Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 20. helmikuuta 2018

Vaarallinen popmusiikki

Jake Nymanin kirja Kielletyt levyt : Sata vuotta musiikin sensuuria (Gummerus 2017) hoitaa kiistämättä suomenkielisen musiikkikirjallisuuden erään huonosti dokumentoidun alueen. Kirja ei ansioistaan huolimatta ole silti ihan sitä mitä itse odotin ja toivoin. Nyman on käynyt arkistonsa läpi, mutta tuntuu kuin siitä eteenpäin olisi into lopahtanut. Kielletyt levyt on laaja kronikka, mutta musiikin sensurointia ja sensurointiyrityksiä yhteiskunnallisena toimintana Nyman ei kunnolla yritä edes ymmärtää. Riittää, että se osoittautuu paitsi typeräksi, yleensä myös turhaksi.

Nymanin pitkä ura antaa hänelle sinänsä erinomaiset lähtökohdat. Kirjoittaja tuntee aihepiirinsä laajasti ja osittain syvällisesti, eikä joitakin yllättäviä puuttumisia (esimerkiksi Frank Zappan koko uran mittainen sensuroinnin kohteena oleminen ja sitä vastaan toimiminen olisi minusta ansainnut oman lukunsa) ole tulkittava ainakaan suoraviivaisesti puutteelliseksi perehtymiseksi vaan todennäköisesti pikemminkin valinnaksi, jota on ohjannut oma kiinnostus, ehkä myös pyrkimys välttää hyvin samankaltaisten ilmiöitten luetteleminen.

Nymanin kansainvälinen näkökulma varmistaa sen, ettei kenellekään voi jäädä virheellistä mielikuvaa populaarimusiikin sensurointipyrkimysten maantieteellisestä levinneisyydestä: sitä on esiintynyt ja sitä esiintyy kaikkialla vapaamielisimmistä yhteiskunnista Afganistanin taliban-hallinnon kaikenkattavaan musiikkivihaan. Vaikka kaikille tuttuja esimerkkejä on eniten Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta ja Suomesta, perussävel on kaikkialla sama. Populaarimusiikkia vihataan ja uhataan täysin universaalein, globaalein ja aina yhtä älyttömin perusteluin.

Aivan erityisen kiitoksen Nyman ansaitsee siitä, että hän lopettaa tämän kirjan dokumentaatiollaan väittelyn Yleisradion musiikkisensuroinnin tosiasioista. Sen lisäksi että kirjoittaja selostaa perusteellisesti kymmeniä tapauksia, hän on koonnut kirjan liitteiksi kopioita alkuperäisistä kielto- ja rajoituspäätöksistä. Sieltä on helppo nähdä omin silmin, miten enimmäkseen heppoisiin, mielivaltaisiin ja sattumanvaraisiin ratkaisuihin tämän tai tuon levyn radiosoiton rajoittaminen perustui. Muutaman ihmisen päätöksistä oli yleensä aina kysymys, oman aikansa pikkujumalat päättivät, mikä on kansalle hyväksi, mikä ei. Tästä aineistosta olisi varmasti saanut ihan erillisenkin monografian, mutta menee se näinkin.

* * *

Jake Nyman kirjoittaa toimittajan notkeudella, mutta valitettavasti on todettava, ettei kukaan ole tohtinut tai saanut käydä sivuja läpi kustannustoimittajan ankaralla silmällä. Sen seurauksena kirjan sisäinen koherenssi kärsii samojen asioiden tahattomasta toistumisesta, minkä voi päätellä sanamuodoista. Nyman ei ole muistanut jonkin asian jo maininneensa, joten se putkahtaa erityisesti satavuotiskatsauksessa uudelleen esiin, yleensä ilman lisäarvoa. Tämä ei tietenkään ole sinänsä vaarallista, monet tarinat voi ongelmitta lukea kahteenkin kertaan. 

Ilmiö heijastaa kuitenkin uskoakseni yleisemminkin sitä, että Jake Nymanin kunnianhimo ei tämän kirjan kohdalla ole ollut korkeimmillaan. Tuntuu kuin hän olisi ajatellut, että kyllä lukijoille kelpaa, kun luettelen näitä koomisia, traagisia ja varsinkin tragi-koomisia tapahtumia eri maista ja eri aikakausilta. Monelle varmaan kelpaakin, mutta kaltaiseni sensuurista yhteiskunnallisena ilmiönä kiinnostunut musiikin harrastaja on kyllä pettynyt siihen, ettei Nyman edes yritä pohtia ilmiöiden yleisiä lainmukaisuuksia. Pohtimiseksi ei nimittäin riitä, että kirjoittaja tarjoilee esimerkkejä rautaesiripun molemmin puolin ja näyttää kaikenlaisten uskonnollisten kiihkoilijoiden yhtä suurella innolla polttaneen "saatanallisia säkeitään". Se, että moraalisia konservatiiveja on kaikkialla, ei ole varsinaisesti mikään uusi tieto.

Mielestäni alaotsikko "Sata vuotta musiikin sensuuria" edellyttäisi jonkinlaista analyyttistä osiota, jossa pohdittaisiin aidon sensuurin (sisällön juridinen kielto, painoksen tuhoaminen) suhdetta siihen monenkirjavaan joukkoon toimia, joitten avulla on yritetty lietsoa vihaa, vähentää ostohaluja, vähentää kuulemismahdollisuuksia ja haitata musiikintekijöiden elämää. Vaikka voidaan hyväntahtoisesti ajatella, että mikä tahansa hyökkäys musiikkia ja sen tekijöitä vastaan on ikävä juttu, eivät ne kaikki kuulu sensuurin käsitteen alle eivätkä varsinkaan ole "kiellettyjä" levyjä. En tiedä, olisiko Jake Nymanilla näkemyksiä tästä asiasta, mutta nyt on kaikki ikävät ilmiöt niputettu "sensuurin" käsitteen alle, mielestäni varsin heikoin perustein. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä ilmaisunvapaudella on sinänsä vahva asema, ei musiikkia juurikaan ole sensuroitu, mutta sitäkin enemmän sitä on boikotoitu radiosoitto estämällä tai tärkeitä televisioesiintymisiä perumalla. Mutta kuten Nymankin kertoo, monessa tapauksessa näillä toimilla ei ole ollut vähentävää vaikutusta myyntisuosioon.

 * * *

On sinänsä ymmärrettävää, että Nyman on rajannut käsittelynsä populaarimusiikkimaailman ilmiöihin, jotka hän tuntee ja joiden suhteen kiihkoilijat ovat 1900-luvun alusta alkaen ymmärrettävästi riehuneet kiivaimmin. Monessa tapauksessa ns. klassinen musiikki on juuri ollut sitä "oikeaa musiikkia", jota on puolusteltu jazzin ja muitten "alkukantaisten" ilmiöiden tuhoisalta vaikutukselta. On kuitenkin selvää, että kun pohdinta ei ulotu musiikin kaikille alueille, sen yhteiskunnalliset taustatekijät jäävät entistäkin arvoituksellisemmiksi.

Otan esiin kotimaisen esimerkin, jonka esittely ja analyysi olisi tuonut käsittelyyn kokonaan uusia ulottuvuuksia. Suomen Musiikkilehden vuoden 1931 vuosikerrassa oli kolmessa numerossa pyydetty suomalaisia säveltäjiä ottamaan kantaa jazz-musiikkiin - sinänsä jo rohkea veto toimitukselta ja Martti Turuselta. Toisin kuin voisi ehkä luulla, suinkaan kaikki haastatellut eivät suhtautuneet jazziin täysin torjuvasti, vaikka näitäkin toki riitti (mm. Heikki Klemetti ja Aarre Merikanto). Avoimesti ja suorastaan uteliaasti jazzia lähestyivät mm. Sulho Ranta, Taneli Kuusisto ja ennen muuta Erkki Melartin, joka suhtautui aikalaisiaan suopeammin myös mm. radion kaltaiseen uuteen ilmiöön. Näistä säveltäjäkommenteista olisi voinut rakentaa mielenkiintoisen ajankuvan siitä ristiriitaisuudesta, jolla jazziin suhtautuivat ne, joiden ei oletettu sitä ollenkaan kuuntelevan tai suosivan.

Populaarimusiikkin kohdistuvan sensuurihenkisen vihan lähteet toki käyvät Nymanin kirjan tapauskronikoista hyvin ilmi. Moralismi, toisten siveyden varjelu, uskonnollinen kiihkoilu, rasistinen suhtautuminen mustaihoisten kulttuuriin, poliittinen herkkähipiäisyys, näitä riittää. Mutta juuri tämän monenkirjavuuden takia olisi ollut toivottavaa, että Jake Nyman olisi innostunut kirjoittamaan edes yhden yleisen, pohdiskelevan luvun. Se olisi varmaankin asettanut myös sensuurin käsitteen selkeämpään asemaan kuin missä se nyt on. Kun Nymanin kirjan viesti kuitenkin on, ettei mikään ole itse asiassa muuttunut, musiikkia pelätään yhtä raivokkaasti 2017 kuin aikaisemminkin, olisi yhteiskunnalliselle analyysille enemmän kuin tarvetta. Halu kieltää musiikin kuuleminen muilta ihmisiltä ei koskaan synny tyhjästä, vaan tietoisesta tai tiedostamattomasta pelosta musiikin valtavaan voimaan. Musiikin sensorit voivat olla ulkoisesti vihaisia, mutta sisimmässään he ovat aina peloissaan.

 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti