Tulitikuilta säästynyt totuus Suomen SS-natseista

Oletan, että André Swanström tiesi ennalta, minkälaisen raivon oikeistopiireissä synnyttää pienikin yritys avata sitä valheellista myyttiä, johon suomalaisten SS-miesten toiminta onnistuttiin sodan jälkeen käärimään. Hakaristin ritarit : Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena 2018) ansaitsee lukijan kiitokset sekä rohkeutensa että vähäisestä aineistosta tekemiensä uusien johtopäätösten takia. Aineistoa on vähän, koska merkittävä määrä aihepiiriin liittyvää dokumenttiaineistoa tuhottiin tietoisesti ennen sodan päättymistä. Ei tarvita mitään erityisosaamista sen päättelemiseen, että tulitikkujen uhriksi ovat joutuneet juuri ne dokumentit, jotka olisivat sisältäneet kaikkein raskauttavinta todistusaineistoa miehistä, joita yhdisti usko Hitlerin aatteisiin, Suur-Suomeen ja herrakansan suureen tulevaisuuteen.

Vaikka kirja käsittelee näennäisesti yksittäisten SS-miesten vaiheita ja tarjoaa yleistämiseen riittäviä aineksia henkilökuvien kautta, Swanströmin kirjan pääkohteena on epäilemättä se valheellinen kuva, joka SS-miesten oman järjestön Veljesapu ry:n tuella ja valvonnassa rakennettiin tutkijaksi valitun Mauno Jokipiin avulla. Swanström ei syytä Jokipiitä tutkimuksellisista virheistä, mutta kylläkin siitä, että tämä on ohittanut raskauttavat todisteet eli kirjan Panttipataljoona (1968) lopputulema oli kirjoitettu ensin ja tutkimus sovitettiin SS-miesten itsensä hyväksymään näkemykseen. Todistusaineisto on aika vakuuttava, enkä itsekään ole ollut aiemmin tietoinen kirjan tilausteosluonteesta ja Jokiin sidonnaisuuksista.

Tosin ilman Swanströmin työtäkin olisi ilmeistä, ettei Jokipii tarjoa koko totuutta. Ristiriita suomalaisten ja muitten ei-saksalaisten SS-joukkojen toiminnan välillä on niin räikeä, että se selittyy vain totuuden valikoidulla käsittelyllä. Swanströmin mukaan Jokipiin tehtäväksi annettiin ennen muuta paaluttaa "oikea" kuva suomalaisista SS-miehistä. Tuohon kuvaan kuuluivat "epäpoliittisuus", täydellinen tietämättömyys keskitysleireistä ja muista natsien synnyttämistä kauhuista sekä ehkä tärkeimpänä mielikuva kurinalaisista ammattisotilaista, jotka eivät syylistyneet sen paremmin sotarikoksiin kuin mihinkään muuhunkaan kielteiseen. Puhtoinen sankariporukka siis oli tavoitteena ja tuon kuvan Jokipii myös rakensi.

* * *

Swanström murskaa kaikki SS-miesten "kunnollisuutta" todistelleet väittämät. Tutkija muistuttaa tuon tuostakin, etteivät kaikki SS-miehet olleet samasta muotista, mutta kova ydin ja selkein enemmistö oli todistetusti aatteellisia natseja, joko suoraan IKL:n jäseniä tai muuten äärioikeistoon orientoituneita, minkä Jokipii pyrki pontevasti peittämään. Swanström myös osoittaa, että IKL:n tulkitseminen vain "fasismia myötäileväksi" puolueeksi on kaunistelua. IKL:n viesti oli kaikissa olennaisissa asioissa yhteneväinen Saksan natsien politiikin kanssa. Merkittävä joukko SS-miehistä värväytyi Saksan ihailijoina, vaikka myös Suur-Suomen rakentaminen oli useimmille olennainen elementti.

Julkisuudessa eniten esillä ollut kysymys suomalaisten SS-miesten osallistumisesta selkeisiin sotarikoksiin jää vähäiselle käsittelylle, koska oletettavasti jokseenkin kaikki siihen viittaavat dokumentit on tuhottu ensimmäisten joukossa, kun Saksan häviö alkoi olla selkeä kiihkeimmällekin natsille. Swanström onnistuu kuitenkin osoittamaan loogisin perustein, että tässä tapauksessa suorien sotarikostodisteiden puuttuminen ei vapauta SS-miehiä vastuusta, vaan olisi päinvastoin äärimmäisen epäuskottavaa olettaa, etteivät pitkin raiskattua Ukrainaa liikkuneet suomalaiset olisi joutuneet käsiään siviilien ja juutalaisten vereen tuhrimaan. Saksalaiset eivät olisi suoneet suomalaisille sellaista ylellisyyttä ja valitusoikeutta ei ollut.

Ehkä hiukan yllättäen Swanström valaisee myös SS-miesten ulospäin yksimielisen rintaman takana todellisuudessa vallinneita ristiriitoja ja erimielisyyksiä. Suhtautuminen uskontoon oli yksi iso vedenjakaja - monella suomalaisella natsilla oli körttiläinen tausta ja Saksan puolueen tyly suhtautuminen uskontoihin oli järkytys -, toinen oli saksalaisten ylimielisyyden ja alentuvan brutaalin käyttäytymisen sietäminen. Moni innolla Saksaan lähtenyt pettyi melkein kaikkeen, mutta ehkä eniten siihen, ettei perillä odottanutkaan tasa-arvoinen paikka saksalaisten rinnalla. Kuvaava esimerkki on, että suomalaiset upseerit joutuivat SS-joukoissa useimmiten aliupseerin asemaan ja vain pieni valittu eliitti koulutettiin ja päästettiin suhteellisen tasa-arvoisesti saksalaisen upseeriston rinnalle.

* * *

Kun pääosa arkistodokumenteista on tuhottu, jää yleensä ainoaksi mahdollisuudeksi eloonjääneiden haastatteleminen. SS-miehet ovat tässä suhteessa olleet hankala tapaus. Monin rituaalein vahvistettu vaikeneminen on pätenyt niittenkin osalta, jotka pettyivät koko touhuun. Sodan jälkeen valittu vaikenemisen ja hiljaisen paluun politiikka on onnistunut käsittämättömän hyvin. Osa SS-miehistä tietysti jäi pohjalle esimerkiksi vammautuneina ja osa pakeni Ruotsiin ja sieltä Etelä-Amerikkaan saksalaisten natsien tapaan. Mutta merkittävä osa palasi siviilimaailmaan kuin eivät olisi koskaan SS-joukoissa palvelleetkaan. Jyrkän antisemitistinen toimittaja Mauno Alhainen yksinkertaisesti vaihtoi sukunimensä: nimellä Mauno Alsta hän toimi sekä Lallissa että Helsingin Sanomissa ja lopulta Yhtyneitten Kuvalehtien piiripäällikkönä. Jyrkän linjan fasisti Karl-Erik Ladau oli vakuutusyhtiö Varman pitkäaikainen toimitusjohtaja, kokoomuslainen valtuutettu Tampereella ja presidentin valitsijamies 1968. Kaksi SS-miestä nousi peräti ministeriksi: Pekka Malinen 1957 ja Sulo Suorttanen 1966-1970. En muista, että Suorttasen SS-taustasta olisi puhuttu tai siinä nähty mitään raskauttavaa.

Swanström on itse sitä mieltä, että väitteet SS-miesten kaltoinkohtelusta ovat vailla perää. Pahimpien annettiin livahtaa tai suorastaan autettiin Ruotsiin ja oikeastaan vain yksi keskeinen aktivisti eli Unto Boman pidätettiin ja luovutettiin valvontakomission kautta Neuvostoliittoon vankileirille, eikä siinä auttanut sukunimen vaihto Parvilahdeksi. Jollain ihmeellä Unto Parvilahti kuitenkin selvisi vankileiriltä takaisin ja kirjoitti natsiaatteestaan juuri lainkaan tinkimättä hyvin myyneen kirjan Berijan tarhat (Otava 1957 ja 2004). Kuvaavaa on, ettei Otavan kaltaisella kustantamolla ollut silloin eikä 2000-luvulla estoja levittää aatteellisen natsin palopuheita. Swanströmin kirjaa Otava ei ole kuitenkaan ilmeisesti halunnut kustantaa.

Swanströmin kirja paneekin miettimään ennen muuta sitä, kuinka paljon näkymätöntä fasismia ja sen tukemista Suomesta on löytynyt ja löytyy edelleen. Tiedämme. että kun valvontakomissio oli poistunut Suomesta ja muodolliset sotasyyllisyystuomiot oli annettu (ja tuomitut pian jo armahdettu), minkäänlaista todellista suomalaisen fasismin pesänselvitystä ei tehty. Vasta 2000-luvulla on ruvettu, kokonaan uusin tutkijavoimin, ylipäätään miettimään, miten isosta liikkeestä voidaan suomalaisesta fasismista osana äärioikeistoa puhua. Swanströmin kirja saa ajattelemaan, että SS-miehiä suojeltiin, sodanaikaisia natsihenkisiä sivistyneistön jäseniä (kuten V. A. Koskenniemi tai Rolf Nevanlinna) ei pelkästään suvaittu vaan suorastaan ihailtiin ja tilinteko jätettiin tietoisesti ja harkitusti tekemättä. Kansallinen valkopesuohjelma oli päällä pysyvästi, eivätkä viime vuosien ilmiöt anna syytä olettaa, että isoa muutosta olisi tapahtunut. Pahoin pelkään, että vuoden 2018 Suomesta olisi vaivatta kerättävissä uusi suomalainen SS-pataljoona. Eduskuntapuolueistakin voisi löytyä innokkaita lähtijöitä.