Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 1. helmikuuta 2018

Upseerin äänellä, kenraalin näkökulmasta

Upseerien eli sodan asiantuntijoiden kirjoittamat kirjat muodostavat poliittisen historian alaosaston sotahistorian keskeisen aineistoryhmän. Sitä on vaikea ohittaa, jos haluaa oikeasti tietää, miksi siinä ja siinä sodassa tapettiin 60 000 ihmistä. Upseerien kirjoittamat kirjat jakautuvat oman kokemukseni mukaan kahteen isoon ryhmään, josta tylsemmän muodostavat jälkiviisaat, oman maineen puolustamiseen keskittyvät puolifiktiot. Ei siinä toisessakaan ryhmässä yleensä suuria sanataiteellisia kykyjä tapaa, mutta kun ammattilainen kertoo omasta työstään, on sinä aina oma mielenkiintonsa.

Pekka Visuri on tunnetuimpia sotahistorian tutkijoitamme, professori ja upseeri samassa persoonassa - ja vielä hyvä tietokirjoittaja. Hänet tunnetaan itsenäisenä ajattelijana, joka esimerkiksi on julkisesti kritisoinut Natoa Suomelle huonosti sopivana ratkaisuna. Riittävän nuorena Visurilla ei ole Suomen sotahistorian osalta pientäkään omaa lehmää ojassa, joten hänen tekstejään ei tarvitse tältä osin lukea ylikriittisesti. Tuore kirja Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 (Docendo 2017) on itse asiassa taustoitus samaan julkaisuun upotetulle kenraali Waldemar Erfurthin sotapäiväkirjalle, jonka Visuri on kääntänyt. Nykypäivän lukijalle tämä saattaa olla ensimmäinen kosketus Erfuhrtin teksteihin, mutta itse asiassa häntä julkaistiin 1950-luvun alussa yllättävänkin paljon (Suomi sodan myrskyssä 1941-1944 1951, Muurmannin radan ongelma 1952 ja Sotapäiväkirja vuodelta 1944 1954).

Visurin päätarkoituksena on ollut valottaa sitä läheistä yhteistyötä, joka erityisesti ns. sotilaslinjalla vallitsi Suomen ja Saksan välillä pääosin näkymättömänä osana poliittista kokonaisuutta. Siinä missä tärkeimpien päättäjien keskuudessa intomielinen saksalaisystävyys ei ollut suinkaan vallitseva asenne, sotilaitten puolella ongelmia ei ollut Mannerheimin anglofiilisyydestä riippumatta. Merkittävä osa Suomen armeijan upseereista oli saanut sotilaskoulutuksensa Saksassa jääkärinä, osasi puhua saksaa ja suhtautui luontaisesti myönteisesti Saksaan, vaikka ei välttämättä aina itse Adolf Hitleriin. Kaikki Saksan edustajat eivät onnistuneet, mutta parhaat olivatkin sitä onnistueempia.

* * *

Erfurthin rooli Suomen ja Saksan välisissä suhteissa oli keskeinen, koska hän oli Mannerheimin tärkein neuvottelukumppani Saksan edustajien joukossa. Visuri valaisee mielenkiintoisella tavalla sitä monimutkaista ja usein hyvin pikkutarkkaa etikettiä, jonka pohjalta kaksi oman maailmansa huipulla elänyttä kenraalia ratkoivat sodan ja rauhan ratkaisuja. Erfurth oli Saksalta erittäin onnistunut valinta, sillä tämä aristokraattisesti käyttäytyvä, sivistynyt ja älykäs sotilas ymmärsi täydellisesti, miten Mannerheimin kanssa tuli toimia. Erfurth tuli ilmeisesti erinomaisesti toimeen myös muun suomalaisen upseeriston kanssa sortumatta joidenkin saksalaisten harrastamaan ylimieliseen käytökseen.

Sotapäiväkirjan lehdillä asioita merkitsee muistiin ammattisotilas, jonka kyky tiivistää olennainen selkeiksi raporteiksi on suorastaan kadehdittavan hyvä. Erfurth ei missään vaiheessa kiihkoile, vaan isotkin asiat - hyvät ja huonot - kirjautuvat asiallisesti (Mannerheimin ns. miekantuppipuheen hän kirjaa ilman ensimmäistäkään kommenttia). Inhimillisen lisän rutiininomaisiin merkintöihin tuovat säännölliset maininnat päivittäisistä ruokailuista ja vierailuista etiketinmukaisine isäntien ja emäntien kehumisine. Erfurthilla oli silmää myös luonnon kauneudelle, mihin matkoilla rintamalle esimerkiksi Punkaharjun kautta tarjoutui myös mahdollisuuksia. Hetkittäin Erfurth syttyy suorastaan runollisesti ihailemaan Pohjolan taivaan väriä, jollaista ei Saksassa ole.

Ehdottomasti kiinnostavinta on tietenkin se ensikäden tieto, jota sotapäiväkirjan kaltainen dokumentti tarjoaa niin Mannerheimin kuin muidenkin suomalaisten toimijoitten sanomisista ja tekemisistä. Sotapäiväkirja ei toki ole pelkästään tosiasioita dokumentoiva nauhuri, eikä Erfurthin kaikkia luonnehdintoja esimerkiksi suomalaisista upseereista tule pitää muuna kuin diplomaattisena kohteliaisuutena. Toisaalta sotapäiväkirja ei myöskään ole mikä tahansa yksityinen päiväkirja, vaan ammattisotilaan väline pitää kirjaa todellisista tapahtumista. Tässä mielessä sen välittämää kuvaa tapahtumista ja puheista voi pitää suhteellisen luotettavana. Erfurthilla oli vankka motiivi kirjata asiat tarkasti ja totuudenmukaisesti. Selvistä valheista sotapäiväkirjassa ei kenraalikaan olisi noin vain selvinnyt.

* * *

Sotahistoria on helposti puuduttavaa luettavaa sille, joka ei ole innostunut paneutumaan sotilaitten laajaan omaan terminologiaan ja ajattelutapaan. Visurin oma osuus on tutkijan tiivistä puhetta, joka ainakin itselleni on juuri sopivasti asiassa pysyvää ja johtopäätösten teon lukijalle jättävää. On kuitenkin ilmeistä, että Visuri on halunnut tälläkin kirjallaan vahvistaa sitä jossain määrin inhorealistista kuvaa, jonka tuore historiantutkimus Suomen ja Saksan suhteista piirtää. Suomi ei ollut millään tavalla viattomana uhrina muitten vietävänä, vaikka voimavaroiltaan vähäisenä joutuikin isojen tahtojen välissä luovimaan. Erfurthin sotapäiväkirja on tässä suhteessa ehkä vieläkin tylympi. Se kuvaa realistisesti sitä, kuinka nopeasti Suomen materiaalinen kyky käydä hyökkäyssotaa hupeni parin kesäkuukauden aikana, kuinka huonosti Saksan ja Suomen asevoimat pärjäsivät Pohjois-Suomessa ja kuinka nopeasti suurvallan ja pienen rajamaan intressit alkoivat eriytyä, vaikka julkisuudessa vakuuteltiinkin syvää ystävyyttä ja yksimielisyyttä.

Terävimmät sotilaat ymmärsivät jo syksyllä 1941, kun näennäisesti Saksan hyökkäys oli vielä hyvässä vauhdissa ja Suomi saavuttanut kaikki viralliset tavoitteensa, että pidemmällä tähtäimellä Neuvostoliitto oli yllättänyt oikeastaan kaikilla rintamilla ja Saksan voitto alkoi olla hyvin kyseenalainen. Tässä suhteessa Erfurthin sotapäiväkirja on hyvin realistinen ja erittelee myös vihollisen saavutukset asiallisesti ilman Hitleriä mielistelevää valehtelua. Se kertoo suoraan myös Mannerheimin ja muitten tapahtumista laajemmin tietävien suomalaisten huolista, joita ei propagandassa koskaan näytetty. Kun Erfurthilla ei ollut sotapäiväkirjassaan tarvetta ihannoida Mannerheimia - vaikka hän tätä suuresti arvosti ja ihailikin -, hänen muistiinpanonsa ovat yllättävän raikasta luettavaa sinänsä tutuista asioista. Mannerheimista piirtyvä kuva ei ole uusi, mutta silti omanlaisensa.

Erfurthin sotapäiväkirja kertoo tahtomattaan myös siitä oman aikansa kuplasta, jossa armeijoiden johdot elivät kovimpienkin sotatoimien aikana. Kenraalin elämä oli kansallisuudesta riippumatta yläluokkaista, elitististä ja todella etäällä eturintaman ravasta, hajuista ja kuolemasta. Erfurth ei kuitenkaan missään vaiheessa syyllisty vihollisen, tavallisten sotilaitten tai siviilien halveksuntaan, tässä suhteessa hän on täydellinen ammattilainen. Tuhansia ihmiskohtaloita puolihuolimattomalla lausahduksella ohjaileva sotaherra ei tietenkään ole sinänsä ihailtava ihminen. Mutta toisaalta Erfurth ei ollut myöskään ympäristöään terrorisoiva nousukasnatsi, vaan kaikessa elitistisyydessäänkin jollain lailla sympaattinen ammattilainen, jonka tehtävään kuului myös sopeutua. Useimmille nykypäivän ihmisille täysin tuntemattoman työn kuvaajana Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa, joka luulee jo tietävänsä kaiken ihmisluonnosta. Vaikka ei sotilaita ihailisi, on hyvä tietää, millä tavalla he ajattelevat. Selkeästi ja hyvää suomea kirjoittava Pekka Visuri on tehnyt palveluksen uteliaalle poliittisen historian harrastajalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti