Hyvän tekemisestä

Kirjoitan tässä tapaus Brother Christmasin sytykkeestä, mutta en varsinaisesti juuri siitä. Faktat ovat niin vähissä, että ulkopuolisen on ihan turha ruveta jakelemaan kannatustaan tai torjuntaansa (useimmilla julkisesti kantaa ottaneilla ei estoja tunnu tässä suhteessa olleen, mutta se ei nyt varsinaisesti ole minun ongelmani). Asiaan - julkiseen hyväntekeväisyyteen - liittyy kuitenkin lukuisia yhteiskunnallisesti niin mielenkiintoisia näkökohtia, että vaikka tämä nimenomainen tapaus tuntuu erittäin tympeältä (kyseisen henkilön habitus kiiltokuvamaisena joulupukkina etoo jotenkin syvältä ihan siitä riippumatta, onko Ari Koponen vilpitön filantrooppi vai ovela bisnesmies - tai vaikka molempia), joitakin asioita tekee mieli pohtia ääneen.

Suomessa julkinen hyväntekeväisyys on aina ollut ristiriitainen ilmiö, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä osa yhteiskunnan toimivuudesta perustuu erittäin vakiintuneisiin ja osittain erittäin vakavaraisten hyväntekijöiden panokseen (siellä taloudellista hyväntekeväisyyttä edistetään ideologisten perusteluiden lisäksi lahjoitusten verovapaudella, millä tosin on ollut ilmeisesti muitakin kuin myönteisiä vaikutuksia). Suomessa jotenkin odotetaan, että hyväntekeväisyyttä harjoittava on ainakin ulospäin suhteellisen vaatimaton, hyväntekeväisyystyöstä ei lyödä rumpua eikä kirjoiteta kissankoon kirjaimilla eikä - mikä on luultavasti tärkeintä - lähdetä siitä oletuksesta, että hyväntekeväisyydellä voi pestä veriruskeimmatkin synnit puhtaaksi. Konnan raha ei kelpaa siinä missä nuhteettoman. Tai voi kelvata, mutta millään summalla ei saa ihan puhtaita papereita.

Suomessa ei ole (enää) yksityisen hyväntekeväisyyden varassa olevia kirjastoja, jollaisiin sen sijaan Yhdysvalloissa voi hyvinkin törmätä. Meillä ajatellaan, että tietyt asiat nyt kerta kaikkiaan täytyy hoitaa verovaroin kuten kirjastot, koulut ja perusterveydenhoito. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Suomessakin olisi luvuton määrä hyväntekeväisyyttä harrastavan varakkaan sponsorin, mesenaatin tai vaikka mentorin rahaa odottavia ja suorastaan kaipaavia kohteita. Olen itse usein pohtinut, miksi meillä kerätään rahaa - ja oletetaan myös varakkaiden kaivavan kuvettaan, vaikka normaalisti pitäisivät tiukasti kiinni joka kolikosta - sellaisiin asioihin kuin lastensairaala tai sodan veteraanien kuntoutus. Voisi kuvitella, että tuollaiset tarpeet nyt olisi hoidettu valtion budjetista ihan ensimmäisinä ja minkään puolueen vastustamatta. Näin ei maailma kuitenkaan tunnu toimivan.

* * *

Osa hyväntekeväisyyslahjoituksista ei kuulu pohdiskeluni piiriin. Tarkoitan tapauksia, joissa vaurastunut ihminen haluaa jakaa omaisuuttaan itselleen tärkeään kohteeseen, joka voi sinänsä olla ihan mitä tahansa orvoksi jääneistä koirista harvinaisen verisyövän perustutkimukseen. En pohdi näitä tapauksia, koska hyväntekeväisyyden motiivi on selkeä ja tavallaan yksityinen. Joku antaa paljostaan ja eläessään sellaisen asian edistämiseen, mitä pitää tärkeänä. Joku toinen tekee sen kuoltuaan eli hiukan vähemmän jalosti, mutta silti tavallaan pyyteettömästi.

Minua kiinnostaa hyväntekeväisyys, joka ei ole pohjimmiltaan pyyteetöntä, vaan johon liittyy joko myönnetty tai huonosti näkyvä, mutta silti ilmeinen vastikkeellisuus. Yhdysvalloissa ainakin osa varakkaiden harjoittamasta hyväntekeväisyydestä on kaikkea muuta kuin pyyteetöntä; se voi olla tarkkaan harkittua suhdetoimintaa, jolla varmistetaan esimerkiksi liiketoimille tärkeitten tukijoiden kannatus tai se voi olla yhtä tarkkaan mietittyä verosuunnittelua. Suomessa tällaisen laskelmoidun hyväntekeväisyyden hahmottaminen on vaikeaa, koska meillä ei kulttuuriin oikein kuulu lahjoituksilla elvistely. Pidetään matalaa profiilia, koska muu tulkitaan helposti vilpillisyydeksi. Suomessa paras hyväntekijä on sellainen, joka antaa rahaa ilman ehtoja, eikä vaadi vastineeksi edes pompöösejä värivalokuvia autettavan kuukausijulkaisuun.

Arvelen, että meillä Suomessa esiintyy sekä pyyteetöntä että laskelmoitua hyväntekeväisyyttä, vaikka niitä on vaikea hahmottaa. Jotkut  kakkosryhmään kuuluvista tapauksista tulevat yleiseen tietoisuuteen sen takia, että aikansa myönteisessä valossa paistatellut hyväntekijä osoittautuu tarkemmin tutkittuna jonkinasteiseksi luikuriksi tai suoraan konnaksi. Näinhän kävi "lelusalakuljettaja" Rami Adhamille, jonka sankaritarina kärähti tutkivan journalismin kynsissä aika toisennäköiseksi. Näin voi käydä myös Brother Christmasille, mutta toistaiseksi se on vain mahdollisuus. Jos Ari Koponen pystyy osoittamaan Helsingin Sanomien julkiset epäilyt täysin perusteettomiksi, hän siirtyy kertaheitolla ykköskoriin.

* * *

Miten näihin pyytettömiin hyväntekijöihin pitäisi suhtautua, vai pitääkö millään lailla? Se tiedetään, että jotkut erittäin varakkaat ihmiset jakavat koko ajan omaisuuttaa pois enemmän tai vähemmän pyyteettömästi. Aikoinaan maailman rikkain Bill Gates on perustanut puolisonsa kanssa säätiön, joka jakaa Gatesin valtavaa omaisuutta mm. tarttuvien tautien torjuntaan ja koulutukseen. Täytyy olla aika kyyninen, että tällaisen toiminnan voi tulkita kielteisesti, oli Microsoftin tuotteista mitä mieltä tahansa. Gates on myös poikkeuksellisen suoraan ilmoittanut lahjoittavansa pääosan omaisuudestaan pois eli perilliset tietävät, että hyväntekeväisyys menee heidän perintöoikeutensa edelle. 

Kyynikko marisee, että Gates ja joku Warren Buffett ovat silti konnia, koska ovat hankkineet miljardinsa huijaamalla. Tämä on tavallaan totta, eihän kukaan ns. rehellisellä työnteolla voi miljardeja ansaita. Toisaalta tiedetään, että monelle erittäin rikkaalle ajatus omaisuuksien pakottamattomasta lahjoittamisesta pois on käsittämätön asia. Esimerkiksi Ikean Ingvar Kamprad tuli tunnetuksi tavattomasta nuukuudesta ei vain muita, vaan myös itseään kohtaan. Tuntuisi vaikealta uskoa, jos kuulisi uutisen Kampradin UNICEFille tekemästä 30 miljardin euron lahjoituksesta. Gates ja Buffett eivät toki ole ainoita pyyteettömiä hyväntekijöitä, mutta eivät he todellakaan ole onnistuneet tartuttamaan kovinkaan suurta joukkoa kaltaisistaan. Nyökkäilemme ymmärtäväisesti, jos Björn Wahlroos kertoo lahjoittaneensa Hankenille rahaa uusien finanssinerojen kouluttamiseen. Mutta emme uskoisi korviamme, jos uutinen väittäisi Wahlroosin testamentanneen koko omaisuutensa Oxfamille.

Julkisella hyväntekeväisyydellä voi tehdä hyviä asioita, mutta helposti myös itselle tai jopa ennen muuta itselle. Hyväsydäminen, mutta luottavaisin sinisin silmin maailmaa tarkastelevan pienituloisen on äärimmäisen vaikeata nähdä, milloin kannustavaa ja ehkä vähän velvoittavaakin esimerkkiä on näyttämässä aidosti pyyteetön hyväntekijä, milloin käynnissä on näytelmä, jonka tarkoituksena on saada "goodwillia" kaipaava vaikutusvaltainen ihminen näyttämään pyyteettömältä hyväntekijältä. Kukaan tuskin epäilee, että Veikko Hursti sai sosiaalineuvoksen arvonimen vuosikausien teeskentelyllä kodittomien ja köyhien parissa. Vastikään täysin ennenaikaisesti kuollut rikas perijä Niklas Herlin oli mitä ilmeisimmin aidosti pyyteetön hyväntekijä, vaikka hänellä oli lahjoitustensa kohteille myös henkilökohtainen motiivi.

* * *

Me tarvitsemme pyyteettömiä hyväntekijöitä toimivat nämä salaa, puolijulkisesti tai julkisuutta hyödyntäen. Jokainen teko, jolla eriarvoisuuden tylyä todellisuutta murretaan vaikka kuinka pienestä nurkasta, on tervetullut. Emme kuitenkaan tarvitse ihmisiä, jotka ajavat omia etujaan hyväntekeväisyyttä teeskentelemällä. Kyllä ne lastensairaalat pitää saada rakennettua ilman julkisuudenkipeille rikkaille tarjottua julkisuutta ja kyllä ne sodissa vaurioituneet olisi pitänyt hoitaa yhteisvastuullisesti ja ripeästi eikä seitsemän vuosikymmentä jatkuvien omantunnonkolkutuskilpailukeräysten avulla. Keskeiset ihmisoikeudet täytyy voida taata ilman että joudutaan toivomaan gatesien ja herlinien olevan rikkaiden keskuudessa yleisempiä kuin kampradit ja wahlroosit.