oli prosessissa keskeinen merkitys, eikä hänen yksipuolista rooliaan valkoisen Suomen sotapäällikkönä vielä häirinnyt tarve esiintyä myös työläisten marsalkkana saati kaikkien kansalaisten presidenttinä.

Roseliuksen kuvaama valkoisten vapaussodan muistokulttuuri yltyi nopeasti vimmaan ja kiihkoon, jota on nyt sata vuotta myöhemmin selvästi vaikea käsittää. Koko maa peitettiin muistomerkeillä, juhlilla ja muisteluilla, joilla kaikilla oli sama tehtävä: muuttaa todellisuus vitivalkoiseksi ja pakottaa muut sävyt katoamaan julkisuudesta (yksityisyyteen ei sentään kyetty tunkeutumaan ja pääosa punaisten muistelua tapahtui piilossa julkisuudelta). Esimerkiksi 20 000 asukkaan Loimaalla järjestettiin keväällä 1919 parikymmentä valkoisten voittoon liittynyttä muistojuhlaa, vaikka suurin osa kunnan asukkaista oli tukenut punaisia ja 500 kuollutta punaista vasten oli tarjolla vain tusina valkoista uhria. Myös paikkakunnat, jotka eivät mitenkään olleet sotatoimissa mukana, peitettiin valkoisella muistelulla. Jos mitään muisteltavaa ei ollut, se sepitettiin.

Keskeinen osa valkoisten muistokulttuuria oli kiihkoisänmaallinen, pateettinen ja mielikuvakieleltään groteski sanahelinä, jonka tarkoituksena oli toisaalta kohottaa valkoisten taistelumieltä, joka tietysti uhkasi arjessa laimentua, toisaalta häivyttää mahdollisimman näkymättömiin kaikki kiusalliset tosiasiat kuten valkoisten harjoittama kansanmurha, venäläisten sotilaitten mitätön osuus ja saksalaisten sotilaitten täysin ratkaiseva rooli. Muistan itse jo suhteellisen nuorena kokeneeni tämän puhetavan luotaantyöntävänä, kun luin seikkailuhenkisille pojille kirjoitettuja fiktioita Suur-Suomesta. On vaikea tietää, olivatko kaikki valkoisen muistopuheen käyttäjät aina tosissaan, kun he ylistivät "kumpujen yöstä" nousevia urhoja ja hurmeisia uhrijuhlia. Tympeältä se joka tapauksessa tuntui, vaikkei valkoista yksipuolisuutta sinänsä osannut tunnistaa.

* * *

Roselius ei mitenkään peittele valkoisen muistokulttuurin synkkiä puolia, mutta hänkään ei pahemmin kysy tai kerro, millä kaikki tuhannet muistomerkit ja muu toiminta rahoitettiin. Sama vaiteliaisuushan on jatkunut myös vuoden 1945 jälkeen. Vapaussodan muisteluun riittää rahaa, mutta sen alkuperästä ei huudella. Lienee silti selvää, että esimerkiksi Suojeluskunta sai merkittävää rahoitusta oikeistolaisilta liikemiehiltä, joiden rahat valkoisten voitolla turvattiin. Valkoisen rahan liikkeitä on tutkittu niin vähän, ettei kyseessä liene sattuma. Taistelu kansakunnan muistista on jatkunut laantumatta jo sata vuotta, joten mitään tarvetta avoimuuteen ei edelleenkään ole. Eikä toisaalta pakkoa.

Punaisten puolella muistokulttuuri on ollut aina paljon vaisumpaa, vaikka vuoden 1945 jälkeen sinänsä laillista ja sallittua. Itsekin käyn vappuaamuisin Pohjois-Haagassa olevalla punaisten vaatimattomalla muistomerkillä. Mitään tästä muistelusta ei tihku valtamedioihin, edes vasemmiston yhteinen vappumarssi ei ole jollekin Helsingin Sanomille edes sisäsivuille piilotetun pikku-uutisen arvoinen asia. Tilan vievät isot värikuvat brunssilla onnellisesti hymyilevien vuoden 1918 voittajien jälkeläisten juhlinnasta.

Muistaminen on tärkeää, valikoiva muistaminen vaarallista. Punaisten kaikki rikokset on lueteltu tuhanteen kertaan, valkoisten vain osittain edes tunnustetut ja tunnistetut odottavat edelleen vuoroaan. Odotan itse valtiovallalta sen ääneen sanomista, että Svinhufvudin joulukuussa 1918 valkoisen puolen murhaajille myöntämä takautuva armahdus oli sietämätön vääryys, joka edelleen jakaa kansakunnan, vaikka suuri enemmistö ei niitä asioita ajattele. Valkoisten muistihegemonian säilymisen kannalta on kuitenkin välttämätöntä jatkaa vaikenemista ja valehtelemista. Itse uskon, että tuo hegemonia vielä kerran murtuu. Mutta ei se itsestään tapahdu. Ensin pitäisi murtaa se järjestelmä, joka tuota hegemoniaa pitää edelleen yllä. Nuorten historiantutkijoiden rooli on tässä tärkeä, vaikka he eivät ehkä itse aina juuri sitä roolia tavoittelekaan.