Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kyllä ujokin ehtii ja saa aikaan

En ole koskaan tavannut Jukka Rislakkia, mutta hänen kirjojaan 1970- ja 1980-luvulla luin ja ostinkin. Nehän loivat terävää valoa nurkkiin, jotka eivät olleet vain pilkkosen pimeitä vaan joitten olemassaolosta harvalla oli edes hämärää käsitystä. Mullistusten mies (Otava 2018) pyrkii sekin valaisemaan polkua, joka olisi ulkopuoliselle liian mutkainen kuljettavaksi. Rislakin elämä on monella tavalla niin epätavallinen ja yllättävä, ettei tällaista tarinaa saisi kasaan taitavakaan fiktionkehrääjä. Rislakki pystyy kertomaan erikoisia juttuja, koska on sattunut usein olemaan väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mullistusten mies on lukijalle ristiriitainen kokemus. Vaikka se etenee periaatteessa kronologisesti, sivupuikahduksia on niin paljon, että usein on vaikea hahmottaa, mitä aikaa eletään. Rislakki on muistelijana itseironinen, hyvämuistinen mutta ei kitkerän katkera. Itse asiassa hänen anteeksiantavaa suhtautumistaan niihin lukuisiin ihmisiin, jotka ovat häntä työkseen solvanneet ja häirinneet, voi lähinnä kadehtia. Kun Rislakki kertoo ikäviä, kohde on yleensä nimetön. Name droppingin tunnetta on ajoittain, mutta toisaalta toimittajan elämä tietysti perustuu ihmissuhteisiin. Ujoksi mieheksi Rislakki on saanut varsin paljon aikaan. Kehuja hän jakaa säästelemättä - jos on aihetta.

Mullistusten mies tarjoaa muutaman sisällöllisen yllätyksen. Perusteellisesti kommentoitu bibliografia on myönteinen harvinaisuus, jollaisen voi kirjoittaa vain tekijä itse. Tätä osuutta tulevat myöhemmät tutkijat arvostamaan suuresti, miks'eivät nykyisetkin, jotka haluavat tarkistaa jonkin Rislakin jutun päivämäärän. Liitteet ovat kunnossa, joskin itse olisin kaivannut henkilöhakemiston lisäksi myös asiahakemistoa. Ne eivät ole sama asia ja kun Rislakki on rakentanut kirjansa osittain tajunnanvirtatekniikalla (minkä toteaminen ei ole moite), olisi asiahakemistolle paljonkin käyttöä.

* * *

Oletan, että useimmat lukijat ovat kiinnostuneimpia kahdesta teemasta: Helsingin Sanomista ja Rislakin poliittisista kannoista. Ensimmäiseen kirja vastaa hyvin, toinen tuottaa ehkä pettymyksen ainakin niille oikeistolaisille jäärille, joitten mielestä Jukka Rislakki oli Hesarissa Kremlin (siis Neuvostoliiton, ei Putinin) ja taistolaisten myyrä. Koruttomasti ja ilman suurempaa dramatiikkaa Rislakki todistaa, että vaikka hänen sympatiansa kiistatta olivat 1970-lukulaisittain vasemmalla, ei hänestä tekemälläkään saan minkään puolueen tai ideologian edustajaa. Janan molemmissa päissä eli ja elää vahva usko siihen, että Rislakki pelasi vastustajan pussiin, mutta syytetty itse kuvailee hyvin uskottavasti sen, miten viattomana äärioikeistolaisen kodin kasvatti maailman pahuuksiin eri vuosikymmeninä törmäsi. Neuvostoliiton edustaman sortokoneiston vannutuneeksi viholliseksi Rislakki sentään itsensä muotoilee, mutta tuskin kaikki sitäkään koko totuudeksi uskovat.

Kuvaus Helsingin Sanomien sisältä on ehdottomasti kirjan parasta ydinosaa. Me ulkopuolisetkin ihmettelimme, miten Jukka Rislakin kaltainen oman tiensä kulkija on ikinä päässyt lehden palvelukseen ja miten hän saattoi tehdä niin pitkän uran. Helppoa se ei kyllä ole ollut. Pahimmillaan omat koirat ovat purreet säälimättä kun pelkkä julkaisematta jättäminen ei ole riittänyt kiukun laannuttamiseen. Kai lehdessä kuitenkin oivallettiin Rislakin tutkivan journalismin arvo ja häntä siedettiin. Ei "kiintiövasemmistolaisena" vaan "kiintiörislakkina". Viiltävän omakohtaisesti Rislakki joka tapauksessa kuvaa sitä, miten lähtökohtaisesti "liberaali" ja "sitoutumaton" valtalehti tiukan paikan tullen asettaa ideologian journalismin edelle. Pelkästään Rislakin julkaisematta jätetyistä - siis käytännössä sensuroiduista - jutuista syntyisi kai melkoinen pino.

Myös Rislakin analyysi 1960- ja 1970-lukujen nuorisoradikalismista on ansiokas ja läheltä koettuna riittävän autenttinen. "On kiintoisaa, miten suuri kompleksi joillakin kirjoittajilla - myös Helsingin Sanomissa - yhä on siitä, että hetken ajan, joitakin vuosia 1900-luvun jälkipuoliskolla, osa, pieni osa, opiskelevasta nuorisosta Suomessakin oli vasemmistolaista." (s. 82) Rislakki muistuttaa, että 1970-luku oli todellisuudessa oikeiston voimakasta nousun aikaa. Paradoksaalisesti se johtui osittain juuri nuorten vasemmistoradikaalien näkyvästä roolista, joka sai teollisuusmiesten lompakot ammolleen vastaiskun tarpeisiin. Rislakkihan ei kekkereihin varsinaisesti itse osallistunut, vaikka tarjosi kirjoillaan ja teksteillään toki sytytysainetta. Nyt hän toteaa, että "säästyy sankarien jalustalta suistamisen vaivalta, kun ei nosta ketään ihailun korokkeelle." (s. 83)

* * *

Rislakin "Baltia-fiksaatio" - jos näin vahva ilmaisu sallitaan, ja minkäs sille tekee - ilmenee muistelmissa sekä asenteissa että asian määrässä. Kuvaukset elämästä Latviassa ovat ehkä yllättäen varsin inhorealistisia, mitään kiiltokuvaa ei Rislakki tarjoile. EU-Latvian epäkohtien kuvailua Rislakki tasapainottaa muistuttamalla väsymättä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän propagandasodasta. Syntyy vaikutelma, että siinä missä journalistin silmä on itään päin edelleen erittäin tarkkana, se lännen suuntaan pilkkii tai pysyy luomen alla. Siihen nähden, miten paljon Rislakki on aikoinaan tutkinut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja tiedustelua, hänen analyysinsä esimerkiksi Ukrainasta tuntuvat melko yksisilmäisiltä. Siihen on epäilemättä syynsä, mutta minusta molemmat silmät avoinna operoinut Rislakki oli parempi Rislakki.

Kirjoittajan kuvaukset Juuso Waldenin ja hanen käsikassaroidensa yksinvaltaisesti hallitsemasta Jämsänkoskesta ja sen äärimmilleen kärjistyneestä luokkajaosta - Rislakit olivat tiukasti siellä omistavan luokan puolella vaikka palkkatyöläisiä hekin olivat - ovat herkullisia ja itse asiassa tästä kaikesta olisi lukenut enemmänkin. Jämsän seudullahan tapahtui 1918 tolkuttomasti raakuuksia, vaikka taistelut eivät sinne yltäneet. Vuoden 1918 maailma jatkui tehtailla pitkään. Erityisesti Jukka Rislakin suhde jyrkän oikeistolaiseen isäänsä olisi ansainnut ehkä vielä enemmän valaistusta. Äärimmäisen jyrkissä luokkavastakohtaisuuksien pienoismaailmassa kehittyi erilainen nuori, josta tuli erilainen aikuinen.

Ehkä sen tarinan kirjoittaa sitten joskus joku muu kuin Jukka Rislakki itse. Koko elämänsä muita päätä pidempänä, mutta ujona ja sitoutumattomana persoonana ei välttämättä ole ollut helppoa. Nyt jo tukka harmaantuneena Rislakki näyttää olevan leppoisassa sovussa taakse jääneen kanssa. En tiedä, onko se koko kuva, mutta siihen on nyt tyytyminen. Tämä on varmasti poliittisesti epäkorrektisti sanottu, mutta minulla on sellainen tunne, että Rislakki menee siellä Latviassa vähän hukkaan, kun maailmassa olisi vielä niin paljon tutkittavaa ja raportoitavaa. Toisaalta voidaan tietysti ajatella, että Rislakki on jo osansa tehnyt, muut jatkakoot. Njaa, jos niitä jatkajia sitten tulee. Hesarissa ovat ainakin osanneet varoa moista.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kielipeliä fossiilikapitalismin vastaiselta rintamalta

Poimin tämän kirjan luettavaksi sekä otsikon että kansikuvan takia. Antti Salmisen ja Tere Vadénin kirjan Elo ja anergia (Niin & Näin 2018) kannessa retkottaa kallionäätä, joka kärventyi hengiltä pysäyttäessään - tietenkin vahingossa, mutta symbolisesti kuin itsensä uhraten - CERNin jättiläismäisen LHC-tutkimuslaitteen. Kiintoisa symboli ja kiintoisa termi "anergia", jota tuon näädän teko muuten myös edusti.

Kirjaa suurella vaivalla eteenpäin kahlatessani pohdin kahta asiaa. Ensin mietin pitkään, onko tämä suomalainen Sokal-jäynä ja vielä pitempään mietin, ovatkohan tekijät täysin harkiten ja tuottamuksellisesti luoneet mahdollisimman vaikealukuisen kirjan. Olen päätynyt siihen, että vastaus molempiin pohdintoihin on kielteinen. Kyllä Salminen ja Vadén tosissaan ovat, mutta en halua uskoa vaikealukuisuuden tarkoituksellisuuteen. Se olisi jo liikaa.

Silti on pakko sanoa suoraan ja kiertelemättä, etten ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä hillittömästi verbaalis-filosofisen itsesaastutuksen syntiin uppoavaa kirjaa. En halua ajatella, että kun kyse on filosofeista, tällaiset määrittelyt ovat merkityksettömiä ja kysymys on vain oman kieleni surkeasta yksinkertaisuudesta. Viehtymys kielipeleihin ja ns. "sivistyssanojen" viljelyyn kotimaisen luomusanan sijasta ei toki ole ns. akateemisessa maailmassa harvinaista. Nykyään vaan pääsuuntauksena on pyrkimys saada lukija ymmärtämään, vaikka sitten vähän rimaa laskemalla. Sellaisesta eivät Salminen & Vadén liene kuulletkaan tai ainakaan eivät piittaa.

* * *

Jotta en leimaudu välittömästi paitsi ymmärtämättömäksi maallikoksi vaan myös pahantahtoiseksi liioittelijaksi, lainaan tähän yhden virkkeen, jonka kaunokirjalliset ansiot olen valmis myöntämään, mutta joka kuvastaa yleisemmällä tasolla Salmisen & Vadénin puhetavan ongelmallisuutta: "Vasta sitten hedelmällinen, maan pimeän tulen kirkastama ja kiduttama maatuminen, fossiiliobjektin mortifikaatio humistisessa humuksessa, voi riittää tarpeellisen laadukkaaseen luotetietoon, jonka on mahdollista auttaa yhteisöjä omavaraistumaan ja asubjektivoitumaan, löytämään ja kultivoimaan riittämiin virta-varannollista merkitysenergiaa, joka kykenee avaamaan fossiilisyntaksia murtavia polveutumia." (s. 164-165)

Olen itse tehnyt sen verran paljon töitä tämän opuksen kanssa, että arvelen olevani hitusen jyvällä siitä, mitä arvon filosofit (ehkä) haluavat sanoa. Peruseetoksesta olen jopa aivan samaa mieltä: fossiilisten polttoaineiden vimmaisen ylikäytön varaan rakentuva maailma ei kestä, se romahtaa ja tuhoaa samalla sekä tätä pelkäävät että siitä piittaamattomat ihmiset. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihmisen elintavan pitäisi muuttua antihauraaksi (Nassim Nicholas Talebin termi), mikä olisi "fossiilisyntaksin" täydellinen vastakohta.

Salminen ja Vadén tekevät eetoksensa tulkitsemisen ja siihen yhtymisen äärimmäisen vaikeaksi. Jatkuvan kielellä temppuilun lisäksi he haastavat ns. tieteellisen ajattelutavan ja epäilevät vahvasti sen mahdollisuutta vapautua "fossiilisyntaktisesta" riippuvuudesta. Löytyypä kirjasta myös selkeä uskontoja mielistelevä lause, vaikka sen perimmäinen tarkoitus lieneekin piikittää tiedeuskovaisia lukijoita jollain hermomyrkyllä: "Onko esimerkiksi varmaa, että jonkinlainen uskonto ei pysty tarjoamaan ihmisille enemmän kärsimyksen lievennystä tai onnellisuutta kuin paras tuntemamme tiede?" (s. 197-198)

* * *

Tiedettä & tekniikkaa paljon paremmin hallitseva ystäväni oli tuomiossaan jyrkempi. Hänen mielestään Salminen & Vadén puhuvat monissa kohdin silkkaa pötyä, joka perustuu asioitten väärinkäsittämiseen, ei jonkin mystisen salaisuuden oivaltamiseen. Itse haluaisin uskoa, että vaikka näin olisi, tottapahan filosofit ovat parhaansa yrittäneet ja kukapa täysin virheettömän kirjan pystyisi kirjoittamaan. Silti on myös niin, että jos päättää kirjoittaa tavalla, jonka ymmärtää ehkä kourallinen muita Eurooppalaisen filosofian seuran jäseniä, lukijan ei ehkä pidä tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei löydä ymmärrettävää tekstiä edes luvusta, jonka otsikkona on "Vastaus".

Olen siis sitä mieltä, että Salmisella ja Vadénilla on tärkeä viesti, jota kannattaisi kuunnella. Mutta mihin kantaa viesti, joka on kääritty monimutkaiseen kielipeliin ja ilmiselvään haluttomuuteen tulla "yksinkertaisesti ymmärretyksi". Elo ja anergia lienee kunniakas luku kustantamon niin & näin melkein sadan nimekkeen mittaisessa katalogissa, joka pursuaa nimekkäitä filosofeja ja vähän vähemmän nimekkäitä suomalaisia kirjoittajia, oletettavasti filosofeja ainakin useimmat. Valitettavasti joudun tunnustamaan, etten ole aiemmin tähän kustantajaan törmännytkään, vaikka Tere Vadénin näkemyksiä olen kuullutkin.

Minäkin inhoan ja vastustan "fossiilikapitalismia", mutta mistä ihmeestä löytäisin sen yhteisen barrikadin Salmisen & Vadénin kanssa? Tämän kirjan perusteella minulla ja kaltaisillani ei ole eikä tule olemaan avaimia filosofisen elon valtakuntaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Anna minulle rahaasi

Voin yrittää kuvitella, mitä liikkui nuoren romaninaisen mielessä, kun en reagoinut hänen naamani edessä heiluttelemaansa pahviseen kahvimukiin, mutta hetkeä myöhemmin livautin vitosen setelin hienosti soittaneen nuorten fonibändin jo ennestään kolikoita ja seteleitä pursuavaan soitinkoteloon. Oletettavasti tuota naista otti päähän minun ja muiden ratkaisu. Taitavat katusoittajat saavat myötätuntoa ja kolikoita, ammattikerjäläiset eivät niinkään. Tai ilmeisesti homma vielä kuitenkin kannattaa ainakin vilkkaimpana turistiaikana, koska meno Helsingin keskustassa vaan kiihtyy koko ajan. Vakiohahmojen, hiljaa kumarassa istuvan mummon ja soittotaidottoman soittajan lisäksi varsinkin Ateneumin takaisella kujalla pyörii nyt näitä nuoria romaninaisia - ei miehiä. Pari viikkoa sitten en meinannut läpi päästä, vaikka kello oli vasta puoli yhdeksän. En usko näyttäneeni siltä, että olen seuraa hakemassa.

Toinen varma paikka seurata ammattikerjäläisyyden evoluutiota on tietysti Kurvi, missä käydään usein ohi kulkevan havaintojen mukaan kauppaa ainakin pillereillä, "kulta"sormuksilla ja naisseuralla. Jotenkin se yhteinen kieli tuntuu varsinkin jostain aineesta sekaisin olevien kanssa löytyvän. Tai sitten vaan näyttää siltä. Kaukaa tulleilla romanikerjäläisillä on Kurvissa jo vakiopaikat, aamusta iltaan. Kurvissa ei kainosti kerjätä, siellä ei niitä kultasydämisiä mummoja taida riittävästi kulkea.

Olen joskus aikaa sitten perustellut, miksi en anna ammattikerjäläisille rahaa. Lyhyesti kerraten: kysymys on EU:n siunauksella ja tieten harrastettavasta modernista orjuudesta, joka ei lopu ainakaan sillä, että se tehdään taloudellisesti kannattavaksi. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kerjäystyötä käytännössä tekevät olisi kurjassa asemassa. Kyllä he ovat. Mutta ne kerjäläisyydellä kerättävät rahat eivät varmastikaan mene lyhentämättömänä kotona kaukana etelässä odottavalle köyhälle perheelle. Pääosa rahasta menee orjaa käskyttävälle miehelle, joka hyvin saattaa olla lähisukulainen. Monta vuotta seurasin aamuisia käskynjakotilaisuuksia Malmin asematunnelissa. Kyllä siinä herkät tunteet karisivat.

* * *

Suhtautumiseni on "pitkäjänteisen tavoitteellista", voin vastata sille, joka soimaa minua kovasydämisyydestä. En halua tehdä mitään, mikä pitää yllä tätä modernia orjajärjestelmää. Ei minulla ole viisautta kertoa, miten ongelma ratkaistaan. Mutta kuten hyvin on nähty, ei se ainakaan lantteja jakamalla ratkea, pikemminkin tapahtuu täsmälleen toisin: ammattikerjäläisyys lisääntyy ja monipuolistuu. Monista nuorista kerjäläisammattilaisista voisi tulla erinomaisia feissareita, koska heiltä puuttuu useimpia suomalaisia alituiseen vaivaava tunne, etteivät halua "häiritä" muita. 

Henkilökohtaisesti minua ärsyttää myös tämän ammattikerjäläisyyden sukupuoliroolisto, joka heijastanee sekä bisneskokemuksia että ikivanhaa miesten ja naisten työnjakoa. Helsingissä ei nuoria miehiä näe kerjäämässä, he hoitavat käskyttämisen ja ties mitä muuta sillä puolella. Vanha mies voidaan laittaa "soittamaan" pienikokoista hanuria, vanhan ja raajarikkoisen miehen tai naisen roolina on aina herättää sääliä kyyhöttämällä hiljaa. Ison Numeron myynti-into näyttää lopahtaneen, välillä se oli kova sana ja siinä hommassa näki/näkee miehiäkin. Myös kielonippujen myynti on ilmeisesti molemmille sukupuolille sopivaa hommaa. Pikkulapset ovat onneksi kadonneet katukuvasta, siinä meni selvästi sääntö-Suomen ja EU-Suomen välinen sietoraja.

Ajatus siitä, että nuoria romaninaisia tuodaan Suomeen myös harjoittamaan prostituutiota, se herättää jo suoranaista kiukkua. Näin vanhemman ihmisen näkövinkkelistä useimmat siellä Ateneumin takana liikkuvista kuuluisivat ainakin ikänsä puolesta kouluun, ei kadulle. Viranomaiset ovat varmaan "voimattomia", saahan sitä liihotella miesten ympärillä ja yrittää ottaa käsipuolesta kiinni, ei siinä mitään lakia varmaan rikota. Mitä nyt ehkä ihmisoikeuksia, mutta kuuluvatko ne romaneille EU:ssa muutenkaan?


* * *

Lukija arvannee, että kaltaiseni maaimanparantaja etsii mielessään ratkaisua, joka lopettaa kerjäläisorjuuden ja palauttaa myös eteläisen Euroopan ja Balkanin romaneille ihmisoikeuden. Se ei varmastikaan onnistu yksittäisen EU-maan viranomaistoimilla, kuten kerjäämisen kieltämisellä. Kiellot johtavat vain kieltojen kiertämiseen, koska perusongelmana on sietämätön ihmisoikeustilanne ja kohtuuton elintasokuilu yksittäisten EU-maitten välillä. On sinänsä helppo luetella niitä toimia, joilla ammattikerjäläisyyden ainoaksi elinkeinoksi jättävä rakenne muuttuu: koulutus ja nuorten perheiden tukeminen, rikollisten toiminnan estäminen. Paljon vaikempaa on edes kuvitella, miten eteläisten EU-maiden hallinnot saataisiin pakotettua muuttamaan sortavaa suhtautumistaan.

Yleinen Zeitgeist Euroopassa ei ainakaan näytä hyvältä. Itäisen Euroopan maat pystyttävät aktivisesti muureja maahanmuuttajia vastaan. On vaikea uskoa, että ne sen jälkeen keskittäisivät tarmonsa romanien aseman parantamiseen. Ei se ole tähänkään asti kiinnostanut, tuli EU:lta tukimiljardeja kuinka paljon hyvänsä. Rajaton Eurooppa näyttää sekin muuttuvan takaisin rajatarkastusten Euroopaksi. Sellainen kehitys voisi vaikeuttaa kerjäläisbisneksen ulottamista vauraaseen Pohjolaan, jonne on vaikea päästä kulkematta tarkastuspisteiden kautta. Itse perusongelmaa, romanien suuren enemmistön alisteista asemaa se ei tietenkään helpota.

Melkoinen osa Euroopan romaneista ei elä 2000-lukua, vaikka kännykkä kädessä onkin, hyvä jos 1900-luvun alkupuoltakaan. Arvaamme, että myös romaneilla on varakas, hyvin toimeen tuleva vähemmistönsä. En tiedä, onko se 1 vain useampi prosentti koko porukasta. Mutta sen uskon, että Euroopan romanien 99 % ei elä yhtä turvattua ja ihmisarvoista elämää kuin me muut - tai Suomen romanit. Varmasti osa tilanteesta on seurausta omista valinnoista, haluttomuudesta asettua, sulautua ja mukautua valtakulttuuriin. Mutta se ei selitä tätä orjasysteemiä eikä se varsinkaan oikeuta valtiollista välinpitämättömyyttä. Olen henkilökohtaisesti valmis taloudelliseen tukemiseen, mutta en orjakerjäläisen kupin kautta. Se on ihmisarvoa loukkaava tilanne ja sen salliminen on rikos ihmisyyttä vastaan.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Edistyksen hinnasta

En muistaakseni ole #metoo-kampanjaa erityisen paljon julkisesti kommentoinut. Olen ilmeisesti halunnut pysytellä siitä syrjässä, koska en oikein usko kampanjan minua kaipaavan ja koska ymmärrän tällaisten yleistysten aina johtavan myös ylilyönteihin ja kohtuuttomuuksiin. Nyt kun Pirkko Saisio on isosti noussut kyselemään myös #metoon myötä tapahtuvan edistymisen hintaa, tuntuu kommentointi lähes välttämättömältä.

Vaikka lienee selvää, että on olemassa sukupuolisen häirinnän, häiriköinnin ja suoranaisen väkivallan kulttuureja (sekä miehillä että naisilla ja hyvin monenlaisissa ympäristöissä), jokainen tapaus on ainutlaatuinen. Vaikka asialla olisi sarjakiusaaja eikä uhrikaan tilanteessa ensimmäistä kertaa, jokainen kerta on erilainen. Ihminen voi näennäisesti turtua kohtaamaansa väärinkohteluun, mutta se ei tarkoita, etteivät väkivallan vaikutukset kasautuisi.

Sekin on hyvä muistaa, että kuka tahansa meistä voi satunnaisesti syyllistyä toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden loukkaukseen, vaikka ei tekisi sitä tietoisesti eikä tuntisi mitään viehtymystä häiriköidä muita ihmisiä seksuaalisesti tai muullakaan tavalla. Olemme niin erilaisia, että subjektiivisesti aidosti viaton ihastuksen osoitus voi vastaanottajan päässä tulla koetuksi häiriköintinä. Tätä ei voi estää, vaikka olisi kuinka #metoon kyllästämä.

* * *

On järkevää kysellä Saision tavoin, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan siitä hyvästä, että edes tietoisuus seksuaalisen ja muun häiriköinnin olemassaolosta lisääntyy ja parhaassa tapauksessa vähentää todellisen maailman häiriköintiä (lienee selvää, ettei mikään määrä oikeudenkäyntejä tai julkisia häpäisyjä poista niitä syitä, joiden takia käyttäydymme huonosti). Mies- tai naisvihasta energiaa saava voi olla valmis melkein mihin tahansa, mutta jos tuollaisia äärimmäisiä tunteita haluaa visusti vältellä - kuten tolkku ihminen tietenkin tekee -, johonkin se raja kai täytyy yrittää piirtää.

Minusta sekä Leena Virtasen että Saision taistolais- ja stalinismi-mielikuvat ovat kovin putkinäköisiä ja enemmänkin kotimaiseen klikkijulkisuuteen kytkeytyviä. Eihän #metoon yhteydessä kauhisteltu lynkkausmentaliteetti ole millään tavalla uusi tai pelkästään joihinkin poliittisen vasemmiston vaiheisiin liittyvä ilmiö. Taistolais- ja stalinismipuheilla saa Suomessa päähäntaputuksia, mutta ongelman historiallinen ja globaali luonne uhkaa hämärtyä. Virtanen että Saisio kiertävät mielestäni tässä olennaista eli sitä että kysymyksessä on ihan yleisinhimillinen, kaikille sukupuolille, näkemyssuunnille ja maailmankatsomuksille aina maistunut mahdollisuus edistää omaa näkemystä, tarvittaessa muiden kärsimysten kustannuksella.

Yhdyn useimpiin Saision näkemyksiin tässä asiassa, mutta kernaasti kuulisin vaikka vain Suomen olosuhteisiin ja nimettyihin "syyllisiin" yhdistettynä, miten "syytetty on syytön, kunnes hänet syylliseksi todetaan" ja "syylliseksi todetullakin on ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti" käytännössä muutettaisiin todeksi. En usko, että Saisio vaatii "karenssiaikaa", jonka jälkeen nostetut kanteet raukenevat, koska monissa tapauksissa metelin nostamisen hitauteen on inhimillisesti painavia syitä (kukapa sitä oman alan diktaattoria rupeaa haastamaan julkisesti, Kristiina Halkola tässä juuri muistutti siitä, kuinka työ elokuvapuolella loppuivat Jörn Donneria vastaan nostetun oikeusjutun jälkeen).

* * *

Miten meillä tai maailmalla tikun nokkaan nostetut ja henkisen lynkkausporukan armoille käytännössä jätetyt weinsteinit ja törhöset pitäisi Pirkko Saision ihannemaailmassa hoitaa? Tai ne kymmenet/sadat/tuhannet vähemmän tunnetut nimet, jotka ovat aikojen kuluessa syyllistyneet johonkin #metoo-kampanjan hahmottamaan ikävään tekoon (jätän asian juridisen puolen huomiotta, se on aivan liian monimutkainen tässä pohdittavaksi). Häirintä on asianomistajarikos. Jos ihminen ei koe tulleensa ahdistelluksi, onko hän silti uhri, jolle täytyy olla rangaistava vastinpari? Pitäisikö pippelinsä koosta ja toimintakyvystä pilkattu mies painostaa nostamaan asiasta meteliä ja vaatimaan pilkkaajia julkiseen vastuuseen?

Näitten asioitten ytimessä on yksityisyyden varjelu, joka monelle on tärkeämpää kuin oikeus ja kohtuu #metoon hengessä. Kumpi on suurempi häpeä, tulla puolisonsa kaltoin kohtelemaksi yksityisyyden suojassa vai asian julkinen käsittely? Ei tällaisiin kysymyksiin ole vastausta. En tiedä, onko #metoo vaikuttanut asenteisiin yksityisyyden varjoisessa maailmassa. Kymmenienkään elokuva-alan vaikuttajien ristiinnaulitseminen ei välttämättä hillitse sitä häirikköä, joka niin monessa meistä pesii ja esimerkiksi alkoholin vapaaksi päästämänä tekee tuhoja, joita aamun kirkkaudessa sitten hävetään, kauhistellaan ja luvataan ei-koskaan toistuvan.

Tikunnokkaan nostetut ovat joutuneet ikiaikaisen talikko & soihtu -lynkkausasenteen uhreiksi siitä riippumatta, miten paljon ovat itse muita ihmisiä kohdelleet huonosti, eikä se ole oikeus eikä kohtuus. Kyvyttömyytemme hoitaa jotain #metoo-kampanjaa ilman ylilyöntejä on ilmeinen. Pitäisikö siitä tehdä johtopäätös, että taistelua "edistyksen" puolesta ei pitäisi koskaan tehdä kampanjoiden, koska se johtaa vääjäämättä ylilyönteihin? Vai onko vika siinä, miten kampanjoita rakennetaan ja johdetaan? On niin paljon rakenteellisia ongelmia, jotka eivät itsestään katoa, koska ne tuottavat joillekuille etua, hyvää tai suoranaista mielihyvää. Kaltoinkohtelu ei kohteliaasti pyytämällä lopu, mutta sitäkin sopii miettiä, miten kaltoin niitä pahiksiakaan on syytä kohdella. Ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluiksi inhimillisesti koskevat myös pahiksia.



 

torstai 21. kesäkuuta 2018

Stalin-komedian teko on vaikeaa

Järkeni luettelemia vastaväitteitä uhmaten kävin katsomassa Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan The Death of Stalin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, että kun elokuva kuitenkin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan, se ehkä välttäisi karkeimmat klisheet, joiden varassa angloamerikkalaisten  mielikuvat Neuvostoliitosta ja sen johtajista ovat perinteisesti olleet. Ei välttänyt, en tiedä onko erityisemmin edes yritetty - tosin en tätä sarjakuvaakaan ole nähnyt. Mutta kenenkään Neuvostoliittoa inhoavan ei tarvitse pelätä tämän elokuvan katsomista. Voin taata, että sen tekijät ovat nähneen vain yhden värin eli verenpunaisen.

Elokuva ei ole kokonaan huono. Sen nimittäminen komeadiaksi tosin on katteetonta ja mautonta, niin avoimesti alleviivaten ja toistuvasti brutaalia väkivaltaa ja ahdistusta kuvataan. Muutaman naurahduksen elokuva kuitenkin kirvoitti ja kiitos siitä kuuluu lähinnä näyttelijöille, jotka hetkittäin ja käsikirjoituksen putkinäköisyydestä huolimatta tavoittavan sen absurdin maailman, jota olin itse kuvitellut koko elokuvan näyttävän. Erityisesti Steve Buscemin tulkitsema  Nikita Hruštšov on herkullinen sekoitus poliittista juonittelijaa ja arkijärjellä operoivaa musikkaa. (Buscemin laihuus tosin on aika häiritsevää aivan kuten Lavrenti Berijan lihavuus. Todellisuudessa asetelma oli juuri päinvastainen. No, näyttelijöiltä olisi varmaan ollut kohtuutonta vaatia lihottamista ja laihduttamista vain tämän takia.)

Valitettavasti elokuva epäonnistuu juuri siinä, minkä takia se olisi kannattanut tehdä ja nähdä eli käytännössä rajattoman vallan korruptoimien vanhojen äijien absurdina teatterina, jossa mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Elokuva ei tässä onnistu, koska ehkä lipputulojen varmistamisen takia ei ole uskallettu mennä absurdin suuntaan riittävän pitkälle vaan on tyydytty tekemään mahtavat neuvostojohtajat sekä naurettaviksi että halveksittaviksi. Ironista tässä ratkaisussa on se, että itse Iosif Stalin pääsee käsikirjoittajien mankelista lähes koskemattomana, kaikki muut keskuskomitean jäsenet Iannucci on päättänyt esittää yksiulotteisina typeryksinä tai juonikkaina psykopaatteina.


* * *

Ongelma ei ole siinä, että neuvostojohtajat näytetään elokuvassa vain yhdessä eli siinä verenpunaisessa valossa ja eroa on vain akselilla typerä - ovela. Ongelma on siinä, että tässä varmasti kassalla myönteisesti näkyvä ratkaisu tekee henkilöhahmoista epäkiinnostavia. Elokuvan pääpahis eli Lavrenti Berija saa käsikirjoittajilta sentään muutaman hetken menettää hermonsa ja näyttäytyä hitusen ihmiseltä ja Nikita Hruštšov kerran pyjamassa, mutta edes Berijan kohdallaan elokuva ei välitä taustoittaa pahiksen käsittämätöntä pahuutta millään lailla. Ilmeisesti on riittänyt, että hän toimi Stalinin käsikassarana ja salaisen poliisin pomona. Hyvä elokuva ei kuitenkaan vahvista vanhoja ennakkoluuloja vaan synnyttää kysymyksiä ja entisten näkemysten pohdiskelua. Siksikään The Death of Stalin ei ole mielestäni hyvä elokuva. Se ei pakota katsojaan miettimään uusiksi yhtään mitään.

Oletettavasti elokuvayhtiön kamreerin vaatimuksesta Iannucci käyttää paljon aikaa Stalinin maansisäisen terrorin graafiseen kuvailuun. Sillä olisi voinut ollut merkitystä luomassa vastapainoa Stalinin hautajaisten yhteydessä kuvatulle kansalaisten vilpittömälle surulle. Käsikirjoituksessa tätä yhteyttä ei ole osattu rakentaa, vaan brutaaleilla kohtauksilla näyttää olevan vain yksi tehtävä eli muistuttaa toistuvasti, että kaikki neuvostojohtajat olivat psykopaattisia murhaajia. Osa olikin, mutta elokuvan luoma kuva on propagandistisen lattea. Tekniikka sinänsä on tuttu jokseenkin kaikista Hitlerin Saksaa kuvaavista elokuvista, missä se sivistynyt ja ei-brutaali saksalainen on aina salainen toisinajattelija.

Väkivallalla mässäilyn lisäksi tarinaan on punottu aivan tarpeettomasti Stalinin tytär Svetlana ja poika Vasili. Kummallakaan ei ollut todellista roolia siinä valtataistelussa, joka on elokuvan sydän ja verisuonet, mutta aikaa hukkaantuu juopon pojan toilailuihin ja Svetlanan käsienrevittelyyn. Liian monta kohtausta, joiden aikana rupesi väkisinkin vilkuilemaan kelloa. Sellaista ei kestä parempikaan elokuva.


* * *

Minusta elokuvan parhaat hetket sijoittuvat heti alkuun, kun Stalin vielä on elossa. Kuvauksessa Mozart-konsertista, joka joudutaan äkillisesti rekonstruoimaan Stalinin vaadittua siitä itselleen äänitettä, on juuri sitä yksinvallan tuottamaa absurdismia, jonka varaan elokuva olisi kannattanut pääosin tehdä. Kuvat saliin raahatuista neuvostoihmisistä kuuntelemassa ostoskorit sylissä konserttia, johon eivät hevin olisi muuten ilmaantuneet, ovat hienoja. Tällä episodilla on myös historiallista osuvuutta, sillä ainakin perimätiedon mukaan Stalin tosiaan kuunteli mielellään Mozartia (ja katseli lännenelokuvia) ja hänen kuoltuaan levylautaselta olisi löytynyt Mozartin pianokonserton levytys.

Niille, jotka eivät tunne sen paremmin Stalinin Neuvostoliiton tapahtumia kuin toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan asenteita, voi olla vaikea nähdä, mitä elokuvassa ehkä on tavoiteltu siinä onnistumatta. Tai mistä minä tiedän, mitä Iannucci on tavoitellut, mutta ainakin hän on käsitellyt historiallisia faktoja varsin löysäkätisesti (ks. kohta Historical accuracy Wikipedian artikkelissa). On kuitenkin selvää, että keskittyessään demonisoimaan neuvostojohtajia Iannucci menettää mahdollisuuden ymmärtää ja kritisoida Stalinin luomaa koneistoa. Opportunistiset juonittelijat olivat tietysti osa tuota koneistoa, mutta diktaattoria nuoleskelevat käsikassarat eivät ole erityisen uusi ja antoisa elokuvatekninen keksintö. Berijan nostaminen itse Saatanan rooliin vain korostaa ratkaisun hollywoodmaisuutta. (Itse asiassa oli mielessä helppo vaihtaa Stalinin paikalle Donald Trump ja Berijan paikalle Steve Bannon, ihan samalla konseptilla olisi saanut elokuvan myös tämän hetken Yhdysvalloista).

Iannucci olisi voinut pelastaa osan elokuvasta siirtymällä edes hetkeksi tavallisen neuvostokansalaisen näkökulmaan, siis sen kansalaisen, jolle Stalin oli ihan oikeasti Isä Aurinkoinen, arvostettu ja ihailtu johtaja. Kaikki elokuvan taustalla olleet tositapahtumat olivat mahdollisia siksi, että Stalinilla oli kansan suuren enemmistön tuki takanaan - aivan kuten Vladimir Putinilla tällä hetkellä, vaikka hänet on "lännessä" demonisoitu liki Stalinin kaltaiseksi hahmoksi, mikä on karkeaa tosiasioiden vääristelyä ja Stalinin hirmutöiden vähättelyä. The Death of Stalin on huono elokuva, koska se tyytyy vahvistamaan ennakkoluuloja ja välttää esittämästä kiusallisia kysymyksiä.



PS. Elokuvasta levitetyt julisteet olisivat erillisen pohdinnan arvoinen asia. Asetelma on kaikissa sama, mutta henkilögalleria vaihtelee. Erikoiseksi julisteen tekee se, ettei sillä ole suoraa yhteyttä elokuvan päähenkilöihin. Stalinin lapset komeilevat valitsemassani kuvassa, kun taas Berija on työnnetty viimeiseksi ja keskelle nostettu Michael Palinin näyttelemä Molotov, jolla on hyvin vähäinen rooli. Julisteen ainoa hyvä idea on ollut panna Hruštšov mulkoilemaan epäluuloisena vierellään seisovaa Berijaa, mutta tämänkin on filmiyhtiö onnistunut munaamaan sijoittamalla Berijan paikalle kenraali Žukovin, joka on elokuvassa Hruštšovin action-sankarina, vaikka todellisuudessa ei ollut Stalinin kuollessa sen paremmin paikalla kuin Puna-armeijan johtajakaan. Puhdasta Hollywoodia pahimmillaan siis.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kosmisia näkökulmia

"Tähtitiede" ei ole järin onnistunut termi, sillä tähdet - kaukana ja vielä kauempana loistavat auringot - ovat vain yksi avaruuden tai maailmankaikkeuden lukuisista elementeistä. Tärkeitä toki, mutta on paljon muutakin tärkeää. "Avaruustiede" kuulostaisi suomalaisen korvissa oudolta, joten itse käytän mieluiten käsitettä "kosmologia". Kosmoksen tutkijat toki nojautuvat tiukasti tieteeseen, mutta asian luonteesta johtuen - arvoituksia on paljon ja tutkimuskohde lievästi ilmaisten "laaja" - ääneen asioita pohtiva kosmologia joutuu tuon tuostakin toteamaan "emme tiedä" tai esittämään hypoteeseja, joiden testaaminenkin on toistaiseksi ylivoimaisen vaikeaa.

Neil deGrasse Tyson on yhdysvaltalainen "astrofysiikan  supertähti", kuten kirjan Tähtitiedettä kiireisille (Aula & Co 2018) takakansiteksti asian ilmaisee. Tyson ei ole Suomessa yhtä tunnettu kosmologian popularisoija kuin kotimaassaan, ja tämä onkin ensimmäinen suomennos häneltä (J. Pekka Mäkelän käännös on mielestäni varsin onnistunut). Jostain syystä esimerkiksi Ursa ry ei ole hänen tuotantoaan katsonut tarpeelliseksi käännättää ja julkaista. Tähtitiedettä kiireisille on vuosina 1997-2007 kirjoitettujen ja julkaistujen esseiden kokoelma, ei suinkaan systemaattinen pikakurssin, kuten nimestä voisi ehkä päätellä. Kirjaa voi silti lämpimästi suositella kaikille kiinnostuneille, myös asioista pitempään harrastaneille, koska Tysonin tapa pohdiskella avaa tutuistakin aiheista mielenkiintoisia polku pohdittavaksi.

Tyson on taitava tieteen popularisoija. Hän ei tingi itse asioiden vaatimasta tarkuudesta mutta osaa sortumatta tavanomaiseen yhdysvaltalaiseen tekovitsikkyyteen tai "lapsille puhumiseen" löytää puhetavan, jota lukeva unohtaa puhujan ammatin ja yksinkertaisesti kuuntelee mielikseen. Tysonissa ei ole hiukkaakaan ylimielisyyttä, vaan hän korostaa luontevasti nöyryyden välttämättömyyttä ja uskaltaa sanoa suoraan, kun ammattilaisetkin ovat ymmällään eivätkä todellisuudessa tiedä mitään. Tältä osin hän muistuttaa kosmologian popularisoijana Syksy Räsästä.

* * *

Neil deGrasse Tyson juttelee tutuistakin asioista, mutta ennen muuta hänen esseekokoelmaansa arvostaa siksi, että se tarjoaa myös yllättäviä aiheita. Esimerkiksi essee "Linnunratojen lomassa" muistuttaa siitä, että vaikka isoja galakseja on arvioitu olevan näkyvässä maailmankaikkeudessa jopa 100 miljardia, niiden välinen avaruus on kaikkea muuta kuin tyhjä.Tai kirjoitus "Pyöreydestä", joka selittää järkeenkäyvästi sen omituisuuden, että avaruus ei suosi teräviä kulmia vaan palloja, yleensä hiukan litistyneitä. (Tyson tosin väittää, että vinhaan pyörivät pulsarit olisivat täydellisimpiä palloja kaikkeudessa, vaikka esimerkiksi Wikipedian mukaan keskipakoisvoima saa nekin litistymään, kuten kaikki nopeasti pyörivät pallot. En osaa sanoa, kumpi on oikeassa.)

Tysonin tekstit ovat luonnontieteellisiä, mutta koska hän käsittelee myös pimeän aineen ja energian kaltaisia arvoituksia, on hänen teksteissään sijaa myös kaikelle uuden keksimiselle välttämätöntä vapaata pohdiskelua. Melko jyrkästi Tyson poikkeaa useimpien kollegoittensa tavasta käsitellä maailmaa vuonna 2007 valmistuneessa viimeisessä luvussa "Ajatuksia kosmisesta näkökulmasta". Tyson muistuttaa ensinnäkin siitä, ettei suinkaan kaikilla maailman ihmisillä ole mahdollisuutta sellaiseen ylellisyyteen kuin "kosminen näkemys elämästä". "Ei maatilalla uurastava maahanmuuttaja eikä hikipajan orjatyöläinen, eikä varmastikaan asunnoton, joka penkoo roskapönttöjä löytääkseen itselleen ruokaa."

Tyson muistuttaa myös siitä, kuinka helppo on unohtaa maailman karut realiteetit, kun etuoikeutettuna vauraan valtion huippukoulutettuna tutkijana voi keskittyä pohtimaan maailmankaikkeutta tarvitsematta käyttää kaikkea energiaansa jokapäiväiseen selviämiseen. Kunniansa saavatkin - kohteliaasti minä-muodossa - kuulla selkänsä ihmisten hädälle kääntävät, väkivaltaa uskonnon tai ideologian takia levittävät, ympäristöä häikäilemättä riistävät ja piittaamattomat vallankäyttäjät. "Kun riisutaan verhot yhteiskunnan rodullisten, etnisten, uskonnollisten, kansallisten ja kulttuuristen konfliktien edestä, nähdään että vipuja vääntää ja säätimiä kääntää inhimillinen itserakaus."

* * *

Neil deGrasse Tysonille maailmankaikkeus ei ole pelottava tai masentava, vaan voimaa ja intoa tarjoava käsittämättömyys. Mutta ehtona on luopuminen kuvitelmasta, että ihminen on kosmoksen keskipiste tai edes millään lailla tärkeä. Olemme osa maailmankaikkeutta, rakennumme sen hiukkasista kuten kaikki muukin materiaalinen ja katoamme ohikiitävän hetken kuluttua taas samaan hiukkasten kiertokulkuun. "Me emme ainoastaan ole osa maailmankaikkeutta, vaan maailmankaikkeus elää meissä."

Tysonin viimeinen essee päättyy 11-kohtaiseen listaan "kosmisen näkökulman" ominaispiirteistä. Tätä listaa voi suositella jokaiselle, joka epäilee kosmologeja arjesta vieraantuneiksi kummajaisiksi, itseään täynnä oleviksi besserwissereiksi. Itse asiassa tämä lista on mainio johdatus tieteellisen maailmankatsomuksen perusteisiin ja sellaisena suositeltava kenelle tahansa meistä. Mieli tekisi kopioida se kokonaisuudessaan tähän, mutta en tee niin, jotta mahdollisimman moni tarttuisi itse kirjaan ja löytäisi sen sieltä.

Neil deGrasse Tyson puhuu avaruudesta ja olemisestamme toisin kuin useimmat muut. Minun mielestäni hänen tapansa lähestyä usein vaikeita ja monitulkintaisia ilmiöitä on onnistunut. Kirjaa Tähtitiedettä kiireisille voi suositella erityisesti sellaisille "humanisteille", joiden mielestä avaruus on kylmä, kolkko ja "kulttuuriton" paikka, jonka tutkijoitten on pakostikin oltava samanlaisia. Tähtitiedettä kiireisille on enemmän kuin hyvä tietokirja, se ei jätä kylmäksi ketään, jolla on halua innostua ja oivaltaa.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Lääkkeet valtion jakeluun

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 18.6.2018 kannustetaan vapauttamaan apteekkien omistaminen. Tämä on sinänsä kannatettava pyrkimys, apteekkareiden privilegiot eivät ole nykypäivää. On kuitenkin epäuskottavaa, että apteekkareiden erioikeuksien purkaminen johtaisi lääkkeiden hintojen alentumiseen, mikä on ydinasia tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Lääkkeiden korkeat hinnat kun riippuvat monesta muustakin asiasta kuin apteekkarien henkilökohtaisesta ahneudesta. Apteekkien lukumäärän lisääminen ei ole kohtuullisten hintojen tae.

Minusta koko lääkejakelun logiikkaa pitäisi miettiä uusiksi. Tärkeintä olisi kysyä, miksi sairastuneen ihmisen hoitamisen ylipäänsä pitäisi olla kenenkään bisnes. Se on tietenkin kerettiläinen kysymys nykyisinä markkinaliberalistien happy hour -aikoina, mutta esitän sen silti vakavasti. Meillä ei ole kaupallista peruskoulutusta eikä kaupallista kirjastolaitosta. Miksi meillä pitää olla kaupallinen lääkkeiden jakelu? Mitä ihmeen etua kaupallisuus voisi tuoda alalle, joka kai kiistatta myönnetään peruspalveluksi?

Lääkkeiden maailmassa on kahdenlaisia hintoja, patentin suojaamia monopolihintoja ja periaatteessa patentin vanhenemisen takia kilpailun piiriin joutuneita lääkkeitä. Isoja lääkefirmoja kiinnostavat lähinnä ensimmäiseen ryhmään kuuluvat lääkkeet. Mutta ovatko kilpaillut lääkkeetkään muuttuneet edullisiksi? Omien havaintojeni mukaan apteekeissa myydään vain kalliita ja superkalliita lääkkeitä. Kelakorvauksen jälkeenkin monet pysyvässä käytössä olevat lääkkeet ovat pienituloiselle kova menoerä. Se ei ole yhteiskunnan etu, se on vain lääkealan yrittäjän etu.

* * *

Lääkkeiden hintoja on pyritty jossain määrin säännöstelemään ja nykyään apteekit on velvoitettu tarjoamaan potilaalle lääkärin määräämän kalliin valmisteen sijaan vähän halvempaa rinnakkaistuotetta. Mutta miksi ylipäätään sallimme lääkkeiden olevan kalliita? Miksi asiaa ei järjestetä niin, että meillä on yksi valtiollinen lääkkeiden jakelija, joka koollaan ja lainsäädännön tarjoamalla selkätuella tarjoaa kaikki monopolihinnoittelun ulkopuolella olevat tuotteet omakustannushinnalla? Normaali vastaus "se olisi sosialismia" ei tässä kohdin edes naurata.

Valtion ei tarvitsisi lääkejakelijana kerätä edes niitä voittoja, joita rinnakkaislääkkeiden valmistajat keräävät. Valtion apteekki hoitaisi kilpailutuksen asiakkaiden puolesta ja huomattavasti tehokkaammin. Vielä parempi tietysti olisi, jos valtion lääketehdas valmistaisi kaikkea sitä, mitä patentti ei suojaa. Siten voitaisiin varmistaa, etteivät lääkkeet maksa yhtään enempää kuin on pakko. Se estäisi myös lääketehtaiden ja lääkäreiden hiljaisen symbioottisen suhteen (paitsi monopolihinnoiteltujen lääkkeiden kohdalla). Minusta se olisi erinomainen kehityssuunta. Lääketehtaan osakkeita omistava lääkäri on epäeettinen ilmestys. 

Liisa Hyssälän (Kepu) johtama työryhmä ehdottaa apteekkarien privilegioiden purkamisen lisäksi "säänneltyä enimmäishintaa".  Tämän ei pitäisi tarkoittaa käytännössä yhtään mitään sille, joka uskoo markkinakilpailun hintoja alentavaan voimaan. Jos tarvitaan enimmäishintajärjestelmää, kilpailu ei toimi tarkoitetulla tavalla vaan alalla vallitsee salainen hintakartelli. Sitä ongelmaa ei synny, jos toimijoita on tasan yksi, jota laki velvoittaa myymään lääkkeet omakustannushinnalla. 

* * *

Hädänalaisessa asemassa olevan ihmisen käyttäminen oman bisneksen edistämiseen pitäisi säätää rangaistavaksi teoksi. Apteekkarit selviäisivät tästä uhasta vain lopettamalla ja antamalla avaimet valtion lääkelaitokselle. Me tarvitsemme ammattitaitoisia proviisoreita, mutta emme kartellimaisesti keskenään "kilpailevia" apteekkareita. Vanhan vitsin mukaan apteekkilupa on lupa painaa seteleitä omaan käyttöön. Kaikissa pienemmissä kunnissa apteekkari on ollut perinteisesti veroäyrien huipulla. Se ei ole perustunut ylenpalttiseen ammattitaitoon vaan monopoliasemaan.

Teoriassa apteekkien perustamisen täydellinen vapauttaminen markkinavoimille johtaisi ainakin ns. rinnakkaislääkkeiden kohdalla hintakilpailuun. Mutta missä määrin apteekeilla olisi oikeasti kiinnostusta hintakilpailuun? Todennäköisempää on, että Suomeen ei hirveästi nykyistä enempää apteekkeja mahdu, eikä yhdelläkään uudella ole motiivia ruveta polkemaan hintoja. Jos olisi, miksi sitä kilpailua ei nähdä jo privilegioapteekkareiden kesken? Valitettavasti apteekkien määrän lisääntyminen ei yksinään takaa kilpailuhaluja. Kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu myös omistuksen keskittyminen. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei niin tapahtuisi nopeasti myös markkinatalouteen siirretylle lääkejakelulle.

Valtio on tietysti luotettava kansan palvelija vain siinä tapauksessa, että hommaa hoidetaan ilman taka-ajatuksia. Jos lääkejakelun monopoli määrätään valtion laitokselle, sen johtoon valittavilla ei saa olla mitään kytköksiä lääkkeiden valmistajiin. Vastoin järjen varoitusta haluan itse uskoa, että tästä maasta vielä löytyisi ammattilaisia, jotka olisivat valmiita työskentelemään sen hyväksi, ettei kukaan lääkkeitä tarvitseva joudu maksamaan niistä ylihintaa eikä toisaalta joudu kärsimään huonosta laadusta. Maailmassa on asioita, joiden tuottamisessa markkinakilpailu on järkevä laatu- ja hintatason säätelijä. Tällaisia ovat esimerkiksi juustonvalmistus ja lomamatkat. Mutta peruspalvelut on syytä jättää markkinatalouden ulkopuolelle nyt ja tulevaisuudessa.

 

Artisti maksoi jo sata vuotta sitten

Hanna Granfelt (1884-1952) kuuluu niihin suomalaisiin laulutaiteilijoihin, joiden nimi on alan harrastajille taatusti tuttu, mutta josta tarkemmalla mietinnällä ei sitten erityisen paljon muistetakaan - eli tiedetä. Salla Leponiemi, oopperalaulaja eli Granfeltin kollega ja taidehistorioitsija, on tarttunut toimeen ja koonnut taiteilijaelämäkerran Jumalainen kipuna : Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus 2018). 

Leponiemi on tehnyt perusteellista työtä, joten on epätodennäköistä että mahdollisesti vielä löytyvät alkuperäislähteet kuten kirjeet kovin radikaalisti voisivat syntyvää kuvaa muuttaa. Granfeltin elämä ja ura tulevat kirjassa valaistuksi siinä määrin kuin ne perinteisessä elämäkerrassa valaistuksi voivat tulla. Leponiemen teksti on selkeää ja oikoluku on kerrankin tehty kiitettävällä tarkkuudella. Myös kirjan liitteet ovat kunnossa ja suhteellisen suppea kuvitus lienee kattava saatavana olevien osalta. Näiltä osin kirja saa kiitettävän arvosanan.

Jumalainen kipuna ei kuitenkaan tyydytä kaikkia odotuksia. Kirja on luotettavan tuntuinen kronikka Granfeltin uran myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta siitä puuttuvat käytännössä kokonaan kirjoittajan omat näkemykset, arviot, tulkinnat ja ennen muuta yhteenvedot ja tapahtumien suhteuttaminen toisiinsa. En tarkoita niinkään yksittäisten informaationpalasten lähdekriittistä tarkastelua, jota Leponiemi kyllä harrastaa, välillä kiitettävästikin. Tutkijan oma ääni jää kuitenkin turhan hennoksi eikä juuri kantaudu eteenpäin vyöryvien tapahtumien aiheuttaman yleisen kumun yli.

* * *

On toki jossain määrin koulukuntakysymys, onko elämäkerturi parhaimmillaan kirjurina ja reportterina vai rohkeita tulkintoja tekevänä tutkijana ja ajankuvaan suhteuttajana. Itse arvostan sitä, että kun faktat ovat paikoillaan, tutkija uskaltaa valuttaa julkaisuun lisäarvoa, joka syntyy ulkopuolisen ja sivistyneesti jälkiviisaan ihmisen pohdiskeluista. Hanna Granfeltin tapauksessa tätä kaipaa erityisen paljon, sillä vaikka hänen elämässään kiistatta oli myös tuo "jumalainen kipuna" ja adjektiivi "ihmeellinen" ei ole suurtakaan liioittelua, kokonaisarvion tekeminen Granfeltin urasta ja asemastaan sekä eurooppalaisessa että suomalaisessa taidelaulun perinteessä olisi ollut arvokas lisä.

Kokonaisarvion ja yhteenvedon tarvetta lisää Granfeltin elämän tavaton "värikkyys" eli ylä- ja alamäkien suuri määrä. Vaikka Granfelt sai kokea esiintyvän taiteilijan taivaan eli yleisön kiihkoisan palvonnan ja arvostuksen, se oli loppujen lopuksi silti vain pieni osa enimmäkseen pienistä ja suuremmista takaiskuista koostuneesta elämästä. Tämän arvion otsikko viittaa lähes koko kirjan kulkevaan punaiseen lankaan, pysyvään rahapulaan ja taiteilijan kurjaan asemaan sopimusneuvotteluissa. Granfelt oli suosittu, mutta ei koskaan päässyt sellaiseen asemaan, että olisi voinut sanella ehtonsa. Myöskään taloudellisen riippumattomuuden takaavaa naimakauppaa tai muuta sponsoria ei hänen kohdalleen sattunut. Hoitamattomat velat eivät olleet yksin Granfeltin ongelma, mutta itselliselle naiselle ne olivat suurempi haaste kuin olisivat olleet säätyläismiehelle.

Kun Leponiemi ei ihmeemmin suhteuta ylä- ja alamäkiä, taidelaulun maailmaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähemmän tunteva lukija ei loppujen lopuksi oikein tiedä, oliko Granfeltin uran polku poikkeuksellisen hankala, ihan tavanomainen vai peräti harvinaisen helppo. Krooninen ramppikuume, sen hoitamisesta seurannut jonkinasteinen alkoholiongelma ja jatkuva sairastelu eivät ainakaan köyhän laulajan taivalta helpottaneet, joskin sairauksien osalta sama kohtalo oli myös varakkailla, kun antibiootteja ei vielä ollut. Esimerkiksi sen olisi toivonut tutkijan selvittävän ja lukijoille kertovan, oliko aivan tavanomaista, että konsertoiva artisti joutui ottamaan aina taloudelliset riskit ja sai onnitella itseään, jos tappio jäi kohtuulliseksi. Leponiemen kuvauksen perusteella ei myöskään Gösta Serlachiuksen kaltainen taiteen mesenaatti luopunut kovinkaan mielellään markoistaan edes Granfeltin kaltaisen ylistetyn naislaulajan takia. Tällaisia asioita olisi voinut hyvin valottaa toteutunutta paremmin.

* * *

Hanna Granfeltin lumovoiman analyysin Leponiemi jättää yllättävän vähälle. Kilpailevien naislaulajien useimmiten kireät välit tulevat kohtalaisen hyvin näkyviin - ja kuvaukset erityisesti Aino Acktén kaltaisen vanhemman diivan kylmyydestä ovat suorastaan hykerryttäviä -, mutta Granfeltin kykyä kietoa ainakin heteromiehet pauloihinsa - todennäköisesti paljolti asiaa tiedostamatta - olisi pitänyt ehdottomasti edes vähän pohtia. Leponiemi esittelee satunnaisesti Granfeltin miessuhteita, mutta ne jäävät kovin vähäverisiksi ja irrallisiksi. Kirjan perusteella Granfeltilla oli elämässään Erkki Melartinin ja Georg Golowinin kaltaisia luotettuja miehiä, joille hän kirjoitti ja oletettavasti sai takaisin kirjeitä. Näissäkin olisi ollut pohtimista, varsinkin kun Leponiemi antaa Aino-oopperan vaiheita esitellessään ymmärtää, että Melartin oli ainakin välillä ärtynyt Granfeltin oikuista ja vahvoista tunteista.

Homoseksuaaliin Melartiniin Granfeltilla oli ymmärrettävästi täysin platoninen suhde, mutta osa häntä julkisesti arvioineista kriitikoista oli mitä ilmeisimmin täysin hullaantuneita varsinkin nuoreen Hanna Granfeltiin, jonka suloutta estoitta ylistivät. Erityisesti Evert Katilan uraa vähänkin tunteva ei voi hänen hurmioituneita Granfelt-kritiikkejään lukiessaan tulla muuhun tulokseen kuin että Katila oli umpirakastunut eikä ollenkaan objektiivinen kritiikkejä kirjoittaessaan. Ei Granfelt kaikkia hetero-oletettuja miehiä hurmannut, mutta kyllä tämä ilmiö olisi 1900-luvun alun naislaulajien maailmaa hahmottavana asiana ollut pohtimisen arvoinen.

Tällainen kronikoiva elämäkertakin onnistuu kuvaamaan hyvin sitä raakaa ja armotonta taistelua, jota eurooppalaiset ooppera- ja konserttiorganisaatiot ovat edustaneet kaukaisesta Suomesta saapuneille yrittäjille. Ilman suhteita ei hyväkään laulaja pärjännyt, ja aika pitkälle niin kävi myös Hanna Granfeltille, vaikka satunnaisia menestyksiä kertyikin. Euroopan oopperalavoilla olisi tarvittu paljon terävämpiä kyynärpäitä ja häijympää kieltä kuin mihin Granfeltilla oli valmiuksia. Tämän päivän uteliaalle Granfeltin uran takaiskut eivät merkitse enää mitään, sillä kaikeksi onneksi hän voitti muutaman kerran mikrofonikammonsa ja jätti meille mahdollisuuden kuunnella omin korvin, oliko hänen äänessään ja laulussaan sitä "jumalaista kipunaa" vai oliko se pelkästään oman ajan liioittelua palvotun tähden edessä.

 

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Trump ei ole syy vaan seuraus

Naomi Klein on profiloitunut kirjoittajana ja ajattelijana, joka ei kaihda liian isojen haasteiden käsittelemistä. Kun ei ei riitä : Vastaisku sokkipolitiikalle (Into 2018) ei tuota profiilia muuta, Klein tarttuu suoraan sarvista katastrofia, jota uutisissa kutsutaan kiinteistökeinottelija Donald Trumpin valitsemiseksi Yhdysvaltain presidentiksi. Klein anaysoi ensin katastrofin ainesosat ja pohtii sen jälkeen keinoja ihmiskunnan enemmistön selviämiselle. Hän myös löytää niitä, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna näiden ratkaisujen "puolueiden vastainen perusvire" saattaa vaikuttaa epärealistiselta. Yhdysvalloissa - ja Kanadassa näköjään myös - on erilaisilla tilapäisillä kansanliikkeillä erilainen perinne ja voima, joka varmaan nousee maata pitkään kiusanneen kaksipuoluejärjestelmän moraalia rapauttavasta vaikutuksesta.

Kleinin tärkein väite on, ettei Donald Trumpin valinta ollut mikään onneton sattuma, vaan pikemminkin johdonmukainen seuraus toisaalta yhdysvaltalaisen (uskonnollisen) oikeiston kasvaneesta voimasta, toisaalta demokraattipuolueen järkyttävästä virheiden sumasta. Klein muistaa myös korostaa sitä, ettei Trump suinkaan ole keksinyt sitä shokkipolitiikkaa, joka sopii hänen mielenlaadulleen niin hyvin. Trump sopii finanssipiirien kannattamaan shokkien hyödyntämiseen kuitenkin keskimääräistä paremmin, koska hänellä ei ole luontaisia moraalisia estoja olla röyhkeä, murskata viattomia ihmisiä ja pelotella 7 miljardia ihmistä puolikuoliaaksi. Trump on tuote, vaikka itse uskookin olevansa ylivertainen liikenero ja jokaisen diilin lopullinen voittaja. (Hänen henkilökohtainen uransa on tunnetusti täynnä epäonnistumisia.)

Trumpin hallinto näyttäytyy ulkopuoliselle helposti kaoottisena epäpätevyyden jätealtaana, mutta silloin jää olennainen huomaamatta. Ratkaisevaa ei ole, miltä Valkoisen talon politiikka näyttää vaan se, miten nopeasti ja miten laajassa mitassa se kykenee poistamaan pankkien vähäisenkin sääntelyn jäänteet, tuhoamaan Obaman hallinnon vähäisetkin kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi tehdyt uudistukset, lopettamaan kaikki esteet öljyteollisuuden tuhoavan käyttäytymisen tieltä ja nostamaan Yhdysvaltain militaristisen kiihkon ja tuhlailun uusiin sfääreihin. Trump pääsi presidentin asemaan Yhdysvaltain epädemokraattisen vaalilainsäädännön ansiosta, mutta ei se silti olisi ollut mahdollista ilman riittävän laajaa taustatukea. Trumpin täytyy lunastaa tukijoilleen antamansa lupaukset. Ei äänestäjille, vaan tukijoilleen.

* * *

Siinä missä kansainvälinen lehdistö keskittyy näyttämään Trumpin hallinnon lähes koomisena sekasotkunäytelmänä, jonka pääroolissa on lyhytjännitteinen, impulsiivinen ja ailahteleva presidentti itse, Klein muistuttaa toistuvasti, että Trump ajaa pienen ultrarikkaiden ryhmän etuja, hallintofarssi ei ole mikään huvinäytelmä. On tietysti totta, että Trump ajaa ensi sijassa omaa etuaan, mutta koska se käy yksiin muitten ultrarikkaiden etujen kanssa, asia on merkityksetön. Olennaista on, että Trumpin köyhtyvää valkoisten miesten ryhmää kosiskeleva demagogia on läpikotaisin valheellista, taktista mielistelyä vallan saamiseksi ja vallassa pysymiseksi. Trumpin raivoisa taistelu oikeusvaltion perusteita vastaan antaa kuitenkin perusteet uumoilla, ettei hän jää odottamaan, pystyykö uunottamaan Yhdysvaltain äänestäjiä toisenkin kerran. Sitä ennen hän järjestää maalleen ja maailmalle sen luokan shokkeja, että Trumpin vallan jatkuminen on niiden rinnalla pikkujuttu.

Onko tällaisesta puhuminen aivan sekopäistä liioittelua ja pelottelua? Voisiko Trumpin hallinto todella ottaa vallan käsiinsä ja lopettaa muodollisesti demokraattisen systeemin? Ei tietenkään ilman liittolaisia. Hän tarvitsee CIA:n tuen, hän tarvitsee FBI:n tuen ja paras ratkaisu on tietysti vaihtaa johtajiksi omat miehet tai naiset. Ennen muuta Trump tarvitsee Pentagonin tuen. Hän on jo nimittänyt tukun kenraaleja tärkeisiin tehtäviin. Hän syytää valtavia määriä rahaa Pentagonin tuhlattavaksi. Pentagonin ei tarvitse edes pyytää, kun Trump jo ampuu jonnekin Syyrian nurkille ison kasan vanhentuvia ohjuksia, joiden tilalle täytyy tilata upouusia. Jos Obama oli aselobbyn vankina, Trump on tuon lobbyn vapaaehtoinen rahoittaja ja ihailija. NRA:n tuki Trumpilla on ollut jo ennestään, mutta sitäkin suhdetta hän jaksaa lämmittää jokaisen kouluammuskelun jälkeen.

Trumpilla ja hänen taustavoimillaan on yksi merkittävä ongelma. Kansalaisten selvä enemmistö ei kannata nykyistä politiikkaa. Jos vaalit pidettäisiin nyt, Trump häviäisi vaalijärjestelmästä huolimatta luultavasti kenelle tahansa, joka pystyisi näyttäytymään täysijärkisenä, moraalisesti lujana ihmisenä. Vaalit ovat siksi riski, joka pyritään välttämään. En tiedä, miten siihen tullaan pyrkimään. Riittävän suuri sotatoimi on todennäköisin vaihtoehto, mutta kuka tietää, riittääkö sekään. Trumpin karkea, sivistymätön ja epäkohtelias suhtautuminen muihin valtioihin ja niiden johtajiin (satunnainen typerä imartelu ei toimi kuten Yhdysvalloissa ehkä toimisi) on romahduttanut Yhdysvaltoja kohtaan tunnetun luottamuksen. Tuore into kauppasotiin merkitsee sitä, ettei Trump voi luottaa perinteisten liittolaistensakaan tukeen. Sotiminen yksin on aina riskialtista.

* * *

Naomi Klein korostaa toistuvasti, että ratkaisu ei ole uusi "Hillary Clinton". Klein on lähinnä Bernie Sandersin kannattaja, mutta vielä enemmän hän uskoo siihen, että vain kansalaisten puolueista riippumaton nousu barrikadeille riittää torjumaan trumpilaisen  vallankaappauksen ja demokraattisen järjestelmän murskaamisen. Klein kuvailee laajasti Trumpin valintaa seuranneita kansanliikkeitä ja muistuttaa koko ajan siitä, että "EI!" ei riitä, täytyy löytää radikaalisti erilainen "KYLLÄ". Valitettavasti tämä Kleinin suosima ja suosittelema radikalismi jää jotenkin hahmottomaksi, koska hän on pohjoisamerikkalaiseen tapaan radikaali vasemmistolainen, joka ei halua tulla leimatuksia radikaaliksi vasemmistolaiseksi. Sellainen hänen näkemyksensä kuitenkin on ja menee pidemmälle kuin esimerkiksi Sandersilla (en analysoi tätä ajattelua tässä, lukekaa itse hänen kirjansa).

Naomi Klein haluaa olla optimisti ja uskoo kansanliikkeiden kykenevän pysähdyttämään "taantumuksen" vyörytyksen niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin. Kauko-Idästä hän erityisen paljon sano, vaikka epäilemättä ymmärtää, ettei maailman asioita voi ratkaista ilman Kiinan ja Intian kaltasia jättiläisiä; myöskään Venäjästä Klein ei valitettavati juuri kirjoita eli hänen näkökulmansa on tältä osin keskittynyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Kaikenlaisten myönteisten ilmiöiden rinnalla on kuitenkin koko ajan näkyvissä oikeistolaisen, kansallishenkisen liikehdinnän kasvua ainakin Euroopassa. Toistaiseksi on vaikea nähdä, kuinka vahva "trumpilainen atlanttinen yhteys" loppujen lopuksi on. Eurooppakin alkaa olla täynnä itseään täynnä olevia konservatiivisia miehiä. Siellä tunkion laella voi tulla ahdasta, sillä Donald Trump ei ainakaan tule jakamaan vallastaan hitustakaan.

Ratkeaako Trumpiin tällä hetkellä henkilöitynyt vallankaappauksen yritys Yhdysvalloissa vai onko se globaali ongelma, johon tarvitaan globaali ratkaisu? Paljon riippuu varmaan siitä, uskaltautuuko Trumpin leiri uusiin vaaleihin vai yrittääkö se sementoida valtansa seuraavien parin vuoden aikana. Vielä ei Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän tuhoaminen ole toteutunut, vaikka Korkeimman oikeuden nimitykset ovatkin olleet Trumpin käsissä. Toistaiseksi ainakin oikeusvaltion periaatteet ovat pystyssä, vaikka Trump hyökkää niiden kimppuun liki päivittäin. Itse en ihan pysty yhtymään Kleinin kansalaisaktivismiin nojautuvaan optimismiin. Se on trumpisteille haaste, mutta ei välttämättä riittävä ja ratkaiseva. Pahoin pelkään, että ratkaisevaa on, saako Trump asevoimat ja tiedustelujärjestöt niin tukevasti taakseen, että hän voi tehdä "erdoganit". Se ei ole mahdotonta, mutta ei myöskään vääjäämätöntä. Naomi Kleinin sanoin: "On meistä itsestämme kiinni, kuinka vastaamme tähän kriisiin. Valitkaamme siis toinen vaihtoehto. Harpatkaamme eteenpäin." (s. 338)

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Maata ei saa omistaa

Lempäälässä ovat olleet vastakkain "sosialistisella ryöstöretkellä" oleva kunta ja alhaisesta tarjouksesta "pöyristynyt" yksityinen maanomistaja. Tämä sana näytelmä on toistunut lukemattomia kertoja sen jälkeen, kun kunnat saivat ns. kaavoitusmonopolin ja siihen olennaisesti liittyvän oikeuden pakkolunastukseen tilanteissa, joissa sopua ei synny ja yleinen etu on uhattuna. Minä en nyt lähde pohtimaan maan kohtuullista myyntihintaa, vaan ihmettelen suoraan, mistä kummasta kumpuaa ihmisen kuvitelma siitä, että hän voisi jotenkin oikeutetusti omistaa palasen maapalloa. 

Sillä kummallinen tuo kuvitelma on ja sen kummallisuuden todistamiseksi ei tarvitse olla mikään ideologinen hippikommari. Riittää kun kysyy ja yrittää vastata siihen, keneltä se omistusoikeus oikein on saatu. Valtaosa nykyisistä maanomistajistahan on perijöitä ja he toteavat silmät sinisinä, että he omistavat tietyn maa-alueen, koska heidän vanhempansa ovat antaneet sen perintönä heille. Kuinka monta sukupolvea taaksepäin todennäköisesti pääsemme tällaista perinnöllistä maanomistusta taaksepäin ennen kuin törmäämme kaikkeen omistamiseen liittyvään vahvemman oikeuteen?

Emme kovinkaan kauas. Kun karjalaiset piti asuttaa hävityn sodan jälkeen, valtiovalta käytti voimaa ja pakotti rikkaat maanomistajat luovuttamaan maata siirtolaisiksi pakotetuille. Vähän kauemmas kun mennään, törmätään tuon tuostakin kruunuun - läntiseen tai itäiseen -, joka määrää tämän tai tuon maa-alueen olevan jonkun kreivinkutaleen omaisuutta ja sitten se kutale sallii joidenkin viljellä siinä ja joskus lunastaa maa omaksi - tai sitten ei. Kun mennään riittävän monta vuosisataa takaperin, yhtäkkiä tätä maata ei omistakaan oikeastaan kukaan. Ei ainakaan sellainen, jolla olisi motiivia tai valtaa taistella siitä viimeiseen saakka. Saamen kansa väistyi kohti pohjoista sitä mukaa kun etelän väki ryösti heidän entiset pyyntimaansa.

* * *

Aivan oikein, ryöstivät. Ei sitä maata viljelyyn voinut keneltäkään ostaa, koska se ei ollut kenenkään omaa. Paimentolainen liikkuu ja käyttää maata, vettä ja luonnonvaroja, mutta ei koe omistavansa luontoa. Liian lähelle tuppautuva ventovieras voi saada äkäisen reaktion aikaan, mutta jossain vaiheessa paimentolainen poistuu ja jättää maan jälkeensä. Tiedämme, että maanomistuksen käsite liittyy maanviljelykseen, tuohon ihmisen kulttuurisen nousun yhteen ehtoon. Ihmiselle syntyi tarve "omistaa" viljelemänsä maa, koska paikalla oli tarkoitus olla pitkään eikä kovalla vaivalla viljelykuntoiseksi saatua maata haluttu antaa jonkun toisen hyödynnettäväksi.

Maanviljelys synnytti myös ajoittaista ylijäämää, jonka avulla vaurastunut viljelijä saattoi tehdä huonommin pärjänneelle naapurille tarjouksen, josta oli vaikea kieltäytyä ja niin kasvoi vauraan viljelijän maaomistuskin. Pohjimmiltaan tämä on myös taloudellisen eriarvoisuuden synty hyvin lyhyesti ja pelkistäen kuvattuna. Maan omistaminen on tietysti vain yksi osa erilaisten yksityisomistuksen muotojen joukossa, mutta monien syiden takia se on hyvin keskeinen. Toisin kuin Pohjolassa, missä tunnetaan ja pääosin tunnustetaan edelleen ns. jokamiehen oikeus, suuressa osassa muuta maailmaa maan omistamista käytetään aktiivisena vallankäytön välineenä. Ei tarvitse kuin vilkaista Israelin ja Palestiinan konfliktia. Ei siellä uskonnoista ole kyse vaan siitä, kuka saa omistaa ja hallita tuota kuivaa maaplänttiä.


Minuun teki jo lapsena suuren vaikutuksen intiaanipäällikkö Chief Seattlen vuonna 1854 ilmaisema koruton ihmettely valkoisen miehen maanomistushimon edessä. "How can you buy or sell the sky, the warmth of the land? The idea is strange to us. If we do not own the freshness of the air and the sparkle of the water, how can you buy them?" Tiedän, että valtaosa nykyisistä ihmisistä ei ole koskaan pysähtynyt pohtimaan, miten absurdi koko ajatus maan tai virtaavan veden omistamisesta on. Millä oikeudella edes ensimmäinen ihminen olisi aidannut jonkin alueen ja ilmoittanut muille eläville olennoille, ettei niillä ole sinne tulemista? Pelkällä röyhkeydellä, väkivallalla ja ryöstämisellä on maailman maat jaettu ja otettu yksityiseen omistukseen.

* * *

Ideologisesti virittyneet omistamisen rakastajat huomauttavat tähän, että historia osoittaa vain yksityisen omistaman maan pysyvän kunnossa, yhteismaat rappeutuvat koska kenenkään oman edun mukaista ei ole käyttää energiaansa sen hoitamiseen. Nämä ideologit pitävät maanviljelysyhteiskuntaa jonain lähtökohtana, mutta sitähän sen ei tarvitse olla. Ihminen pärjäsi oikein hyvin ennen viljelyä, monen tutkijan mielestä paljon paremmin kuin myöhemmin, koska vaikka elämän marginaalit olivat kireämmät, ihmisten elämää eivät hallineet omistamiseen liittyvät kiistat, eriarvoisuus ja väkivalta. Omistaminen korvasi yhteistoiminnan ja tarjosi tilalle eriarvoisuuden eriväriset siemenet.

Toki ymmärrän, kuin syvässä yksityinen (maan)omistus on kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Vaikka suurin osa viljelykelpoisesta maasta on yksityisessä omistuksessa, suuret alueet huonommin tuottavasta maasta ovat yhteisessä omistuksessa. Yksityistä omistusoikeutta on ollut pakko hillitä, jotta kaikki maa ei keskity muutamalle (sitähän tuo kuntien kaavoitusmonopolikin on, yksityisomistuksen haittojen torjumista tietyllä alueella). Itse uskon siihen, että ihmisen täytyy palata maanviljelyä edeltäviin maanomistusoloihin. Maapallon sietokyky ylittyy, jos yksityisen omistamisen tuhoisia vaikutuksia ei hillitä. Minusta kaikki maat voisi julistaa yhteiseksi omistukseksi. Perijät saakoot pitkäaikaisen hyödyntämisoikeuden, mutta ei ikuista.

Yksi kaunis ja kannatettava tapa luopua maanomistuksesta on luovuttaa sitä luonnonsuojelualueiksi. Niin tekisin itse, jos joutuisin yhtäkkiä perimään maata. Ei kukaan kaupungissa elävä tarvitse sitä omistusoikeutta hengissä pysyäkseen. Sitä paitsi oikeus hakata perintöpalstat sileiksi uuden auton tai kesämökin hankkimiseksi on rikoksella hankitun omaisuuden rikollista jatkohyödyntämistä. Kyllä, minun mielestäni kaikki yksityinen maanomistus on ammoin aloitettuun rikokseen osallistumista. Kannattaa aina jatkaa kysymystä, no mistä se perinnön lahjoittaja sen maan sai? Jossain vaiheessa törmää aina ryöstöön, väkivaltaiseen tai väkivallattomaan anastukseen. Ne, joilla jonkinlainen alkuperäinen oikeus edes teoriassa voisi olla, eivät sitä omistusoikeutta arvostaneet. He olivat ja ovat oikeassa. Maata, vettä ja ilmaa ei saa omistaa. Ne kuuluvat meille kaikille.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kaksi näkökulmaa luovuuteen

Sain samaan aikaan luetuksi kaksi äkkiseltään hyvin erilaista kirjaa, Juha Hurmeen Nobel-eiku-Finlandia-palkitun Niemen (Teos 2017) ja David Eaglemanin Aivot (Atena 2018). Kun pohdin kummankin kohdalla, kannattaako kokonaista blogitekstiä vääntää, päädyin tähän itselleni harvinaiseen kaksi kärpästä kertasutaisulla -ratkaisuun. Pelkästä hätäratkaisusta ei silti ole kyse, kyllä näillä aika vahva yhteyskin on olemassa eli Eaglemania lukemalla voi vähän arvailla, mitä Hurmeen aivokopassa on voinut tapahtua. 

Minun piti kyllä ihan tarkistaa, että saiko Juha Hurme tosiaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tällä suomalaisuuden ja suomen kielen esihistorian Freak Brothers -versiolla. Tietokirjahan tämä oikeasti on, vaikka poikkeuksellisen rennolla ja kaunokirjallisesti lihotetulla tyylillä kirjoitettu. Sinänsä tällaisilla rajanvedoilla ei tietysti ole suurta merkitystä, mutta ehkä tämä palkinto täytyy tulkita niin, että ihan kaikkea Hurmeen suupielestään päästämää ei voi pitää silkkana totuutena, vaikka varsinaisesta savolaisuudesta ei kysymys olekaan vaan enemmän savonsukuisuudesta.

Hurmeen lukeneisuus ja ilkikurinen von oben -asenne palkitsevat kyllä lukijan, joka pian alkuräjähdyksen alkaa pohtia, montako sataa sivua vielä tarvitaan, että päästään Agricolaan ja Kiveen. No aika monta, sillä Hurmeen metodiin kuuluu hypätä asiasta toiseen, kolmanteen ja niis edespäin. Se on enimmäkseen hupaisaa, hetkittäin opettavaista ja aina silloin tällöin vähän häiritsevääkin. Hurme saa minulta pisteet täysin epäkunnioittavasta suhtautumisesta pönöttävään oikeassaolemisuskomiseen ja todellisen historian veren ja väkivallan karnevaalin näkemisestä jollain lailla myös hilpeänä prosessina. Jälkimmäiseen on tietysti varaa vain sillä, jota itseään ei uhkaa teilipuuhun joutuminen siksi, että epäilee maapallon asemaa maailmankaikkeuden napana. Minulta miinusta tulee perustekstiin upotetuista slangisanoista ja kirosanoista. Ei siksi, että Hurme niitä käyttää vaan siitä, että ne tuntuvat päälleliimatuilta todisteilta siitä, että tässäpä teille kirjoittaja, joka uskaltaa vaihtaa tyylilajia lennossa eikä pelkää olla banaali. Itse olisin kyllä uskonut vähemmälläkin.

* * *

Siinä missä Juha Hurme hurmaa lukijansa kertomalla yleisellä tasolla tutun tarinan uusista ja yllättävistä näkökulmista ja höystettynä hurjalla määrällä runollisia sitaatteja, brittiläinen aivotutkija Davis Eagleman luottaa angloamerikkalaiseen tieteen popularisoinnin hyviksi koettuihin konsteihin, tosin kaikeksi onneksi ilman jenkkikirjailijoiden nolostuttavaa "vitsikästä" kirjoitustyyliä. Eagleman kirjoittaa ns. suurelle yleisölle rauhallisesti, asiallisesti, asiantuntevasti ja sensaatioita vältellen. Mukana on kohtuullinen määrä omien hankkeiden mainontaa ja varovaista spekulointia teemoilla, jotka tietää suurta yleisöä kihelmöittäviksi kuten tekoäly. Eagleman haluaa kuitenkin maksimoida kirjansa levikin ja välttää tarkasti sellaisia väitteitä, joista voisi joutua julkiseen kaakinpuuhun tai tulla syytetyksi vaikkapa "taistelevasta ateismista".

Eagleman kirjoittaa aivoista ja aivotutkimuksesta rehellisen oloisesti korostaen koko ajan, että valtavista edistysaskelista huolimatta olemme vasta alussa, tiedämme aivan liian vähän voidaksemme tehdä vahvoja yleistyksiä ja johtopäätöksiä. Sen Eagleman haluaa silti välittää lukijalle, että monet hiukan vanhemmat "tutkimustulokset" on paras unohtaa, sillä aivot ovat osoittautuneet paljon monimutkaisemmaksi järjestelnäksi kuin vielä 10-15 vuotta sitten kuviteltiin - tai toivottiin. Aivan erityisesti Eagleman muistuttaa siitä, että aivot eivät ole erikoistuneista yksiköistä koostuva mekaaninen tuotantolaitos vaan äärimmäinen joustava, lähes rajattoman tuntuisesti muokkautuva järjestelmä, jonka avulla ihmisen elimistö toimii eliöyksilön ja sen yhteisön parhaaksi.

Ihmisen kuvitelmille vapaasta ja tietoisesta tahdosta Eaglemanin viesti on tyly: suurin osa aivojen ratkaisuista tapahtuu ilman tietoista käsittelyä ja päätöksentekoa, myös silloin kun kuvittelemme olevamme tiukasti hereillä ja peräsimessä. Tämä ei ole sinänsä uusi tieto, mutta Eagleman suorastaan herkuttelee kuvaamalla, miten usein me vain kuvittelemme olevamme tilanteen ja aistimiemme herroja. Todellisuudessa ihminen ei näe, kuule, maista ja tunne aistellaan yhtään mitään, vaan ne ovat vaan kanavia tuottaa aivoille informaatiota ulkomaailmasta. Liki taikuudelta tuntuvat Eaglemanin kuvaukset siitä, kuinka joustavat aivot oppivat esimerkiksi tulkitsemaan mekaanisia vartalon painalluksia näköaistimusten lähteenä. Vaikuttaa siltä, että mikä tahansa aistimus voi tulla mistä päin tahansa, sama se aivoille.

* * *

Siinä missä Juha Hurme nautiskelee ihmisaivojen kirjallisista tuotteista ja luomiskyvystä pohtimatta sekuntiakaan niiden perustaa ihmisaivoissa, Eagleman on hyvin varovainen pohtiessaan kysymystä älystä, tietoisuudesta ja luovuudesta biologisten aivojen ulkopuolella. Näissä kohdissa Eaglemanin teksti on suorastaan ärsyttävän "populistista". Tekoäly ja muut kiehtovat käsitteet ovat mukana, mutta tutkija tyytyy tökkimään niitä kysymysmerkeillä. Eagleman korostaa tietoisuuden syntyvät aivojen eri osien vuorovaikutuksesta eli ettei kysymys on jossain aivojen kohdassa jököttävästä erikoispalasesta vaan laadullisesti erityislaatuisesta yhteistoiminnasta. Mutta kun lukija haluaisi syventyä juuri sanottuun, Eagleman hyppää jo seuraavaan asiaan. On kuin hän haluaisi jättää osan kiinnostavista asioista kokonaan seuraavaan best selleriinsä.

Aivan erityisen avoimeksi Eagleman jättää tavattoman kiinnostavan kysymyksen siitä, voisiko aivojen "ohjelmistot" saada toimimaan jollain muullakin kuin biologisella alustalla eli onko ihmisen kaltainen älykkyys simuloitavissa tekoälyn mikropiireillä ja algoritmeilla. Eagleman tuntuu olevan varovaisesti sitä mieltä, ettei tätä mahdollisuutta ainakaan voi sulkea pois, koska tietämyksemme on vielä niin vähäinen ja aivotutkimus tarjonnee myös jatkossa suuria yllätyksiä. Samaan aikaan Eagleman varoo selvästi lupaamasta liikoja eli sortumasta tieteen popularisoijien yleiseen vikaa, amatöörilukijan harkittuun kiihottamiseen näkymillä, joiden uskottavuutta ei vielä kyetä arvioimaan.

Sekä Juha Hurme että David Eagleton ylistävät omalla tavallaan ihmisaivojen häkellyttäviä kykyjä. Hurme kuvaa, kuinka yksi on surkea säkeiden töhertäjä ja toinen jumalaisen taitava sanojen käyttäjä. Eagleton pyrkii selittämään, miksi meistä ketkään pystyvät luomaan miljoonia muita kiehtovia tarinoita, runoja ja mietelmiä. Molemmat ovat korvanneet Jumalan ihmisaivoilla, joita yksi tulkitsee luovien töiden kautta, toinen neuronien uskomattoman monimutkaisella ja -puolisella vuorovaikutuksella. Hurme jättää tarinansa hetkelle, jolloin Niemi siirtyy Ruotsista Venäjälle. Eagleton puolestaan jättää meidät pohtimaan, voiko tutkija joskus myöhemmin luvata, että "meidät", siis aivojemme sisältö, voidaan digitoida ja siirtää biologisen ruumiimme ulkopuolelle. Tieteistarinoiden perusjuttu kun on aivotutkimuksen näkökulmasta vielä kaukainen haave, ei mikään lähivuosien varma läpimurto. Jäämme siis odottamaan kahden jatkokertomuksen seuraavia osia.

 

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Yksityinen vs yhteinen

Vaikka Anne Berner onkin nyt määrätty jonkinlaiseen hallituksen hiljaiseen nurkkaan, ehti hän sitä ennen tulla yksityistämisen edistämisen symboliksi. Tarkoitan tätä Margaret Thatcherin ajoista tuttua vimmaista, ideologista yksityistämistä, jonka maksiimi on - harvinaisen epätosi - väite, että yksityinen tekee asiat tehokkaammin ja halvemmalla. Taustalla on markkinaliberalistien yhtä epätosi väite siitä, että markkinoiden näkymätön käsi (kysynnän ja tarjonnan toisiaan tasapainoittava voima) ratkaisee ongelmat ja tuottaa parhaan lopputuloksen. Tämä ajattelu on ideologista, koska yksityistämisvaatimukset kohdistuvat sekä taloudellisesti jotenkin kuviteltavissa oleviin toimiin kuten rautateihin ja vankilatoimeen että kirjastojen tai peruskoulutuksen kaltaisiin ei-kaupallisiin asioihin.

Inhoan näitä ideologisia yksityistäjiä. En siksi, että uskoisin myöskään siihen, että ei-yksityinen on aina parempi ratkaisu. Ei ole, esimerkiksi divarit ja kauneussalongit toimivat epäilemättä paremmin yksityisinä yrityksinä kuin valtion tai kunnan tai jonkin muun yhteisön pyörittäminä. Henkilökohtaisen motiivin piiskaavaa voimaa on paha kiistää. Mutta sen yleistäminen koskemaan kaikenlaisia palveluita on potaskaa. Maailmassa on yksinkertaisesti paljon asioita, jotka ovat aivan liian arvokkaita ja tärkeitä jätettäväksi sen "näkymättömän käden" tai suomeksi sanottuna henkilökohtaisen eduntavoittelun onnistumisen varaan. Inhoan sitä ajattelutapaa, joka saa suomalaisen kunnallisvaaliehdokkaan ehdottamaan, että kirjastoon uppoavat rahat jaettaisiin tasan jokaisen veronmaksajan kesken niin että "jokainen saa sitten ostaa juuri ne kirjat joista on kiinnostunut" eli suomeksi "ettei minun varakkaana oikeistolaisena tarvitse rahoittaa kaikenmaailman pummien ilmaista lukemista". 

On vaikea punnita yksityisen ja yhteisöllisen palveluntuottajan hyviä ja huonoja puolia, koska asia on niin vahvasti poliittis-ideologisesti latautunut. Käytännössä kaikki laajaamittaista yksityistämistä ajavat ovat oikeistolaisia, keskimääräistä varakkaampia ja sitä myöten lähtökohtaisesti kokevat yhteisin verovaroin (kyllä, monet varakkaat oikeistolaisetkin joutuvat maksamaan veroja, vaikka porsaanreikiäkin on toki keskimääräistä enemmän) tapahtuvan palvelutuotannon vastenmielisenä. Yhteisomistus on perinteisesti vasemmiston tavoite, koska on karvaasti saatu nähdä, että jos asian jättää porvarin hyväntahtoisuuden varaan, liian usein se siihen jääkin. Seuraavat ajatukset eivät siis saane myötätuntoa oikealla, mutta tuskinpa sieltä kovinkaan moni on eksynyt tätä blogia lukemaan, joten mielipahan määrä jäänee vähäiseksi.

* * *

Mikä saa yksilön uskomaan, että yksityistäminen ratkaisee ongelmat? Vai onko edes mistään uskosta kysymys? Ehkä yksityistäjä vain teeskentelee välittävänsä muusta kuin omasta edusta ja ihan hyvin tietää, etteivät kaikki asiat pyöri ihmisen ahneuden logiikalla (kuten vaikkapa kirjastopalvelu). Tuntuu pahalta ajatella, että joku esimerkiksi ponnekkaasti ajaa sosiaali- ja terveyspalveluiden yksityistämistä vain siksi, että alan yrittäjät voisivat kupata kansalaisilta entistä enemmän rahaa. Kuten edellä totesin, varmasti on asioita, joiden pyörittämiseen ei yhteisö ole paras vaihtoehto. Maailmassa on paljon asioita, joissa tärkeintä on henkilökohtainen kunnianhimo, vimmainen paneutuminen yksityiskohtiin, pettämätön ammattitaito ja ennen muuta halu tehdä juuri sitä, minkä hallitsee.

Mutta vastapainona on valtavasti asioita, joita ei missään tapauksessa pidä jättää yksityisen eduntavoittelun armoille. Useimmat nyökyttelevät, kun tässä yhteydessä mainitsee peruskoulutuksen, kirjastot ja poliisin (jätän armeijan harkitusti pois, sen pohdiskelu vaatisi ihan oman tekstin). Mutta miksi ihmeessä apteekit, rautatiet, julkinen liikenne tai vakuutukset eivät kuulu samaan joukkoon kaikkien mielestä? Kaikki tiedämme, että lääkkeet maksavat liikaa, koska apteekit ovat yksityisiä ja apteekkarit johtavat useimmissa kunnissa veroäyritilastoja. Miksi lääkevalmisteilla ylipäätään pitäisi saada käydä kaupallista kilpailua? Minulle se on täysin käsittämätön ratkaisu. Samanlainen on vakuutuslaitos. Yksityinen vakuutusyrittäjä on silkka paradoksi. Vakuutusyrittäjän tavoite on (a) veloittaa vakuutettavalta maksimisumma rahaa vahingosta, joka (b) ei koskaan ole tarkoitettu yrittäjän maksettavaksi. Siksi ovat olemassa ne pienellä printatut osiot, joissa todetaan kaikki ne tilanteet, joissa vakuutus kuitenkaan ei ole voimassa. Kaikkien tuntema kauhistus on "vakuutuslääkäri", jonka ainoa tehtävä on todistella, ettei vakuutetulla ole korvaukseen oikeuttavaa vaivaa.

Minusta on häpeällistä, että edes osa sosiaali- ja terveyspalveluista on yksityisiä ("kauneuskosmetologia" ei mielestäni kuulu soteen). Toisen hädänalaisen tilanteen hyödyntäminen taloudellisesti on minusta moraalitonta touhua, jonka pitäisi olla rikoslaissa kiellettyä, ei suinkaan sallittua tai peräti edistettyä, kuten tällä hetkellä ns. terveysyrittäjien bisnes on. En myöskään käsitä, miksi kansalaisten oikeus päästä paikasta A kaikkiin muihin paikkoihin B-Ö kohtuuhintaan kohtuullisella aikataululla on jätetty pääosin kaupallisen yritteliäisyyden varaan, kun kuitenkin tiedetään ja on kaikkialla nähty, että tuloksena on hyvien palveluiden keskittyminen sinne, missä on riittävästi maksukykyisiä ihmisiä. Joukkoliikennepalveluiden tulisi olla perustuslakiin kirjattu oikeus. Jos yhteiskunnan tarjoamien joukkoliikennepalveluiden lisäksi on innokkaita yrittäjiä, jotka tarjoavat lisäpalveluita julkisiakin halvemmalla, mikäpä siinä. Mutta onhan se nyt ihan kohtuutonta, että Kajaanin rautatieasemalta ei pääse Sotkamoon ja Kuhmoon jokaiselta Helsingistä tulevan junan jatkeeksi. Juuri tällaisilla typerillä yksityisillä ratkaisuilla maa tyhjenee ja väki keskittyy pariin "kasvukeskukseen".

* * *

Olen täysin tietoinen siitä, että yhteisön palvelumonopoli voi johtaa huonon palvelun lisäksi tuhlailuun ja yleiseen leväperäisyyteen. Ratkaisuna ei kuitenkaan ole sekoittaa soppaan yksityisen yrittäjän oman edun tavoittelua vaan riittävän avoin ja julkinen valvonta. Yhteisten palveluiden valvontaa ei saa keskittää jonnekin ministeriön uumeniin vaan sen täytyy olla siellä missä palvelu ja palvelun käyttäjät ovat. Kyllä käyttäjä valvoo ja huomauttaa, jos se mahdollisuus tarjotaan. Siinä missä kaupallista yrittää yritetään pitää kaidalla tiedää sillä, että "asiakas äänestää jaloillaan", julkisen palvelun kohdalla periaatteena tulee olla "käyttäjä tuntee palvelusta vastaavat". Minusta julkisessa palvelussa olevan täytyy olla kansalaisen tunnistettavissa, oli hän kirjaston tiskillä tai bussin ohjaamossa. 

Yksityistämistä ei yleensä vaadita sinne, missä bisneksen voitollinen tekeminen ei näytä mahdolliselta. Yleisesti ottaen näin onkin, mutta jopa kirjaston kaltainen palvelu saattaa ankarimpien ideologien mielessä vaikuttaa kiusalliselta anomalialta, joka pitäisi saattaa "normaalin" markkinatalouden piiriin. Jokunen hapuileva yritys on tehtykin maksullisen kirjavuokraamon suuntaan. Erittäin huonolla menestyksellä. Ainoa jollain lailla menestynyt bisnes on tieteellisten julkaisujen myyminen tieteellisille kirjastoille. Senkin kohdalla sietämättömän korkeat hinnat ovat johtaneet mittaviin boikottitoimiin, joihin ovat yhtyneet kirjastojen lisäksi myös tieteellisen tiedon tuottajat ja käyttäjät.

Lapsenuskoinen ajattelee, ettei kukaan niin hullu ole, että yrittäisi tehdä bisnestä esimerkiksi maantien kaltaisen perusinfrastruktuuriin kuuluvan asian kanssa. Se on valitettavasti täysin väärä luulo. Kaikki mitä ihmisten on pakko tehdä, herättää kaupallisen saalistajan mielenkiinnon. Teoriassa voimme hohottaa ajatukselle, että hengittämisestä ja veden juomisesta pitäisi maksaa yksityiselle yrittäjälle. Todellisuudessa vallitseva taloudellinen paradigma lähtee juuri tästä: jos jotain voi hoitaa yksityisen yritteliäisyyden kautta, se täytyy hoitaa sitä kautta. Ilman kohdalla olemme toistaiseksi turvassa, koska kukaan ei ole vielä keksinyt, miten ilmasta tehtäisiin yksityisomistuksessa oleva niukkuustuote. Veden kohdalla tilanne on toinen maapallon kuivemmissa osissa. Siksi on tärkeää, ettei luovuteta pois ideaa siitä, että kaikille tärkeitten asioitten palvelutuotannon täytyy säilyä yhteisissä käsissä. Henkilökohtainen luksus olkoon yksityisyritteliäisyyden kultamaa jatkossakin, mutta vain se.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Saksa - Mannerheim, 5-0

Tutkija Touko Perko puhuu kirjassaan Haastaja Saksasta 1918 : von der Goltz ja Mannerheim (Docendo 2018) "vapaussotakirjallisuudesta" tarkoittaen ilmaisulla mm. vuoden 1918 tapahtumien kuvailua Mannerheim-myytin näkökulmasta ja saksalaisten panosta väheksyen. Perko haluaa puhdistaa saksalaisten mainetta, erityisesti sen takia, että Seppo ja Marjaliisa Hentilä ehtivät julkaista kirjansa Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016) jo pari vuotta sitten ja viedä samalla tulkintoja faktallisesti oikeaan suuntaan, mutta johtopäätösten osalta liian "vasemmistolaiseen" tulkintaan. Perkon kirja pyrkii ennen muuta nostamaan Rüdiger von der Goltzin sekä persoonana että Saksan sotilaskunnian edustajana uudelleen kunniaan. Hintana on ennen muuta Gustaf Mannerheimista luodun myyttisen kuvan toistuva runtelu.

Touko Perkon kirja on vähän outo yhdistelmä elämäkertaa, vakavaa historiallista ajankuvaa ja poleemista väittelyä sekä muiden tutkijoiden että vallitsevien näkemysten kanssa. Perko lienee aivan oikein laskenut, että von der Goltzin elämäkerta ei olisi ollut suomalaisittain riittävän kiinnostava hanke, mutta nostamalla samaan kehään Mannerheimin ja keskittymällä ajankohtaiseen vuoteen 1918 saadaan aikaan uteliaisuutta herättävä valtataistelun kuvio. Perko suhtautuu Mannerheimiin korostuneen nihkeästi, koska ei edes yritä esiintyä neutraalina tutkijana, vaan aika vahvastikin tähtää historian tulkitsemiseen totutusta poikkeavalla tavalla.

Edellisestä asetelmasta ei pidä kuitenkaan olettaa, että Touko Perko olisi jotenkin lipeämässä valkoisen Suomen tukijoiden joukosta. Hän tunnustaa väriä ja puolta varsin suorasukaisesti, ilman vähäisintäkään myönnytystä modernin riippumattoman historiantutkimuksen suuntaan: "Tämän prosessin [pitkän itsenäistymisen - HP] tärkein vaihe oli Saksan tuella voitettu vapaussota, jolla kukistettiin kotoinen vallankumous, tehtiin selvä irtiotto Venäjästä ja estettiin bolsevismin leviäminen Suomeen. Olivat hyviä saavutuksia suursodan paineissa." (s. 401) Perkolle porvarillinen antikommunismi on luonnollinen asia, jota ei tarvitse erikseen perustella. Se sijoittaa hänet vääjäämättä tiettyyn jatkumoon.

* * *

Haastaja Saksasta 1918 ei ole mielestäni erityisen onnistunut kokonaisuutena. Touko Perkon kirjoitustyyli on jotenkin virkamiesmäistä, mitä harmittavampaa on kuitenkin lievä viimeistelemättömyys. Vaikuttaa siltä, kuin tavoitteena olisi ollut paksu, kovakantinen opus siitä piittaamatta, onko aineistoa riittävästi ja kestääkö sisäinen jäntevyys. Aineistoa tavallaan on, mutta sen yhdistely, jäsentely ja rytmittely ontuvat, koska Perko ei ole pystynyt päättämään, mistä näkökulmasta hän kirjoittaa. Lopputuloksena on, että Perko yrittää kirjoittaa samaan aikaan kronologista sotahistoriaa, yhden kenraalin elämäkertaa ja kahden poliittisen juonittelun hallitsevan aatelissotilaan monikymmenvuotista shakkipeliä. Minusta olisi ollut järkevää karsia esimerkiksi von der Goltzin ja häntä ihailleiden suomalaisten kanssakäymisen kuvailua, joka on kulttuurihistoriallisesti kiintoisaa, mutta jää isompien asioiden jalkoihin ja jotenkin puolitiehen, vaikka viekin paljon sivuja.

Minusta Perko on onnistunut parhaiten kuvaillessaan Mannerheimin ja saksalaisten pyrkimyksiä julkisuuden ja sitä kautta vallan hallitsemiseen. Perko ei kiistä Saksan itsekkäitä motiiveja Suomen tukemisessa, mutta pyrkii rakentamaan kuvaa von der Goltzin ja Suomen rakkaussuhteesta, joka nousi moisten ikävien suurvaltanäkökohtien yläpuolelle. Kovin imeläksi muuten kehkeytyvän kuvauksen jatkuvana häirikkönä ja vastavoimana on entente-mielinen, Venäjän keisarin paluuta kaipaileva Mannerheim, joka arvostaa Saksan tarjoamaa rautaa, mutta inhoaa sen hintana olevaa kukkoilua. Kenraaleja yhdisti kuitenkin - kuten niin monia muitakin valkoisen puolen toimijoita - sammumaton viha kommunisteja kohtaan. Se ja aatelisten käytöstavat pitivät huolen siitä, etteivät kilpailijat juuri törmäilleet ja jos tapaamista ei kerta kaikkiaan voinut välttää, muodollinen kohteliaisuus piti kutinsa.

Perko joutuu selvästi hiukan harmitellen toteamaan, että historia on ironian mestari. Sekä Mannerheim että von der Goltz kuolivat näennäisesti epäonnistuneina. Saksa hävisi kaksi maailmansotaa, eikä von der Goltz onnistunut nujertamaan Venäjän bolsevikkeja. Stalinkin onnistui elämään pidempään kuin kumpikaan häntä vastaan taistelleista aateliskenraaleista. Mannerheim onnistui tekemään monta paluuta ja rakentamaan itsestään erittäin kestävän myytin, mutta bolsevikkeja hänkään ei onnistunut nujertamaan ja rakas keisari jäi nostamatta valtaistuimelle. Touko Perkon mukaan von der Goltzin ja Mannerheimin nokittelu lieveni vuosikymmenten kuluessa, mutta ei kadonnut. Mannerheim ei voinut koskaan myöntää, että kevään 1918 taisteluiden lopputuloksen ratkaisi Saksan meri- ja maavoimien ammattimainen ja oikea-aikainen maihinnousu. Saksalaisten merkityksen vähättely on Perkon tulkinnan mukaan edelleen olennainen osa ns. vapaussotakirjallisuuden kaanonia. Hän itse tuntuu olevan sitä mieltä, että ilman saksalaisia valkoisille olisi käynyt kehnosti.

* * *

Pyrkimyksessään kiillottaa Rüdiger von der Goltzin kuvaa Touko Perko purkaa siis omalta osaltaan Mannerheim-myyttiä, mutta osallistuu samalla ajankohtaiseen keskusteluun siitä, mitkä asiat ratkaisivat historian kulun vuonna 1918. Perkoa selvästi kenkuttaa Hentilöiden ja aiemmin mm. brittitutkija Anthony F. Uptonin väite siitä, että Suomesta tuli käytännössä Saksan vasallivaltio, josta pelastuimme vain maailmansodan lopputuloksen ansiosta. Perko haluaa Saksan väkevän roolin tunnustamista, mutta toivoo samalla, että se rooli nähtäisiin jotenkin todellisuutta ruusuisempana. Perkon tulkinta on, ettei Suomella ollut vaihtoehtoja, Saksan tuki oli välttämätöntä (siis valkoisten voiton kannalta), eikä lahjahevosen hampaita pitäisi liian ankarin silmin tutkia.

On kuitenkin helppo nähdä, että sortumatta anakronistiseen jälkiviisauteen vuosien 1917 ja 1918 monet ratkaisevat päätökset olisivat aivan hyvin voineet mennä toisinkin. Punaiset olisivat voineet uskoa Leniniä ja yrittäneet vallan kaappaamista jo marraskuussa 1917 (äänestäjäthän olivat jo kerran antaneet vasemmistolle enemmistön eduskuntaan) ja onnistua. Mannerheimin paluu Suomeen olisi voinut epäonnistua ja Suomi jäädä vaille valkoista ryssänkenraaliaan. Mannerheim olisi voinut kertoa Svinhufvudille Trotskin lupauksesta, että Venäjän joukot Suomessa eivät ryhdy taistelemaan ja valkoisen armeijan operaatiot olisivat voineet pysähtyä alkuunsa. Ludendorff olisi voinut hylätä arvionsa Suomesta hyödyllisenä tukialueena Saksan armeijalle ja kieltää von der Goltzin maihinnousun. Maailmansota olisi voinut päättyä ilman Saksan romahdusta, jolloin Suomesta ehkä olisi tullut kuningaskunta. Historialla on aina tuhansia reittejä kuljettavana. Jälkikäteen "väistämätön" ei tietenkään todellisuudessa ole sitä juuri koskaan.

Touko Perko ei mitenkään peittele sitä pitkää prosessia, jossa Suomen ja Saksan sotilaallinen liittolaisuus 1941-1944 oli vain luonnollinen jatke vuoden 1918 päätökselle pyytää Saksalta valkoisia tukeva maihinnousu ja pyytää Saksan armeijaa organisoimaan Suomen sotilasvoimat. Samaan jatkumoon kuuluu myös osassa upseeristoa ja tietyssä ns. sivistyneistön osassa vuonna 1918 kukkaansa puhjennut rakkaus Saksaa ja saksalaisuutta kohtaan. Mannerheimista ei tullut koskaan Saksan ihailijaa, mutta hänkin ymmärsi hyödyntää vuonna 1918 alkanutta aseveljeyttä, jonka rakentamisessa Rüdiger von der Goltzilla ja hänen karismallaan oli ollut merkittävä rooli. Ihan tämänkin teeman varaan olisi mielestäni voinut kokonaisen tutkimuksen rakentaa. Saksan, Venäjän, Englannin ja Ranskan ikuisessa valtakilpailussa Suomi pysyy statistina, mutta ainahan historiasta voi se statisti yrittää jotain oppiakin, ettei ihan alvariinsa varpaille poljeta.