Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 13. tammikuuta 2018

Vapaaksi sankareista

Helsingin Sanomat yllätti myönteisesti jutullaan sananvapaudesta EU-maa Liettuan malliin. Antti Majanderin artikkeli kertoo kirjailija Rūta Vanagaitėn kokemuksista sen jälkeen, kun hän erehtyi kertomaan julkisesti tutkineensa arkistossa metsäveli Adolfas Ramanauskasin papereita ja törmänneensä dokumentteihin, jotka viittaavat yhteistyöhön KGB:n kanssa (pakotettuun vai vapaaehtoiseen, tätä ei vielä tiedetä). Tämän lausunnon jälkeen maan entinen presidentti, jyrkkä antikommunisti Vytautas Landsbergis haukkui kirjailijan erittäin alatyylisesti ja kehotti "Juudasta" hoitamaan itsensä hengiltä. Vielä yllättävämmin reagoi Vanagaitėn kustantaja, HS:n tietojen mukaan Liettuan suurin, Alma littera. Se ilmoitti vetävänsä markkinoilta ja tuhoavansa kaikki Vanagaitėn kirjojen loput painokset, yhteensä 27000 nidettä. Tähän ilmeisesti sisältyi myös aivan tuore omaelämäkerrallinen teos, josta oli otettu 15000 kappaleen painos, Liettuan oloissa poikkeuksellisen suuri. Alma littera oli siis valmis uhraamaan tärkeimmän eli taloudellisen voittonsa Ramanauskasin myytin turvaamiseksi.

Eikä tässä vielä kaikki. Kirjailijaan kohdistui julkisuudessa niin voimakas reaktio, että hänelle kävi mahdottomaksi liikkua ulkona. "Patrioottien" järjestö vaati kirjailijaa käräjille Ramanauskasin kunnian loukkaamisesta ja Vanagaitė katsoi turvallisimmaksi poistua maasta. Arvostettu ja luettu kirjailija joutui siis väkivallan pelossa pakenemaan EU-maasta vain siksi, että oli julkisesti kertonut arkistolöydöistään, jotka olivat ainakin potentiaalisesti kiusallisia kiihkokansallismielisen oikeiston hellimän sankarimyytin kanssa.

Joku voi tähän tuhahtaa, että mitä muuta voi odottaa entiseltä neuvostotasavallalta, jossa katolisella kirkolla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli kuten naapurimaa Puolassa. En minäkään ole pitänyt Liettuaa minään vapaamielisyyden loistavana soihtuna, mutta se on kuitenkin ollut itsenäinen valtio jo 27 vuotta ja EU:n täysivaltainen jäsen 13 vuotta. Mistä kertoo Majanderin kuvaama raivoisa reaktio? Kirjailija Vanagaitė ei esittänyt mielipidettä vaan kertoi arkistolöydöstään. Häntä ei siis haluttu tuomita mielipiteen takia, vaan koska hän oli löytänyt dokumentteja, joita ei olisi saanut olla olemassa tai joitten olemassaolosta olisi pitänyt ymmärtää vaieta.

* * *

Halua uskoa sankareihin, halu vaalia sankareiden muistoa ja puolustaa raivoisasti heidän väitettyä kunniaansa löytyy kaikkialta maailmasta. Thaimaassa kuninkaan vähäinenkin kritisointi johtaa syytteisiin ja absurdeihin vankilatuomioihin. Suomessa Mannerheimiin kohdistuva pilkka oli aiemmin käytännössä mahdotonta ja herättää edelleen tuohtuneen vastareaktion. Leninin nimeä ei Neuvostoliitossa voinut rangaistuksetta pilkata. Adolfas Ramanauskas ei siis ole mikään poikkeus, onpahan vain liettualainen versio hyvin kansainvälisestä ilmiöstä.

Millä pääsee valtiolliseksi sankariksi, jonka kunniaa varjellaan tarvittaessa vaikka väkisin? Oman, todistamattoman näkemykseni mukaan tällaiseksi sankariksi tullaan lähinnä sattumalta, olemalla sopivaan aikaan sopivassa paikassa ja ennen muuta sopimalla vallanpitäjien tarpeeseen löytää symbolisia edustajia ideologialle, jota halutaan pönkittää. Harvemmin nämä sankarit ovat sankareita kaikille, kyllä aito valtiollinen sankari on aina puolensa selkeästi valinnut eikä hoipertele. Eikä edes puolueellisesti katsoen merkittäviä urotekojakaan tarvitse oikeasti olla, kunhan tyyppinä soveltuu niitä edustamaan kuolemansa jälkeen.

Sankarin kuolema onkin olennainen osa myytin rakentamista. Kun symboli paketoidaan ikuisuutta varten, ei haluta, että se sankari osoittautuukin ihmiseksi vikoineen päivineen. Elävät sankarit ovat siitä kiusallisia, että saattavat sortua inhimillisiin heikkouksiin. Kuollut ei sorru eikä väitä vastaan niille, jotka hänet myytin mukaiseen asuun pukevat. Juuri tästähän Liettuassakin on kyse: Ramanauskas on itse turvallisesti kuollut, mutta jos jossain on dokumentteja, jotka voisivat sankaruutta jälkikäteen nakertaa, niistä täytyy ainakin ymmärtää vaieta. Sankarimyytti on ylläpitäjilleen aina tärkeämpi kuin historiallinen totuus. Aina.

* * *

Sankarit ja sankarimyytit ovat vaarallinen tapa. Ne liittyvät järjestään ahdasmielisyyteen, vanhoillisuuteen, kiihkoilevaan kansallismielisyyteen ja autoritaariseen mielenlaatuun. Sankarimyyttejä on rakennettu poliittisen janan molemmissa päissä yhtä innokkaasti, aina yhtä kyseenalaisin perusteluin. Monet virallisesti nimetyt sankarit ovat olleet pahimman luokan tuholaisia, ideologian sokaisemia väkivallan apostoleja, kuten monen edelleen ihailema Lauri Törni. Poliittiset sankarit ovat sitä yleensä vain voittajan silmissä, kuten meillä Mannerheim, Svinhufvud tai itsensä poliittisesti pettyneenä surmannut Bobi Sivén. Oliko Ramanauskas toiminnallisesti jotenkin oleellisesti erilainen kuin Ernesto Che Guevara Boliviassa 1966-1967?

Todelliset sankarit eivät koskaan pääse patsaisiin, heitä ei muistella juhlapuheissa eikä heidän kunniaansa kukaan raivoisasti puolusta. Todelliset sankarit eivät edes itse ajattele olevansa tai olleensa mitään sankareita, tehtiin se mikä piti tehdä, siinä kaikki. Kuka tahansa yksinhuoltaja on tässä suhteessa eettisesti paljon sankarillisempi kuin komppania ramanauskaseja. Kuka tahansa palomies ansaitsee sankarin tittelin paremmin kuin yksikään poliittinen johtaja. Opettajat, lastenhoitajat, lääkärit ja muut ihmiskunnalle hyödylliset tekevät sankaritekoja joka päivä. Mutta he eivät päädy patsaisiin eivätkä juhlapuheisiin.

Eikö sankarimyyteissä siis ole mitään myönteistä? Ei ole, ei mitään myönteistä. Sankarimyytti on konservatiivisen, vallan säilyttämiseen tähtäävän maailmankuvan symboli. Edes aito sankariteko tällaisen symbolin takana ei muuta sitä myönteiseksi asiaksi. Sankarimyytit sokeuttavat ja kuurouttavat, ne estävät näkemästä ja kuulemasta totuutta. Vaikka liettualaiset näyttävät nyt typerehtivän oikein urakalla, ei se tee meistä yhtään parempia. Myös Suomi on täynnä pöhöttynyttä ja sisäisesti tyhjää sankarimyyttien ylläpitoa. Sellaiseen ei ole tarvetta henkisesti tolkussa kansalaisyhteiskunnassa. Sankarimyyttejä tarvitsevat vain vallankahvaa nahka valkoisena puristavat tyypit. Heissä itsessään ei sitä sankaruutta ole ollenkaan, ei ole ollut eikä tule olemaan. Vain sankarimyyteistä vapaa kansalainen voi olla aidosti vapaa.


2 kommenttia:

  1. Blogistin näkemyksiin on helppo yhtyä, mutta eikö sentään joitakin positiivisia valtiollisia sankareita löytyne. Mieleen tulee esim. Gandhi ja Mandela. Kansalaisliikkeissä vaikuttaneita (M.L. King) voisi myös sankareiksi kutsua.

    VastaaPoista
  2. On totta, että on myös laajaa arvostusta nauttivia ihmisiä, joista voi käyttää myös termiä "sankari". Kaikki mainitsemasi ovat kuitenkin sellaisia, jotka ovat saaneet "arvonimensä" suoraan kansalaisilta, osittain jo elinaikanaan, ei jälkikäteen kanonisoituna eliitin sankarina. Tätä ulottuvuutta en valitettavasti käsitellyt lyhyessä blogitekstissä ollenkaan, hyvä kun otit sen esiin. Kyllä aitojakin sankareita on.

    VastaaPoista