Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Hyvän tekemisestä

Kirjoitan tässä tapaus Brother Christmasin sytykkeestä, mutta en varsinaisesti juuri siitä. Faktat ovat niin vähissä, että ulkopuolisen on ihan turha ruveta jakelemaan kannatustaan tai torjuntaansa (useimmilla julkisesti kantaa ottaneilla ei estoja tunnu tässä suhteessa olleen, mutta se ei nyt varsinaisesti ole minun ongelmani). Asiaan - julkiseen hyväntekeväisyyteen - liittyy kuitenkin lukuisia yhteiskunnallisesti niin mielenkiintoisia näkökohtia, että vaikka tämä nimenomainen tapaus tuntuu erittäin tympeältä (kyseisen henkilön habitus kiiltokuvamaisena joulupukkina etoo jotenkin syvältä ihan siitä riippumatta, onko Ari Koponen vilpitön filantrooppi vai ovela bisnesmies - tai vaikka molempia), joitakin asioita tekee mieli pohtia ääneen.

Suomessa julkinen hyväntekeväisyys on aina ollut ristiriitainen ilmiö, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä osa yhteiskunnan toimivuudesta perustuu erittäin vakiintuneisiin ja osittain erittäin vakavaraisten hyväntekijöiden panokseen (siellä taloudellista hyväntekeväisyyttä edistetään ideologisten perusteluiden lisäksi lahjoitusten verovapaudella, millä tosin on ollut ilmeisesti muitakin kuin myönteisiä vaikutuksia). Suomessa jotenkin odotetaan, että hyväntekeväisyyttä harjoittava on ainakin ulospäin suhteellisen vaatimaton, hyväntekeväisyystyöstä ei lyödä rumpua eikä kirjoiteta kissankoon kirjaimilla eikä - mikä on luultavasti tärkeintä - lähdetä siitä oletuksesta, että hyväntekeväisyydellä voi pestä veriruskeimmatkin synnit puhtaaksi. Konnan raha ei kelpaa siinä missä nuhteettoman. Tai voi kelvata, mutta millään summalla ei saa ihan puhtaita papereita.

Suomessa ei ole (enää) yksityisen hyväntekeväisyyden varassa olevia kirjastoja, jollaisiin sen sijaan Yhdysvalloissa voi hyvinkin törmätä. Meillä ajatellaan, että tietyt asiat nyt kerta kaikkiaan täytyy hoitaa verovaroin kuten kirjastot, koulut ja perusterveydenhoito. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Suomessakin olisi luvuton määrä hyväntekeväisyyttä harrastavan varakkaan sponsorin, mesenaatin tai vaikka mentorin rahaa odottavia ja suorastaan kaipaavia kohteita. Olen itse usein pohtinut, miksi meillä kerätään rahaa - ja oletetaan myös varakkaiden kaivavan kuvettaan, vaikka normaalisti pitäisivät tiukasti kiinni joka kolikosta - sellaisiin asioihin kuin lastensairaala tai sodan veteraanien kuntoutus. Voisi kuvitella, että tuollaiset tarpeet nyt olisi hoidettu valtion budjetista ihan ensimmäisinä ja minkään puolueen vastustamatta. Näin ei maailma kuitenkaan tunnu toimivan.

* * *

Osa hyväntekeväisyyslahjoituksista ei kuulu pohdiskeluni piiriin. Tarkoitan tapauksia, joissa vaurastunut ihminen haluaa jakaa omaisuuttaan itselleen tärkeään kohteeseen, joka voi sinänsä olla ihan mitä tahansa orvoksi jääneistä koirista harvinaisen verisyövän perustutkimukseen. En pohdi näitä tapauksia, koska hyväntekeväisyyden motiivi on selkeä ja tavallaan yksityinen. Joku antaa paljostaan ja eläessään sellaisen asian edistämiseen, mitä pitää tärkeänä. Joku toinen tekee sen kuoltuaan eli hiukan vähemmän jalosti, mutta silti tavallaan pyyteettömästi.

Minua kiinnostaa hyväntekeväisyys, joka ei ole pohjimmiltaan pyyteetöntä, vaan johon liittyy joko myönnetty tai huonosti näkyvä, mutta silti ilmeinen vastikkeellisuus. Yhdysvalloissa ainakin osa varakkaiden harjoittamasta hyväntekeväisyydestä on kaikkea muuta kuin pyyteetöntä; se voi olla tarkkaan harkittua suhdetoimintaa, jolla varmistetaan esimerkiksi liiketoimille tärkeitten tukijoiden kannatus tai se voi olla yhtä tarkkaan mietittyä verosuunnittelua. Suomessa tällaisen laskelmoidun hyväntekeväisyyden hahmottaminen on vaikeaa, koska meillä ei kulttuuriin oikein kuulu lahjoituksilla elvistely. Pidetään matalaa profiilia, koska muu tulkitaan helposti vilpillisyydeksi. Suomessa paras hyväntekijä on sellainen, joka antaa rahaa ilman ehtoja, eikä vaadi vastineeksi edes pompöösejä värivalokuvia autettavan kuukausijulkaisuun.

Arvelen, että meillä Suomessa esiintyy sekä pyyteetöntä että laskelmoitua hyväntekeväisyyttä, vaikka niitä on vaikea hahmottaa. Jotkut  kakkosryhmään kuuluvista tapauksista tulevat yleiseen tietoisuuteen sen takia, että aikansa myönteisessä valossa paistatellut hyväntekijä osoittautuu tarkemmin tutkittuna jonkinasteiseksi luikuriksi tai suoraan konnaksi. Näinhän kävi "lelusalakuljettaja" Rami Adhamille, jonka sankaritarina kärähti tutkivan journalismin kynsissä aika toisennäköiseksi. Näin voi käydä myös Brother Christmasille, mutta toistaiseksi se on vain mahdollisuus. Jos Ari Koponen pystyy osoittamaan Helsingin Sanomien julkiset epäilyt täysin perusteettomiksi, hän siirtyy kertaheitolla ykköskoriin.

* * *

Miten näihin pyytettömiin hyväntekijöihin pitäisi suhtautua, vai pitääkö millään lailla? Se tiedetään, että jotkut erittäin varakkaat ihmiset jakavat koko ajan omaisuuttaa pois enemmän tai vähemmän pyyteettömästi. Aikoinaan maailman rikkain Bill Gates on perustanut puolisonsa kanssa säätiön, joka jakaa Gatesin valtavaa omaisuutta mm. tarttuvien tautien torjuntaan ja koulutukseen. Täytyy olla aika kyyninen, että tällaisen toiminnan voi tulkita kielteisesti, oli Microsoftin tuotteista mitä mieltä tahansa. Gates on myös poikkeuksellisen suoraan ilmoittanut lahjoittavansa pääosan omaisuudestaan pois eli perilliset tietävät, että hyväntekeväisyys menee heidän perintöoikeutensa edelle. 

Kyynikko marisee, että Gates ja joku Warren Buffett ovat silti konnia, koska ovat hankkineet miljardinsa huijaamalla. Tämä on tavallaan totta, eihän kukaan ns. rehellisellä työnteolla voi miljardeja ansaita. Toisaalta tiedetään, että monelle erittäin rikkaalle ajatus omaisuuksien pakottamattomasta lahjoittamisesta pois on käsittämätön asia. Esimerkiksi Ikean Ingvar Kamprad tuli tunnetuksi tavattomasta nuukuudesta ei vain muita, vaan myös itseään kohtaan. Tuntuisi vaikealta uskoa, jos kuulisi uutisen Kampradin UNICEFille tekemästä 30 miljardin euron lahjoituksesta. Gates ja Buffett eivät toki ole ainoita pyyteettömiä hyväntekijöitä, mutta eivät he todellakaan ole onnistuneet tartuttamaan kovinkaan suurta joukkoa kaltaisistaan. Nyökkäilemme ymmärtäväisesti, jos Björn Wahlroos kertoo lahjoittaneensa Hankenille rahaa uusien finanssinerojen kouluttamiseen. Mutta emme uskoisi korviamme, jos uutinen väittäisi Wahlroosin testamentanneen koko omaisuutensa Oxfamille.

Julkisella hyväntekeväisyydellä voi tehdä hyviä asioita, mutta helposti myös itselle tai jopa ennen muuta itselle. Hyväsydäminen, mutta luottavaisin sinisin silmin maailmaa tarkastelevan pienituloisen on äärimmäisen vaikeata nähdä, milloin kannustavaa ja ehkä vähän velvoittavaakin esimerkkiä on näyttämässä aidosti pyyteetön hyväntekijä, milloin käynnissä on näytelmä, jonka tarkoituksena on saada "goodwillia" kaipaava vaikutusvaltainen ihminen näyttämään pyyteettömältä hyväntekijältä. Kukaan tuskin epäilee, että Veikko Hursti sai sosiaalineuvoksen arvonimen vuosikausien teeskentelyllä kodittomien ja köyhien parissa. Vastikään täysin ennenaikaisesti kuollut rikas perijä Niklas Herlin oli mitä ilmeisimmin aidosti pyyteetön hyväntekijä, vaikka hänellä oli lahjoitustensa kohteille myös henkilökohtainen motiivi.

* * *

Me tarvitsemme pyyteettömiä hyväntekijöitä toimivat nämä salaa, puolijulkisesti tai julkisuutta hyödyntäen. Jokainen teko, jolla eriarvoisuuden tylyä todellisuutta murretaan vaikka kuinka pienestä nurkasta, on tervetullut. Emme kuitenkaan tarvitse ihmisiä, jotka ajavat omia etujaan hyväntekeväisyyttä teeskentelemällä. Kyllä ne lastensairaalat pitää saada rakennettua ilman julkisuudenkipeille rikkaille tarjottua julkisuutta ja kyllä ne sodissa vaurioituneet olisi pitänyt hoitaa yhteisvastuullisesti ja ripeästi eikä seitsemän vuosikymmentä jatkuvien omantunnonkolkutuskilpailukeräysten avulla. Keskeiset ihmisoikeudet täytyy voida taata ilman että joudutaan toivomaan gatesien ja herlinien olevan rikkaiden keskuudessa yleisempiä kuin kampradit ja wahlroosit.


tiistai 20. helmikuuta 2018

Vaarallinen popmusiikki

Jake Nymanin kirja Kielletyt levyt : Sata vuotta musiikin sensuuria (Gummerus 2017) hoitaa kiistämättä suomenkielisen musiikkikirjallisuuden erään huonosti dokumentoidun alueen. Kirja ei ansioistaan huolimatta ole silti ihan sitä mitä itse odotin ja toivoin. Nyman on käynyt arkistonsa läpi, mutta tuntuu kuin siitä eteenpäin olisi into lopahtanut. Kielletyt levyt on laaja kronikka, mutta musiikin sensurointia ja sensurointiyrityksiä yhteiskunnallisena toimintana Nyman ei kunnolla yritä edes ymmärtää. Riittää, että se osoittautuu paitsi typeräksi, yleensä myös turhaksi.

Nymanin pitkä ura antaa hänelle sinänsä erinomaiset lähtökohdat. Kirjoittaja tuntee aihepiirinsä laajasti ja osittain syvällisesti, eikä joitakin yllättäviä puuttumisia (esimerkiksi Frank Zappan koko uran mittainen sensuroinnin kohteena oleminen ja sitä vastaan toimiminen olisi minusta ansainnut oman lukunsa) ole tulkittava ainakaan suoraviivaisesti puutteelliseksi perehtymiseksi vaan todennäköisesti pikemminkin valinnaksi, jota on ohjannut oma kiinnostus, ehkä myös pyrkimys välttää hyvin samankaltaisten ilmiöitten luetteleminen.

Nymanin kansainvälinen näkökulma varmistaa sen, ettei kenellekään voi jäädä virheellistä mielikuvaa populaarimusiikin sensurointipyrkimysten maantieteellisestä levinneisyydestä: sitä on esiintynyt ja sitä esiintyy kaikkialla vapaamielisimmistä yhteiskunnista Afganistanin taliban-hallinnon kaikenkattavaan musiikkivihaan. Vaikka kaikille tuttuja esimerkkejä on eniten Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta ja Suomesta, perussävel on kaikkialla sama. Populaarimusiikkia vihataan ja uhataan täysin universaalein, globaalein ja aina yhtä älyttömin perusteluin.

Aivan erityisen kiitoksen Nyman ansaitsee siitä, että hän lopettaa tämän kirjan dokumentaatiollaan väittelyn Yleisradion musiikkisensuroinnin tosiasioista. Sen lisäksi että kirjoittaja selostaa perusteellisesti kymmeniä tapauksia, hän on koonnut kirjan liitteiksi kopioita alkuperäisistä kielto- ja rajoituspäätöksistä. Sieltä on helppo nähdä omin silmin, miten enimmäkseen heppoisiin, mielivaltaisiin ja sattumanvaraisiin ratkaisuihin tämän tai tuon levyn radiosoiton rajoittaminen perustui. Muutaman ihmisen päätöksistä oli yleensä aina kysymys, oman aikansa pikkujumalat päättivät, mikä on kansalle hyväksi, mikä ei. Tästä aineistosta olisi varmasti saanut ihan erillisenkin monografian, mutta menee se näinkin.

* * *

Jake Nyman kirjoittaa toimittajan notkeudella, mutta valitettavasti on todettava, ettei kukaan ole tohtinut tai saanut käydä sivuja läpi kustannustoimittajan ankaralla silmällä. Sen seurauksena kirjan sisäinen koherenssi kärsii samojen asioiden tahattomasta toistumisesta, minkä voi päätellä sanamuodoista. Nyman ei ole muistanut jonkin asian jo maininneensa, joten se putkahtaa erityisesti satavuotiskatsauksessa uudelleen esiin, yleensä ilman lisäarvoa. Tämä ei tietenkään ole sinänsä vaarallista, monet tarinat voi ongelmitta lukea kahteenkin kertaan. 

Ilmiö heijastaa kuitenkin uskoakseni yleisemminkin sitä, että Jake Nymanin kunnianhimo ei tämän kirjan kohdalla ole ollut korkeimmillaan. Tuntuu kuin hän olisi ajatellut, että kyllä lukijoille kelpaa, kun luettelen näitä koomisia, traagisia ja varsinkin tragi-koomisia tapahtumia eri maista ja eri aikakausilta. Monelle varmaan kelpaakin, mutta kaltaiseni sensuurista yhteiskunnallisena ilmiönä kiinnostunut musiikin harrastaja on kyllä pettynyt siihen, ettei Nyman edes yritä pohtia ilmiöiden yleisiä lainmukaisuuksia. Pohtimiseksi ei nimittäin riitä, että kirjoittaja tarjoilee esimerkkejä rautaesiripun molemmin puolin ja näyttää kaikenlaisten uskonnollisten kiihkoilijoiden yhtä suurella innolla polttaneen "saatanallisia säkeitään". Se, että moraalisia konservatiiveja on kaikkialla, ei ole varsinaisesti mikään uusi tieto.

Mielestäni alaotsikko "Sata vuotta musiikin sensuuria" edellyttäisi jonkinlaista analyyttistä osiota, jossa pohdittaisiin aidon sensuurin (sisällön juridinen kielto, painoksen tuhoaminen) suhdetta siihen monenkirjavaan joukkoon toimia, joitten avulla on yritetty lietsoa vihaa, vähentää ostohaluja, vähentää kuulemismahdollisuuksia ja haitata musiikintekijöiden elämää. Vaikka voidaan hyväntahtoisesti ajatella, että mikä tahansa hyökkäys musiikkia ja sen tekijöitä vastaan on ikävä juttu, eivät ne kaikki kuulu sensuurin käsitteen alle eivätkä varsinkaan ole "kiellettyjä" levyjä. En tiedä, olisiko Jake Nymanilla näkemyksiä tästä asiasta, mutta nyt on kaikki ikävät ilmiöt niputettu "sensuurin" käsitteen alle, mielestäni varsin heikoin perustein. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä ilmaisunvapaudella on sinänsä vahva asema, ei musiikkia juurikaan ole sensuroitu, mutta sitäkin enemmän sitä on boikotoitu radiosoitto estämällä tai tärkeitä televisioesiintymisiä perumalla. Mutta kuten Nymankin kertoo, monessa tapauksessa näillä toimilla ei ole ollut vähentävää vaikutusta myyntisuosioon.

 * * *

On sinänsä ymmärrettävää, että Nyman on rajannut käsittelynsä populaarimusiikkimaailman ilmiöihin, jotka hän tuntee ja joiden suhteen kiihkoilijat ovat 1900-luvun alusta alkaen ymmärrettävästi riehuneet kiivaimmin. Monessa tapauksessa ns. klassinen musiikki on juuri ollut sitä "oikeaa musiikkia", jota on puolusteltu jazzin ja muitten "alkukantaisten" ilmiöiden tuhoisalta vaikutukselta. On kuitenkin selvää, että kun pohdinta ei ulotu musiikin kaikille alueille, sen yhteiskunnalliset taustatekijät jäävät entistäkin arvoituksellisemmiksi.

Otan esiin kotimaisen esimerkin, jonka esittely ja analyysi olisi tuonut käsittelyyn kokonaan uusia ulottuvuuksia. Suomen Musiikkilehden vuoden 1931 vuosikerrassa oli kolmessa numerossa pyydetty suomalaisia säveltäjiä ottamaan kantaa jazz-musiikkiin - sinänsä jo rohkea veto toimitukselta ja Martti Turuselta. Toisin kuin voisi ehkä luulla, suinkaan kaikki haastatellut eivät suhtautuneet jazziin täysin torjuvasti, vaikka näitäkin toki riitti (mm. Heikki Klemetti ja Aarre Merikanto). Avoimesti ja suorastaan uteliaasti jazzia lähestyivät mm. Sulho Ranta, Taneli Kuusisto ja ennen muuta Erkki Melartin, joka suhtautui aikalaisiaan suopeammin myös mm. radion kaltaiseen uuteen ilmiöön. Näistä säveltäjäkommenteista olisi voinut rakentaa mielenkiintoisen ajankuvan siitä ristiriitaisuudesta, jolla jazziin suhtautuivat ne, joiden ei oletettu sitä ollenkaan kuuntelevan tai suosivan.

Populaarimusiikkin kohdistuvan sensuurihenkisen vihan lähteet toki käyvät Nymanin kirjan tapauskronikoista hyvin ilmi. Moralismi, toisten siveyden varjelu, uskonnollinen kiihkoilu, rasistinen suhtautuminen mustaihoisten kulttuuriin, poliittinen herkkähipiäisyys, näitä riittää. Mutta juuri tämän monenkirjavuuden takia olisi ollut toivottavaa, että Jake Nyman olisi innostunut kirjoittamaan edes yhden yleisen, pohdiskelevan luvun. Se olisi varmaankin asettanut myös sensuurin käsitteen selkeämpään asemaan kuin missä se nyt on. Kun Nymanin kirjan viesti kuitenkin on, ettei mikään ole itse asiassa muuttunut, musiikkia pelätään yhtä raivokkaasti 2017 kuin aikaisemminkin, olisi yhteiskunnalliselle analyysille enemmän kuin tarvetta. Halu kieltää musiikin kuuleminen muilta ihmisiltä ei koskaan synny tyhjästä, vaan tietoisesta tai tiedostamattomasta pelosta musiikin valtavaan voimaan. Musiikin sensorit voivat olla ulkoisesti vihaisia, mutta sisimmässään he ovat aina peloissaan.

 
 

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Beatles-tsunami Suomesta katsoen

Toimittajat Mikkonen Vienonen ja Juha Niemi ovat tehneet sen, minkä olisivat muutkin voineet aikaisemmin tehdä vaan eivät ole osanneet tai jaksaneet. Yeah! Yeah! Tässä tulemme - Beatles Suomessa (Teos 2017) on yksissä kansissa yleistä ja paikallista kulttuurihistoriaa, tiukkaa faktaa ja nostalgista nuoruuteen palaamista, melkein mitä vain riippuen lukijan omasta suhteesta populaarimusiikin historian merkittävimpään ilmiöön. Vienonen ja Niemi on mielestäni erittäin onnistuneesti valottaneen Beatle-manian eri puolia inhoajia unohtamatta. Sellaisellekin, jonka oma nuoruus ei sattunut osumaan 1960-luvulle, syntyy uskoakseni aito ja oikeudenmukainen kuva siitä, mitä The Beatles oli omana aikanaan ja miten sen vaikutus on jatkunut nykyaikaan asti.

Beatles-tsunami osui omalle kohdalle juuri sopivalla hetkellä, joten kirjan alkupuoli on nautinnollista nostalgiaa sanan parhaassa merkityksessä. Kirjoittajat ovat löytäneet sopivan tyylin kuvata tapahtumia, jotka olivat meille nykyisille eläkeikäisille vahvimpien nuoruuden kokemusten aikaa. Näkökulma ei ole ironinen, mutta myötäeläytymisessäänkin riittävän asiallinen, erittelevä ja vahvoja tuntemuksia tyynesti esittelevä. Hurmioitumiskuvauksia tasapainottavat inhorealistiset esimerkit vanhempien sukupolvien ilmaisemasta vastenmielisyydestä, joka ei rajoittunut tukan pituuteen. Ne muistuttavat yleisemminkin siitä, miksi ns. 1960-luvun nuorisokapina oli niin vimmaista; edellinen sukupolvi teki kyllä parhaansa estääkseen yhteisymmärryksen syntymisen. Tekokkain tapa pitää sillat poltettuina oli silloin kuten myöhemminkin nuorisolle rakkaimman musiikin ja sen esittäjien pilkkaaminen. Jaakko Jahnukainen oli myönteisimmillään, kun hän arveli, että ehkä Beatlesista voi vielä joskus kehittyä hyvä kitarayhtye tyyliin Los Indios Tabajaras.

Onnistunutta tekstiä, jossa on erittäin vähän virheitä eli oikoluku on tehty kunnolla, täydentää ajankuvaa sanojakin paremmin rakentava kuvitus. Vienonen ja Niemi ovat peranneet kuvien lisäksi myös kotimaisen lehdistön uutis- ja muut jutut niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa mitään merkittävää aiheen ympäriltä enää löytyvän. Kirjassa on perusteellinen liiteosasto, joka tarjoaa jatkopohdinnoille aineistoa ja purtavaa. Erityskiitos Reijo Flycktin kokoamasta suomalaisten Beatles-coverversioiden listasta. Sellaista on tarvittu monta kertaa. Kiitettävä suoritus kaikin puolin.

* * *

En tiedä, kuinka harkitusti Vienonen ja Niemi ovat upottaneet Beatles-historiikkiinsä myös suomalaisen pop-lehdistön syntyvaiheiden tarinan. Sieltä sitä kuitenkin löytyy ja mielenkiintoisia kuvauksia prosessista, joka on ollut täynnä epätodennäköisiä sattumuksia, kun aito kiinnostus nuorison ja musiikin asioihin on pyrkinyt pääsemään esiin ympäristössä, jolle kysymys on usein ollut enemmän normaalista liiketoiminnasta, ei nuorison aatteellisesta tukemisesta. Erityisesti Suosikin roolia ristiriitaisten pyrkimysten symbolina esitellään mielenkiintoisen tarkasti. Vienonen ja Niemi osoittavat terävästi sen, kuinka Suosikki onnistui nousemaan nuorison ykköslehdeksi siitä huolimatta, että pitkään päätoimittajana toiminut Isto Lysmä ei ollut vähäähään kiinnostunut nuorisosta tai sen musiikista.

Poplehdistön kulttuurihistorian yhteydessä toistuu ilmiö, jonka itsekin muistan hyvin eli täysin keksittyjen, katteettomien juttujen yleisyys. Uutisia ja otsikoita tehtiin surutta ja ilman omantunnon kolkutuksia täysin tyhjästä, pahimmillaan vielä tekaistun "brittiläisen toimittajan" nimissä. Tämä on oikeastaan ainoa kirjan käsittelemistä aiheista, johon olisi toivonut tekijöiden paneutuvat vielä tarkemmin ja ennen muuta kriittisemmin. Nyt tämä systemaattinen lukijoiden huijaaminen lähinnä todetaan lievällä ironialla. Erityisen mielenkiintoista olisi ollut lukea, oliko tämä toimintatapa ominaista vain ns. pop-lehdille, vai oliko se noina vuosina yleistä myös muun lehdistön piirissä.

Mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi kohtalaisen hyvin toimiva idea on kirjassa poimia tarkempaan esittelyyn joitakin Beatles-tartunnan saaneita, myöhemmin vakavammin asiaan paneutuneita ihmisiä kuten Jouni Koskimäki ja Jiri Nikkinen. Nämä sinänsä lyhyet henkilökuvat tasapainottavat hyvin sitä pinnallisuutta, joka muuten on monen toimijan suhdetta kohteeseensa leimannut. Voimme vain kuvitella, miten lehtijuttujen taso olisi noussut, jos niitä tekemässä olisi ollut populaarimusiikin tutkijoita ja -tuntijoita.

* * *

Edelleen kiistellään siitä, kuinka merkittävä musiikillinen ja kultturinen ilmiö The Beatles loppujen lopuksi oli. Vienosen ja Niemen näkökulma on selkeästi paikallinen eli suomalainen. Siltä osin voi helposti kysyä, mikä ilmiö voisi millään mittarilla kilpailla Beatles-ilmiön kanssa? Vaikka The Beatles on korostuneesti yli oman aikansa kantanut juttu, sen tärkeimmät vaikutukset syntyivät jo 1960-luvulla. Monet nuoremmat polvet ovat löytäneet yhtyeen musiikin sellaisenaan tai esimerkiksi televisiosarja Gleen tulkintoina, mutta kyllä se tsunami oli 1960-luvulla ja 1960-luvulle se myös jäi.

Olen itse puhunut kautta vuosikymmenien "meistä Beatles-nuorista", jotka saimme yhtyeen musiikista ja asenteista tukevan alustan suhtautua edellisten sukupolvien rakentamaan järjestelmään kriittisesti. The Beatles ei ollut musiikillisesti tai sanoituksiltaan järin "vallankumouksellinen", mutta yhtye tuli osoittaneeksi maailmalle, että nuoret voivat olla itsenäinen, luova ja vaikutusvaltainen voima. Se esimerkki oli vallankumouksellinen, joten ehkä yhtyettä voimakkaasti vihanneet vanhemmat ikäpolvet vaistosivat sen esimerkin vaarallisuuden?

Itse ymmärrän myös niitä nuoria, jotka eivät koe mitään Beatles-ilmiötä, vaan korkeintaan joitakin hyviä lauluja. Monet Beatles-tsunamin aallot ovat imeytyneet erottamattomaksi osaksi nuorisokulttuuria, eikä niihin erikseen tarvitse enää kiinnittää huomiota. Vienosen ja Niemen kirjan kaltaiset historiikit antavat kuitenkin mahdollisuuden oivaltaa, että monet nykypäivän itsestäänselvyydet ovat todellisuudessa 1960-luvun mullistusten synnyttämiä, suhteellisen nuoria ilmiöitä. The Beatles ei ollut ainoa eikä viimeinen, mutta kyllä se siellä kärjessä kiiti, muille tilaa raivasi ja seurattavaa esimerkkiä näytti.


perjantai 2. helmikuuta 2018

Myöskö minä?

Olen pohtinut viime päivinä kysymystä vastuusta seksuaalisen häirinnän tapauksissa. Tiedämme, etteivät kaikki edes myönnä häirintää esiintyvän, vaan kysymys on biologian ohjaamasta ikiaikaisesta leikistä, jota kaikki eivät vaan ymmärrä tai halua leikkiä. Tällaisen häiritsijän vastuun kiistäjä on toisessa ääripäässä, kun taas toisessa ovat ne, joiden mukaan ihmisen täytyy kyetä sanomaan EI niin selvästi, ettei häiritsijä voi teeskennellä kuuroa. Pinttyneen ahdistelijan näkökulmasta vastuusta puhujat ovat ehkä ilonpilaajia, mutta myös vastuuta uhrille vierittävistä ollaan montaa mieltä. Monen julkisuudessa esiintyneen naisen mielestä uhri ei voi olla vastuussa, muuta väittävä ei ole ymmärtänyt häiriköinnin ydintä.

Biologian taakse kiirehtivät sarjahäiritsijät jätän tarkemmin pohtimatta. Heidän argumenttinsa ovat todella kevyitä, kyllä me joudumme yhteisön jäseniä monia muitakin biologiasta kumpuavia reaktioitamme pitämään kurissa (esimerkiksi ruoansulatuskanavan molemmista päistä tulevia ääniä). Mutta kysymys uhrin vastuun laadusta ja määrästä on aidosti vaikea ja juuri siksi tärkeä. Torjun aluksi joillekin miehille vakiintuneen väitteen, jonka mukaan "se nainenhan suorastaan kerjäsi sitä, mitäs pyöritteli niitä melonejaan siinä nenän alla". Tietenkin osa häirinnästä lähtee liikkeelle siitä, että toisen flirttailu tai muu viestintä on ymmärretty väärin. Naista houkuttelusta syyttävä mies ei vaan yleensä tajua, että vaikka nainen käyttäytyisi kuinka houkuttelevasti tahansa, ei se houkutus ole tarkoitettu juuri sinulle - ja usein nimenomaisesti ei sinulle vaan sinua paljon puoleensavetämämmälle miehelle.

On vaikea kiistää sitä, että lukemattomat naiset lähettävät koko ajan seksuaalisia houkutusviestejä ympärilleen, eivätkä siten ole seuraavissa vaiheissa pelkästään syyttömänä osapuolena. Kukaan ei kuitenkaan lähetä viestiä, joka on tarkoitettu kenelle tahansa. Jos mies ei ymmärrä naisen viestintää, ratkaisuna ei ole ruveta tekemään härskejä ehdotuksia jokaiselle viestejä ympäristöön lähettävälle vaan opetetella lukemaan ja ymmärtämään noita viestejä paremmin. Vastaavasti naiset voisivat muistaa paremmin, etteivät miehet noin yleensä ole mitään psykologisen silmän maistereita, hyvä jos edes alkeisiin ovat perehtyneitä. Osa seksuaalisesta häirinnästä on tässä mielessä vain tuottamuksellista, ei tarkoituksellista ja tahallista.

* * *

Seksuaalisen viestinnän ymmärtämistä ei opeteta koulussa ja tuskin missään muuallakaan. Ei siis ihme, jos kokematon ei sitä osaa tulkita tai tulkitsee väärin. Sen ainoan kerran, kun olen itse joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi (lapsena Kit-Catissa vieressä istunut mies laittoi kätensä reidelleni), en ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kysymys, paitsi etten uskaltanut varmuuden vuoksi puhua siitä kenellekään. Lapsille tällainen viattomuus on luontaista, mutta uskoakseni aika moni aikuinenkin kohtaa seksuaalisen häirinnän täysin valmistautumattomana ja juuri siksi se "jäätyminen", jota monet ovat kuvanneet ja jonka itsekin muistan, on niin yleinen reaktio, ei suinkaan kovaäänisen metakan nostaminen, joka olisi tietenkin useimmissa tapauksissa parempi. Luultavasti häiritsijät itsekin tietävät, että useimmat uhrit eivät osaa reagoida.

Uhrin kokema häpeän tunne selittänee osittain sen yleisen ilmiön, että uhri vaikenee ja aukaisee suunsa vasta paljon myöhemmin, jos koskaan. Kokenut saalistaja tietää tämän ja saattaa suoraan laskelmoida, että uhrista ei ole vaaraa. Häpeä ei kuitenkaan ole ainoa vaikenemisen tai myöhäisen avautumisen selitys. Valitettavan usein se tärkein syy on häiritsijän ja uhrin alisteinen suhde. Ei tietenkään ole niin, että vain vallankäyttäjät harrastavat seksuaalista häiritsemistä. Mutta heille se näyttää olevan sekä helpompaa että yleisempää, todennäköisesti kokemuksen opettamana. On selvää, että voimakas auktoriteettiasema suojelee rikollista siinä missä myös tarpeeksi suuri aineellinen vauraus. Vastaavasti vaikeinta se puolustautuminen on sille, joka on kaikessa muista riippuvainen, juuri ja juuri elämän syrjässä kiinni pysyvä.

On selvää, että jokaisen myöhemmän uhrin riskiä vähentäisi se, että myös alistetussa asemassa olevat huutaisivat heti ja riittävän kovalla äänellä. Se on kuitenkin hedelmätöntä teoretisointia ja uhrien tilannetta väärällä tavalla järjellistävä ratkaisu. Kun uhri "jäätyy", hän on eräänlaisessa paniikkitilanteessa eikä kykene yleensä toimimaan "parhaalla mahdollisella" tavalla. Kun valmiiksi alistetussa asemassa oleva uhri "jäätyy", se ei ole typerää käytöstä tai rikoksen tekijän vastuuta vähentävää "rikoskumppanuutta". Se on luonnollinen reaktio, josta ketään ei saa syyllistää. Sitä valintaa ei tee rationaalinen ihminen.


* * *

Vielä vaikeampi on kysymys ulkopuolisten vastuusta. Siitä voi tehdä julkista sirkusta, kuten Jörn Donner tekee ilmoittaessaan, ettei hän vaan ole koskaan törmännyt Lauri Törhösen harrastamaan ahdisteluun. Useimmat meistä eivät näihin ahdistelutapauksiin ole henkilökohtaisesti törmänneet ja usein silloinkin törmäys on välillistä ja suorat todisteet vähissä. Mutta siitä, että minä en ole jotain havainnut, ei tietenkään voi tehdä johtopäätöstä, että ilmiötä ei ole olemassa. Juorun kaltaisiin asioihin on vaikea reagoida järkevällä tavalla, mutta jos samansisältöisiä juoruja kuulee monesta eri suunnasta, kyllä vastuullisen ihmisen kellojen pitäisi jossain vaiheessa ruveta kilisemään. Aina ei toimenpiteisiin voi ryhtyä, mutta kyllä esimerkiksi nämä elokuvalan paljastuneet vaikenemiset varjostavat myös monen sivullisen henkilökohtaista moraalia. Moni on tiennyt riittävästi, mutta on vaiennut pelkuruuttaan tai väärää solidaarisuutta osoittaen. Tätäkin ovat saalistajat aina nopeita hyödyntämään. Epäeettinen lojaalius on epäeettistä lojaaliutta, ei se selittelyillä siitä kaunistu.

Sekin on syytä muistaa ja ääneen myöntää, että vaikka paljastuneet tapaukset näyttävät kaikki miehen konnana ja naisen uhrina, myös nainen voi ahdistella miestä seksuaalisesti häiritsevästi. Ikivanhan vitsin mukaan me miehet olemme mukamas vain ilahtuneita, jos daami lirkuttelee meille ja ehdottelee jatkoja hänen porealtaassaan ja saunassaan. Tämä on karkea yleistys, vaikka tällaisiakin miehiä varmaan on. Useimmat tuntemistani miehistä haluavat seksuaalista viestintää aivan yhtä krantusti kuin naisetkin; vain omilla ehdoilla ja vain niiltä joita itse pitää seksuaalisesti viehittävinä. Mies kokee seksuaalisen häirinnän subjektiivisesti aivan yhtä häiritsevänä kuin nainen. Valta-asetelma voi tehdä miehestä alistetun siinä missä naisenkin (tiedän tämän, olen koko elämäni tehnyt töitä naisten johtamissa kirjastoissa).

Minusta on tärkeä oivallus todeta, että seksuaalinen häirintä on aina huonoa käytöstä, johon täytyy reagoida siten kuin huonoon käytökseen muutenkin puututaan. Silläkin uhalla, että yleensä uhrin asemassa olevat naiset joskus uhriutuvat laskelmoiden, on syytä lopettaa vaikeneisen kulttuuri, on aina syytä reagoida. Kysymys on paitsi "jäätyvän" viattomuuden tilasta poisoppimisesta, myös kansalaisrohkeudesta. Tämän maailman weinsteinit, nassarit ja törhöset voivat tuntua pelottavilta valtansa takia. Mutta jos kukaan ei uskalla nousta häirintää vastaan, se jatkuu ja jatkuu. Siksi jokainen julkisuuteen omalla ja häiriköijän nimellä tuleva ansaitsee kiitoksen ja kunnioituksen. (Itse en kiitä naisia, jotka saarnaavat asiasta, mutta eivät sitten kuitenkaan uskalla lyödä niitä nimiä pöytään - näin ovat toimineet Suomessa ainakin Sofi Oksanen ja Lenita Airisto).



PS 1. Ymmärrän, että ajatus mojovasta litsarista ahdistelijan naamalle kuulosta tyydyttävältä ratkaisulta hankalassa tilanteessa. Fyysinen väkivalta ei kuitenkaan ole toimiva vaihtoehto seksuaaliselle häirinnälle. Jos selventävien litsareitten antamista täytyy edes harkita, ei varsinaisen ongelman ratkaisemisessa ole juurikaan edistytty.

PS 2. Onko yksilöllä oikeus määritellä seksuaalinen häirintä subjektiivisesti? Ehdottomasti, täytyy olla. Mutta täytyy myös olla valmis jättämään arviointi ulkopuolisille, jos uhrin väitetään valehtelevan tai kostavan jälkikäteen ikäväksi muuttuneen yhteisen päätöksen. Jokaisella on oikeus omaan kokemukseensa, mutta eivät kaikki kokemuksemme ole ihan sitä miltä ne tuntuvat tai milta haluamme niiden tuntuvan.

torstai 1. helmikuuta 2018

Upseerin äänellä, kenraalin näkökulmasta

Upseerien eli sodan asiantuntijoiden kirjoittamat kirjat muodostavat poliittisen historian alaosaston sotahistorian keskeisen aineistoryhmän. Sitä on vaikea ohittaa, jos haluaa oikeasti tietää, miksi siinä ja siinä sodassa tapettiin 60 000 ihmistä. Upseerien kirjoittamat kirjat jakautuvat oman kokemukseni mukaan kahteen isoon ryhmään, josta tylsemmän muodostavat jälkiviisaat, oman maineen puolustamiseen keskittyvät puolifiktiot. Ei siinä toisessakaan ryhmässä yleensä suuria sanataiteellisia kykyjä tapaa, mutta kun ammattilainen kertoo omasta työstään, on sinä aina oma mielenkiintonsa.

Pekka Visuri on tunnetuimpia sotahistorian tutkijoitamme, professori ja upseeri samassa persoonassa - ja vielä hyvä tietokirjoittaja. Hänet tunnetaan itsenäisenä ajattelijana, joka esimerkiksi on julkisesti kritisoinut Natoa Suomelle huonosti sopivana ratkaisuna. Riittävän nuorena Visurilla ei ole Suomen sotahistorian osalta pientäkään omaa lehmää ojassa, joten hänen tekstejään ei tarvitse tältä osin lukea ylikriittisesti. Tuore kirja Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 (Docendo 2017) on itse asiassa taustoitus samaan julkaisuun upotetulle kenraali Waldemar Erfurthin sotapäiväkirjalle, jonka Visuri on kääntänyt. Nykypäivän lukijalle tämä saattaa olla ensimmäinen kosketus Erfuhrtin teksteihin, mutta itse asiassa häntä julkaistiin 1950-luvun alussa yllättävänkin paljon (Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 1951, Muurmannin radan ongelma 1952 ja Sotapäiväkirja vuodelta 1944 1954).

Visurin päätarkoituksena on ollut valottaa sitä läheistä yhteistyötä, joka erityisesti ns. sotilaslinjalla vallitsi Suomen ja Saksan välillä pääosin näkymättömänä osana poliittista kokonaisuutta. Siinä missä tärkeimpien päättäjien keskuudessa intomielinen saksalaisystävyys ei ollut suinkaan vallitseva asenne, sotilaitten puolella ongelmia ei ollut Mannerheimin anglofiilisyydestä riippumatta. Merkittävä osa Suomen armeijan upseereista oli saanut sotilaskoulutuksensa Saksassa jääkärinä, osasi puhua saksaa ja suhtautui luontaisesti myönteisesti Saksaan, vaikka ei välttämättä aina itse Adolf Hitleriin. Kaikki Saksan edustajat eivät onnistuneet, mutta parhaat olivatkin sitä onnistueempia.

* * *

Erfurthin rooli Suomen ja Saksan välisissä suhteissa oli keskeinen, koska hän oli Mannerheimin tärkein neuvottelukumppani Saksan edustajien joukossa. Visuri valaisee mielenkiintoisella tavalla sitä monimutkaista ja usein hyvin pikkutarkkaa etikettiä, jonka pohjalta kaksi oman maailmansa huipulla elänyttä kenraalia ratkoivat sodan ja rauhan ratkaisuja. Erfurth oli Saksalta erittäin onnistunut valinta, sillä tämä aristokraattisesti käyttäytyvä, sivistynyt ja älykäs sotilas ymmärsi täydellisesti, miten Mannerheimin kanssa tuli toimia. Erfurth tuli ilmeisesti erinomaisesti toimeen myös muun suomalaisen upseeriston kanssa sortumatta joidenkin saksalaisten harrastamaan ylimieliseen käytökseen.

Sotapäiväkirjan lehdillä asioita merkitsee muistiin ammattisotilas, jonka kyky tiivistää olennainen selkeiksi raporteiksi on suorastaan kadehdittavan hyvä. Erfurth ei missään vaiheessa kiihkoile, vaan isotkin asiat - hyvät ja huonot - kirjautuvat asiallisesti (Mannerheimin ns. miekantuppipuheen hän kirjaa ilman ensimmäistäkään kommenttia). Inhimillisen lisän rutiininomaisiin merkintöihin tuovat säännölliset maininnat päivittäisistä ruokailuista ja vierailuista etiketinmukaisine isäntien ja emäntien kehumisine. Erfurthilla oli silmää myös luonnon kauneudelle, mihin matkoilla rintamalle esimerkiksi Punkaharjun kautta tarjoutui myös mahdollisuuksia. Hetkittäin Erfurth syttyy suorastaan runollisesti ihailemaan Pohjolan taivaan väriä, jollaista ei Saksassa ole.

Ehdottomasti kiinnostavinta on tietenkin se ensikäden tieto, jota sotapäiväkirjan kaltainen dokumentti tarjoaa niin Mannerheimin kuin muidenkin suomalaisten toimijoitten sanomisista ja tekemisistä. Sotapäiväkirja ei toki ole pelkästään tosiasioita dokumentoiva nauhuri, eikä Erfurthin kaikkia luonnehdintoja esimerkiksi suomalaisista upseereista tule pitää muuna kuin diplomaattisena kohteliaisuutena. Toisaalta sotapäiväkirja ei myöskään ole mikä tahansa yksityinen päiväkirja, vaan ammattisotilaan väline pitää kirjaa todellisista tapahtumista. Tässä mielessä sen välittämää kuvaa tapahtumista ja puheista voi pitää suhteellisen luotettavana. Erfurthilla oli vankka motiivi kirjata asiat tarkasti ja totuudenmukaisesti. Selvistä valheista sotapäiväkirjassa ei kenraalikaan olisi noin vain selvinnyt.

* * *

Sotahistoria on helposti puuduttavaa luettavaa sille, joka ei ole innostunut paneutumaan sotilaitten laajaan omaan terminologiaan ja ajattelutapaan. Visurin oma osuus on tutkijan tiivistä puhetta, joka ainakin itselleni on juuri sopivasti asiassa pysyvää ja johtopäätösten teon lukijalle jättävää. On kuitenkin ilmeistä, että Visuri on halunnut tälläkin kirjallaan vahvistaa sitä jossain määrin inhorealistista kuvaa, jonka tuore historiantutkimus Suomen ja Saksan suhteista piirtää. Suomi ei ollut millään tavalla viattomana uhrina muitten vietävänä, vaikka voimavaroiltaan vähäisenä joutuikin isojen tahtojen välissä luovimaan. Erfurthin sotapäiväkirja on tässä suhteessa ehkä vieläkin tylympi. Se kuvaa realistisesti sitä, kuinka nopeasti Suomen materiaalinen kyky käydä hyökkäyssotaa hupeni parin kesäkuukauden aikana, kuinka huonosti Saksan ja Suomen asevoimat pärjäsivät Pohjois-Suomessa ja kuinka nopeasti suurvallan ja pienen rajamaan intressit alkoivat eriytyä, vaikka julkisuudessa vakuuteltiinkin syvää ystävyyttä ja yksimielisyyttä.

Terävimmät sotilaat ymmärsivät jo syksyllä 1941, kun näennäisesti Saksan hyökkäys oli vielä hyvässä vauhdissa ja Suomi saavuttanut kaikki viralliset tavoitteensa, että pidemmällä tähtäimellä Neuvostoliitto oli yllättänyt oikeastaan kaikilla rintamilla ja Saksan voitto alkoi olla hyvin kyseenalainen. Tässä suhteessa Erfurthin sotapäiväkirja on hyvin realistinen ja erittelee myös vihollisen saavutukset asiallisesti ilman Hitleriä mielistelevää valehtelua. Se kertoo suoraan myös Mannerheimin ja muitten tapahtumista laajemmin tietävien suomalaisten huolista, joita ei propagandassa koskaan näytetty. Kun Erfurthilla ei ollut sotapäiväkirjassaan tarvetta ihannoida Mannerheimia - vaikka hän tätä suuresti arvosti ja ihailikin -, hänen muistiinpanonsa ovat yllättävän raikasta luettavaa sinänsä tutuista asioista. Mannerheimista piirtyvä kuva ei ole uusi, mutta silti omanlaisensa.

Erfurthin sotapäiväkirja kertoo tahtomattaan myös siitä oman aikansa kuplasta, jossa armeijoiden johdot elivät kovimpienkin sotatoimien aikana. Kenraalin elämä oli kansallisuudesta riippumatta yläluokkaista, elitististä ja todella etäällä eturintaman ravasta, hajuista ja kuolemasta. Erfurth ei kuitenkaan missään vaiheessa syyllisty vihollisen, tavallisten sotilaitten tai siviilien halveksuntaan, tässä suhteessa hän on täydellinen ammattilainen. Tuhansia ihmiskohtaloita puolihuolimattomalla lausahduksella ohjaileva sotaherra ei tietenkään ole sinänsä ihailtava ihminen. Mutta toisaalta Erfurth ei ollut myöskään ympäristöään terrorisoiva nousukasnatsi, vaan kaikessa elitistisyydessäänkin jollain lailla sympaattinen ammattilainen, jonka tehtävään kuului myös sopeutua. Useimmille nykypäivän ihmisille täysin tuntemattoman työn kuvaajana Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa, joka luulee jo tietävänsä kaiken ihmisluonnosta. Vaikka ei sotilaita ihailisi, on hyvä tietää, millä tavalla he ajattelevat. Selkeästi ja hyvää suomea kirjoittava Pekka Visuri on tehnyt palveluksen uteliaalle poliittisen historian harrastajalle.