Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Beatles-tsunami Suomesta katsoen

Toimittajat Mikkonen Vienonen ja Juha Niemi ovat tehneet sen, minkä olisivat muutkin voineet aikaisemmin tehdä vaan eivät ole osanneet tai jaksaneet. Yeah! Yeah! Tässä tulemme - Beatles Suomessa (Teos 2017) on yksissä kansissa yleistä ja paikallista kulttuurihistoriaa, tiukkaa faktaa ja nostalgista nuoruuteen palaamista, melkein mitä vain riippuen lukijan omasta suhteesta populaarimusiikin historian merkittävimpään ilmiöön. Vienonen ja Niemi on mielestäni erittäin onnistuneesti valottaneen Beatle-manian eri puolia inhoajia unohtamatta. Sellaisellekin, jonka oma nuoruus ei sattunut osumaan 1960-luvulle, syntyy uskoakseni aito ja oikeudenmukainen kuva siitä, mitä The Beatles oli omana aikanaan ja miten sen vaikutus on jatkunut nykyaikaan asti.

Beatles-tsunami osui omalle kohdalle juuri sopivalla hetkellä, joten kirjan alkupuoli on nautinnollista nostalgiaa sanan parhaassa merkityksessä. Kirjoittajat ovat löytäneet sopivan tyylin kuvata tapahtumia, jotka olivat meille nykyisille eläkeikäisille vahvimpien nuoruuden kokemusten aikaa. Näkökulma ei ole ironinen, mutta myötäeläytymisessäänkin riittävän asiallinen, erittelevä ja vahvoja tuntemuksia tyynesti esittelevä. Hurmioitumiskuvauksia tasapainottavat inhorealistiset esimerkit vanhempien sukupolvien ilmaisemasta vastenmielisyydestä, joka ei rajoittunut tukan pituuteen. Ne muistuttavat yleisemminkin siitä, miksi ns. 1960-luvun nuorisokapina oli niin vimmaista; edellinen sukupolvi teki kyllä parhaansa estääkseen yhteisymmärryksen syntymisen. Tekokkain tapa pitää sillat poltettuina oli silloin kuten myöhemminkin nuorisolle rakkaimman musiikin ja sen esittäjien pilkkaaminen. Jaakko Jahnukainen oli myönteisimmillään, kun hän arveli, että ehkä Beatlesista voi vielä joskus kehittyä hyvä kitarayhtye tyyliin Los Indios Tabajaras.

Onnistunutta tekstiä, jossa on erittäin vähän virheitä eli oikoluku on tehty kunnolla, täydentää ajankuvaa sanojakin paremmin rakentava kuvitus. Vienonen ja Niemi ovat peranneet kuvien lisäksi myös kotimaisen lehdistön uutis- ja muut jutut niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa mitään merkittävää aiheen ympäriltä enää löytyvän. Kirjassa on perusteellinen liiteosasto, joka tarjoaa jatkopohdinnoille aineistoa ja purtavaa. Erityskiitos Reijo Flycktin kokoamasta suomalaisten Beatles-coverversioiden listasta. Sellaista on tarvittu monta kertaa. Kiitettävä suoritus kaikin puolin.

* * *

En tiedä, kuinka harkitusti Vienonen ja Niemi ovat upottaneet Beatles-historiikkiinsä myös suomalaisen pop-lehdistön syntyvaiheiden tarinan. Sieltä sitä kuitenkin löytyy ja mielenkiintoisia kuvauksia prosessista, joka on ollut täynnä epätodennäköisiä sattumuksia, kun aito kiinnostus nuorison ja musiikin asioihin on pyrkinyt pääsemään esiin ympäristössä, jolle kysymys on usein ollut enemmän normaalista liiketoiminnasta, ei nuorison aatteellisesta tukemisesta. Erityisesti Suosikin roolia ristiriitaisten pyrkimysten symbolina esitellään mielenkiintoisen tarkasti. Vienonen ja Niemi osoittavat terävästi sen, kuinka Suosikki onnistui nousemaan nuorison ykköslehdeksi siitä huolimatta, että pitkään päätoimittajana toiminut Isto Lysmä ei ollut vähäähään kiinnostunut nuorisosta tai sen musiikista.

Poplehdistön kulttuurihistorian yhteydessä toistuu ilmiö, jonka itsekin muistan hyvin eli täysin keksittyjen, katteettomien juttujen yleisyys. Uutisia ja otsikoita tehtiin surutta ja ilman omantunnon kolkutuksia täysin tyhjästä, pahimmillaan vielä tekaistun "brittiläisen toimittajan" nimissä. Tämä on oikeastaan ainoa kirjan käsittelemistä aiheista, johon olisi toivonut tekijöiden paneutuvat vielä tarkemmin ja ennen muuta kriittisemmin. Nyt tämä systemaattinen lukijoiden huijaaminen lähinnä todetaan lievällä ironialla. Erityisen mielenkiintoista olisi ollut lukea, oliko tämä toimintatapa ominaista vain ns. pop-lehdille, vai oliko se noina vuosina yleistä myös muun lehdistön piirissä.

Mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi kohtalaisen hyvin toimiva idea on kirjassa poimia tarkempaan esittelyyn joitakin Beatles-tartunnan saaneita, myöhemmin vakavammin asiaan paneutuneita ihmisiä kuten Jouni Koskimäki ja Jiri Nikkinen. Nämä sinänsä lyhyet henkilökuvat tasapainottavat hyvin sitä pinnallisuutta, joka muuten on monen toimijan suhdetta kohteeseensa leimannut. Voimme vain kuvitella, miten lehtijuttujen taso olisi noussut, jos niitä tekemässä olisi ollut populaarimusiikin tutkijoita ja -tuntijoita.

* * *

Edelleen kiistellään siitä, kuinka merkittävä musiikillinen ja kultturinen ilmiö The Beatles loppujen lopuksi oli. Vienosen ja Niemen näkökulma on selkeästi paikallinen eli suomalainen. Siltä osin voi helposti kysyä, mikä ilmiö voisi millään mittarilla kilpailla Beatles-ilmiön kanssa? Vaikka The Beatles on korostuneesti yli oman aikansa kantanut juttu, sen tärkeimmät vaikutukset syntyivät jo 1960-luvulla. Monet nuoremmat polvet ovat löytäneet yhtyeen musiikin sellaisenaan tai esimerkiksi televisiosarja Gleen tulkintoina, mutta kyllä se tsunami oli 1960-luvulla ja 1960-luvulle se myös jäi.

Olen itse puhunut kautta vuosikymmenien "meistä Beatles-nuorista", jotka saimme yhtyeen musiikista ja asenteista tukevan alustan suhtautua edellisten sukupolvien rakentamaan järjestelmään kriittisesti. The Beatles ei ollut musiikillisesti tai sanoituksiltaan järin "vallankumouksellinen", mutta yhtye tuli osoittaneeksi maailmalle, että nuoret voivat olla itsenäinen, luova ja vaikutusvaltainen voima. Se esimerkki oli vallankumouksellinen, joten ehkä yhtyettä voimakkaasti vihanneet vanhemmat ikäpolvet vaistosivat sen esimerkin vaarallisuuden?

Itse ymmärrän myös niitä nuoria, jotka eivät koe mitään Beatles-ilmiötä, vaan korkeintaan joitakin hyviä lauluja. Monet Beatles-tsunamin aallot ovat imeytyneet erottamattomaksi osaksi nuorisokulttuuria, eikä niihin erikseen tarvitse enää kiinnittää huomiota. Vienosen ja Niemen kirjan kaltaiset historiikit antavat kuitenkin mahdollisuuden oivaltaa, että monet nykypäivän itsestäänselvyydet ovat todellisuudessa 1960-luvun mullistusten synnyttämiä, suhteellisen nuoria ilmiöitä. The Beatles ei ollut ainoa eikä viimeinen, mutta kyllä se siellä kärjessä kiiti, muille tilaa raivasi ja seurattavaa esimerkkiä näytti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti