Ilmiö on valunut tietenkin myös Suomeen, missä sivistynyttä poliittista keskustelua on aina ollut niukasti ja internetin - ja varsinkin somen - keskustelukulttuurin alkeellisuuden takia se tuntuu nykyään lähes kokonaan kadonneen. Tilalle on tullut naama punaisena vihaisia valheita levittävä "todellisen kansan edustaja" tai jonkun MV-lehden kaltainen "vaihtoehtoista totuutta" mukamas edustava 2010-luvun Hymy-lehti. Suomalaiset trumpistit ovat iloisesti ottaneet opiksi kaiken huonotapaisuuden, jota Donald Trump ikinä on ehtinyt edustaa. Totuudella ja faktalla on tässä käsittelyssä korkeintaan vessapaperin arvo - yleensä ei sitäkään.
Tässä henkisessä ilmastossa Daniel Levitinin viesti kaikuu tietenkin täysin kuuroille korville. On itse asiassa vaikeaa kuvitella suurempaa ilonpilaajaa kuin vaatimus kriittisestä ajattelusta, vaatimus kriittisestä suhtautumisesta paitsi hölöttäviin mielipiteisiin, myös johtavien poliitikkojen väitteisiin, tilastoihin, suurten tiedotusvälineitten uutisiin - niin, siis käytännössä ihan kaikkeen. Kriittinen ajattelu on tässä ajassa kitkerä ajatus, koska se on itse asiassa ainoa tehokas ase sekä typeryyttä että tietoista, pahantahtoista valehtelua vastaan - mutta vaatii ponnisteluja laiskalta minältä.
* * *
Levitin ei kirjassaan oikeastaan esitä mitään uutta ja mullistavaa, mutta hän esittelee kritiikittömän asenteen vahingollisuuden niin käytännöllisesti, että kirjaa voi hyvin suositella esimerkiksi lukioikäisten pakolliseksi perusoppaaksi. En tiedä, opetetaanko suomalaisissa kouluissa kriittistä ajattelua, mutta kaiken varalta arvelen, että ei opeteta, ei ainakaan tällä nimellä. Kuitenkaan koulussa ei itse asiassa ole mitään tärkeämpää ainetta, koska kyky suhtautua kriittisesti kaikenlaiseen informaatioon tekee ihmisestä tehokkaan opiskelijan aineesta riippumatta - ehkä taideaineita lukuun ottamatta.
Levitinin tyyli ei ole erityisen räväkkä, eikä hän viittaa esimerkiksi suoraan nimellä Donald Trumpin huonoon esimerkkiin. Kohteliaan yliopistomiehen uralla on kuitenkin myös musiikkiin ja rockin äänentoistoon liittyvä sivujuonne. Moni tunteekin Levitinin paremmin hänen aivojen ja musiikin suhdetta esittelevien kirjojensa takia (mm. Musiikki ja aivot). Kirjassa onkin yllättävän paljon hiljaista, ehkä brittiläisperäistä sarkasmia ja huumoria (Levitin on puoliksi kanadalainen). Se raikastaa välillä aika kivikkoista tylyyden autiomaata.
Aivotutkijana Levitin ei tunne armoa, kun hän osoittaa, kuinka huonosti aivomme hallitsevat lukuja, todennäköisyyksiä ja keskiarvon kaltaisia käsitteitä. Levitin suorastaan murskaa kuvitelmamme siitä, että erilaiset käyrät, graafit ja muut havainnollistajat olisivat sitä mitä ne näyttävät olevan. Yleensä ne ovat sitä, mitä graafin käyttäjä haluaa niitten olevan, tosiasioista piittaamatta. Tältä osin kirja ansaitsee suomenkielisen otsikkonsa, vaikka se ei tarkasti vastaa englanninkielistä (Weaponzied Lies eli "Valheet aseena").
* * *
Daniel Levitin jaksaa olla optimisti, vaikka hänen kirjansa sivut ovat täynnä esimerkkejä arkisista tilanteista, joissa kykymme kriittiseen ajatteluun yleensä pettää. Levitinin optimismin ytimessä on muistutus siitä, ettei mikään määrä trumpilaista tsunamia muuta sitä, että "totuus" on edelleen täysin mielekäs käsite. Kaikista maailman asioista ei "totuutta" tietenkään tunneta, mutta se ei tarkoita, ettei sitä tunneta minkään yhteydessä. Levitin kannustaa jokaista lukijaa ryhtymään kriittiseksi ajattelijaksi, se kun ei edellytä mitään yli-inhimillistä älyä tai muita erityislahjoja. Pikemminkin kysymys on tiettyjen perustaitojen oppimisesta ja systemaattisesta soveltamisesta: tärkeintä on kysyä uudelleen ja uudelleen, mihin tämä tai tuo väite perustuu, kuinka uskottavana sitä voimme pitää tai millä perusteella joka muu sen esittää.
Trumpilainen post-truth politics on tietenkin kylmästi harkittu väline taistelussa poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Donald Trump itse saattaa elää kuplassa, mutta hänen politiikkansa kautta valtaa tai taloudellisia etuja saaville on tietenkin väliä sillä, miten hyvin fake news -jankutus uppoaa kuulijoihin tai uppoaako se ollenkaan. Vaikka Trumpin kannatus on historiallisen alhainen (tätä kirjoittaessani 39 % äänestäjistä hyväksyy hänen toimensa), on vaikea tietää, missä määrin kyse on kyllästymisestä hänen valheisiinsa, missä määrin jostakin muusta. Yhdysvalloissa on useita verkkosivustoja, jotka tekevät koko ajan ns. faktantarkastusta hölöttävien päättäjien puheista. Se on tärkeää ja välttämätöntä, mutta suurin kysymys loppujen lopuksi on, piittaako kansalaisten enemmistö totuudesta.
Suomessakaan ei tilanne tässä suhteessa ole kehuttava, vaikka kansalaisten yleinen koulutustaso on paljon korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Meillä ei ole faktojentarkastamisen perinnettä, eikä kukaan ole vaivautunut perustamaan esimerkiksi MV-lehden valheita systemaattisesti oikovaa sivustoa (eikä poliisi saa vastuutaan pakoilevaa Ilja Janitskinia oikeuden eteen, vaikka tämä on ollut koko ajan EU:n alueella). Ministeri voi kyllä jäädä kiinni valehtelemisesta ja joissakin harvinaisissa tapauksissa (Alexander Stubb) joutua myös maksamaan välinpitämättömyydestä totuuden suhteen. Olemme kuitenkin kaukana siitä, että keskimääräinen kansalainen suhtautuisi kriittisesti kaikkeen vallankäyttäjien ja kauppiaitten puheeseen. Syytä kuitenkin olisi, sillä vaikka Suomi ei ole ehkä yhtä pahassa jamassa kuin Yhdysvallat, myös meillä yhä useammin tiede ja totuus saavat väistyä, kun ideologinen "vaihtoehtoinen totuus" määritellään ainoaksi vaihtoehdoksi. Levitinin opeilla tätä vastaan voi vaikka tapella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.