Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

1918 - vielä kerran

En tunne tämän kirjan pohjimmaista ideaa - paitsi että se on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle 1917 -, mutta kaiken 1918-kirjallisuuden joukossa se on jonkinlainen erikoisuus. Kolmen tunnetun ja tunnustetun tutkijan ja tietokirjoittajan pitkät esseet on sommiteltu kuvatoimittaja Jukka Kukkosen esiin kaivamien, suurelta osalta ennen julkistamattomien kuvien lomaan. Sekä kuvat että tekstit ovat poimintoja valtavasta aineistosta, ymmärrettävänä tavoitteena sanoa jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole sanottu. Kova haaste siis. Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma eivät ihmeempiä esittelyjä kaipaa, joten ytimekkäästi nimetty 1918 (WSOY 2018) ei ainakaan lähtösuoralle pysähdy.

Juha Kukkosen kuvateos - se 1918 ilman muuta on - avaa häkellyttävän monia ainakin minulle kokonaan uusia näkymiä maailmaan, jonka luulin jo olevan puhki kuvattu. Kukkonen on vältellyt virallisen propagandakuvaston tuttuja näkyjä ja onnistunut näyttämään kaikessa karuudessaan sodan, nälän, koston ja sekasorron, joiden vallassa Suomi oli. Kukkonen ei säästä katsojaa, kuvat muistuttavat siitä, miten vähän riemuun oli aihetta. Toisaalta Kukkonen ei ruumiita ja nälkiintyneitä punaisia kuvatessaankaan sorru minkäänlaiseen sensaatiokuvastoon. Näistä kuvista välittyy lähinnä väkivallan järjettömyys ja luokkavihan tuhoisuus. Muuten liki täyden kympin suoritusta häiritsee vain se, ettei tekstin lomaan sijoitetuille kuvilla ja teksteillä ole mitään suoraa yhteyttä.

Teemu Keskisarjan kirjoitus Verenpunainen, kalmanvalkoinen on jotenkin ylimielinen analyysi siitä, kuinka vähillä eväillä punaisten joukot kapineen lähtivät, kuinka olemattomalla osaamisella luokkasotaa käytiin ja kuinka arvottomasti - tietenkin - punaisten vastuulliset luikkivat Neuvosto-Venäjälle varmaa kuolemantuomiota pakoon. Ei Keskisarja valkoisiakaan kauheasti kehu, mutta hän tyytyy nostamaan tikunnokkaan vankileirien surkean ja suurelta osalta harkitusti epäonnistuneen hoitamisen. Mannerheimin hän päästää hyvin vähällä, eihän kenraalin rasistinen armottomuus ja luokkaviha hänen aatetaustaansa ajatellen mitenkään poikkeuksellista ollut. 

* * *

Ehkä oudoin elementti Keskisarjan tekstissä on vahva halua sanoutua irti keskustelusta vuoden 1918 sodan nimestä ja kutsua sitä "pakkomielleväittelyksi". Keskisarjan mielestä "vapaussota" on kielellisesti kaunein nimi ja sitä on siksi syytä käyttää historiallisesta painolastista piittaamatta. Keskisarja myös kehuu suomalaisia maailman parhaiksi sisällissodasta "eli vapaussodasta" toipujiksi eikä malta olla heittämättä aika siirtomaaherramaista kommenttia "Tätä osaamista lienee mahdotonta viedä Syyriaan, Afganistaniin, Irakiin ja Somaliaan, missä sotiminen on elämäntapa ja elinkeino ja jatkuu vuosikymmenestä toiseen." Pohdinnat suomalaisten äitymisestä uudelleen toistensa kimppuun Keskisarja kuittaa halveksivalla itsevarmuudella: "Vuonna 1918 oli vihaisilla miehillä ja naisilla kädessään kiväärit, tänään selfie-kepit." Historioitsija ei selvästikään ole lukenut uutisia suomalaisten uusnatsien aktiivisuudesta muuna kuin hurttina huumorina.

Kai Häggman tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia kirjoituksessaan Tämä pitkä- ja salavihainen kansa antamalla valkoisten puolen erilaisten äänten rakentaa propadandamyyttien näkökulmasta tuntematon "toinen valkoinen Suomi", jossa oltiin hyvin erimielisiä sekä tavoitteista, keinoista että "tarpeellisen" väkivallan määrästä. Erityisen kiinnostava on hämeenlinnalaisen kustantajan, Arvi A. Kariston päiväkirja, josta en muista aiemmin lukeneeni. Toisin kuin Keskisarja, Häggman esittelee myös sodan nimeen liittyvän ristiriitaisen historian ja muistuttaa suoraan siitä, kuinka termi "vapaussota" tietoisesti juntattiin kansakunnan tajuntaan sen jälkeen, kun kevään kestäessä joutui vimmaisinkin ryssänvihaaja toteamaan, että ei niitä ryssiä ole missään, rintamalla suomalainen vaan surmaa toista suomalaista.

Häggman tuo taitavasti esiin sen, miten huonosti punaisten toimia ankarasti suomineet sivistyneistön jäsenet kuten Juhani Aho tai Arvi A. Karisto loppujen lopuksi tunsivat sitä maailmaa, josta niin tietävästi olivat kertovinaan. Nälkäkään ei koskettanut valkoista eliittiä millään tavalla, joten sen vaikutus punaisten toimintaan jäi käsittämättä niiltäkin, jotka muuten korostivat punaistenkin olevan samoja ihmisiä kuin valkoisten. Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen riehunut valkoinen terrori, joka kohdistui samalla raivolla syyllisiin kuin viattomiin, kauhistutti esimerkiksi Karistoa, jolle Hennalan kasarmien epäinhimilliset olosuhteet eivät olleet tuntemattomat. Myös Juhani Aholla oli näköyhteys Suomenlinnan vankileirille. Häggman muistuttaa asenteiden jyrkkyydestä; Suomen rikkaimmaksi arvioitu Hjalmar Linder, Mustion patruuna, vastusti julkisesti valkoista terroria - ja joutui lähtemään maanpakoon Ruotsiin.

* * *

Häggmanin tekstiosuus on erinomainen, mutta ei hänkään mahda mitään sille, ett Markku Kuisman napakasti otsikoitu Firmojen vapaussota nousee kolmikon ykköseksi valottaessaan edelleen kovin hämärää aluetta eli valkoisen Suomen taistelun rahoittajien ajattelua ja tekoja. Ylivertainen taloushistorian tuntemus antaa Kuismalle mahdollisuuden puhua kiertelemättä talouseliitin vastavallankumouksesta ja suorasta Mannerheimin rahoituksesta. Siinä, että tehtaanomistajat tukivat varauksetta valkoisia ei tietenkään ole mitään uutta saati yllättävää. Kuisma onnistuu kuitenkin kertomaan asian niin konkreettisesti ja samalla rikkaitten tosiasialliset erimielisyydet analysoiden, että lukija on äärimmäisen pettynyt siitä, että tarjolla on vain lyhyt essee, ei kokonainen kirja.

Valkoisten rahoittajien jako kahteen on sekin tuttu asia yleisellä tasolla. Nyt tämä saksalaismielisten monarkistien ja anglofiilien tasavaltalaisten rintama näyttäytyy kuitenkin suorassa suhteessa vuoden 1918 vaiheisiin sidottuna. Svinhufvudin senaatin taakse ryhmityttiin yksissä tuumin, olihan vaakalaudalla koko talousjärjestelmän perusta. Myös kansainvälinen rikkaiden solidaarisuus oli vahvaa, joskaan Norjan kapitalistit eivät suostuneet rahoittamaan Suomea enää siinä vaiheessa, kun Saksan kuristusote Suomen taloudesta kävi ilmeiseksi. Mutta tuskin oli Mannerheim astunut toukokuisen voitonmarssinsa jälkeen ratsailta, kun jo saksalaismielinen puoli antoi liian länsimieliselle kenraalille potkut.

Kuisma ei emmi kuvata Suomea Saksan vasallivaltioksi vuonna 1918. Se oli looginen seuraus siitä, että saksalaismieliset valkoiset olivat päässeet niskan päälle ja Englantia diganneet teollisuusjohtajat olivat nielleet pakon edessä ajatuksen saksalaisesta Suomen kuninkaana. Vasta Saksan sotilaallinen romahdus herättivät suomalaiset teollisuusmiehet uusiin realiteetteihin, joihin nopsasti tasavaltalaiseksi kääntynyt Juho Kusti Paasikivi heidät tunnetulla taidollaan opasti. Johtavien länsimaitten tunnustus itsenäisyydellekin tuli vasta, kun kurssi oli uskottavasti käännetty ja rakkaus Saksaa kohtaan painettu vähäksi aikaa pinnan alle. Se mikä myöhemmin näytettiin johdonmukaisena kehityksenä, oli todellisuudessa enimmäkseen sattumaa ja historian oikkua. Ei tietysti ensimmäistä eikä viimeistä kertaaa.


PS. Kustantaja WSOY ansaitsee ankarat moitteet siitä, että se on kitsastellut väärässä paikassa eli näyttävän kuvateoksen kustannuksissa jättämällä taas kerran henkilöhakemiston pois. Noloa ja typerää! Miten nyt kukaan kirjaa lukematon voi näppärästi löytää sivulla 143 olevan korskean kuvan kirjailija Bertel Gripenbergistä hevosen selässä, valkoisessa turkissa ja lierihattu päässä?

torstai 15. marraskuuta 2018

Vihollisesta ihmiseksi

Voin kuvitella, kuinka suomalaista juoksuhautaihmistä ärsyttää, kun markkinoille ilmestyy tällaisia kirjoja. Eikö edes pyhää ryssävihaa saa enää harrastaa häiritsemättä? Jos se riippuu Ira Vihreälehdon kaltaisista mikrohistorian selvittäjistä, ei kyllä saa. Kunnes rauha heidät erotti (Atena 2018) nostaa kansalliselle tutkimuspöydälle ja yksityisen lukijan mielenmaisemaan yhden tehokkaasti unohdetun viime sotien ulottuvuuden eli ne Neuvostoliiton armeijan sotilaat, jotka joutuivat suomalaisten vangeiksi. Perinteisessä propagandassa nämä sotilaat on näytetty mieluummin juuri vangittuina, kädet ylhäällä, pöllämystyneinä siitä että ovatkin edelleen hengissä. Mitä kuvan oton jälkeen tapahtui, siitä on puhuttu vähemmän.

Ira Vihreälehdon näkökulma on sikäli poikkeuksellinen, että hän on itse tuntemattomaksi jääneen sotavangin jälkeläinen ja siis asianosainen. Hänen näkökulmansa on empaattinen, nostalginen ja ehkä hiukan "puolueellinen". Mutta koska kirjoittaja on ehdottomasti ennen muuta inhimillisyyden ja totuuden perässä, lopputulos on yllättävän tehokas ja paljastava. Vihreälehto kuvailee sitkeää tutkimustyötään sympaattisesti ja pystyy hyvin perustelemaan, miksi näinkin vanhoja asioita kannattaa ehdottomasti tutkia edelleen.

Vihreälehto on siviiliammatiltaan historian opettaja. Sen voi huomata kirjassa kuvatuista tutkimusmenetelmistä, jotka muistuttavat välillä salapoliisin työtä. Kirja on myös hyvä muistutus siitä, miten viime hetkilläkin kannattaa muistitietoa kerätä ja tallettaa. Se on kateissa vasta kun viimeinenkin muistaja on kuollut. 

* * *

Ehkä suurin Vihreälehdon kirjan tuottama yllätys on kotirintaman inhimillisyyden kuvaus. Ehkä kirjoittaja on korostanut myönteisiä ilmiöitä, mutta on suorastaan häkellyttävää, kuinka hyvin vangit otettiin varsinaisten leirien ulkopuolella eli siviilimaailmassa vastaan. Osa selitystä piilee siinä, että sotavangit olivat arvokas työvoimalisä. Mutta tuskin pelkkä käytännön hyöty selittää sitä inhimillisyyttä ja ystävällisyyttä, jolla vankeja pääasiassa kohdeltiin. On sinänsä tunnettua lukemattomista vankileirikuvauksista, kuinka herkästi siviilit tuntevat myötätuntoa leirille koottuja kohtaan, tuovat ruokaa ja muuta pientä. Silti yllätti lukea siitä, kuinka lämpimiksi monissa tapauksissa vankien ja isäntäväen suhde kehittyi.

Yllätyksen tunne johtuu tietysti ainakin osittain siitä propagandan luomasta harhasta, että kaikki suomalaiset olisivat olleet kiivailijoita, joille "ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi". Todellisuudessa viimeistään ensikankeuden hävittyä niin aikuiset suomalaiset kuin lapset ovat huomanneet, että heidän elämäänsä tupsahtaneet Nikolait, Andreit ja Tihonit ovat samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Monissa tapauksissa sotavangeista ei tullut vain isäntäperheissä siedettyjä työntekijöitä vaan läheisiä ja kaivattuja ystäviä, joiden lähtö sodan päätyttyä oli yhtä surullista kuin erot aina.

Ira Vihreälehdon eräs erityishuomion kohde ovat ymmärrettävästi suomalaisten naisten ja sotavankien välille syttyneet rakkaus- ja ihastussuhteet, jollaisen seuraus hän itsekin on. Tässä suhteessa kirjoittaja kuvailee laveasti ja vivahteikkaasti sitä tunteiden kirjoa, joka todellisuudessa Suomen kotirintamalla koettiin suomalaisten miesten ollessa rintamalla ja sotavankien jouduttua rooliin, johon kaikki eivät olleet varautuneita. Suorastaan huvittavalta tuntuu sekä jyrkkä ristiriita, joka vallitsi virallisten määräysten ja arjen käytäntöjen välillä. Jos asia olisi ollut kiinni sotilasviranomaisista, Vihreälehdolla ei olisi nyt mitään kirjoitettavaa.

* * *

Liikuttavan ja sinänsä mielenkiintoisen mikrohistorian suhde perinteiseen "viralliseen" poliittiseen ja sotahistoriaan on aina mutkikas. Vihreälehdon kuvaamat ihmissuhteet olivat virallisesti kiellettyjä, eikä sodanaikaiseen propagandaan olisi mitenkään mahtunut edes pienikokoinen kuva vangitusta vihollisesta tavallisena ihmisenä, joskus huonosti sopeutuvana, joskus isäntäperheen rakastamana ja kaipaamana ystävänä. Kertomukset vihollissotilaisiin ystävällisesti ja ennakkoluulottomasti suhtautuneista siviileistä olisivat auttamatta jääneet sotasensuurin kynsiin. Siksikin on tärkeää, että asiasta puhutaan edes nyt.

Vihreälehden kirjaa ei varmaan ole kirjoitettu ajankohtaiseksi puheenvuoroksi, onhan se vanhojen asioiden muistelua ja unohdetun, kadonneen historian rekonstruktiota. Mutta on se myös kannanotto sitä vihapuheen kulttuuria vastaan, joka Suomessa venäläisyyttä ja jopa venäläisiä ihmisiä vastaan on taas vaihteeksi täysin sallittua ja Ilta-Sanomien kaltaisten "riippumattomien" tiedotusvälineitten jokapäiväistä kauraa. Vihreäluodon humaania perusasennetta kuvaa hyvin se, kuinka ongelmitta hän liikkuu eri puolilta Neuvostoliittoa sotilaiksi ja vangeiksi joutuneiden kohtaloissa. Kansallisella taustalla ei ole loppujen lopuksi mitään merkitystä, vain ihmisyydellä on.

Viholliskuva syntyy aina tietämättömyyden ja ennakkoluulojen pohjalle. Viholliskuvia puretaan tehokkaimmin tutustumalla väitettyyn viholliseen. Sotavangit olivat - tietysti viranomaisten sitä tarkoittamatta - tehokasta ryssävihan vastaista työtä. Vankeja oli paljon ympäri Suomea, mutta loppujen lopuksi kuitenkin turhan pieni osa siviileistä pääsi henkilökohtaisesti toteamaan, että se propagandan "julma idän punainen paholainen" olikin tosiasiassa ihan tavallinen, samanlainen ihminen kuin kuka tahansa suomalainen. Ehkä vähän tunteellisempi ja taipuvaisempi alakuloiseen ääneenlaulamiseen, mutta muuten ihan samanlainen, ihminen.

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Päivitän, olen siis olemassa?

Muistan hämärästi ajan, jolloin tietokoneen käyttöjärjestelmän tai yksittäisen hyötyohjelman päivitys oli sekä harvinainen että jotenkin ylevä hetki. Päivitys tarkoitti vähemmän ongelmia ja ehkä jopa parempaa ohjelmaa. Hienointa tietysti oli, jos joku peli päivitettiin, jolloin se saattoi näyttää paremmalta ja toimia ripeämmin. Jokainen muistaa, miten isoja askelia kohti tolkkua (ei toki perille asti) merkitsivät W95, W98, W XP (upea!) ja vielä W7.

Noista hämäristä ajoista on kauan. Tänä päivänä päivitys on tietokonetta käyttävän puolivapaan kansalaisen liki pahin uhka. Kehityksen kärjessä on perinteiseen tapaan Microsoft, jonka megalomaanisen monimutkaisen ja kiireellä suttuiseksi tehdyn koodin korjaaminen jatkuvilla pienillä ja isoilla päivityksillä on se todellinen Iisakin kirkko. Ilmeisesti varovaiseksi oppineet käyttäjät ovat jättäneet niin suuren määrän Microsoftin päivityksistä asentamassa, että firmassa on päätetty lopettaa nynnyily ja näyttää lypsykarjalle niiden todellinen paikka tottelevaisena orjana.

Jokainen Windows 10:n käyttäjä - ja meitähän on valitettavasti valtavasti -, on päässyt tutustumaan päivitysideologiaan, jonka mukaan MS päättää, milloin W10 sulkeutuu, päivittyy ja käynnistyy taas uudelleen. Totta kai asiaan voi vaikuttaa, kun on ensin käyttänyt varttitunnin elämästään selvittämällä, missä kätköissä päivitysasetukset ovat. Menetin useammankin keskeneräisen työn ennen kuin tajusin, että kyseessä ei ole normaali bugi vaan harkittu taktiikka. Jo ennestään pysyvään ylössojotukseen jäykistyneelle keskisormelle tuli taas lisää hommia.

* * *

Mitä Microsoft edellä, sitä muut softafirmat perässä. Olemme joutuneet tilanteeseen, jossa puolet valveillaoloajasta kuluu päivitysilmoitusten kuittaamiseen, torjumiseen tai lykkäämiseen - ja tietysti koneen käynnistämiseen uudelleen aina kun joku on lopultakin päässyt maaliin asti. Versionumerot ovat pidempiä kuin formula ykkösten ajanoton desimaaliketjut ja kaikkein älyttömintä on, ettei lähes päivittäin tuleva päivitys näytä koskaan vaikuttavan yhtään mihinkään. Ohjelmat on ohjelmoitu nostamaan hirveä äläkkä vanhentuneesta ohjelmistoversiosta, vaikka todellisuudessa sillä pärjäsi ja pärjää useimmiten aivan hyvin (en nyt puhu porsaanreikäbugien korjaamisesta).

Mitättömien pikkupäivitysten tulvaan liittyy myös ärsyttävä lisäpiirre. Jos käyttää jotain maksutonta ohjelmistoa, voi olla aivan varma siitä, että jokaisen päivityksen yhteydessä yritetään käyttäjä saada houkuteltua ohjelman maksullisen version käyttäjäksi tai - mikä vielä raivostuttavampaa - asentamaan vahingossa joku itseään tyrkyttävä maksullinen viruksentorjuntaohjelma, joka on maksanut rabiaattiselle päivittäjälle siitä, että se sujauttaa puolihuolimattoman "lisäasennuksen" mukaan siinä perustellussa toiveessa, ettei tympiintynyt kuluttaja huomaa vedätystä.

Ovatko koodarit nykyään ihan oikeasti paljon huonompia kuin aikaisemmin? Vai johtuuko vimmainen päivitystahti ilkeistä rikollisista, jotka hakkeroivat suosittuja ohjelmistoja koko ajan ja pakottavat korjauspäivityksiin? Vai onko kuitenkin kysymys vain siitä, että vimmaisella päivitystahdilla halutaan luoda mielikuva ohjelmistofirmasta, joka sekä ottaa todella vakavasti tietoturvan että tuottaa kuin liukuhihnalta parempia ominaisuuksia, jotka vain päivittävä asiakas saa ilokseen?

* * *

Epäilen jonkin sorttista salaliittoa, mutta en ole keksinyt uskottavaa syytä moiselle liitolle. En keksi mitään hyvää syytä niskassa huohottavalle päivitysvimmalle, joten miksi sen takana olisi salaliittoakaan? Intuitiivisesti kuitenkin uumoilee, että tällaisen kiusan takana täytyy olla ilkeä salaliitto, nehän ovat populaarikulttuurin todistuksen mukaan yleensä vastuussa kaikkein ällöttävimmistä asioista (esimerkiksi naisten ylläpitämä rahka-salaliitto tai hammaslääkäreiden salainen miljardituki cola-juomien valmistajille).

Mittani tuli jotenkin täyteen, kun uutiset alkoivat kertoa Windowsin tuoreimman Ison Päivityksen aiheuttaneen kaikenlaista sotkua ja jopa tiedostojen pysyvää tuhoutumista. Antakaa jo olla! Lopettakaa riehuminen, istukaa alas, ei yhtään päivitystä ennen kuin minä annan luvan! Palataan Windows 7:n Pro-versioon, se riittää meille kaikille, monipuolinen ja vakaa (ja Vapaakenttä oletusarvona). CCleanerin versio v5.49.6856 ei tee mitään sellaista, mitä ei tehnyt jo versio v5.49.1074 tuhat vuotta sitten. Käytännön kokemus on, että aniharvoin päivitys tuottaa havaittavaa etua, mutta aivan liian usein sotkua, kun kaikki tuttu on mainostoimiston kivojen poikien neuvosta siirretty aivan uuteen, jännään paikkaan, jota ei sitten millään opi muistamaan! Voi juku!

Jatkossa haluaisin jokaisen päivitystyrkytyksen yhteydessä kuulla ilman kapulakieltä, minkä rikkinäisen asian päivitys korjaa ja minkä hyödyllisen asian se tekee paremmin tai edes nopeammin kuin aikaisemmin. Nykyään joutuu jopa sen kerran kun television äärelle erehtyy, vastaamaan erilaisiin ohjelmistopäivityspyyntöihin klikkaamalla OK noin miljardi kertaa ja unohtamalla jo, mitä oli ajatellut siinä ruudun äärellä tehdä. Herätys! Päivitys onnistui! No voi kun kiva! Nyt varmaan minunkin surkea elämäni sujuu paremmin kuin ennen, kiitos tuon vaatimattoman, pyytämättä toimitetun korjatun koodinpätkän.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Jos Bernie Sanders olisi...

... ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi, antaisin hänelle hyvin mielelläni ääneni. Bernie Sandersin vaalikampanjastaan kirjoittama Mahdollisuuksien maa (Into 2018) ei yllättäen ole niin vanhentunut kuin voisi kuvitella. Itse asiassa se on harvinaisen hyvin ajan tasalla kuvatessaan Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän painajaista ja ainoata tietä siitä ulos. Kun sitoutumaton Sanders melkein kampitti Hillary Clintonin valmiiksi kivetyn tien ehdokkaaksi (kuvitellun punaisen maton kulun presidentiksi mokasi puolue ihan itse), tuloksena oli muodollisesti katkera tappio. Mutta kuten Sanders itse muistuttaa, missään vaiheessa ei ollutkaan kysymys hänestä vaan poliittisesta vallankumouksesta.

Tämän kirjan suomentaminen oli tarpeen, koska aivan kuten Yhdysvalloissa, myöskään meillä valtamedia ei ole vaivautunut pitämään esillä Sandersin esiintymisten myötä keskusteluun tarjottuja aiheita. Toki Yhdysvalloista kirjoitetaan myös kriittisiä tekstejä ja Sandersin vallankumous saa Suomessa ilman mitään ponnistelua paljon kannatusta ihan siitä syystä, että täällä monet hänen vaatimansa uudistukset ovat toteutuneet jo aikaa sitten. Mutta vaikka Yhdysvaltain ongelmat kaikki ongelmat eivät ole Suomen ongelmia, välillisesti ne koskettavat meitä. Sen lisäksi moni asia on myös Suomessa menossa samaan huonoon suuntaan kuin Yhdysvalloissa.

Sandersin kirja on suomalaiselle tarpeellinen tietopaketti, koska se kuvailee asiat alistetun kansan näkökulmasta, joka ei juuri koskaan saa todellista sanansijaa meilläkään. Sandersin analyysi perustuu pitkäaikaiseen työhön paikallisella (Burlington, Vermont) ja kansallisella poliittisella tasolla edustajainhuoneessa. Sandersin pitäisi ikänsä puolesta olla jo reilusti eläkkeellä, mutta minkäs teet kun taistelu on kesken ja Yhdysvaltain "edistykselliset" (progressive) voimat tarvitsevat hänen kokemustaan ja ällistyttävän kärsivällistä, maltillista ja samalla vallankumouksellista esiintymistään. Sandersilla on karismaa ja viesti juuri niille ihmisille, joiden äänillä Donald Trump luikerteli Valkoiseen Taloon (hän sai 3 miljoonaa ääntä vähemmän kuin Clinton). Sanders olisi epäilemättä lyönyt Trumpin selvästi, mutta sitä ei valitettavasti päästy kokemaan.

* * *

Vaikka Sandersin kirja kattaa koko hänen poliittisen ohjelmansa, hän palaa uudelleen ja uudelleen muutamiin teemoihin, joiden hän näkee tuhoavan sen demokraattisen yhteiskunnan, johon moni edelleen uskoo. Ykkösuhkana Sanders näkee ja nimeää ne superrikkaat, jotka ovat halukkaita ostamaan sen poliittisen vallan, jota niille ei demokratian pelisääntöjen mukaan koskaan voisi eikä pitäisi olla. Sandersin kuvaus läpikotaisin korruptoituneesta järjestelmästä on puistattava. Päättäjät ovat miljonäärejä, jotka tottelevat isäntiään eli miljardöörejä, jotta voisivat tavoitella samaa asemaa. Toki järjestelmään mahtuu muutama Sandersin kaltainen sitoutumaton ja lahjomaton kansan edustaja, mutta ei riittävästi. Superrikkaiden ylivallan kumoamista Sanders pitää kaikkien muitten askelten ehtona, koska juuri rikkaimmat estävät päättäjänukkearmeijansa kanssa köyhempien aseman parantamisen.

Muita keskeisiä esteitä hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä - siitähän Sandersin vallankumouksessa on pohjimmiltaan kysymys - ovat vaalirahoituksen lisäksi mm. vapaakauppa, joka hyödyttää vain suuryritysten omistajia, eriarvoistava koulutusjärjestelmä, rakenteellinen rasismi, muutamiin käsiin kasautunut mediavalta ja saman superrikkaiden porukan piittaamattomuus ilmastonmuutoksen torjunnassa. Sanders korostaa uudestaan ja uudestaan, etteivät Yhdysvaltain valtavat ongelmat köyhyyden ja syrjäytymisen alueella ole seurausta epäonnistumisista vaan ne ovat harkiten rakennettuja seurauksia prosessissa, jossa pääoma etsii koko ajan onnettomia, joilla työn voi teettää vielä vähän halvemmalla.

Sanders puhuu ja kirjoittaa kohteliaasti, mutta hänen viestinsä on äärimmäisen paljas, avoin ja raaka. Yhdysvalloissa on käynnissä yhden rikkaan prosentin sota loppuja 99 prosenttia vastaan. Arkinen esimerkki tästä sodasta ovat ne mielikuvitukselliset keinot, joilla republikaanipuolue kaikkialla missä vain siihen kykenee, etsii ja keksii keinoja, joilla vähennettäisiin äänestäjien määrää ja erityisesti estettäisiin muitten kuin hyvätuloisten valkoihoisten ihmisten äänestäminen. Suomessa äänestäjän täytyy vain käydä äänestämässä, valtio hoitaa kaiken muun. Yhdysvalloissa äänestämään haluava joutuu ponnistelemaan päästäkseen ensin rekisteröitymään äänestäjäksi. Se voi olla vaikeaa, kun rekisteröintipalvelua järjestetään vain virka-aikana yhdessä etäisessä palvelupisteessä. Sandersin kuvaukset ovat painajaismaisia. Yhdysvallat ei todellakaan ole sivistysvaltio.

* * *

Sanders on saavuttanut valtavan suosion erityisesti nuorten keskuudessa (- ja taisimme tuoreitten välivaalien tuloksissa nähdän jo tämän suosion seurauksia). Mutta miten hän kykenee pitämään yllä optimismia oloissa, joissa vastassa ovat kaikki superrikkaiden varat, rasistinen poliisi, täysin puolueellinen media ja kaksi valtapuoluetta, joista kumpikaan ei oikeasti aja tavallisen ihmisen asioita? Sandersin menetelmä on sinänsä ikiaikainen eli toiminta perustasolla, siellä missä ihmiset elävät. Hän korostaa ihmisten vilpittömän yhteistoiminnan arvoa ja voimaa. Hän on vanhanaikainen, mutta ainakin Yhdysvalloissa se näyttää olevan juuri oikea tapa puhua. Varsin niukka häviö demokraattipuolueen varakkaalle koneistolle nollasta lähteneellä kampanjalla on Sandersilta todella vahva näyttö.

Euroopasta katsoen Sandersin armeijan tehtävä näyttää toki mahdottomalta. Kysymys ei ole edes Davidista ja Goljatista, niin suunnaton on superrikkaiden valta yhteiskunnassa, jossa rikastumista on perinteisesti pidetty tavoitelistan kiistattomana ykkösenä. Myös sikäläisen median olematon kiinnostus kansalaisille tärkeitä asioita kohtaan tuntuu lähes toivottomalta vastustajalta. Kysymys ei ole siitä, että media puhuisi yhdellä - tällä hetkellä Trumpin - äänellä vaan siitä, että kun se tekee jotain muuta kuin kerää klikkauksia merkityksettömillä henkilöuutisilla, sen yhteinen tavoite on varmistaa superrikkaiden vallan pysyminen superrikkailla. Kochin 200 miljardin veljekset voivat halveksia Trumpia, mutta kyllä he tukevat myös Trumpin toimia, jotka kasvattavat heidän omistuksiaan entisestään.

Sandersin muodostaman uhan tajunneet oikeistovoimat yrittävät luonnollisesti leimata Sandersin eurooppalaisittain täysin kohtuulliset tavoitteet (kuten yksityisvankiloiden sulkeminen tai kuolemanrangaistuksen poistaminen) "kommunismiksi", mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä vuodesta 1945 täysin rutiininomaisesti heilutettu leimakirves on pahasti tylsynyt. Monissa kyselyissä vastaajien enemmistö on iloisesti kannattanut Sandersin "sosialismia", huusi laitaoikeisto mitä tahansa. Raaka rasismi ja muukalaisvihamielisyys eivät ole estäneet Yhdysvaltain demografista kehitystä kohti hetkeä, jolloin ns. valkoihoiset muodostavat alle puolet maan väestöstä. Ihonväri ei ihmisen näkemyksiä tietenkään säätele, mutta superrikkaat tietävät, että jos afroamerikkalaiset, latinotaustaiset, naiset ja nuoret saadaan äänestämään, Sandersin vallankumous tulee tapahtumaan vääjäämättä.


 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Etelärannan ja Hakaniemen välissä

Kun kuulin Anders Blomin kirjasta, en oikein tiennyt, mitä kannattaisi odottaa. Blomilla on taustaa sekä toimittajana, Eurofacts-viestintäfirman perustajana ja Perheyritysten liiton toiminnanjohtajana. Mitä ammattilobbari haluaa kertoa ja mitä ehkä ei? Veljeskunta : Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä (Gummerus 2018) perustuu Blomin tuoreeseen väitöskirjaan, mikä on perehtyneidyyden ja paneutumisen näkökulmasta hyvä juttu, mutta luettavuuden kannalta välttämättä ei. Ehdottomasti kirja on otsikoitu herättämään vääriä odotuksia jonkinlaisesta paljastuskirjasta, joka laittaa Suomen superlobbarit sekä framille että armottoman läpivalaisun kohteeksi. Todellisuudessa kyseessä on tieteellinen tutkimus Suomen korporatiivisesta kolmikantajärjestelmästä (hallitus - elinkeinoelää - ay-liike) ja sen puitteissa harjoitetun lobbaamisen roolista ratkaisuissa.

Blom on jättänyt monia kiinnostavia näkökulmia pois (Natosta ei puhuta ollenkaan, ei myöskään presidentin roolista), mutta silti kirja on pikavoittoja hakevalle tuskallisen paksu. Kulkua hidastaa edelleen se, ettei Blom ole joko halunnut tai osannut tehdä eroa väitöskirjan ja sen pohjalta tehtävän suuren yleisön tietokirjan välillä. Kirjoittaja ei anna lukijalle mitään vinkkiä siitä, milloin pitäisi kohotella kulmia tai hämmentyä aivan uudesta paljastuksesta. Veljeskunta on kuin täyslihasta tehty makkara; ehtaa tavaraa mutta samaa pötköä alusta loppuun. Blom tietää valtavasti, mutta ei hän tarinaa kyllä pahemmin osaa kertoa. Lukemista ei auta sekään, että kiireen tai välinpitämättömyyden takia tekstiin on jäänyt aika paljon turhia kirjoitus- ja kielivirheitä.

Jos kuitenkin unohdamme odotukset ja otamme Veljeskunnan sellaisena kuin meille tarjotaan, lukija voi ainakin todeta tietämyksensä lisääntyneen melkoisesti. Kuvaamansa veljeskunnan sisäpiiriläisenä Blom kertoo - ja uskaltaa kertoa - paljon sellaista, mikä on tähän asti pidetty tietoisesti tai luonnostaan poissa julkisuudesta. Osa tästä tiedosta on vähämerkityksistä, osa taas kytkeytyy vallankäytön ydinkysymyksiin. Lukijalta edellytetään kyllä melkoista Suomen poliittisen historian hallintaa, jotta sivu sivulta putoavat nimet ja tapahtumat pysyvät hallinnassa. Myönnän, että välillä on itsellä tässä suhteessa tiukka paikka ja Wikipediasta piti tarkistaa taustatietoja.

* * *

Vaikka Blom ei harrasta tietoisia paljastuksia, löytyy kirjasta paljon sellaista, mitä ei perinteisesti ole ääneen sanottu tai myönnetty. Tällainen on esimerkiksi kaikkien muiden liittoutuminen kommunisteja vastaan niin pitkälle, että vuori- ja kauppaneuvokset intoutuivat rahoittamaan demareita, jotta nämä varmasti onnistuisivat torjumaan kommunistien pääsyn ay-liikkeessä päättäviin asemiin. Blom toteaa varsin suoraan, että TUPO-järjestelmä luotiin kommunistien toiminnan patoamiseksi. Tämä "salainen sisällissota" muuttui eräässä mielessä julkiseksi vasta siinä vaiheessa, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA perustettiin 1975 ajamaan avoimesti ja häpeilemättä omistajien etua.

Blom kuvaa myös raadollisesti sitä liittoa, joka tosiasiallisesti syntyi SDP:n ja elinkeinoelämän välillä viimeistään siinä vaiheessa, kun Kalevi Sorsa ohjasi demarit EVA:n linjoille ja hyväksytti kolmikantakorporatismin vallitsevaksi ajattelutavaksi myös ay-liikkeen ja maltillisen vasemmiston keskuudessa. Kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK perustettiin vuonna 2005, suomalainen järjestelmä asemoitui myös maantieteellisesti Etelärannan ja Hakaniemen varaan. Samalla se poliittinen lobbaustoiminta, jota puolin ja toisin oli pitkään harjoitettu, muuttui enemmän tai vähemmän systemaattiseksi.

Veljeskunta on ollut nimensä veroinen. Anders Blom joutuu kirjoittamaan naisen nimen ensimmäisen kerran vasta sivulla 184, eikä tahti siitä juuri muutu. Lobbaus on Blomin mukaan aina ollut miesten maailmaa, aivan kuten elinkeinoelämä on ollut miesten hallitsemaa. Tuntuu myös siltä, että Blom syyllistyy harvojen toimissa keskeisesti mukana olleiden naisten jonkinasteiseen unohdukseen, heille ei yksinkertaisesti riitä minkäänlaista huomiota.

* * *

Muutamia suuria tarinoita Blom käy systemaattisesti läpi kuten Suomen liittämisen EU:hun ja rahaliittoon sekä hiukan yllättäen myös lähinnä alueellisesti tärkeän telakkateollisuuden kohtalonhetkiä. Se kyllä kertoo enemmän teollisuuden korruptiosta kuin korruptiosta, mutta omalla tavallaan kiinnostavaa, erityisesti siksi, että eräänä keskushenkilö on nykyinen Helsingin pomo Jan Vapaavuori. Meitä kaikkia koskettavat EU- ja emu-ratkaisut Blom selostaa koruttomasti, ollenkaan peittelemättä siten, miten päätökset tehtiin ensin pienessä sisäpiirissä ja sitten ruvettiin miettimään, miten ne saadaan tungettua kansalaisten kurkusta alas (Nato-kampanjan poisjättö selittyy ehkä sillä, että sen kohdalla kansalaisten lobbaus ei ole ainakaan vielä onnistunut).

Blom kuvaa kiehtovasti sitä, miten elinkeinoelämä sai EU-jäsenyyttä vastaan hangoitelleet poliittiset voimat, ennen muuta keskustan, puolelleen. Kansanäänestykseen päätettiin turvautua, koska oli vähän pakko ja kun äänestykset pystyttiin pohjoismaissa junailemaan niin, ettei dominoefektiä syntynyt (Norja äänesti arvatun ein viimeisenä). Paljon karumpaa oli rahaliiton läpirunnominen. Poliittinen eliitti totesi, että kansalta ei voi kysyä, koska se ei luovu markasta. Edes eduskuntaa ei päästetty varsinaisesti päättämään, vaan homma hoidettiin eräänlaisella ilmoitusmenettelyllä. Eliitti ajoi kansalaismielipiteen yli törkeästi, mutta Blomin mukaan kukaan sisäpiirissä ei empinyt tai tuntenut katumusta. Demokratiahan on eliitille harkinnanvarainen väline.


Anders Blom ei pahemmin moralisoi muutenkaan lobbareitten työhön liittyvää ilmeistä demokratiavajetta, se kuuluu ns. asiaan. Blom on kuitenkin päätynyt pitämään suomalaista korporaatiojärjestelmää jollain lailla epäilyttävänä ja haluaisi heikentää sen valtaa suhteessa eduskunnan vallankäyttöön. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Blom moittii melko suoraan ns. pyöröovi-ilmiötä eli liian nopeata ja helppoa puolenvaihtoa korporaation sisällä. Sen Blom haluaisi tiukemmin säännellyksi ja karenssiajat pidemmiksi. Myös Nokian huippuvuosina saamaa valtaa Blom tuntuu kritisoivan ja varoittavan moisen seurauksista. Mutta kovin syvälle veljeskunnan luuhun ei Blomin hammas pureudu, hän ei halua keikuttaa venettä liikaa. Ammattilobbari on silti sitä mieltä, että eettisiä menettelytapasääntöjä olisi meillä syytä kehittää. Suomi kun on edelleen jonkinlainen lobbareitten Villi Länsi.




 

lauantai 27. lokakuuta 2018

Ovellaseisoskelijat + Redi for exit

Jos et halua lukea marinaa toisten elämää hankaloittavista tyypeistä, lopeta alkuunsa. Tämä tuplateksti valittaa nimittäin sekä ihmisistä että ihmisten tekeleistä.

Me kaikki tunnemme tämän ärsyttävän tyypin. Hyvin usein hän on nuori tai nuorehko mies, usein reppu selässä, joka tapauksessa vähää tilaa muilta vievä. Hän ei liikennevälineeseen tultuaan siirry käytävällä pidemmälle tai mene kiltisti istumaan, vaan jää rennosti notkumaan juuri siihen kohtaan, mistä poisjäävien ja sisääntulevien pitäisi kulkea. Ehkä hitusen yllättyneenä hän sitten koko matkan ajan väistelee ohi tunkevia ihmisiä eikä ole näkevinään kiukkuisia ilmeitä. Usein tuntuu siltä, että näiltä tyypeiltä puuttuu sekä tilannetaju että muitten ihmisten huomioon ottamisen kyky (tai halu, tai molemmat).

Samat tyypit pysähtyvät liikennevälineestä poistuessaan heti oven ulkopuolella, sytyttääkseen kuvottavan savukääryleen tai tehdäkseen jotain muuta vain itselle tärkeää. Ja taas tungetaan ohi ja kiristellään hampaita. Siinä missä nämä tyypit ovat sietämättömän itsekeskeisiä, mutta ohi tunkevat olemme sietämättömän tuppisuisia. Meidän pitäisi kailottaa kovalla äänellä "voisitko ystävällisesti siirtyä pois siitä ovelta, haittaat muiden liikkumista!" mutta sen sijaan tyydymme mulkoilemaan. Minäkin useimmiten, vaikka en aina. Kun sanon ääneen, mikä olisi järkevää ja muut huomioon ottavaa, saan osakseni "katseita". Minusta tulee häirikkö, koska vaikka tuo ovellaseisoskelija on ärsyttävä, hän ei sentään riko suomalaisen joukkoliikenteen pyhintä määräystä: älä koskaan sano mitään ääneen.

* * * 

Tein ystäväni Karin kanssa tutkimusretken Kalasatamaan sijoitettuun kauppakeskus Rediin. Meillä oli etukäteen kielteinen, epäilevä asenne, joka palkittiin runsain vahvistuksin. Käynti oli tympeä kokemus logon muotokielestä keinotekoiseen "vanhan eurooppalaisen kantakaupungin ihmisen kokoiseen tunnelmaan". Seikkailumme alkoi bussin 58 pysäkiltä, josta johtaa sisuksiin yksi ovi, päällään iso numero 3. Sisällä ainoa reitti ei kuitenkaan vie kerrokseen 3, vaan on ensin mentävä kerrokseen 2 ja sieltä kerrokseen 3, jos sinne on menossa. Tämä näyttääkin olevan Redin suunnittelijoiden perusidea: mikään ei noudata arkilogiikkaa, ihmisen intuitiota, vaan kaikki on täytynyt tehdä jotenkin toisin.

Redi on ikävän keskeneräinen. Sisältöä odottavat tyhjät myymälätilat ovat aina masentavia, oltiin sitten Itiksen Eastonissa tai Redissä. Nämä paikathan ovat sataprosenttisesti kaupallisia tiloja, jotka ilman sitä kaupallista yrittäjää ovat sataprosenttisesti kuolleita tiloja. Käydessämme perjantai-iltapäivänä oli myyjiä luultavasti enemmän kuin ostajia, mutta sehän ei ole meidän murheemme. Kaikkien kauppakeskusten sisältähän löytää nykyään samat ketjuyrittäjät, joten jos ei kiinnitä huomiota Redin pyöreisiin kulmiin, voisi suurimman osan ajasta kuvitella olevansa Espoon Sellossa.

Jossain Redin liepeillä on myös alueen asukkaille tarkoitettu terveysasema. Sattumalta heti kärkeen törmäsimme asukkaaseen, joka epätoivoisesti etsi kulkua tähän ei-kaupalliseen palveluun. Mekin kiinnostuimme tästä pahamaiseisen vaikeasta tehtävästä, mutta kylttejä aikamme seurattuamme jouduimme toteamaan, että tekniikan tohtorin ja filosofian maisterin yhteisillä kyvyillä emme saaneet muuta selville, kuin että ilmeisesti - asiaa ei missään suoraan kerrottu - se terveysasema ei sijaitsekaan itse Redissä vaan jossain sen liepeillä. Viimeiseksi vihjeeksi jäi nuoli oikealle, missä suunnassa ei ollut mitään lisävihjeitä. Toivottavasti terveysasemaa tarvinneella oli parempi onni ja vahvempi motivaatio. Meidän puolestamme opasteiden suunnittelijat ja toteuttajat voisi saman tien siirtää muihin tehtäviin.

* * *

Ovillaseisoskelijat ja muut muista piittaamattomat persoonat sentään joskus poistuvat liikennevälineestä, mutta Redi tuskin ihan nopeasti on purkukunnossa. Siihen on satsattu valtavasti rahaa - arkkitehditkin ovat tiettävästi olleet italialaisia, joille Suomen puolivuotinen kaamosräntävuodenaika ei ehkä ole ollut päällimmäisenä mielessä. Redin katolle kasattu Bryga eli kattopuutarha sekä reitti yli liikennevirran tuntui kauniina syyspäivänäkin aika kalsalta. Luultavasti sen käyttö tuleekin rajoittumaan noin 3-4:ään lämpimimpään kuukauteen. Sieltä sitä voi tiirailla, valmistuvatko viereisen pilvenpiirtäjän ylimmät kerrokset koskaan.

Iskulause "ihmisen kokoinen" on tietenkin puhdasta kaupallista hölynpölyä. Mikään Redissä ei ole "ihmisen kokoista" vaan kaupallisen toiminnan ehdoilla rakennettua keinotekoista "tunnelmaa". Redi on jo sinällään aivan liian suuri ihmiselle, eikä mainosmiesten idea antaa kaupallisen megaliitin osille Helsingin slangista pöllittyjä "meriaiheisia" nimiä kuten "Stadi", "Sköne" ja "Bryga" taida ihan nykynuorisoa puhutella. Mekin 1949 syntyneet jouduimme kaivamaan sköneä aika syvältä. Ainakaan vanhan slangin käyttö ei mitenkään helpota suunnattoman, sekavan ja suljettujen näkymien hahmottamista. Ainoat paikat, joissa selkeästi tietää missä on, ovat rakennukset yhdistävät kulkusillat. Heti kun solahtaa jommallekummalle puolelle, on nopeasti ei-missään.

Edellä oleva hapan kommentti ei ole objektiivinen. En pidä kauppakeskuksista, en ylipäätään pidä kaupallisesta toiminnasta. Mutta kun sinänsä tympeään ostotyrkyttämiseen yhdistyy todella huonosti onnistunut opastus ja liikkumisen logiikka (onnistuneessa ihminen löytää intuitiivisesti sinne minne pitää mennä), mieliala laskee väistämättä. I Sicilianon annokset olivat maistuvia, mutta kun porcini-annoksessa on hädin tuskin muutama herkkutatin osaksi tunnistettava hiutale, oikein mitään ei ole tehtävissä. Redin purkaminen tuskin tulee kysymykseen, joten omalta kohdaltani ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysyä jatkossa poissa. Saman päätöksen olen tehnyt myös Itiksen Eastonin kohdalla. En taida kuulua modernin kaupallisen ajattelun kohdeyleisöön.

 

maanantai 22. lokakuuta 2018

Hossan luonto on hiljaisuus

Kainuun pohjoisimmassa nurkassa sijaitseva Hossan erämainen alue on tärkeä paikka. Olen kokenut siellä ainutlaatuisia elämyksiä 1970-luvulta lähtien, mm. elämäni ensimmäiset revontulet ja muhkeat korvasienisaaliit. Suhtauduin uutisiin Hossan saamasta kansallispuiston asemasta ristiriitaisesti. Päätös tietysti varmisti alueen pysymisen meidän kaikkien käytössä. Toisaalta se sisältää kohtuuttoman suuren turismin siemenen, jonka kasvun mitoista kukaan ei vielä tiedä. 

Nyt on luontokuvaaja ja matkailuyrittäjä Lassi Rautiainen kustantanut Rautiaisen omiin valokuviin perustuvan pienikokoisen kirjan Hossa (Arcticmedia 2018). Se edustaa valitettavasti juuri sitä maailmaa, jonka en itse haluaisi koskaan Hossaan asettuvan. Täyteen pakattua matkailuyrittämisen hösötystä, joka ei anna Hossan erämaaluonnon puhua itse puolestaan, vaan jonka täytyy käyttää kymmeniä sivuja valokuviin avajaisiin osallistuneesta presidenttiparista ja muista silmäätekevistä. Ikään kuin heillä olisi Hossan kanssa yhtään mitään tekemistä.

Kirjojen taitto on pitkälle makuasia, mutta kun tämä on minun blogini, voin yksinkertaisesti todeta, että nyt on onnistuttu tekemään kirja, jota ei voi lukea (kaksikielinen, surkean pieni fontti ja sekin pääosin vaalennettujen kuvien päällä niin ettei kummastakaan saa selvää) eikä juuri mielihyvällä katsoa (paljon pienikokoisia kuvia painopinta-ala tarkkaan hyödynnettynä ja liian pienessä formaatissa). Kyllähän Rautiaisella on hienoja kuvia ja jotkut niistä ovat päässeet kunnolla esillekin. Mutta vain muutamat. Kun on pitänyt saada tilaa loputtomille kuville turisteista kirjavissa asuissaan tekemässä sitä ja tätä aktiviteettia Hossan kulisseissa.

* * *

Edelliseen voi joku todeta, että miksi marista yhdestä kirjasta, kyllähän niitä maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa ongelmana on kuitenkin se, että Rautiaisen kirja on ainoa markkinoilla oleva Hossaa muuten kuin karttoina esittelevä julkaisu. Ihmisellä, joka ei alueesta mitään tiedä,  ei ole vaihtoehtona ottaa käteensä katsottavaksi tai luettavaksi jotain toista Hossaa vähemmän matkailuelinkeinon näkökulmasta tarkastelevaa opusta. Sellaista ei ole olemassa.

Voisin huitaista koko ajatukselle Hossan kaltaisen kohteen esittelemisestä kirjamuodossa. Eihän se ole edes mahdollista. Hossan luonnon hiljaisuus, karu pienimuotoisuus ja henkeä salpaava kauneus eivät koskaan voi siirtyä paperin pinnalle, kansien väliin. Onnistuneinkaan runo ei korvaa sitä, että itse menee sinne ja antaa luonnon kirjoittaa runot suoraan ihmisen mieleen. Parhaatkin kuvat antavat vain kalpean aavistuksen Hossan luonnon olennaisista puolista. Värikallion tunnelman voi kokea vain Värikallion tuntumassa, esi-isien työn luona.

En voi olla piittaamatta, koska niin moni ei vielä tiedä Hossasta yhtään mitään. Se on aina ollut meille kaikille, mutta varsinkin nyt kansallispuistona se tarjoutuu jokaiselle uteliaalle. Mutta herätteen täytyy tulla jostain ja kirjastossa on nyt vain tämä Rautiaisen kirja houkuttelemassa. Toivon tietysti olevani väärässä, mutta pahoin pelkään, että se houkuttelee Kainuun Disneylandistä kiinnostuneita enemmän kuin niitä, jotka vain haluavat olla luonnossa. Rautiaisen kirja pyrkii puhuttelemaan niitä, joille Hossakin olisi touhua, aktiviteettia, elämysten bongausta. Se on vähän surullinen ajatus.

* * *

Voi tietysti olla, että Metsähallitus teettää tai on jo teettämässä Hossasta "virallista" esittelyjulkaisua, jonka ei tarvitse tyrkyttää itseään Sauli Niinistön ja Jenni Haukion kuvilla vaan jossa luonto ja ihmisen rakentamat palvelut ovat neutraalisti paikoillaan antamassa lukijalle tilaa kiinnostua. Vaan eipä saatu tällaista julkaisua aikaiseksi kansallispuiston avajaisiin, mahdetaanko siis saada myöhemminkään. Kirjojen tuottaminen ei ole Metsähallituksen vahvinta aluetta.

Vaikka Värikallio ja Julma-Ölkky ovat ilmeisiä nähtävyyksiä, ne eivät ole tyypillistä Hossaa ollenkaan. Pääosin alue on pienimuotoista, vesien ihmiselle määrittelemää ja rajaamaa maisemaa, jossa kuikan laulu tai poron hiljainen liike näkökentän rajamailla ovat jo isoja tapahtumia. Enimmäkseen Hossan luonnossa ei tapahdu paljon mitään ja juuri siksi se on niin ainutlaatuinen. Muistutus kiireiselle ihmiselle siitä, miksi se kiire on itse aiheutettua, melkein aina tarpeetonta.

Olen varmasti lapsellinen, kun toivon Hossan pysyvän omana itsenään, hiljaisena ja tyhjänä. Itsekkyyttä se ei kuitenkaan ole. En käytännön syistä pysty olemaan Hossan vakituinen kävijä ja oleskelija, ja todella toivon suomalaisen luonnon ystävien löytävän sen maiseman ainutlaatuiset piirteet ja tunnelmat. Mutta ei turisteina, kiireisinä elämysmatkailijoina vaan ajan kanssa, hiljalleen. Hossan luonto on ajatonta, ja sellaisena se kannattaa myös nauttia.


torstai 18. lokakuuta 2018

Paljon puhetta propagandasta


Tartuin Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaan Propagandan historia : Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (Into 2018) uteliaana - ja laskin sen käsistäni hiukan hämmentyneenä ja vähän pettyneenä. Pitkänen ja Sutinen ovat ehtineet saada kaikenlaista aikaan kirjallisen luovuuden ja tietokirjoittamisen alalla, mutta kummallakaan ei ilmeisesti ole poliittisen historian tai viestinnän koulutusta eikä kokemusta näistä aihepiireistä kirjoittamisesta. Sen valitettavasti huomaa sekä kirjan rakenteesta että kirjoitustavasta. Kirjaa varten ei ole tehty omaa tutkimusta, vaan on luettu alan kirjallisuutta, josta erityisesti Philip M. Taylorin kirja Munitions of the Mind : A History of Propaganda from the Ancient World to the Present Day vuodelta 1995 tuntuu olleen keskeinen esikuva ja lukuisten sitaattien lähde. Ajoittain onkin sellainen tunne, että lukee opinnäytettä, jonka tarkoitus on osoittaa, että tekijät hallitsevat lähteiden ja lähdeviittausten moitteettoman käytön.

Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, mistä Pitkänen & Sutinen kirjoittavat vaan siinä, miten he aihettaan käsittelevät ja mihin johtopäätöksiin tai yleistäviin kiteytyksiin he ovat päätyneet. Jälkimmäisistä voi lyhyesti todeta, että eivät juuri minkäänlaisiin, vaikka kirjan nimenä on rohkeasti ”Propagandan historia”. Kirjoittajien tarkoituksena on oman ilmoituksen mukaan ollut tarjota ”kokonaiskuva mielipidevaikuttamisesta” ”historiallista reittiä” pitkin kulkien. Lukijan kannalta kirjan kronologia on kuitenkin hämmentävä, koska yleisen etenemisen keskeyttävät tuon tuostakin piipahdukset yksittäisiin ilmiöihin ja monesti kronologiasta suuremmin piittaamatta. Itse en luvattua kokonaiskuvaa saanut aivoissani syntymään.

Vaikka kirjoittajat jättävät propagandan määritelmän osittain avoimeksi - sinänsä järkevää kirjoittajien koulutustaustaa ajatellen - he ovat jakaneet propagandan historian karkeasti kolmeen vaiheeseen I. Retoriikan aika (30-vuotiseen sotaan asti), II Propagandan aika ja III Mainonnan aika. Jaottelu on aika kiistanalainen, eikä mielestäni kirjoittajilla riitä argumentteja perustella sitä väkevästi. Vaikuttaakin siltä, että juuri tähän ajalliseen jaotteluun on päädytty vain siksi, että näyttää "hyvältä", vaikka Pitkänen & Sutinen muistuttavat toistuvasti siitä, miten vaikeaa rajanveto propagandan ja ei-propagandan välillä on.

* * *

Näkemykseni olisi paljon vähemmän kriittinen, jos Into olisi julkaissut kirjan, jonka nimenä olisi ollut vaikkapa "Esseita propagandan historiasta". Esseistinen lähestymistapa sallii jättää langat irralleen ja singahdella mieleen juolahtavien perään. Essee-tyyppiseltä kirjoittamiselta ei myöskään odoteta systemaattista lähestymistapaa. Propagandan historia on minusta opinnäytteen ja esseekokoelman välimuoto, mutta tuskin "historia" siinä mielessä, että se toimisi systemaattisena johdatuksena propagandan monisyiseen maailmaan. Kirja tarjoaa kyllä monenlaista pohdittavaa ja ajalteltavaa, osittain juuri sen takia, ettei se ole  perinteinen ilmiön historiikki.

Kysymys propagandan määrittelystä ei ole vähäpätöinen, koska sen myötä pitkälle päätetään, mistä puhutaan, mistä ei. Kirjoittajat ovat piilottaneet oman määritelmänsä melko hyvin, mutta sivulta 20 voi löytää seuraavan muotoilun: "Propaganda on siis kommunikaatiota, joka manipuloi mahdollisimman tehokkain keinoin sille enemmän tai vähemmän suosiollisia massoja ja tekee sen tarkoituksellisesti, johonkin päämäärään pyrkien." Minusta näin voidaan sanoa kaikesta yhteiskunnallisesta viestinnästä, eikä määritelmä tarjoa käytännön välinettä jaotella yksittäisiä ilmiöitä, vaikka siihen kytkettäisiin kirjoittajienkin mainitsemia lisäedellytyksiä kuten propagandaa harjoittavan tietoisuus pyrkimyksestään tai propagandan näkeminen pyrkimyksenä toiminnan, ei niinkään mielipiteiden muutokseen.

Minusta Pitkänen & Sutinen eivät hahmota propagandan olemusta tyydyttävällä tavalla siksi, että he eivät tarkastele sitä yhtenä vallankäytön menetelmänä, vaan lähinnä viestinnällisenä innovaationa, jonka historia on sidoksissa teknisten ja yhteiskunnallisten keksintöjen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kun propagandaa ei sidota yhteiskunnallisen vallan analyysiin, siitä tulee jonkinlainen muuntelevan kielipelin kohde, humanistinen näyttelyesine. Minusta se on vakava virhe, jonka myötä Propagandan historia jää lukemistoksi, joka ei suoranaisesti johdattele ymmärtämään propagandan kovaa ydintä eli sen valtapoliittista käyttöliittymää.

* * *

Vaikka on periaatteessa mahdollista kutsua propagandaksi mitä ja kenen tahansa harjoittamaa manipulatiivista viestintää, on melko selvää, ettei tällaisella viestinnällä ole merkitystä, ellei sen takana ole vallankäytön motiivia, pyrkimystä päästä valtaan tai säilyttää haltuun jo saatu yhteiskunnallinen (poliittinen, taloudellinen, sivistyksellinen) valta ja hegemonia. Vallan ulkopuolella esiintyy kyllä propagandistista toimintaa, mutta sillä ei ole lähellekään samaa vaikutusta kuin vallankäyttöön kykenevien poliitikkojen, suuryritysten toimitusjohtajien, uskonnollisten johtajien tai kulttuuristen mielipidevaikuttajien toimilla.

Itse ajattelen, että propagandaan turvaudutaan, kun valtaan ei päästä käsiksi tai siitä ei pystytä pitämään kiinni suoraviivaisemmilla toimilla. Propaganda on suostuttelua tilanteessa, jossa suora pakottaminen arvioidaan tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta joko vaaralliseksi tai tehottomaksi - tai yksinkertaisesti riittämättömäksi. Propaganda on aina vallankäytön väline, joka edellyttää jonkinasteista sananvapauden käyttöoikeutta. Vahvinta propagandaa voi harjoittaa se, jolla on sananvapauden monopoli. Yksinvaltiaat, paavit ja sotapäälliköt voivat väittää ja tehdä mitä haluavat, propagandan tuella tai ilman sitä. Propaganda ei ole köyhän ja vallattoman ulottuvilla.

Kun propagandaa lähestytään vallan näkökulmasta, tulee tarpeettomaksi pohtia, harrastiko valtakunta X vai Y historian hurjinta propagandaa tai onko tämä tai tuo vaikuttaminen aitoa propagandaa vai ei. Propaganda ei ole itseisarvoista, sillä on vain välinearvoa. Siksi mikään moralistinen lähestymistapa - johon kyllä myöskään Pitkänen & Sutinen eivät sorru - ei vie pitkälle. Propagandaa on loppujen lopuksi vain kahta lajia, tehokasta ja tehotonta. Kysymys propagandan totuudellisuuden määrästä on toisarvoinen, koska propagandan arvon määrittelee sen harjoittaja tulosten perusteella, eikä ulkopuolisten arvioilla ole merkitystä, elleivät ne suoraan vähennä propagandan tehoa, kuten toki usein tapahtuu.

* * *

Propagandan keinovalikoiman muuntuminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde, joka kuitenkin edellyttäisi syvempää paneutumista harvempiin asioihin, kuin mitä Propagandan historia tarjoaa. Propaganda on tekemistä, ei teoriaa. Sen historia on tekojen historiaa, jossa lopullinen arvio voidaan usein tehdä vasta pitkän ajan kuluttua, joskus ei silloinkaan. Esimerkiksi uskonnollisen propagandan vaikutukset ovat hankalia tutkimuskohteita, koska uskomusten muutoksiin vaikuttavat muutkin asiat kuin pelkkä propaganda. Saattaisikin olla järkevää lähestyä asiaa kapeammista näkökulmista kuin Propagandan historiassa tehdään. Propagandan sisäisen logiikan ymmärtämistä edistäisi syventyminen, ei pintaliitoa tapahtumasta toiseen.

Poliittisen propagandan kohdalla eräs suurimpia ongelmia on riittävän neutraalin tutkimusotteen tavoittaminen. Jos lähtee siitä oletuksesta, että propaganda on tyypillistä vain yksinvaltiaille tai vastaaville, voi joutua nopeasti tutkimustradition kuplaan, jonka sisälle mahtuvat vain tarkkaan rajatut ilmiöt. Esimerkiksi koululaitosten rooli valtiollisen propagandan välittäjä on erittäin puutteellisesti tutkittu aihepiiri, samoin vaikkapa sanomalehdistön harjoittaman pitkän tähtäimen propagandan riippuvuus omistajien intresseistä. Monet aihepiirit ovat yksinkertaisesti perinteisen tabun suojaamia.

Edellä oleva melko ankara kritiikki Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaa kohtaan on syytä nähdä enemmän moitteena kirjan nimen valintaa ja siitä seuraavia mielikuvia kohtaan kuin tekijöiden haukkumisena. Uskon tekijöiden tehneen paljon töitä, mutta urakka on vaan ollut kohtuuttoman iso. Kokeneen kustantajan olisi pitänyt malttaa mielensä ja otsikoida Propagandan historia vähemmän vaativalla tavalla. Parhaassa tapauksessa tämä julkaisu ehkä silti muistuttaa siitä, miten vähän syvällistä tutkimusta propagandasta on ainakin Suomessa tehty ja miten pinnallisia monet propagandaan liittyvät ennakkokäsitykset ovat. Propaganda on läsnä meidän kaikkien elämässä aamusta iltaan, joten kyllä asiaan on syytä paneutua kunnolla ja riittävän monesta näkökulmasta.


PS Kirjassa on kaksi värikuvaliitettä, jotka tarjoavat värikkään näkymän joihinkin historiallisiin propagandakuviin. Mielestäni olisi kuitenkin ollut parempi sijoittaa kuvat mustavalkoisina tekstin yhteyteen havainnollistamaan sanottua. Ymmärrän tekniset ja kustannussyyt koota kuvat liitteeksi, mutta viestin välittymisen kannalta ratkaisu on onneton. Propadanga ei tietenkään ole vain kuvallista viestintää, mutta niin paljon se sitä on, että viestiä on vaikea kuljettaa kuvatonna.


lauantai 6. lokakuuta 2018

"Luovan alan" käsi veronmaksajan kukkarossa

Aina kun vantaalainen kokoomuspoliitikko Lauri Kaira kirjoittaa päätoimittamansa Gramexpressin sivuilla (nyt on silmien alla Kairan kirjoitus Väärä tieto kutistaa hyvitysmaksun numerossa 3/2018), veroja maksavien kansalaisten on syytä tarkistaa lompakkonsa sijainti. Sillä Kaira haluaa aina lisää rahaa. Ei tietysti itselleen, sehän olisi sopimatonta, vaan "luovalle alalle". Se on kiertoilmaisu muitten luovuudella voittoa tekevälle tekijänoikeusteollisuudelle (jatkossa teoteo), joka teeskentelee välittävänsä luovasta ihmisestä ja taiteilijasta.
 
Tällä kerralle olen ärtynyt Lauri Kairan vaatimuksesta, joka liittyy hallituksen tuoreeseen päätökseen leikata ns. kasettimaksua eli lähinnä musiikintekijöille maksettavaa hyvitystä siitä, että tekijänoikeuslain 12§:n mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksityiseen käyttöönsä muutama kappale laillisesti valmistetusta ja julkistetusta teoksesta. Sehän on jo tietoisesti unohdettu, että tämä laki säädettiin aikanaan ilman mitään hyvitysnäkökulmaa. Lain takaaman oikeuden rahastaminen keksittiin vasta kasettinauhurin myötä ja erilaisten digitaalisten muistien ilmaantuminen sai teoteon täysin riehaantumaan ihanista ilmaisen rahan mahdollisuuksista.

En mene historian yksityiskohtiin, mutta kun epäoikeudenmukaisen tallennusalustaan kohdistetun hyvitysmaksun tie nurmettui ja siirryttiin suoraan valtion budjettiin upotettuun hyvityssummaan,  teoteon ahmattien ongelmaksi tuli lakitekstin ilmaisu "kohtuullinen korvaus". Valtiovalta ratkaisi asian vaivojaan - ja ehkä rahaakin - säästääksen määrittämällä summaksi sen tason, jolla lain muuttamisen aikoihin korvauksissa oltiin eli 11 miljoonaan euroon. Teoteon puolella oltiin kauhistuneita, koska tuo 11 miljoonaa oli paljon vähemmän kuin summa oli ollut kultaisina vuosina, jolloin ihmiset vielä tallensivat telkkariohjelmia katsoakseen niitä myöhemmin ja teoteo saattoi periä veroa valokuvaajien lomakuvien turvakopioinnista.

* * *

Hyvitysmaksulaki lähtee siitä ajatuksesta, että "kohtuullinen korvaus" määritellään luotettavin selvityksin ja tutkimuksin, ei siis teoteon normaalilla menetelmällä vetämästä hihasta ulos jokin iso summa ja lisäämällä siihen perään nolla ja murheellisia ilmeitä alan surkean talouskehityksen symbolina. Valtiovalta ei vaan ole ollut kiinnostunut asiaa tutkimaan, koska summa halutaan tietenkin pitää mahdollisimman pienenä. Toisin kuin Lauri Kaira haluaisi, "luova ala" ei ole todellisuudessa valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja varsinainen kärkihanke. Kun valtiovaltaa ei voi suoraan haukkua ja solvata, Kaira hakee tukea sekä omasta puolueestaan (Raija Vahasalo) että oppositiosta (Pia Viitanen). Molemmat luonnollisesti tukevat Kairaa, eihän hän muuten olisi juuri heiltä kysynytkään.

Kaikki kuitenkin tietävät, että puhe "kohtuullisesta korvauksesta" on poliittista teatteria. Mikään tutkimustieto siitä, minkälaisia summia ehkä on teoteolta jäänyt saamatta kopioimisen mahdollisuuden takia, ei poista sitä tosiasiaa, ettei ilmaisulle "kohtuullinen" ole mitään objektiivista perustaa. Mitä tahansa asiasta päätetäänkin, ratkaisu on aina täysin poliittinen. Juuri siksi laki onkin kirjoitettu niin, ettei hyvitysmaksun suuruutta ole sidottu mihinkään oikeasti mitattavissa olevaan asiaan kuten vaikkapa musiikkiartistien keskitulon kehitykseen. Eduskunta on halunnut pitää hyvitysmaksun tason määrittelyn itsellään, vaikka se on puettu lakitekstissä pehmeään kankaaseen.

Vain rahasta kiinnostunutta teoteoa tällainen tietenkin ärsyttää tavattomasti. Budjettiperustainen hyvitysmaksu aikoinaan houkutti, koska se lupasi varmaa rahaa, jota ei tekniikan ja tallenteiden käyttötapojen muutos uhkaa. Toisaalta toki arvattiin etukäteen, että päättäjillä voi olla houkutus pitää summa mahdollisimman pienenä tai peräti pienentää sitä, vaikka summat sinänsä eivät koko budjetin tasolla isoja olekaan. Kun nyt on toteutumassa se pahin skenaario eli että hallitus haluaa pienentää "luovalle alalle" jaettavan ilmaisen rahan määrää, Kairan johtama lobbauskoneisto on täysillä.

* * *

Tuo lobbauskoneisto ei tietenkään voi julkisesti myöntää, että "kohtuullinen" on poliittisen harkinnan alainen asia. Siksi pidetään yllä mielikuvaa jostain "oikeasta" tasosta, joka tietenkin on aina paljon enemmän kuin mitä on saatu. Tämä "oikea taso" on tempaistu siitä samasta hihasta kuin kaikki muutkin teoteon julkisuudessa pyörittämät rahasummat. Miksi enemmän kuin 11 miljoonaa olisi sitä kohtuutta paremmin kuin hallituksen esittämä 9 miljoonaa? Kairan lobbauskärryn logiikka lähtee siitä, että veronmaksajan on hyvitettävä teoteolle se summa, jonka se oman väitteensä mukaan olisi saanut ilman tekijänoikeuslain pykälää nro 12, koska tuo summa kuuluu teoteolle. Kyllä, logiikka on sama kuin mafiapomolla, jonka mielestä kaikki ryövättävissä oleva "kuuluu" hänelle.

Oikeus tehdä kopioita yksityiseen käyttöön on aikoinaan säädetty sekä siksi, että mahdottomaksi valvoa tiedetty toiminta on järkevä säätää sallituksi, sekä yksityisen kopioinnin yleisen sivistyksellisen hyödyllisyyden takia. Eduskunta ei siis ole tarkastellut asiaa teoteon teoreettisten taloudellisten menetysten näkökulmasta. Se on myöhempien aikojen keksintö ja sidottu tekniseen kehitykseen. Se mitä Kaira & Co eivät missään tapauksessa halua ääneen mainittavaksi, on edellä mainitun kehityksen kulkeminen koko ajan yksityistä kopiointia vähentävään suuntaan. Vaikka kopioiminen sinänsä on tullut teknisesti helpommaksi, ylivoimaisesti vahvin trendi on tällä hetkellä suoratoisto verkon kautta. Se on varsinkin nuorempien keskuudessa vallitseva musiikin käyttötapa, johon ei sisälly enää minkäänlaista kopioinnin tarvetta.

Jos Lauri Kaira ei olisi teoteon yksisilmäinen lobbari, hän toisi reilusti esiin sen, että hyvitysmaksun perusteet ovat katoamassa, eivät lisääntymässä. Sen takia kysymys hyvitysmaksujen tason kohdalla on pikemmin se, onko kyseiseen korvaukseen muutaman vuoden kuluttua enää mitään oikeudellista perustetta. Kun kuuntelee nuorempien puheita, meille vanhuksille tärkeä "kotikopiointi" on käytännössä tuntematon, merkityksetön asia. Jos jotain ei saa verkosta, se ei ole kiinnostavaa. CD-levyjä voidaan ostaa eksoottiseksi lahjaksi tai tuen ilmaisuina, mutta ajatus teinistä itse poltettu CD-R kädessä on nykyään absurdi.

* * *

Koska teoteoa kiinnostaa vain raha, on todennäköistä, että jos lobbaaminen hyvitysmaksujen suurentamiseksi ei tehoa, ala siirtyy lobbaamaan jonkin muun veronmaksajilta kerättävän pakkoveron puolesta. Idea siitä, että teollisuus voi kerätä pakkoveroa joutumatta itse tekemään yhtään mitään on aivan liian houkutteleva pois annettavaksi. En tiedä, ryhtyykö Kaira seuraavaksi vaatimaan valtion kautta rojalteja suoratoistopalveluiden käytöstä vai prosenttiosuutta verkossa liikkuvista "luovista biteistä". Jotain vaatimuksia sieltä suunnalta kuitenkin tulee, jos hallitus ei helly, vaan todellakin pienentää hyvitysmaksusumman 9 miljoonaan.

Teoteon on onnistunut värväämään monet musiikintekijät propagandakärryjen kiskojiksi. Hyvin myyville artisteille noista hyvitysmaksumiljoonista jotain siirtyykin, joten lyhyen tähtäimen ansaintalogiikan perusteella Tuomari Nurmion kannattaa kiskoa Kairan kärryä. Aktiivisimmat musiikin kopioijat ovat aktiivisimpia harrastajia, jotka myös ostavat suurimman osan niistä levyistä, joita artistit tekevät. Tämä joukko kulkee kuitenkin vääjäämättä kohti hautaa ja sen tietävät myös päättäjät, jotka näitä hyvitysrahoja pohtivat. Leimautuminen Gramexin mannekiiniksi ei ehkä haittaa Nurmiota, mutta nuoremmille asia voi olla aivan toisennäköinen.

Meidän veronmaksajien into maksaa "hyvitystä" olisi paljon suurempi, jos voisimme olla varmoja siitä, että euroakaan ei mene "luovalle alalle" vaan pelkästään luoville yksilöille. Levy-yhtiö on kaupallinen yritys (melkein aina), joten sen talouden pönkittäminen verovaroin on silkkaa sosialismia, kuten myös kokoomuslaisen Lauri Kairan pitäisi ymmärtää ja myöntää. Mutta niinhän se menee, että jos "sosialismilla" voi lisätä omaa varallisuutta, se onkin ihan OK. "Luovan alan" kekseliäisyys "sosialismin" saralla onkin ollut paljon aktiivisempaa kuin perinteisellä poliittisella vasemmistolla. Ettei vaan tulisi Kairallekin loikkausehdotuksia?


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Rajaniemen helmiä sioille

Arvostan Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogiaa suuresti. Se yhdistää esteettömän mielikuvituksen, huumorin ja jännityksen kunnioittaen tieteiskirjallisuuden perinteisiä hyveitä mutta jäämättä niiden vangiksi. Kvanttivaras tarjoaa paljon ennen kohtaamatonta. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Rajaniemen uutuudesta Summerland, jonka Tero Valkonen on suomentanut (Gummerus 2018). Rajaniemen mielikuvitus on tallella, mutta jännitys on melkein kokonaan tavanomaista vakoojien maailman jännitystä. Huumori on lähes kokonaan kadonnut, joskin on helppo huomata ne muutamat kohdat, joihin Hollywoodin nikkarit sijoittaisivat katsomosta tirskahduksia kirvoittavat gaginsa.

Kvanttivaras on kirjoitettu scifi-älyköille selvästikin sillä ajatuksella, että kuka keksii huikeammin. Kesämaa sisältää omaperäisen kuvitelman maailmasta, jossa fyysinen kuolema on vain siirtymäriitti, mutta ei mikään päätepiste. Rajaniemen ektomaailmassa on paljon hienoja oivalluksia, vaikka kaiken sijoittaminen 1930-luvun lopun tekniseen ympäristöön selvästikin on kahlinnut kirjoittajan mahdollisuuksia. Hetkittäin on tunne, että vaihtoehtohistorian pyrkimys pitää yllä illuusiota mahdollisesta maailmasta muuttuu itsetarkoitukselliseksi näyttelykierrokseksi.

Myös kirjan ihmiset ja ihmissuhteet ovat yllättävän perinteisiä, vaikka taustalla on radikaalisti uusi suhtautuminen kuolemaan. Ei voi välttyä tunteelta, että se, minkä Kvanttivarkaan kekseliäs maailma piilotti taitavasti, näkyy Kesämaassa ideoiden ja ihmiskuvausten eriparisuutena. Tuntuu kuin Rajaniemi olisi kokenut velvollisuudekseen kirjoittaa myös perinteistä kovaksikeitettyä dekkaria ankeine ihmissuhteineen, vaikkei ole sen parissa aivan kotonaan.

* * *

Pahimmin pettää ainakin omat odotukseni kirjan poliittinen vai pitäisikö sanoa ideologinen yksitotisuus. Yhtäällä ovat brittiläiset, yläluokkaiset mahtailijat, jotka kuitenkin ovat hyviksiä, vaikka olisivat kuinka kieroja pahiksia. Sitten on Neuvostoliiton "leninistejä", jotka ovat tavallaan hyviksiä, vaikka ovatkin pahiksia. Ja sitten on - yllätys yllätys! - Stalinin johtamia "stalinisteja", jotka tietenkin ovat pelkästään pahiksia. Luulin pitkään, että Rajaniemi kiepsauttaa mustavalkoisen maailmansa palaset täysin uuteen asentoon jossain vaiheessa, mutta tätä ei koskaan tapahdu. Kirja on kirjoitettu lukutaitoiselle jenkille, jonka käsitystä maailman hyvistä, pahoista ja rumista ei ole mitään (taloudellista) syytä horjuttaa. 

Toinen suuri pettymys itselleni oli, että Rajaniemi on jättänyt kirjansa maailmasta kokonaan pois uskonnollisten yhteisöjen roolin. Se olisi tietenkin monimutkaistanut kirjan asetelmaa, mutta ennen muuta se olisi tuonut mukaan kysymyksen siitä, miten vahingossa löytynyt "tuonpuoleinen" suhteutuu kuvitelmiin jumalista. Ehkä Rajaniemi on pelannut varman päälle ja jättänyt uskonnon varmuuden vuoksi pois. Eurooppalaiselle lukijalle se kuitenkin näyttäytyy isona reikänä, jonka kohdalla ei ole yhtään mitään. Neuvostoliittolaisten supertietokoneen kuvaaminen uudeksi jumalaksi ei paranna tilannetta hiukkaakaan.

Kesämaa on muuten kuin Hollywood-tuotantoon tarkoitetun kansainvälisen jännärin käsikirjoitus, mutta "tuonpuoleisen" tapahtumia lukuun ottamatta se jättää täysin hyödyntämättä mahdollisuuden näyttää juonen kannalta keskeiset Neuvostoliitto ja Espanja tässä vaihtoehtohistoriassa. Ennen muuta itse "tuonpuoleinen", siis se "Kesämaa" jää muutaman pikaisen piirron varaan. Niin voi tehdä vain kolmiosaiseksi tarkoitetun elokuvan ensimmäisessä osassa, joten kai tässäkin on pohjustettu jatko-osia, joissa Kesämaahan sitten paremmin tutustutaan. Minä en ole innostunut tällaisesta paukkujen säästämisestä.

* * *

Rajaniemen kuvittelemassa maailmassa ei ole Yhdysvaltoja, ei Kiinaa eikä varsinkaan Hitlerin Saksaa. Se on tietenkin sallittua, mutta jättää tunteen maisemasta, joka on jätetty tahallaan suttuiseksi, ettei sitä tarvitse piirtää tarkasti. Itse asiassa varsin harvat kirjan asiat sitovat sen tapahtumia meidän tuntemaamme historiaan. Espanjan sisällissota, Franco, Stalin, Lenin - kaikki muu on ajatonta brittiläisen luokkayhteiskunnan ja misogynian kevyttä kritiikkiä ja "tuonpuoleisen" keksinnöillä leikkimistä. Sitä ei voi kiistää, että Rajaniemi on taas ollut erittäin kekseliäs ja monet hänen rakentamistaan ideoista ovat aidosti kiehtovia. Tuntuu vaan siltä, että ne menevät hyvisten ja pahisten välisessä perinteisessä taistelussa jotenkin hukkaan.

Lukemani kirjaston kappale on luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Se on hiukan totta, mutta enimmäkseen ei. Rajaniemi on halunnut kokeilla voimiaan vakoilujännärin parissa kokonaan hylkäämättä tieteiskirjallisuuden tarjoamaa vapautta. Tällaiset hybridit ovat herkästi pilaantuvaa lajia, enkä itse ollut lopputulokseen ihan tyytyväinen. Rajaniemi tuhlaa hienot ideansa tavanomaisuuden markkinoille. Siksikin tämä on helmiä sioille.

Surullisinta ehdottomasti on, että kun sitä ehti kolmen Kvanttivarkaan kanssa odottaa jatkuvia yllätyksiä, Kesämaa on niiden suhteen suorastaan pihi. Kirjan käänteet ovat kaikki sellaisia, jotka eivät pudota pop cornia suuhunsa tunkevaa leffankatsojaa kärryiltä - vaikka juuri se Rajaniemen kirjan pitäisi tehdä. Kukaan ei ylläty siitä, että yksi päähenkilöistä on toisen avioton poika. Ja pitäisi nähdä valkokankaalta, kun eräs roolihahmo muuttuu ihmisestä suunnattoman tuhoisaksi ektotankiksi, että sitä edes vähän hätkähtäisi. Mutta tietenkin Kesämaa saa jatko-osia, ehkä trilogia on tästäkin tuleva. Ehkä sitten katse avautuu hiukan laajemmalle, "Niittäjät" tulevat oikeasti esiin ja Stalin onnistuu tihutöissään. Niitä odotellessa emme kuitenkin säästele hengitysliikkeissä.


lauantai 29. syyskuuta 2018

Theel

Tähän kirjaan tartuin uteliaana, koska Henry Theel on suomalaisen iskelmän historian kovimpia nimiä. Pertti Mustosen yhdessä Maarit Tyrkön kanssa kokoama Köyhä laulaja ja laulajan poika : Henry Theelin elämää duurissa ja mollissa (Docendo 2018) ei kuitenkaan vastaa ollenkaan sitä, mitä minä ns. taiteilijaelämäkerralta odotan. Tämä on tavallaan yllättävää, sillä laulajan poikapuoli Pertti Mustonen on tehnyt pitkän uran Helsingin tiedotuspäällikkönä ja Maarit Tyrkkö toimittajana. Kummastakaan ei silti ole ollut elämäkerran kirjoittajaksi.

Vaikuttaa siltä, ettei kukaan ole ollut valmis tekemään kunnollista tutkimustyötä, vaan on tyydytty siihen, mitä ulottuvilla jo on. Tämä ei ole sinänsä kohtalokasta, paikka paikoin välittyy ajankuva oikein hyvin ja iskelmälaulajan maailma sotaa käyvässä ja sodan jälkeisessä Suomessa herää hetkittäin eloon. Ongelma on siinä, että Henry Theelistä ei tällä menetelmällä ole riittänyt aineistoa normaalin kirjan mittaan. Mustosen ratkaisu on ollut kirjoittaa samaan niteeseen omat elämänvaiheensa Henry Theelin rinnalla. Hetkittäin tämäkin ratkaisu on tuottanut mielenkiintoisia tuloksia, mutta jotenkin kokonaisuuden kustannuksella.

En tiedä, mikä Maarit Tyrkön rooli on käytännössä ollut. Kirja kuitenkin on selkeästi kustannustoimittamaton ja keskeneräinen. Teksti on sujuvaa ja suomen kieli hyvää, mutta Mustonen ei ole hallinnut muistoja ja muuta aineistoa kunnolla, vaan asiat toistuvat hiukan eri muodoissaan, kronologinen eteneminen väistyy ajoin ilman mitään erityistä syytä ja kirjan rytmi - sitä ei oikein ole. Plussaa henkilöhakemistosta ja erityisesti Harri Hirven jo 2000-luvun alussa tekemästä perusteellisesta diskografiasta. Lähdeluetteloa ei ymmärrettävästi ole.

* * *

Kun kirja on kirjoitettu erittäin subjektiivisesta pojan näkökulmasta, muutamat ulkopuolisen (Tyrkkö?) silmin kirjoitetut jaksotkaan eivät nosta kirjaa pinnalle asti. Kyllä se Henry Theel ihmisenä ja osittain laulajanakin esiin piirtyy, mutta loppujen lopuksi aika pinnallisesti, toisten silmien kautta katsottuna. Vaikka "köyhä laulaja" on kirjan punainen lanka, hän on liian paljon myös sivullinen, pojan muisteluiden kautta vain hämärästi näkyvä hahmo. Unenomaista tunnelmaa lisää ajoittainen epätietoisuus siitä, kuka oikeastaan on äänessä. Pertti Mustonen nimittäin kirjoittaa itsestään välillä kolmannessa persoonassa.

Kirjaa on yritetty myydä antamalla ymmärtää sen kertovan karulla tavalla Theelin ryyppäämisestä ja naisten kanssa rellestämisestä. Minusta se on harhaanjohtavaa mainontaa. Asiat mainitaan, mutta vain ohimennen. Moneen kertaan jankattavalle sanonnalle "salkku ja mulkku" löytyy katetta vain ensimmäisen sanan osalta; Theel kantoi nahkaista nuotteja ja laulujen sanoja sisältänyttä laukkuaan aina mukana. Siitä, että Theel oli neljästi naimisissa, ei kirjan perusteella voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin että näin se elämä joskus menee. Ei ole laulajan poika isänsä törttöilyistä paljon tiennyt, eikä tiedä siksi lukijakaan. Ehkä se on hyväkin, sillä mitäpä ne toisen ihmisen yksityiset mokat meille kuuluvat. Täysin ilmaan jää, kaipasiko Theel lähelleen naista alati seksin takia vai ihan muista syistä. Ilmeisesti molemmista, mutta kumpaakaan ei tarkemmin kirjassa avata.

Sitä on vaikea ymmärtää ja sulattaa, että Theelin uraa käsitellään niin pintapuolisesti kuin kirjassa tehdään. Muutamat pikakuvat esiintymisistä, luonnostelut eräistä Theelin kanssa toimineista muusikoista ja lähinnä Olavi Virran vertaileva analysointi jättävät ison nälän: 560:lla levytyksellään ja valtavalla suosiollaan Henry Theel on suomalaisen iskelmän keskeisiä hahmoja, mutta kirjassa sen tajuaminen jää ihan sen varaan, että niin väitetään. Mutta oletettavasti tämä on juuri sitä tietoa, jonka saaminen mukaan olisi vaatinut kunnollista tutkimustyötä. 

* * *

Monet asiat ovat makuasioita. Itse en ole koskaan pitänyt Henry Theelin äänestä, joka on kuitenkin todistettavasti lumonnut valtavan joukon suomalaisia (on tosin myönnettävä, että hänen pikkutytön ääntä imitoiva Pikku-Pirkkonsa on taitavasti tehty). Ehkä tämä muistelmateoskin on juuri sitä, mitä jotkut ovat odottaneet ja toivoneet. Itsekin toivon, että se löytää Henry Theelin ihailijat. Mutta kyllä hän mielestäni olisi ansainnut ihan oikean elämäkerran, huolella taustoitetun ja dokumentteihin perustuvan. Voi tietenkin olla, että sellaisen tekijää ei nyt kerta kaikkiaan ole ollut tarjolla. Toki tämä kirja on parempi kuin ei mitään kirjaa Henry Theelistä, mutta...

Henry Theelin elämä ja laulajan ura kattavat ajanjakson, jonka kuluessa vanha maailma muuttui sodan kautta ja osin seurauksena aivan uudeksi. Henry Theel oli ruotsinkielinen stadin kundi, jonka elämän muuttivat luonnonlahjana saatu ihmeellinen ääni ja loistava muisti. Theel esiintyi muutamassa elokuvassa, mutta tuli niillä lähinnä todistaneeksi, etteivät kaikki laulajat osaa näytellä, jos eivät kaikki näyttelijätkään aina laulaa. Theelin puheääni oli kirjan perusteella kaukana lauluäänestä, kuten joskus tosiaan on. Theelin motto "Elämässä ei ole mitään hätään, jos jossain hyvä" oli erittäin onnistunut, sillä Theel oli hyvä täsmälleen siinä yhdessä asiassa.

Kirjan alaotsikko "elämää duurissa ja mollissa" on ylidramaattinen. Kenenpä elämään ei molempia mahtuisi. Theelin uran notkahdus 1950-luvun lopulla oli kuitenkin aika vähäinen siihen nähden, kuinka lyhyitä useimpien hänen kollegoidensa urat ovat olleet. Ehkä Theelin elämää ja uraa ulkoapäin tarkastellut olisi nähnyt nouset ja laskut objektiivisemmin. Toisaalta on totta, että nyt mukana on näkökulmia, joita perheen ulkopuolella eläneellä ei olisi voinut koskaan olla. Ehkä onkin parasta ottaa kirjan nimi tosissaan. Tämä on laulajan ja hänen poikansa yhteinen tarina. Sitä varsinaista Henry Theelin elämäkertaa odotellessa.



 

perjantai 28. syyskuuta 2018

Miksi tästä kansainvaelluksesta ei puhuta?

Eurooppalaisen maahanmuuttokeskustelun ytimessä on ollut afrikkalainen tai irakilainen nuori mies, joka haluaa Eurooppaan paremman elämän mahdollisuuden luo. Näitä nuoria miehiä vihataan populistisella oikeistolaidalla, mutta ei heitä tervetulleeksi kovin moni muukaan toivota, jos ei ole kysymys aidosta pakolaisesta (aitouden määrittelee tietenkin vastaanottaja). Todellisuudessa afrikkalaisten tai irakilaisten pyrky paremman elämän äärelle on ollut toistaiseksi varsin vähäistä, kun tilannetta vertaa Euroopan sisäiseen muuttoliikkeeseen. Le Monde diplomatiquen tuore numero 4/2018 tarjoaa valtavasti aineistoa tästä Euroopan väestömullistuksesta, joka ei koskaan ylitä EU-maiden valtalehdistön uutiskynnystä. 

Oikeistopopulistit jaksavat räksyttää Euroopan ulkopuolelta tulevia muuttohaluisia vastaan, muureja rakennetaan ja vihapuhetta lietsotaan. Samaan aikaan on ollut jo vuosia käynnissä valtaisa kansanvaellus Euroopan itäisistä osista kohti länttä. 30 vuodessa on Romania menettänyt 14 % väestöstään, Moldova 16,9 %, Ukraina 18 %, Bosnia 20 %, Bulgaria ja Liettua 20,8 % ja Latvia peräti 25,3 %. Tämä valtava muuttoliike on ollut seurausta kahdesta tapahtumasta, joiden merkittävyysjärjestystä olisi hyvä joskus miettiä: Neuvostoliiton romahduksesta ja EU:n päätöksestä poliittisista syistä avata jäsenyys ja rajat Itä-Euroopan maille niiden taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta riippumatta.

Samaan aikaan kun Viktor Orbán rakentaa muureja ja kieltäytyy hengenheimolaisineen ottamasta yhtäkään pakolaista Euroopan ulkopuolelta, nuoret ja koulutetut unkarilaiset pakenevat länteen. Se on kiusallinen yhtälö maahanmuuttoa vastaan vihapuhuville, koska vastoin propagandaa näyttää kovasti siltä, että nuoret unkarilaiset eivät mitenkään poikkea nuorista afrikkalaisista tai irakilaisista. He haluavat pakoon omasta paskamaastaan, koska mikään ei Länsi-Euroopassa voi olla ainakaan huonommin kuin heidän lähtömaissaan.

* * *

Näitten miljoonien itäeurooppalaisten ihmisten siirtyminen läntisen Euroopan maihin maahanmuuttajina ei ole ollut uutinen, vaikka se on määrällisesti ollut paljon esimerkiksi afrikkalaista muuttoliikettä suurempaa (ehkä Italia ja Ranska poikkeuksina). Itäeurooppalaiset haluat Saksaan ja Englantiin. Se kuuluisa puolalainen putkimies on nykyään paljon muutakin kuin puolalainen putkimies. Mutta jostain syystä nämä ihonväriltään vaaleat mamut eivät herätä mitään kiihtymystä maahanmuuttovastaisissa populisteissa. On vaikea keksiä, mikä olennainen ero on irakilaisen ja bulgarialaisen, kielitaidottoman nuoren tummakulman maahanmuutossa, paitsi että toinen on todenäköisesti muslimi, toinen ortodoksi.

Onko Euroopan sisäinen kansainvaellus harkiten unohdettu ja vaiettu tapahtuma vain siksi, että pääosa muuttajista on jonkin sortin kristittyjä? Se kuulostaa aika uskomattomalta selitykseltä. Todennäköisempää onkin, ettei tästä valtavasta väestönsiirtymästä puhuta mitään, koska se on ratkaissut syntyvyyden laskemisen aiheuttaman ongelman Länsi-Euroopassa. Kyynisesti voisi arvella, että EU-eliitti halusi idästä halpoja työntekijöitä ja niitä se myös sai. Ehkä enemmänkin kuin oli tarkoitus, mutta mitäpä ei kannattaisi uhrata Venäjän vaikutusvallan heikentämisen takia?

Lienee niinkin, etteivät Jussi Halla-ahon kaltaiset monokultturistit halua raivota Suomen työpaikat vievistä virolaisista maahantunkeutujista, koska tietävät täkäläisen rakennusbisneksen pyörivän lähinnä virolaisten voimin. Sitä paitsi nehän ovat monokultturistien hengenheimolaiset nämä maat, joista ihmiset pakenevat töihin Länsi-Eurooppaan, eihän sitä sovi rohkeaa Orbánia tai tasaverolla EU:n tukimiljardeja paikkailevaa Viroa moittia yhtään mistään. Eivätkä ne loppujen lopuksi ole aitoja matuja, jotka tulevat Euroopan ulkopuolelta, harrastavat vääriä uskontoja ja ovat menneet vielä syntymään väärän värisiksi. Tätä syntitaakkaa ei itäeurooppalaisella mamulla ole, joten hän ei olekaan matu.

* * *

Vaikka joku Orbánin kaltainen kivisydäminen diktaattori ei sitä tietysti koskaan ääneen myönnä, Euroopan sisäinen kansainvaellus on iso ongelma oikeistopopulisteille. Ei siksi, että asiasta puhuttaisiin ja muuttovirroilla nolattaisiin lähtömaiden kovaotteisia vallankäyttäjiä. Ongelma syntyy siitä, että tuo kansainvaellus on samalla merkittävää aivovuotoa, joka heikentää lähtömaitaan. Liikkeelle lähtevät fiksut, koulutetut ja taitavat, joilla on parhaat mahdollisuudet tunkeutua läntisille työmarkkinoille. Jäljelle jäävät eläkeläiset, vähemmän fiksut ja vähemmät koulutetut. Kun kansakunnan aktiivin porukka häipyy maasta, aika vaikeata on edes juhlapuheissa rakentaa huikeaa tulevaisuutta. Kun koko maa on muuttumassa isoksi Ristijärveksi, hymy hyytyy yksinvaltiaankin suupielestä.

Fasistiseen komentotalouteen on historiallisest kuulunut naisten määrääminen lastentekotalkoisiin. Jotenkin tutun kuuloisesti myös Orbán & Co puhuvat toistuvasti siitä, että naisten pitää keskittyä lasten tekemiseen. He eivät tietenkään sano ääneen tärkeintä syytä synnytystalkoiden tarpeellisuuteen eli huonon politiikan aiheuttaa maastapakoa. Kaikissa läntisen Euroopan maissakin vakiväestön kasvu alittaa keskiarvon 2,1, jonka avulla väkiluku pysyy edes ennallaan. Se määrä ihmisiä, joka tarvitaan väkiluvun pitämiseen ennallaan Euroopassa, löytyy synnytyssairaaloiden sijasta muuttoliikkeestä. Mutta ainakin oikeistopopulistit haluavat pitää huolen siitä, että menivät muuttovirrat Euroopan sisällä miten tahansa, ulkopuolelta ei käsiä, aivoja, osaamista ja jaksamista saa tulla.

EU:n sisällä ei ole tänä päivänä minkäänsorttista yhteistä näkemystä arvoista, politiikasta tai taloudesta. Todellisuus on melkoista taistelua, joka ei näytä johtavan kansalaisten kannalta myönteisiin tuloksiin. Jopa vauraan Saksan sisällä ihmisen pyrkivät köyhemmistä itäosista läntisiin. Sama ilmiöhän näkyy Suomessa, missä väestö valuu (tai valutetaan) asumaan kalliisti Helsingin-Turun-Tampereen kolmioon ja muutamaan muuhun keskukseen. Kansallinen itsekkyys on selättänyt juhlapuheet yhtenäisestä Euroopasta, jos joku sellaiseen on vielä uskonut suuryritysten hallitsemassa maailmassa. Yhteistä arvopohjaa ei ole eikä näillä näkymin tule, vaan eriarvoistuminen kiihtyy. Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. On kuin kaikki käpertyisi taas kerran räjähdysalttiiksi vihan ja vastakkainasettelun pommiksi. Meidän se pommi täytyy purkaa, ei muita ole.