Ajatuksia julkisista tiloista ja palveluista

Olen vastustanut ns. keskustakirjastohanketta alusta alkaen. Intuitiivisesti päättelin, että kyseessä ei ole aito sivistyshanke, vaan erilaisia hallintokerrostumien pätemisen tarpeita tyydyttävän muistomerkin rakentaminen. Kun kuulin perustelut sille, miksi uutta kirjastoa ei missään tapauksessa haluta sijoittaa aidosti keskustassa sijaitsevaan ja arkkitehtonisesti upeaan Postitaloon (jossa Kirjasto 10 toimi menestyksekkäästi vuosien ajan), tiesin sekä häviäväni sodan että joutuvani palaamaan asiaan ties kuinka synkeissä merkeissä. Nyt on se hetki ja tilanne on vielä synkempi kuin olin uskaltanut pelätä.

Aloitan nimestä. Kansa äänesti rakennukselle vuosia sitten kauniin ja kirjallisesti kutkuttavan nimen Lastu. Koska rakennuksella ei kuitenkaan ollut tarkoitus lisätä kansalaisten kuvitelmia vallasta, kaupungin ja kirjaston päättäjät ottivat nimeämisoikeuden itselleen ja päätyivät tuohon käsittämättömään "Oodiin", jota en itse suostu käyttämään sen aiheuttaman mielipahan takia. Jos on pakko lyhyesti viitata, käytän ilmaisua "Odin". Kun päätös järkyttävän kalliista (100 miljoonaa euroa) hankkeesta tehtiin, kaupungin ja kirjaston päättäjät vakuuttivat maireasti, ettei hanke tule vaikuttamaan muuhun kirjastoverkkoon. Todellisuus on tietenkin ollut aivan muuta ja "Odin" on vaikuttanut ihan kaikkeen, vaikka ei tietenkään myönteisesti. Resurssit kerätään verkosta, kuten henkilökunta osasi arvata.

Pahin pettymys oli tietenkin se, että kirjaston johdon kiukuspäissä tekemää päätöstä jättää musiikkiäänitekokoelma kokonaan palveluvalikoimasta ei ole peruttu, vaikka ratkaisua on kritisoitu julkisesti ja jopa muuten hankkeeseen yksipuolisen ylistävästi suhtautuva Helsingin Sanomat antoi Vesa Sirénin julkisesti ihmetellä, miksi musiikkiäänitteille ei löytynyt sijaa. Se lienee sentään tullut selväksi kaikille, että ratkaisua tehtäessä ei todellakaan kysytty sen paremmin henkilökunnan kuin asiakkaidenkaan mielipidettä, koska johto tiesi, että se olisi ollut väärä.

* * *

Olen edelleen sitä mieltä, että Helsingin keskustan alueella on liian vähän julkista tilaa, joten tästä näkökulmasta "Odin" paikkaa kiistatta yhtä puutetta. Mutta rakennuksen kutsuminen kirjastoksi on sitten toinen asia. On selvää, että hanketta lähdettiin ajamaan kirjaston kunniakas nimi edellä, koska kukapa olisi halunnut pistää sataa milliä keskustan oleskelijoiden monitoimitilaan. Kun rakennuksen toiminnot nyt ovat selvillä, täytyy kuitenkin sokeimmankin myöntää, ettei kyseessä ole kirjasto vaan monitoimitila, jonka yhdessä kerroksessa on myös keskikokoinen kirjasto. Keskikokoinen kirjasto, joka ei tarjoa musiikkiäänitteitä, kuten käytännössä kaikki muut Suomen yleiset kirjastot.

Hankkeen propagandassa on puhuttu jopa "Lippulaivasta". "Odinin" sisällä olevalle kirjastolla ei kuitenkaan ole mitään sellaista ominaisuutta, joka perustelisi tuollaisen ilmaisun käytön. Itse asiassa moista militaarista kielikuvaa voi mielekkäästi käyttää korkeintaan rakennuksen arkkitehtuurista, joka ainakin Erkon lasipalatsin suunnalta katsottuna tuo mieleen valtavan laivan. Jos rakennuksen palvelukonseptia pitäisi jotenkin määritellä, kai se olisi lähinnä kauppakeskus ilman kauppoja. Kun ei sitä julkista saunaakaan sitten rakennettu. Voi toki olla, että siellä verstaskerroksessa kehittyy jotain, mitä muualla ei ole, mutta ei sitä ainakaan vielä ole helppo arvailla.

Uskon itse, että kun Kirjasto 10:n perinteiset käyttäjät tajuavat, mitä heiltä on viety ja siirretty Pasilaan, puheet keskustakirjastosta haalistuvat ja talosta tulee aidosti se mikä se onkin eli hiukan keskustasta sivussa oleva julkinen oleskelutila. Käyttäjiä tai ainakin oleskelijoita tulee tietysti riittämään, onhan siitä hienot näköalat suoraan Eduskuntatalon portaille - tai ainakin Pikkuparlamentin sivurakennukseen.

* * *

Vaikka edellä lähinnä kritisoin, voin kertoa kuitenkin edes yrittäneeni saada talon avajaisiin originellin sisäänvetotuotteen. Jo vuosia sitten tein ehdotuksen, että uusi talo juhlistaisi avajaisiaan myös yhdistämällä vanhat sisällöt ja uuden tekniikan tarjoamalla jotain, mikä olisi tarjolla vain kirjaston omissa tiloissa. Ideani oli, että Helsingin kaupunginkirjasto digitoi kaikki vanhat Suosikki-lehden vuosikerrat ja tarjoaa ne kirjaston asiakkaiden luettavaksi ja katsottavaksi tekijänoikeuslain pykälien 16 ja 16b alakohta 2:n tarjoamalla oikeutuksella.

Tämä mahdollisuus on eräillä kirjastoillamme ollut vuosikymmeniä, mutta minulle käsittämättömistä (teko)syistä sitä ei ole käytännössä ollenkaan käytetty. Eikä ilmeisesti käytetty nytkään, vaikka ehdin saada viestiä siitä, että kirjaston sisällä ideaa oli pidetty ainakin mielenkiintoisena. Mahdollisesti asia hautautui tärkeämpien tavoitteiden kuten musiikkiäänitteiden torjumisen alle. Tai sitten se vain unohtui, kuten usein tapahtuu ideoille, jotka tulevat jostain "ulkopuolelta".

Rohkenen silti heittää tämän idean laajemminkin pohdittavaksi. Kirjastot eivät voi vapaasti digitoida ja levittää tekijänoikeuden kahlitsemia sisältöjä. Mutta laissa on edellä mainittu poikkeus, joka sallisi minkä tahansa uhanalaisen (käytännössä sellaisen, jota ei voi ostaa) digitoinnin ja käytön kirjaston tiloissa erityisen päätteen kautta. Minulle on täysi arvoitus, miksi kirjastopäättäjämme eivät halua tätä mahdollisuutta hyödyntää. Toki se jotain maksaisi, mutta jos oli varaa sadan millin palatsiin, miksi ei tällaisiin paljon pienemmän luokan satsauksiin? Ei kai se siitä voi kiinni olla, kuka ehdottaa?