Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 4. tammikuuta 2018

Sanaa sanaa vastassa

Ei tietenkään pitäisi olla yllätys, että moni suomalainen on enemmän kuin valmis käymään kevään 1918 sotatoimet läpi uudelleen - ainakin sanallisella tasolla. Kansallinen sovintotyö on jäänyt puolitiehen, jos siihenkään asti on päästy sadassa vuodessa. Nuoremman polven historiantutkijat ovat tehneet paljon hyvää työtä ilman jyrkkiä ennakkoehtoja ja pakollisia tulosvaatimuksia, mutta lukijoiden puolella tätä ei ole suinkaan aina otettu vastaan myönteisenä asiana. Toisten mielestä vanhoja asioita ei pitäisi enää kaivella. Yleensä näin ajattelevat ja ääneen sanovat voittajapuoleen itsensä asemoivat, joita huolestuttaa pitkään vaalitun valkoisen voiton jatkuva tuhraantuminen milloin punaisten vereen, milloin saksalaisten hännystelyyn tai kuningasmielisyyteen.

Punaisten puolella ei välttämättä pidetä siitä, että nuoremmat tutkijat eivät jätä ääneen toteamatta myöskään työväestön edustajien hölmöilyjä, väkivaltaisuuksia ja osaamattomuutta. Tuntuu silti siltä, että useimmat huonosti selvitetyt asiat liittyvät valkoisten puolen poliittisiin manöövereihin ennen sotatoimien alkamista tai sitten siihen jokaisen vuoden 1918 asioihin perehtyneen tuntemaan huutavaan vääryyteen, jolla valkoisten puolella hirmutöihin syyllistyneet joko tuomittiin erittäin lievästi ja armahdettiin pian tai Svinhufvudin uran häpeällisimmällä päätöksellä vapautettiin 12.12.1918 kokonaan rikosoikeudellisesta vastuusta.

Tämä viimeksi mainittu asia ei ole salaisuus, mutta se kuuluu niihin vuoden 1918 ilmiöihin, joista voittaja on halunnut visusti vaieta ja vastaavasti hävinnyt osapuoli on halunnut jatkuvasti muistuttaa. Vaikka tuon kurjan vuoden tapahtumista on jo vuosisata, viisi sukupolvea, ja elossa on enää toimijoiden jälkeläisiä, häpeän ja vihan tunteet, haavat ja traumat eivät ole lakanneet jomottamasta. Myös tämän päivän poliitikoista osa hyppää mielellään sadan vuoden takaisiin poteroihin, kuten sotaministeri Jussi Niinistö, joka heti presidentti Sauli Niinistön valtiomiesmäisen, rakentavan uudenvuodenpuheen jälkeen kiiruhti heiluttamaan vapaussodan lippua.

* * *

Kuulun itse niihin poliittisen historian harrastajiin, joita kiinnostaa ennen kaikkea muuta tietää, mitä todellisuudessa tapahtui. Näin siitä huolimatta, että olen ilman muuta ja ehdoitta kurmootetun, köyhän kansanosan puolella. Kansalla oli eettisesti kestävä syy nousta puolustamaan omia etujaan, omien lastensa tulevaisuutta. Ilman tuota puolustustaistelua ei Suomessa olisi saavutettu kahdeksantuntista työpäivää tai modernia hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa. Porvariston vaalima laillisen hallinnon perustelu on monin tavoin ontuva, omavaltaisuuksien ja löyhien tulkintojen täyttämä suo, jota nykytutkijat pyrkivät kuivattamaan jotenkin kuljettavaksi. Täyttä kuvaa emme vielä tunne.

Kansan oikeus nousta puolustamaan itseään synnyttää aina kysymyksen keinojen hyväksyttävyydestä, eivätkä vastaukset ole helppoja. Pelkistetysti sanottuna tammikuun 1918 kapina pääsi valloilleen, koska työväestö näki nälkää ja uskoi porvariston mieluummin antavan työläisen nälkään kuollakin kuin jakavan omastaan hädänalaisille. Tähän uskoon oli myös painavia perusteita, vaikka se ei koko kuva olekaan. Esimerkiksi Turussa porvariston jääräpäisyys antoi ratkaisun avaimet väkivaltaan taipuvaisille äärimmäisyysvoimille, vaikka ei sitä tarkoittanut tai tahtonut.

Ei ole pelkkää jälkiviisastelua todeta, että molemmilla puolilla tehtiin karmaisevia arviointivirheitä, jotka kirittivät joulukuun 1917 suhteellisen väkivallattoman, vaikka kiihtyneen ja kiristyneen tunnelman aseelliseksi kansalaissodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi, vapaussodaksi, joka tapauksessa väkivaltaiseksi verilöylyksi, joka päästi pahimmat irti kummallakin puolella. Ei kysymys silti ollut pelkistä arviointivirheistä, kyllä molemmilla puolilla oli voimia, joilla oli viimeistään syksystä 1917 lähtien vahva pyrkimys nujertaa vastapuoli, päästä valtaan yksin. Me tiedämme, kumpi puoli sai tahtonsa toteutettua, mutta ei sitä lopputulosta kukaan tammikuussa 1918 vielä tiennyt. Riskejä otettiin molemmin puolin, hyvin isoja riskejä.

* * *

Olen itse sitä mieltä, että sisällissota ja kansalaissota ovat vuoden 1918 tapahtumista neutraaleimmat ja eniten todellisuutta vastaavia ilmaisuja. Luokkasota on ollut lähinnä punaisten puolella käytössä, mutta kyllä moni suurtilallinenkin koki taistelut samalla tavalla eli oman yhteiskuntaluokan tulevaisuutta koskeviksi. Punaiset kuitenkin omivat termin, aivan kuten valkoisten puoli omi termin vapaussota. Siitä tuli niin nopeasti niin valkoiseksi värittynyt termi, ettei edes moderni tutkimus ole liikaa pohtinut sitä tosiasiaa, että taistelut olivat molemmille osapuolille vapaussotaa, vaikkakin aivan eri asioista. Kun sotaministeri Jussi Niinistö puhuu vapaussodasta, hän tarkoittaa virallisesti Suomen vapautumista Venäjän vallasta, vaikka Neuvosto-Venäjä oli jo 1917 tunnustanut Suomen itsenäisyyden, eikä osallistunut millään lailla sotatoimiin (yksittäiset sotilaat osallistuivat, mutta eivät armeijana). Jussi Niinistö tarkoittaa myös suurtilallisten vapautumista pelosta joutua työläisten johtaman valtion armoille. Tätä hän ei kuitenkaan sano ääneen, koska se ei kuulu valkoisten viralliseen totuuteen.

Työväestölle kevään 1918 sota oli yritys vapautua riistetyn ja kaltoin kohdellun väestönosan asemasta. Historian ironiaa on, että vaikka voittaja jälkikäteen leimasi punaiset myös isänmaanpettureiksi, todellisuudessa he olivat paljon yhtenäisemmin itsenäisen Suomen tasavallan puolella kuin valkoisten puoli, jolla vallasta taisteli monta eri ryhmää (saksalais- ja kuningasmieliset kuten Svinhufvud, tsaarin valtaan takaisin kaihonneet kuten Mannerheim, tasavaltalaiset ja ehkä vielä ruotsinkielinen yläluokka, joka olisi varmaan mieluiten palannut Ruotsin yhteyteen). Kun punaisten vapaussota päättyi surkeasti, sana siirtyi yksipuolisesti valkoisten käyttöön. Siinä tilanteessa ollaan edelleen, eikä sanasodassa taatusti anneta periksi, kun ei ole hengenmenosta pelkoa (katso esimerkiksi vapaussota.com).

Itse asiassa vielä tänä päivänä voi keskustelijan poliittisen profiilin piirtää sillä perusteella, minkä sanan hän mieluiten valitsee vuoden 1918 sotimiselle julkisessa puheessa. Siinä missä vain kaikkein jyrkimmät punaisten puolella puhuvat aktiivisesti luokkasodasta, valkoisella puolella "vapaussota" on tavallaan tunnussana, jonka perusteella ihminen luokitellaan omaksi, luotettavaksi. Sanan valinta ei perustu historialliseen osuvuuteen vaan poliittiseen kannan valintaan. Juuri se tekee asiasta vakavan ja valitettavan. Vaikka tarjolla olisi kaksi neutraalia, kokonaisuutta hyvin kuvaavaa käsitettä, luokkakantaisimmat molemmin puolin hylkäävät ne ja pysyvät sadan vuoden takaisissa asemissaan. Ainoa edistysaskel on kai ollut siinä, että nyt on vain sana sanaa vastassa, ei suoraan tappava ase.

2 kommenttia:

  1. Itse olen käyttänyt sisällissota sanaa juuri sen neutraaliuden vuoksi. On aika julkeaa liputtaa sodan toista osapuolta, käydä omaa identiteettityötänsä ruumiskasojen yli. Monien päätyminen toisen osapuolen leiriin on aikanaan ollut hyvinkin sattumanvaraista. Ei aloiteta uutta taistelua totuudesta vaan kilvoitellaan elämän kauneudessa, inhimillisyydessä. Heikki Ylikangas suhtautuu kriittisesti kansalaissota-termiin:
    "Käsite sisällissota (toisin kuin kansalaissota) sallii myös sen, että sodassa ottelee muitakin kuin kotimaisia joukkoja. Näin oli laita esim. Espanjassa 1936-39, mutta ei se muuta sodan nimeä. Huolimatta italialaisista, saksalaisista, venäläisistä, englantilaisista ja ranskalaisista osallistujista se on edelleen Espanjan sisällissota. Juuri tästä syystä kansalaissota on huono nimitys. Tarkka olisi kansalaistensota, mutta sehän ei tule kuuloon yksistään muodottomana nimihirviönä."

    VastaaPoista
  2. Valtasota. Rikkaiden ja köyhien välinen sota. Vapaussota torpparien ja maattomien näkökulmasta. Isäni soti innokkaasti rikkaiden puolella ja häpesi sitä jälkeenpäin. Minä totaakieltäytyjänä ja tietokirjailijana sanon kaikista sodista: Tarpeettomia.

    VastaaPoista