Arvon määrityksellä on väliä

Mariana Mazzucato toimii innovaation ja julkisen arvon professorina University College Londonissa. Hänen kirjansa Arvo : Globaalin talouden luojat ja välistävetäjät (Terra Cognita, 2019, käännös Juha Pietiläinen) on maallikollekin kohtuullisen hyvin avautuva analyysi siitä, miten suuri merkitys on ja on ollut sille, miten kapitalistinen "arvo" määritellään taloustieteen (tai talous"tieteen", kuten itse ajattelen) piirissä. Mazzucato on itse viime vuosikymmenet jyllänneen monetarismia ja talouskuria ajaneen Chicagon koulukunnan kriitikko, jonkinlainen modernia keynesiläinen, joka siteeraa ahkerasti ja arvostavasti myös Adam Smithiä, David Ricardoa ja Karl Marxia. John Maynard Keynes on kuitenkin hänelle henkisesti läheisin ajattelija.

Maallikko ei tule edes arvanneeksi, miten monimutkaisia vaiheita taloustieteilijöiden "arvo" on käynyt läpi. Mazzucato tuo hyvin esille sen, ettei asiasta koskaan ole vallinnut täyttä yksimielisyyttä, vaan arvo on ollut mitä suurimmassa määrin talouspoliittisen (ja sen taustalla olevan ideologisen) taistelun väline. Pohjimmiltaan kyse on ollut siitä, mitkä yhteiskunnalliset toiminnot on laskettu arvoa tuottaviksi, mitkä tuottamattomiksi. Tänä päivänä taistelun keskiössä on uusliberalistinen väite siitä, että julkinen tuotanto on aina tuottamatonta, kun taas yksityinen tuotanto on aina tuottavaa, vaikka järki ja havainnot kertoisivat aivan muuta. Mazzucato on muotoiluissaan varovainen, eikä kutsu Milton Friedmanin väitteitä valheiksi, mutta se hänen pohjimmainen viestinsä silti on.

Vaikka pohjimmainen ristiriita on marxilaisittain ilmaisten omistavan ja ei-omistavan luokan yhteensovittamattomuus, Mazzucato kuvailee laveasti erityisesti 1970-luvun sääntelyn jyrkästä vähentämisestä seuranneen ns. rahoitussektorin nousua kapitalismin keskeiseksi vaurautta ohjaavan ja samalla toistuvia globaaleja kriisejä aiheuttavan kehityksen voimaksi. Rahoitussektorin kasvu (ns. kasinotalous) on hyvin lyhyessä ajassa johtanut siihen, että yhä pienempi osa kapitalistisesta taloudellisesta toiminnasta tähtää investointeihin ja innovaatioiden rahoittamiseen ja yhä suurempi osa syntyneestä uudesta arvosta siirretään saman tien yksityisten, jo ennestään rikkaiden ja erittäin rikkaiden pankkitileille. Mazzucato kuvailee kehitystä kapitalismin sisäisenä kriisinä, joka ei johdu työläisten vaatimuksista vaan järjestelmästä itsestään ja sen rakenteellisista heikkouksista.

* * *

Mazzucato - tai pikemminkin Juha Pietiläinen - käyttää kapitalistisesta välistävedosta termiä "kuppaaminen". Hän tarkoittaa sillä arvon poistamista kierrosta toimilla, jotka itsessään eivät ole arvonluojia. Ilmiö ei ole historiallisesti eikä taloustieteellisesti uusi. Jo Adam Smith piti esimerkiksi maanomistajia tuottamattomina kuppaajina, kun he vuokraavat maitaan pienviljelijöille. Mazzucaton terminologiassa "vuokra" on yleisnimitys kaikelle kuppaamiselle, jossa arvoa ei tuoteta, vaan sitä nyhdetään pois kierrosta käyttöön, joka ei tuota (ylellinen elämä, pröystäily ja tuhlailu).

Mazzucaton edustamassa ajattelussa monet muutkin kapitalistisen voitontavoittelun muodoista edustavat puhdasveristä kuppaamista. Erityisenä silmätikkuna on lääketeollisuus, joka käyttää häikäilemättä hyväksi julkisen talouden ja perustutkimuksen ilmaiset tulokset, mutta ei käytä voittojaan ihmisille välttämättömien lääkkeiden hintojen halventamiseen tai uusien innovointiin, vaan kuppaa voitot osakkeenomistajille. Mazzucaton analyysin mukaan huomattava osa lääketeollisuudesta ei ole todellisuudessa tuottavaa sanan taloustieteellisessä merkityksessä, vaikka voikin olla erinomainen tapa kerätä vaurautta.

Myös nykyiset verkkojättiläiset kuten Apple, Microsoft, Google, Amazon etc. saavat Mazzucatolta tylyn arvion: ne ovat pääosin tuottamattomia yhtiöitä, jotka käyttävät valtaansa hyödyntääkseen muiden luomaa arvoa. Kun "arvon" määrittelystä on tullut arvoa luovasta toiminnasta irrallinen asia, sen määrittäjäksi on - täysin omavaltaisesti - päätetty käyttää hintaa. Klassiset taloustieteilijät eivät olisi tätä hyväksyneet, mutta esimerkiksi juuri lääketehtaat ilmoittavat kylmästi, että heidän lääkkeensä voi maksaa hirvittävän paljon, koska sen avulla tuotetaan sairaille ihmisille paljon "arvoa" parantamalla heidät. Tällainen arvon irrottaminen tuotantokustannuksista on olennainen osa nykyistä kapitalismia.

* * *

Mazzucato ei tavoittele kapitalismin kumoamista, mutta hän on vahvasti sitä mieltä, että arvon kuppaaminen uhkaa vakavasti myös kehittyneitä hyvinvointivaltioita. Kun näennäinen tuotto on finanssikeinottelussa suurempi kuin arvoa luovassa toiminnassa, markkinoiden sokeus ja yksittäisten ihmistoimijoiden avuttomuus johtavat kehitykseen, jonka myötä rikkaimmat rikastuvat kiihtyvällä vauhdilla, mutta arvoa luovat työntekijät eivät saa edes heille perinteisen taloustieteellisen ajattelun mukaan kohtuudella kuuluvaa osuutta. Lopputuloksena on yhteiskunta, jossa varallisuuskuilu kasvaa, epävarmuus ja yhteentörmäykset lisääntyvät, eikä yhteisön kannalta välttämättömiä toimia esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa kyetä koordinoimaan ja rahoittamaan.

Mazzucaton ratkaisu lähtee julkisen sektorin aliarvostamisen lopettamisesta. Hän on vahvasti sitä mieltä, että vuosikymmenten talouskuripolitiikka on ollut ideologisesti ja ahneuden motivoimaa, ei lainkaan taloustieteellisesti perusteltua. Lukuisat tutkimukset myös osoittavat, että yksityistämispropaganda on ennen muuta propagandaa, ei mitään muuta. Sen tavoitteena ei ole yhteinen hyvä vaan muiden luoman arvon kuppaaminen. Mazzucato haluaa myös lopun sille harhalle, että "markkinat" ovat jokin luonnonlain kaltainen, neutraali toimija, jonka "lakeja" noudattamalla kapitalismi toimii sutjakasti ja kaikille hyvää tarjoten. Propagandan kuvailemia markkinoita ei ole koskaan ollut eikä voikaan olla. Kapitalismi toimii jotenkin vain tiukasti säänneltynä. Ainoat, jotka valtion sääntelystä voivat kärsiä, ovat arvon kuppaajat, yhteiskunnalliset loiset.

Mazzucaton kirjan suurin heikkous on siinä, ettei hän kuvaa millään lailla julkisen päätöksenteon eli politiikan ja talouspoliittisten ratkaisujen tiivistä yhteyttä. Milton Friedman ei ole säätänyt ainuttakaan lakia, sen ovat tehneet päättäjät, jotka ovat päättäneet suosia rikkaita tavallisten kansalaisten sijasta. Tähän ongelmaan, päättäjien syvään korruptoituneisuuteen ja kuppaajasidonnaisuuteen Mazzucato ei ota mitään kantaa, mistä syystä hänen sinänsä järkevät ja kannatettavat teesinsä jäävät riippumaan päättäjien "hyväntahtoisuudesta". Kuten hyvin tiedämme, sellaista asiaa ei todellisuudessa ole olemassa. Arvon käsite kaipaa varmasti uudenlaista määrittelyä, mutta itsestään se ei tule tapahtumaan, koska kuppaajana tulee edelleen helpoimmin rikkaaksi.

Älä äänestä tätä miestä valtaan

Olihan tämä kirja luettava ihan poliittisen yleissivistyksen vuoksi. Iltalehden politiikan toimittaja Lauri Nurmen kirja Jussi Halla-aho : Epävirallinen elämäkerta (Into 2020) ei ole lintu tai kala, vaan jonkinlainen yritys piirtää yleiskuvaa keskeneräisestä yrityksestä päästä yksinvaltiaaksi. Nurmi harrastaa Halla-ahon jyrkimpien näkemysten kriittistä haastamista, mutta loppujen lopuksi hän jänistää ja jättää johtopäätösten tekemisen muka lukijalle. Todellisuudessa hän ei uskalla peukuttaa kumpaankaan suuntaan. Ei niin, että välttämättä pitäisikään, mutta melkoinen pettymys hänen ympäripyöreä paketointinsa lopussa on. 

Sitä ei käy kiistäminen, että Nurmi on tehnyt muutakin kuin nojaillut työhuoneessaan tuolinselkään ja naputellut vain yleisesti tunnettuja tosiasioita. Osa kirjaan tietoja antaneista ei ole halunnut nimeään julki, ja juuri näiltä tulevat yleensä tekstin kovimmat arviot kohteesta. Hyvä onkin, että Nurmi antaa edes nimettömien todistajien olla skeptisiä, sillä kirjoittaja itse taitaa pelätä Halla-ahon kostoa. Tai pikemminkin Halla-ahon kiihkeiden kannattajien reaktioita. Niin tai näin, Lauri Nurmi on kaivanut taustatietoa kiitettävästi, ainakin sen näkökulmasta, joka uskoo Jussi Halla-ahon elämänvaiheiden selittävän hänen merkillistä vihantäyteisyyttään. 

Todellisuudessa näin ei käy. Nurmi ei juurikaan tee johtopäätöksiä koulukiusaamisen tai elämän takaiskujen vaikutuksesta. Halla-ahosta vain tulee yhtäkkiä äärioikeistolaisia asenteita harrastava nuori. Ainakaan minä en löytänyt Nurmen tekstistä osuutta, joka edes yrittäisi selittää, miksi yläluokkaisesta taustasta tuleva Halla-aho vihaa niin pohjattomasti paitsi kommunisteja (sen vielä voi ymmärtää), myös muslimeja, juutalaisia ja "tummanvärisiä" ihmisiä ylipäätään. Hän ei nimittäin kasva tällaisten asenteiden keskellä, vaan vaikuttaa omien lähisukulaistensakin mielestä omituiselta jyrkkine kantoineen ja antipatioineen.

* * *

Tavallaan onkin yhdentekevää, mikä ehkä selittäisi Jussi Halla-ahon omaksuman ideologian, jolla ei ole selkeää nimeä, mutta joka selkeästi kumpuaa ksenofobiasta, muukalaisvihasta. Oli syy mikä tahansa, Halla-aho on kävelevä ja pyöräilevä paradoksi. Erittäin epähumaani humanisti, joka suhtautuu hellästi sisäpiirin (perheen) jäseniin, mutta erittäin tylysti ulkopiiriläisiin. Sivistynyt ja kouluttautunut, selvästi älykäs ja psykologisestikin tarkkanäköinen poliitikko näkee maailman ikivanhan klaaniajattelun kautta ja pitää oman klaaninsa ja sen suojamuurin ("länsimainen liberaali demokratia") säilymistä aidosti elämän ja kuoleman kysymyksenä. Siihen ei ole vastauksena "rauhanomainen rinnakkainelo", siihen on vastauksena vain voitto tai tuho.

Minut tämä kirja vakuutti - ehkä tahattomasti - siitä, ettei Jussi Halla-aho halua valtaa. Hän haluaa vallan. 

Jussi Halla-aholle ei riitä siivu valtaa, kuten useimmille muille, koska sillä siivulla ei edes lähiympäristöä saa juuri siihen kuntoon, joka kelpaa ja riittää Halla-aholle. Hän on fundamentalisti, jolle ei riitä esimerkiksi "vähemmän maahanmuuttajia". Hän haluaa päästä asemaan, jossa voi sanella ratkaisut itseä kiinnostavissa asioissa. Iso kysymys on, riittäisikö Jussi Halla-aholle se, että hän voi heittää kaikki väärää etnistä alkuperää olevat ihmiset pois Suomesta. Itse arvelen, ettei riittäisi. Jos hän saisi riittävän vallan, sinne mamujen perään lentäisivät myös kaikki säälillä maailmaa hoitavat, "suvaitsevaisto" tietysti, ja loppujen lopuksi sama letka, joka ärsytti olemassaolollaan myös Adolf Hitleriä. Kun Lauri Nurmi pohdiskelee ääneen, olisiko Jussi Halla-aho poliitikonuransa myöten tullut maltillisemmaksi, anonyymit sukulaiset varoittavat, että ei ole, hän vain osaa kätkeä paremmin halunsa piiskata neekereitä.

* * *

Mitä perussuomalaisiin puolueena tulee, Lauri Nurmi antaa Halla-ahon toistaa keskeistä ideaansa. Puolue ei ole itsetarkoitus, se on väline. Timo Soinin pykäämä puolue on vain väline, jonka avulla Suomen Sisun natsihenkiset kiihkoilijat ovat voineet päästä esiin valtakunnanpolitiikassa. Halla-ahon poliittinen oivallus on ollut, että osan ihmisistä saa kannattamaan jyrkän äärioikeistolaista linjaa, kun heille  heittää näkökentän täyttävän ja sumentavan puruluun, tässä tapauksessa maahanmuuton. Ilman tuota puruluuta perussuomalaiset olisivat viiden prosentin puolue, jos sitäkään. Perussuomalaisten vennamolaista perintöä Halla-aho tuskin vaivautuu edes ajattelemaan. Se on unohdettu ja kuopattu jo ajat sitten.

Jostain syystä Nurmi ei pohdi millään tavalla kysymystä siitä, miksi tai miten Halla-aho sietää esimerkiksi eduskuntaryhmässään ihmisiä, joiden silkka julkinen typeryys luo persuista koko ajan kielteistä mielikuvaa. Halla-aho itsehän on ns. älykkö, vaikka sortuukin toistuvasti alatyyliseen ivaan somessa. Ehkä on niin, että päästäkseen tavoittelemaan valtaa Halla-ahon on siedettävä ääniä kerääviä toopeja, sen verran vaikeata äänestämisen ohjailu kuitenkin on. Mutta kokeeko Halla-aho jonkinlaisena uhkana nämä eduskunnan jullit? Lienee selvää, etteivät ihan kaikki halua polvistua "Mestarin" jalkojen juureen, koska pitävät itseään luomakunnan huippuyksilöinä, Tätä puolta ei Nurmen kirjassa ole, koska hän on jättänyt kaikki avustajat, jopa Matti Putkosen, tarinan ulkopuolelle.

Lauri Nurmi ei varovaisena miehenä halua "ottaa kantaa" eli valita puoltaan, vaan jättää sen lukijan tehtäväksi. Minäpä sitten teen kuten Nurmi käskee ja esitän oman kantani. Nähdäkseni Jussi Halla-aho on ideologinen fundamentalisti, kansallisoikeistolainen ääriajattelija, jonka yhtäläisyydet Adolf Hitlerin kanssa ovat suuremmat kuin heidän eronsa. Kuten Hitler, Halla-aho ei tavoittele poliittista johtajuutta, vaan yksinvaltaa. Hän ei tavoittele yhteistyötä esimerkiksi Kokoomuksen kanssa, koska siinä joutuisi tekemään kompromisseja. En tiedä, miten Halla-aho itse kuvittelee yksinvaltiuden avautuvan. Tuskin hän kuitenkaan uskoo Suomen Sisun porukan voivan lumota äänestäjät taakseen yli 50 % osuudella. Ehkä hän toivoo salaa valtavaa maahanmuuttovyöryä tai jotain muuta poikkeustilaa, jonka vallitessa voisi yrittää vallan keskitystä.

Ääni perussuomalaiselle ehdokkaalle on tänä päivänä ääni Jussi Halla-ahon pyrkimykselle yksinvaltaan. Jos muuta kuvittelee, erehtyy pahemman kerran - mutta sitä emme toivottavasti joudu kokemaan. Äänestämällä tämän pitäisi hoitua.

Lastensyöjien juhla

Kristinuskon keskeisiä eläinsymboleja on lammas. Välimeren pohjukan kulttuureille tärkeä lammas valittiin symboloimaan Jeesuksen uhrikuolemaa. Pääsyyllinen tähän on Johannes Kastaja, joka perimätiedon mukaan käytti Jeesuksesta ilmaisua Agnus Dei, Jumalan lammas. Suomen luterilaisen kirkon perinteessä ei puhuta lampaasta tai vuonasta, vaan karitsasta, lampaan lapsesta. Toisaalta Jeesus on toistuvasti myös hyvä paimen, vaikka siis itse on Jumalan lammas. Karitsa liittyy siis teologisesti pääsiäisen aikaan, koska juuri silloin Jumalan lammas uhrattiin (Jumalalle) ja Johannes Kastaja pääsi muotoilemaan suosituksi tulleen sloganinsa. 

Teologia on yhtä kiinnostavaa kuin väittely siitä, "onko oikealla joulupukilla silmälasit vai ei". Mutta minua kiinnostaa karitsan rooli suomalaisen pääsiäiskulttuurin keittiössä. Olenko ainoa, jonka mielestä on varsin eriskummallista, että juuri pääsiäisenä herkutellaan sen saman eläimen lihalla, jota kristillisissä piireissä pidetään Jeesuksen uhrikuoleman symbolina? Tuoreessa Yhteishyvässä Helsingin keskustan Food Marketin edustaja (jonka henkilöllisyys ei ole tässä yhteydessä olennaista) vastaa haastattelijan kysymykseen pääsiäisen suurimmasta suosikista näin:

"Se yhä on karitsa: karitsan filee ja kyljykset ovat suosituimmat. Ne ovat helppoja ja nopeita valmistaa. On ollut kiva nähdä, kuinka kotimaisen karitsan kysyntä on kasvanut. Se saa olla vähän tyyriimpääkin, kunhan on kotimaista ja luomua." (Yhteishyvä 2/2021, s. 39)

Väkisinkin pohtii, kokeeko uskonnollisesti virittynyt ihminen mitään ristiriitaa siinä, että hän viettää Jumalan lampaan uhrijuhlaa mättämällä suuhunsa tuon symbolieläimen lihaa. Tai mahtaako monikaan "pääsiäislammasta" hakiessaan tulla ajatelleeksi, että kyseessä on pohjimmiltaan juutalainen perinne? Juutalaiset viettävät pääsiäistä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi ja olennainen osa on teurastaa pääsiäiskaritsa. Kristillisen kirkon puolella perinne nähdään mieluummin kreikkalaisen ja ylipäätään Välimeren ruokakulttuurin osana sen lisäksi, että Jeesuksen kerrotaan viimeisellä ateriallaan syöneen lammasta. Mutta vaikka Kreikassa lammas ja pääsiäinen kuuluvat yhteen, slaavilaiseen ortodoksisuuteen lammas ei kuulu. Myös Suomessa perinne on todellisuudessa varsin nuori.

* * *

Ei ole tietenkään mikään ihme, että kauppaketjun mainoslehti tyrkyttää kuluttajille karitsan lihaa siinä missä hummerilta maistuvaa merikrottia tai tuhansia muita eläinten tehotuotantoon ja surmaamiseen perustuvia tuotteita. Mutta olenko ainoa sekasyöjä, jolle ajatuskin karitsan syömisestä on vastenmielinen? Karitsa oli ennen lihanleikkaajan eteen joutumista aikuisen lampaan lapsi, pulskan äitinsä vieressä köllöttävä pikkuvuona, suloisesti pökkelehtivä kaunokaritsa. Suostuisiko karitsaa ahmiva suomalainen nauttimaan taatusti yhtä pehmeätä koiranpennun sisäfileetä? Joutuisiko hullun kirjoihin, jos alkaisi markkinoida uutena pääsiäisherkkuna silkinsileitä kultaisen noutajan pennun sisälihoja? Missä olisi se olennainen ero? Esimerkiksi koiria inhoavan kissaihmisen näkökulmasta?

Tiedän ja ymmärrän, että monelle eettisesti syötävissä olevassa lihassa ei ole olennaista sen lähteenä toimineen eläimen ikä. Broileri on käytännössä teini, eikä teini-ikäisen kanan syöminen tuota ongelmia suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Vasikanleike tehdään lehmän suloisesta lapsesta, joka on hädin tuskin ehtinyt muutaman kuukauden kirmata nurmella. Ei näytä olevan mikään ongelma lihansyöjille. Kukapa sitä sitkeätä vanhan eläimen lihaa haluaa, jos tarjolla on mureaa nuorta lihaa. Tilanne voisi olla toinen, jos ennen sitä eläimen lapsen lihan ostamista ja syömistä pitäisi katsoa teuraalle joutuvaa kaunokaista suoraan silmiin. Voisi yksi jos toinenkin ateria jäädä väliin.

Ihmettelen tähän samaan hengenvetoon lihakarjatilallisia, jotka täyttävät Instagramin suloisilla kuvilla Ylämaan karjan upeista yksilöistä ja suloisista vasikoista. Kuvatekstit henkivät suunnatonta rakkautta ja kunnioitusta, mutta silti useimpien kohtalona on joutua teurastamoon. Myönteistä on tietenkin se, että nämä eläimet saavat sentään elää lyhyen elämänsä mukavasti eli vapaasti laiduntaen. Mutta silti minua vaivaa ja kiusaa se eettinen ristiriita, joka sisältyy väittämään, että rakastaa eläimiä, joita kasvattaa teurastettavaksi ihmisen ruokapöytään. Miten voi antaa eläimelle nimen ja sitten taluttaa sen tapettavaksi?

* * *

Olen sekasyöjä, joka pyrkii vähentämään lihapohjaisten tuotteiden käyttöä sekä eettisten (eläimiä julmasti kohteleva tehotuotanto) että ekologisten (ilmastonmuutos) syiden takia. En ole vegaani, koska joudun rationaalisesti hyväksymään sen ajatuksen, että luonnon biologisessa järjestelmässä eläinpohjaisen ravinnon pyydystäminen ja käyttäminen ovat yksi tapa pysyä hengissä. Yksikään eläin ei ole vegaani harkinnan, vaan evoluution käänteiden tuloksena. Näen kuitenkin ratkaisevan eron siinä, että petoeläin pyydystää antiloopin vasan verrattuna siihen, että ihminen teurastaa vasikan tai karitsan. Petoeläimelle se on välttämättömyys, ihmiselle yleensä pelkkää kulinaristista itsekkyyttä. En näe mitään eettisesti tuomittavaa myöskään siinä, että aikuinen, oman elämänsä jo elänyt eläin käytetään ihmisen ravinnoksi. Jos joku haluaa syödä villasukalta maistuvaa vanhan lampaan lihaa, lampaan kuolema teurastamalla ei ole kovin luonnoton.

Mutta eläinten lasten tietoinen kasvattaminen teuraseläimiksi on sietämätön ajatus. Olen lopettanut käytännössä kokonaan broilerin syömisen, koska myös teinit ovat vielä lapsia. Kaloissa on se hyvä puoli, että kovin nuoria kaloja ei niiden pienen koon takia yleensä edes haluta syödä. Silti olen sitä mieltä, että kalatkin kuuluvat vesiin mieluummin kuin ihmisen lautaselle. Mutta mieluummin näen nälkää kuin kosken eläimen lapsen lihaan missään muodossa tai missään tilanteessa. Onneksi voinkin hankkia paistinpannulleni sieniä, joiden en hevin usko kokevan stressiä siksi, että pilkon ne ja paistan pannulla (jos toisin todistetaan, joudun harkitsemaan asiaa uudelleen). Myönnän senkin, että nuoret ja pienet osterivinokkaat ovat vanhoja, vähän väsähtäneitä herkullisempia. 

Keskiajan myytinmurtaja

Kansalliskirjastossa työskentelevä keskiajan historian erikoistuntija Jaakko Tahkokallio oikoo kirjassaan Pimeä aika : Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019) myyttejä ja enemmän tai vähemmän tietoisia vääristelyjä, joita on kohdistettu keskiajaksi nimettyyn Euroopan historian jaksoon (Länsi-Rooman tuhosta 476 noin 1500-luvun alkuun). En tiedä, tuleeko pajatso tyhjennettyä näillä kymmenellä esimerkillä, mutta näidenkin jälkeen tulee historiasta kiinnostuneelle jotenkin nolostunut olo. Samoihin myytteihin ja uskomuksiin olemme isolla rintamalla luottaneet, koska meiltä on puuttunut kyky ja ehkä motivaatiokin esittää kriittisiä kysymyksiä ja penätä erilaisten väitteiden taustalla olevia todellisia lähteitä. Tahkokallion myllytykseen ovat päässeet myytit (1) maaorjiaan sortavista linnanherroista, (2) kirkosta hallitsemassa ihmisten arkea, (3) antiikin perinnön hävittämisestä, (4) kirkosta luonnontieteen kehityksen esteenä, (5) uskomisesta maan litteyteen, (6) munkeista ainoina kirjojen valmistajina, (7) keskiajasta julmuuden ja väkivallan aikakautena, (8) noitien polttamisesta, (9) ihmisten impulsiivisuudesta ja lapsellisuudesta sekä (10) sodankäynnistä kömpelöiden haarniskaritareiden törmäilynä.

Kuten listasta voi huomata, osa kumottavista myyteistä on isoja, maailmankatsomuksellisia yleistyksiä (2-4, 7-8), jotkut taas enemmänkin harmittomia väärinkäsityksiä (5, 9-10). Kokoluokasta riippumatta Tahkokallio syöttää hyväuskoiselle maallikolle tuhdisti maustettua uudemman tutkimustiedon apetta. Yleisesti ottaen kaikille keskiaikaa mustamaalaaville myyteille on yhteistä se, että ne ovat syntyneet suhteellisen myöhään, yleensä oman moraalin kiillottamisen tarkoituksessa ja kovin usein silkasta dokumenttien puutteellisesta tuntemisesta tai niiden tietoisesta hylkäämisestä. Tahkokallio muistuttaa toistuvasti siitä, kuinka vähäisen edes jollain lailla uskottavan dokumentaarisen aineiston pohjalta erilaisia johtopäätöksiä täytyy tehdä (Tahkokallio harrastaa svetisismiä "vetää" näitä johtopäätöksiä). Jos keskiaikaan ylipäätään pimeyden attribuutteja voi liittää, ne liittyvät informaation vähyyteen.

Tahkokallion myytinmurron motiivina on ensi sijassa harmistus siitä, miten yleisiä väärät käsitykset ovat ja kuinka arvovaltaisista tieteellisistä asemista niitä on lietsottu aivan nykypäiviin asti. Tahkokallion lähtökohta on selvä: jos keskiajan kaltaisista hyvin kaukana menneisyydessä olevista ajoista halutaan sanoa jotain täsmällistä ja suhteellisen varmaa, sen täytyy perustua moderniin dokumenttien tutkimiseen ja tulkintaan, ei usein hyvin epäluotettavien ja joskus suorastaan propagandististen väitteiden hyväksymiseen sellaisenaan. Tieteellisen historiantutkimuksen edistämisen lisäksi Tahkokalliolla on – mahdollisesti vähemmän tietoisesti – selkeä halu puhdistaa katolisen kirkon ryvettynyttä mainetta, joka perustuu usein sadistisiin inkvisiittoreihin ja tieteenvastaisiin kirjarovioihin. Tähän maineenpalautukseen on useimmissa tapauksissa hyvät perusteetkin, vaikka kaltaiseni uskonnonnottoman näkökulmasta Tahkokallion kirkkomyönteisyys menee ajoittain yli ymmärryksen: "Keskiajalla kristinusko kehittyi läpikotaisin rationaaliseksi uskonnoksi." (s. 281). Kirkko voi toki maallisena organisaationa toimia rationaalisestikin, mutta mitä rationaalisuutta voi olla missään uskonnossa?

* * *

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä näitä myyttejä ja Tahkokallion vasta-argumentaatiota sinänsä. Haluan kuitenkin kiinnittää lukijan huomiota eräisiin yleisiin näkökulmiin, joiden takia tätä kirjaa voi suositella sellaisellekin, jota keskiaika ei sinänsä kiinnosta sen kummemmin. Tahkokallion harrastama lähdekritiikki nousee nimittäin hyvin keskeiseksi selitykseksi, kun ihmetellään, miten tämä tai tuo myyttiseksi osoittautuva näkemys onkin voinut läpäistä kaikki mahdolliset portinvartijat ja muuttua "vakiintuneeksi totuudeksi". Tahkokallio osoittaa toistuvasti, kuinka monet myytit nojautuvat alkuperäisen tahallisen tai osaamattoman hutiloinnin kritiikittömään toistamiseen. Yksi selitys on tietenkin tarjolla: keskiaikaisia dokumentteja on suhteellisen vähän, pitkiä informaatiosarjoja ei ole juuri ollenkaan ennen 1300-lukua ja tämän dokumenttipohjaan kunnolla perehtyneitä tutkijoita on heitäkin vähän. Moni valhe on jäänyt eloon, koska kukaan ei ole osannut tunnistaa väitettä valheeksi.

Mutta pelkästä laiskuudesta ja osaamattomuudesta ei ole ollut kysymys. Varsin maltillisin sanakääntein, mutta rivien välistä aika suoraan kuitenkin Tahkokallio toteaa monien myyttien olevan tietoisia huijauksia, joiden motiivina on yleensä ollut kansallishenkinen kilpailu uljaasta tai tahraisesta menneisyydestä. Myös uskonnolliset kiistat erityisesti katolisen kirkon ja sen valtaa raivoisasti erityisesti 1500- ja 1600-luvuilla haastaneen reformaation välillä ovat tuottaneet paljon ikäviä mielikuvia, jotka eivät perustu dokumentoituihin tosiasioihin vaan uskonnolliseen propagandaan. Esimerkiksi inkvisitiolaitoksesta luotiin protestanttien keskuudessa täysin tietoisesti erittäin kielteistä kuvaa. Kuten kiihkoilun yhteydessä muutenkin, totuudella ei ollut niin väliä.

Mielenkiintoisella tavalla myös valistuksen ajan toimijat näyttävät syyllistyneen menneisyyden epäkohtien liioitteluun, oletettavasti korostaakseen oman uudistusohjelmansa välttämättömyyttä ja hyveellisyyttä entiseen verrattuna. Keskiaikaa ja sen toimijoita ei myöhempinä vuosisatoina ollut enää kukaan puolustamassa, joten kun myös dokumentit kertoivat hyvin katkonaista ja usein vaikeatulkintaista tarinaansa, suurelta osin mielikuvitukseen perustuva yleiskuva kiehtovine yksityiskohtineen oli helppokin juurruttaa yleiseen mielipiteeseen. Hyvälle viholliselle on kaikkina aikoina ollut tarvetta, ja "pimeä keskiaika" näyttää olleen tällainen hyvä vihollinen heti, kun sen aikakausi oli ohi.

* * *

Jaakko Tahkokallion myytinmurron tarkoituksena ei ole luoda täysin käänteistä kuvaa onnen ja hyvinvoinnin täyttämästä keskiajasta. Ensinnäkin käsitteen kattama aikakausi on tavattoman pitkä, eivätkä monet myöhäiskeskiaikaan liittyvät ilmiöt ole ollenkaan relevantteja puhuttaessa varhaiskeskiajasta. Tahkokallio toteaa kiertelemättä, että keskiajan eri vaiheissa rikkaat elivät köyhiä mukavammin, niin kuin kaikkina muinakin aikoina. Rangaistukset erilaisista rikoksista olivat keskimäärin samanlaisia kuin myöhemminkin, mutta esimerkiksi kuolemantuomio ja byrokraattisesti perusteltu kidutus olivat paljon hyväksytympiä kuin nykyään. Tahkokallio tosin toteaa sarkastisesti, ettei moderni vesikidutus mitenkään poikkea jo varhaiskeskiajalla virallisiin kuulustelusääntöihin sisältyneistä keinoista.

Erityisen voimakkaasti Tahkokallio kirjoittaa siitä, miten huonosti perusteltuja ovat väitteet siitä, että ihmiset olisivat olleet pohjimmiltaan erilaisia kuin nykyisin. Tahkokallion todistuksen mukaan kaikki dokumentit viittaavat pikemminkin siihen, että ihmisen tunteet ja ajatukset olivat keskiajalla hyvin samanlaisia kuin nyt modernina aikana. Esimerkiksi myytti rakkaudettomuudesta (paitsi romanttisena ritarien ja linnanneitojen välisenä suhteena) on täysin perusteeton, eikä vanhempien ahdistus lastensa pärjäämisestä ollut olennaisesti erilaista, vaikka lapsikuolemat olivatkin paljon yleisempiä (ne pysyivät itse asiassa yleisinä 1800-luvun lopulle asti). Keskiajan ihminen ei ollut typerys, ei tunteeton sadisti, ei kömpelö hölmö. Hän oli silloisissa elämänoloissa aivan sama ihminen kuin mekin olemme.

Pimeän ajan lukemisen jälkeen on helposti sellainen olo, ettei tee mieli uskoa yhtään mitään keskiajasta väitettyä. Tämä on tietysti väärä kärjistys sekin. Ei kaikki keskiajasta myöhemmin kirjoitettu ole hölynpölyä, vaikka moni kirja onkin. Tahkokallio olisi ehkä voinut kruunata kirjansa luvulla, jossa hän olisi asiantuntijan ottein koonnut kiinnostuneelle maallikolle suositeltavien kirjojen lista. Kirjassa nyt oleva bibliografia ei sitä tehtävää täytä, koska kyseessä on enemmän lähdeteosten lista kuin lukusuositus. Mutta ehkä tietty varovaisuus ja epäluuloisuus kevyesti heitettyjä yleistyksiä kohtaan on paras seuraus tämän kirjan lukemisesta. Niin oudolta kuin se äkkiseltään kuulostaakin, myös nykypäivän historiasta kirjoittavilla voi olla motiivi puhua keskiajasta puppua toden sijasta. Ainakin vanhojen virheiden toistamisella pääsee taatusti vähemmällä vaivalla. Valitettavasti.

     

Kronikka M. A. Nummisen elämästä 1965-1989

Olen juuri lukenut kirjan Kaukana väijyy ystäviä : Muistelmat I (Docendo 2020), jonka kirjoittajaksi on merkitty M. A. Numminen. Muistelmat alkavat vuodesta 1965, koska sitä varhaisempia aikoja on käsitelty kokoomateoksessa Lapsuudenkotini (Kirjayhtymä 1985) ja romaanissa Helsinkiin (Schildt 1999), jossa itseään sivistävä Juho Niitty on kirjoittaja M. A. Nummisen alter ego. Emmin tavallista pidempään seuraavan tekstin julkaisemista. En kuulu Nummista fanittavien ihmisten laajaan joukkoon, vaikka ehkä hetken vuosina 1969-1970 häntä fanitinkin Ylioppilasteatteriin eksyneenä underground-intoilijana. En myöskään tunne M. A. Nummisen taiteellisviihteellistä tuotantoa sisällöllisesti, vaikka musiikkikirjastonhoitajana olen ollut hyvin tietoinen hänen tasaisesti kasvaneesta diskografiastaan. En ole 1970-luvun alun jälkeen tuntenut kiinnostusta M. A. Nummisen kirjallisiin tai musiikillisiin uurastuksiin. Ehkä se on ollut minun tappioni, en tiedä enkä luultavasti vaivaudu ottamaan asiasta tarkemmin selvää.

Tärkein empimiseni syy oli kuitenkin se, etten arvosta kriittisiä esittelyitä, jotka eivät löydä kohteestaan oikein mitään hyvää sanottavaa ja silti pitää ääneen päästä ja julkisuuteen mennä. Ratkaisen tämän ristiriidan kuorruttamalla tyytymättömyyteni objektiivisilla kehuilla, jotka eivät ehkä kumpua henkilökohtaisista tuntemuksista, mutta jotka silti allekirjoitan ilman ongelmaa ja niiden takana seisten. Hyvien tapojen mukaisesti myös aloitan kehuilla ja säästän marinan myöhemmäksi. Yritän näin myös säästää niiden aikaa, jotka eivät kerta kaikkiaan halua lukea M. A. Nummisesta mitään kriittistä. Jos nyt minun harvojen lukijoitteni joukkoon olisi joku sellainen eksynyt, mitä vahvasti epäilen. Kehut sisältyvät seuraavaan kappaleeseen.

Somerolainen Mauri Numminen syntyi Suomen ja Neuvostoliiton välisen, talvisodaksi kutsutun aseellisen selkkauksen toiseksi viimeisenä päivänä. Ei siis mikään ihme, että erään hänen kokoonpanonsa nimeksi valikoitui Suomen Talvisota 1939-1940. Nummiseen imeytyi myös pysyvä vastenmielisyys Neuvostoliiton poliittista ideologiaa kohtaan. Tämä tunne jalostui elämänmittaiseksi antitaistolaisuudeksi, jota pidettäneen poliittisissa piireissä SKP:stä oikealle myönteisenä ja monet muuten suljetut portit avaavana ominaisuutena.  Mauri Numminen määrittelee "Juho Niityn" päämääräksi kehittyä sivistyneeksi ihmiseksi. Tämän Mauri Numminen toteuttaakin säntillisesti, vaikka jättää muodolliset opintonsa kesken voidakseen keskittyä elämän opintoihin. Se kannatti, mitä todistavat osaltaan Åbo Akademin (2011) ja Helsingin yliopiston (2014) kunniatohtoriudet. Elämänuran nimellä M. A. Numminen luonut taiteiden ja provokaatioiden moniottelija on ollut kadehdittavan ahkera, työteliäs ja aikaansaava. Kuka tahansa ottaisi hänen biblio-, disko- ja filmografiansa nimiinsä. Lyhyesti sanoen M. A. Numminen on millä tahansa mittareilla arvioiden onnistunut sekä pyrkimyksessään tulla sivistyneeksi ihmiseksi että porvarillisen yhteiskunnan asettamat menestyksen tunnusmerkit täyttämällä. Kaikesta päätellen Mauri Numminen on elämäänsä ja elämäntyöhönsä tyytyväinen, vaikka ei perusluonteensa mukaisesti aikokaan heittäytyä toimettomaksi vain siksi, että on ohittanut jo 80:n elinvuoden rajan. Vaikea tällaista asennetta on olla ihailematta ja arvostamatta.

* * *

Kun olen otsikoinut tämän jutun kuten olen, joudun lyhyesti selittämään. Kirja kuuluu muistelmien kategoriaan, mutta jossain määrin epävarmaksi jää, onko muistelijana - tai tapahtumien kronikoitsijana, kuten itse haluan määritellä - Mauri Numminen vai joku hänen taiteilijasivupersoonistaan. Monet kirjan ratkaisut viittaavat mielestäni siihen, että äänessä on kuin onkin Mauri Numminen, joka kronikkaperinteitä kunnioittaen kertoo kohdehenkilönsä elämästä ne osat, jotka muodostavat julkisen taiteilijapersoona M. A. Nummisen menestystarinan. Hetkittäin kronikoitsija innostuu pienin huudahduksin ja huutomerkein ilmaisemaan, että hän tuntee lukijaa paremmin tarinan yksityiskohdat, myös ne kertomatta jäävät. Muuten tarina on häkellyttävän tasaista melontaa ulapalla, jonka merimerkeiksi on sijoitettu jonkin verran vuosilukuja ja tarkempiakin maantieteelliskronologisia viittoja. Laineita tuolla ulapalla ei ole (paitsi Jarkko Laine), mikään asia ei kohoa tai vajoa keskimääräisestä. Suurimmatkin menestykset, surullisimmatkin ystävien kuolemat tai puolison vaihtuminen ovat vain mainintoja, jotka eivät keinuta tai kallista lukijan alusta mihinkään suuntaan. Nummisen ulapalla vallitsee dramaturginen tyven, ikuinen doldrum.

Oletan, että Mauri Nummisen valitsema äärimmäisen neutraali tapahtumien luetteleminen on harkinnan tulos. Hän on päättänyt pitää persoonallisen mielensä tiukasti vetoketjun takana, lukija saa kokea korkeintaan kansantaiteilija M. A. Nummisen tunnetun virnistyksen, joka minun  tulkintani mukaan ulottuu vain siihen vetoketjuun asti. Kaikkein epätyydyttävintä on, ettei Mauri Numminen suhteuta mitään asioita mihinkään muihin asioihin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta ani harvoin kirjoittaja-muistelija piirtää näkyviin omia arvioita tai kaaria näennäisesti etäällä toisistaan olevien asioiden välille. Vain rakastuminen Helena Vapaaseen saa kronikoitsijan hetkeksi herpaantumaan ja suorastaan "tunteilemaan", mutta yleensä maailman ja Suomen järisyttävät tapahtumat ovat saman arvoisia kuin maininta seuraavasta keikkapaikasta tai kapakasta. On vaikea olla näkemättä Mauri Nummisen keskisormea, joka tietää lukijan voimattomuuden liiankin hyvin.

Itseäni häiritsi kirjan koko mitan kattava name dropping, tunnettujen henkilöiden nimien mainitseminen. Mauri Numminen ei sano kavereista poikkipuolista sanaa, mutta toisaalta kaikki tulevat mainituiksi kirjoittajan ystävinä tai ainakin tuttuina. Kirjoittaja voi puolustella ratkaisuaan sillä, että minkäs hän voi sille, että on ollut aina loistava verkostoituja, ulospäin suuntautunut ja sosiaalisesti aktiivinen toimija. Sekin on totta, että ihmiset tykkäävät lukea erityisesti julkkiksiin liittyviä juoruja. Niitä on kuitenkin tarjolla erittäin niukasti, korkeintaan kerrotaan Markku Inton (Nummiselle "Innon") eli Untsun kaltaisten hurjapäitten seikkailuista, lyhyesti niistäkin. Varsinkin itse tarinan kannalta täysin merkityksettömät henkilöhahmot kuten johtavat poliitikot ja muut tyhjäntoimittajat saavat Nummiselta mielestäni huomiota, joka muistuttaa huolestuttavassa määrin vallankäyttäjien nuoleskelua. Saahan niin tehdä, mutta sitä ei ole kiva lukea muistelmissa, joiden kohteena on virallinen toisinajattelija ja provokaattori. (Numminen myös luettelee toistuvasti mieleisiään musiikin, kirjallisuuden ja elokuvan suosikkeja, mutta ainuttakaan analyyttistä lausetta hän ei niistä muovaile.)

* * *

Kuuluin 1969-1970 siihen U-ryhmään, jota M. A. Numminen Ylioppilasteatterissa veti (Numminen puhuu johtoviisikosta, minä muistan troikan Arja Saijonmaa – Otto Donner – M. A. Numminen). Kovin paljon kerrottavaa Nummisella ei sitä puuhasta ole, eivätkä muistikuvamme ajallisestikaan oikein loksahda kohdilleen. Me kakarat suhtauduimme Nummiseen aluksi kuin aitoon undergroundjumalaan, mutta pikkuhiljaa kävi ilmeiseksi, ettei u-jumalaamme hirveästi innostanut ajan tuhlaaminen häntä kymmenisen vuotta nuorempien kanssa. Muistan kyllä jotkut "rajut" näytelmäkokeilut (Tukkijoella näennäisen tosissaan, minä huonosti vuorosanat muistaneena Tolarina) ja päättömän säntäilyn Munkkiniemen rannoilla Peter Widénin kameran käydessä. Olin kerran Nummisen kotona Kalliossa bileissä vuoden 1969 lopulla. Muistan vierailun, koska kuulin tuolloin ensimmäisen kerran Tasavallan Presidentin tuoreen ykkösalbumin ja olin erittäin innoissani Måns Groundstroemin kappaleesta Wutu-Banale. Muuten bileissä oli tylsää, koska kaikkia muita kiinnosti lähinnä juopottelu. Sehän on myös Mauri Nummisen oman todistuksen mukaan hänen elämässään hyvin tärkeällä sijalla ja saa muistelmissa toistuvaa ja usein aika huonosti perusteltua huomiota osakseen. Numminen halunnee korostaa, ettei mitenkään häpeä juopottelua, vaan sekin kuuluu sivistyneeksi tulemiseen. Parit vauhtiviivat Numminen mainitsee imaisseensa, mutta pilvenpoltosta missään piireissä kirja ei kerro. Ehkä se ei kuitenkaan sisälly sivistyneisyyteen?

Siihen nähden, millainen kielellinen lahjakkuus Mauri Numminen on, hänen tekstissään on yllättävästi pieniä nyrhämiä, jotka pätevä kustannustoimittaja olisi mielellään hionut pois. Mutta kuten aiemminkin on havaittu, Docendo ei moiseen panosta ja ehkä Numminen on itsekin ajatellut, että hänen tekstinsä saa kelvata sellaisenaan. Sujuvaa se onkin, iskevän tiiviitä lauseita ja ajoittain aidosti hilpeää luettavaa. Mutta kyllä se on Caravan, jonka Juan Tizol sävelsi Duke Ellingtonille, ei "Karavan" ja Inkoossa sijaitsee Fagervikin, ei Fagernäsin ruukki (Fagernäs on kylä Snappertunassa). Varmasti Numminen arvostaa Edgard Varèse'n musiikkia, mutta kirjoittaa silti hänen etunimensä väärin "Edgar" (jostain syystä kumpikaan ei ole päässyt henkilöhakemistoon). Pikkujuttuja, mutta myös sellaisia, jotka olisi vähällä vaivalla saanut pois. Mustavalkoisia kuvia on melko paljon, mutta lieneekö kuvatoimitustyö jäänyt vähälle huomiolle, sillä kuvat tukevat tekstiä aika huonosti ja Nummisen aktioihin liittyvää materiaalia on yksinkertaisesti aivan liian vähän. Varsinkin underground-vaiheen kuvilla olisi ihan kulttuurihistoriallistakin merkitystä, koska kameroita oli tuolloin läsnä hyvin vähän. Peter Widén kuitenkin kuvasi koko ajan.

Hyvin epävarmana päätän tämän tekstin pohdintaan M. A. Nummisen laulamisesta, soitosta ja säveltämisestä, jotka eivät luonnollisestikaan esittäydy paperille painetuissa muistelmissa ainakaan edukseen. Tiedän, että kaikki eivät ole vieläkään kyllästyneet Mauri Nummisen tapaan antaa M. A. Nummisen laulaa epäpuhtaasti ja tuon tuostakin kiekaisten. Minä sain siitä mahan täyteen jo 1960-luvun puolella (Schubert-vitsi vanheni minusta tasan kahdessa minuutissa), mutta jos jokin ratkaisu myy vuosikymmenestä toiseen, miksi vaihtaa? Nummisen musiikissa on pysyvä jännite ammattitaidon ja amatööriyden välillä. Numminen teki musiikkitöitä pääosin armottoman hyvien muusikoiden ja lojaalien hengenheimolaisten kuten Pekka Gronowin kanssa, joten laulajan omalla soittotaidolla oli vähemmän merkitystä. Mutta onko M. A. Numminen säveltäjänä vain tilanteen oivaltava amatööri vai taitonsa riittävän hyvin kätkevä sala-ammattilainen? Muistelmien perusteella niin tekstit kuin sävelmätkin syntyvät tehtaan liukuhihnan liukkaudella. Se voi olla väärä yleistys, mutta itse epäilen, ettei M. A. Numminen kuitenkaan tule jäämään kansalliseen muistiin niinkään säveltäjänä kuin esiintyjänä. Sen roolinhan Numminen hallitsee mestarillisesti sekä Maurina että Mauri A:na.

Timo Aarnialan (1945-2010) levynkansitaidetta vuodelta 1970. Aarniala oli pitkälle vastuussa Love Recordsin katalogin ja Love Kirjojen omaperäisestä visuaalisesta ilmeestä. Aarniala oli aidosti originelli ihminen, ainutlaatuinen näkijä ja tekijä. Itselläni oli ilo tutustua Timoon ihmisenä ja taiteilijana sekä Sotkamon että Tikkurilan kirjaston ympyröissä. Aarnialan Se-yhtyeelle tekemä kuva ... ja me tehtiin rakkautta on kankaalle vedostettuna edelleen eteiseni seinällä.