Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 26. tammikuuta 2018

Vapaata riistaa sensuurille

Severi Nygårdin tuore kirja Sarjakuvasensuuri (Jalava 2017) on karu kertomus moraalinvartoinnin hellittämättömästä jahdista, joka on kohdistunut erityisen pontevasti vajavaisesti, jos ollenkaan ymmärrettyyn kuvataiteellisen ilmaisun genreen. Sarjakuvan historia alkoi massailmiönä vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja käytännössä saman tien alkoi sen systemaattinen väärinymmärtäminen. Moni sensuurihanke käynnistyi yksinkertaisesti siksi, että setien ja tätien mielissä "sarjakuva" oli lapsille tarkoittu julkaisu eikä siksi saanut sisältää mitään, mikä voisi vaarantaa pilttien suoraviivaisen kasvun uusiksi sediksi ja tädeiksi.

Nygårdin massiivisen työn tärkeimpiä anteja on osoittaa, että epäilevä ja herkästi torjuva asenne sarjakuviin on ollut sama käytännössä kaikissa maailman maissa vastakkaisista ideologeista riippumatta, vaikka joissakin tapauksissa kuten Japanissa hyvinkin poikkeavista lähtökohdista. Vaikka sarjakuvasensuurin voidaan perustellusti todeta käynnistyneen Yhdysvalloissa, mistään "edistyksellisestä" Euroopastakaan ei voida puhua. Itselleni oli aivan uutta esimerkiksi ranskalaisen sarjakuvasensuurin ankaruus ja vahvuus 1900-luvun loppuun asti. Oikeastaan mikään maa ei voi kehuskella poikkeavalla suvaitsevaisuudella sarjakuvaa kohtaan, joskin Japanin kohdalla ehkä täytyy tehdä poikkeus. Kaikkien maiden sedät ja tädit ovat sarjakuvan kohdalla yhdistyneet ideologioista ja uskonnoista riippumattomaksi vanhoilliseksi rintamaksi.

Nygård on kartoittanut sensuroinnin eri muodot perusteellisesti ja monet hänen esimerkeistään ovat nykypäivän näkökulmasta lähinnä koomisia, vaikka omana aikanaan varmasti tuikean totisiksi tarkoitettuja yrityksiä häivyttää maailmasta naisten povi, paukahtavat pyssyt ja tietenkin myös seksuaalisen himon vähäisetkin merkit. Huomiota saavat ulkopuolisen sensuroinnin lisäksi myös itsesensuurin kirjavat menetelmät, joita ei aina tulla ajatelleeksi, kun ne eivät valmiista julkaisuista käy mitenkään ilmi. Moni piirtäjä ja käsikirjoittaja on joutunut alistumaan rajuun itsesensuuriin pysyäkseen ammatissa ja leivässä. On vaikea arvioida, onko sensuurilla ollut pysyviä vaikutuksia. Monet aikoinaan sensuroidut sarjakuvat on myöhemmin julkaistu alkuperäisessä muodossa. Mutta vahvan itsesensuurin jälkiä ei noin vain korjatakaan.

* * *

Severi Nygårdin kirja ansaitsee kiitokset perusteellisuudestaan ja useimmille lukijoille epäilemättä aivan uusien tietojen keräämisestä ja julkaisemisesta. Nygård hallitsee alan tietomassan kadehdittavan hyvin ja mahdollisten asiavirheiden havaitsemiseen tarvittaisiin osaamista, jota useimmilla  meistä lukijoista ei ole eikä tule olemaan. Täysin ongelmaton Nygårdin kulttuuriteko ei silti ole.

Nygårdilla on ollut kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen liittyy materiaalin määrään ja sen karsintaan. Varsinkin Yhdysvaltain ensimmäisiä sensuuriaaltoja käsitellään niin perusteellisesti, että lukijan silmät alkavat ajoittain harittaa hitaan etenemisen ja yksityiskohtiin uppoamisen takia. Tämä on tietenkin osittain näkökulmakysymys ja voi hyvinkin olla, että joku itseäni kiihkeämmin sarjakuviin tai sensuuriin - tai molempiin - suhtautuva on kokenut kirjan käsittelytavan aivan toisin.

Toinen ongelma tai "ongelma" liittyy kirjan aihepiiriin. Nygård ei välillä tunnu muistaneen, että hänen kirjansa otsikkona on sarjakuvasensuuri, ei sarjakuvan historia. Tätäkään ei varmaan moni koe aidoksi ongelmaksi, koska Nygårdin tietomäärä esimerkiksi eurooppalaisen sarjakuvan vaiheista on niin mittava ja kilpailevia esityksiä ei oikein ole. Itse kuitenkin olisin kaivannut hiukan selkeämpää keskittymistä pääaiheeseen; Nygårdilla olisi epäilemättä eväät myös sarjakuvan yleisen historiankin kirjoittamiseen. Kuten useimpien nykyään julkaistavien tietokirjojen kohdalla, myös tässä tapauksessa kirjan kieliasu ja luettavuus olisivat parantuneet ammattitaitoisen kustannustoimittajan avulla. Hakemisto sarjakuvien nimistä onneksi on muistettu tehdä, mutta kyllä sellainen olisi kirjassa esiintyvistä sadoista henkilöistäkin pitänyt olla.


* * *

Severi Nygård erittelee (sarjakuva)sensuurin muotoja ansiokkaasti, mutta muuten hän suhtautuu asiaan tutkijan viileydellä, mitä nyt silloin tällöin ilmaisee henkilökohtaista tyrmistystä huutomerkillä. Tämä ei ole huono asenne ollenkaan, kun sensuroijilla itsellään on yleensä ollut sitä moraalista tuohtumusta turhankin paljon. Olisi ehkä silti ollut hyvä hiukan pohtia yleisemmin sitä, missä määrin sensurointipyrkimyksissä on mitään yleisempää mieltä. Nygård kyllä viittaa siihen, että yritykset todistaa sarjakuvat nuorisorikollisuuden syypäiksi ovat järjestään olleet ponnettomia. Mutta onko sarjakuvasensuurin käyttövoimana yleinen moralismi vai myös jokin muu, se jää kirjassa monelta osin auki. Erityisesti poliittinen sensuuri jää vähän seksin ja väkivallan varjoon.

Itse olen ollut huomaavinani, että moralistinen kauhistelu on aina kohdistunut jyrkimmin niihin esitystapoihin, jotka tarjoavat mahdollisuudet visuaalisten yksityiskohtien tarjoamiseen. Kirjallisuudessa on perinteisesti siedetty varsin hyvin yksityiskohtainenkin kuvailu, koska "nehän ovat vain kirjaimia". Valo- ja elokuvien mahdollisuudet ovat tietenkin tässä suhteessa valtavat, mutta piirrettyjen kuvien ja animaatioiden puolella voidaan näyttää myös sellaisia asioita, joista ei todellista kuvaa ole. Ehkä sarjakuvaa on pelätty juuri siksi, että se on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) visuaalisesti tehokkaampi kuin todellisuus.

Sarjakuvienkin sensurointi on maailmassa ehkä absoluuttisesti vähentynyt, mutta ei suinkaan loppunut. Nygård viivähtää lyhyesti myös aivan tuoreissakin aiheissa kuten islamin suhteessa pilapiirroksiin, ja näistä ilmiöistä olisi lukenut enemmänkin (piirros ja sarjapiirros ovat aika lähellä toisiaan). On tärkeää ymmärtää, että vaikka moralistisesti kauhistelevan sensuurin rooli on heikentynyt, kadonnut se ei ole missään vaiheessa tai missään maassa. Suomessa nousi vielä 2003 eduskuntatason kohu sarjakuvan Dragon Ball väitetystä "pedofilian normalisoinnista", oletettavasti sen takia, että meillä tunnettiin niin huonosti japanilaista manga-kulttuuria ja sikäläistä kristillisestä perinteestä vapaata suhtautumista seksuaalisuuteen. Japanissahan ns. suojaikärajatkin ovat paljon alhaisemmat kuin Suomessa.


* * *

Yhdysvaltalainen underground-sarjakuvan keskeinen hahmo Robert Crumb on kiteyttänyt sarjakuvasensuurin pohjimmaisen turhuuden lauseeseen "it's only lines on paper, folks!". Sensuurin puolustajat taas korostavat, että sarjakuvat eivät ole ollenkaan pelkästään viivoja tai mustepisaroita paperilla, vaan että piirretyt kuvat ovat mahtava vallankäytön väline. Mielestäni molemmat ovat oikeassa. Sarjakuvia pelätään, koska ne ovat aidosti tehokas viestinnän muoto. Toisaalta sarjakuvia pelätään suhteettoman paljon vain niiden graafisen ilmaisukyvyn takia, kyllä ne sanatkin ovat usein ihan yhtä tehokkaita.

Ratkaisematon kysymys kaikkialla maailmassa on se, miten sarjankuvantekijän sananvapaus voi toteutua ilman että on ainakin riski että alaikäiset lukevat, näkevät ja kuulevat asioita, jotka voivat vaikuttaa ahdistavasti tai suorastaan traumatisoivasti. Historia lienee osoittanut, että ilmaisunvapauden rajoitukset eli sensuuri ei ole ratkaisu, alaikäisten uteliaisuus tyydyttyy aina jotain kautta. Toisaalta on selvää, ettei kaikki aikuisille tarkoitettu viestintä ole mitenkään hyväksi lapsille, joilla ei ole keinoja käsitellä esimerkiksi raakaa väkivaltaa. Ei niitä keinoja ole aina aikuisillakaan. Itse olen lopettanut realististen sotaelokuvien katsomisen kokonaan. Kuvia kärsivistä lapsista ja eläimistä en kestä enää ollenkaan. Minä osaan aikuisena aika hyvin välttää ahdistavia aiheita. Lapsi ei välttämättä osaa eikä kaikilla ole turvallista aikuista tukena.

Ainakin pitäisi aikuisten ymmärrystä eri ilmaisumuotojen keinoista ja historiasta lisätä. Siksi tällaiset Severi Nygårdin kirjan kaltaiset julkaisut ovat erittäin tärkeitä. Sensurointipyrkimys ei aina ole pahantahtoista, mutta jos ja kun se perustuu tietämättömyyteen, jälki on yleensä epäonnistunutta, pahimmillaan kaikkien kannalta. Torjuntaa parempi keino on asiaan perehtyminen ja ymmärtäminen, ainakin sen yrittäminen. Sarjakuva on edelleen niin huonosti ymmärretty, että valtaosa aikuisista tarvitsee sen suhteen koulutusta ja ohjausta. Vain siten oppii tekemään eron laskelmoidun kaupallisen viihteen ja sarjakuvataiteen välillä. Jos ei opi, sensorin kirves uhkaa milloin mitäkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti