Persupuhe

Olen pitkään lykännyt tätä aihetta, koska se aiheuttaa minussa ärtymystä ja kiihtymystä, jonka en toivoisi siirtyvän sanavalintoihin tai tyyliin. En halua provosoitua, saati antaa provosoijalle onnistumisen ilon tunnetta. Mutta kun eduskunnan määrävähemmistö eli toimiva äärioikeisto viime viikolla päätti, että kansanedustaja Juha Mäenpään törkeätä vieraslajipuhetta ei anneta oikeusjärjestelmän arvioitavaksi, päätin omasta puolestani omistaa kokonaisen blogitekstin sen pohtimiseksi, voiko kokonaisen puolueen toiminnan todellakin perustaa rumalle, häijylle ja ilkeälle puhetavalle. 

Heti alkuun huomautus. En väitä, että kaikki Perussuomalaisten edustajat harrastavat huonoa puhetapaa. Useimmat eivät sano mitään, osa osaa puhua asiallisesti. En myöskään väitä, että huonotapaisia on vain perussuomalaisissa. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että vain sen puolueen kansanedustajat ovat toistuvasti huonoina esimerkkeinä sekä virallisissa yhteyksissä että some-viestinnässä. Muitten puolueitten edustajien puhumisia ei juuri ole tarvinnut ruotia, mitä nyt Päivi Räsäsen uskonnollinen kiihkoilu synnyttää silloin tällöin tasa-arvon näkökulmasta varsin tylyä tekstiä.

Kun Timo Soini johti perussuomalaisia, hän sieti varsin pitkälle äärioikeistolaista uhoilua, mutta laittoi kuitenkin James Hirvisaaren ulos, kun tämä kaveerasi liian näkyvästi natsitervehdyksen eduskunnassa tehneet Seppo Lehdon kanssa. Soini sieti Jussi Halla-ahoa ja tämän kannattajia, koska ei halunnut luopua näiden tuomista lisä-äänistä. Soini ei uskonut etnonationalistisen äärisiiven pystyvän päihittämään itseään. Kuten tiedämme, se oli selkeä virhearvio. Halla-ahon nousu puolueen johtoon ja samalla toteutettu soinilaisten puhdistus tuotti puolueen, jonka johdon kaikki edustajat olivat olleet julkisuudessa levottomien puheittensa kanssa. Ei siis ollut sattumaa, kun Soinin räväkkä, mutta pääosin vitsailusta koostunut päälausekieli muuttui nopeasti tunkkaiseksi persupuheeksi, erityisesti vuoden 2019 vaalien jälkeen, kun eduskuntaan tulvi kokemattomia, mutta itseään täynnä olevia persunousukkaita.

* * *

Persupuheella on kaksi pääominaisuutta, jotka eivät ole normaaleja suomalaisen poliittisen puhetavan perinteessä. Ensinnäkin se lähestyy kaikkia asioita kielteisen kautta. Persupuhe ei kannusta, ymmärrä, tunne empatiaa tai anna anteeksi. Toiseksi se ei tunnista eikä tunnusta häpeää räikeänkään vääristelyn, häijyyden, pilkkaavuuden, kiusaamisen tai törkeän rasististen väitteiden esittämisestä. Tässä sen esikuva on selvästi Donald J. Trump, jonka myötähäpeää liukuhihnalta tuottava törkypuhe ei näytä nolostuttavan Trumpia itseään millään lailla (ei tosin monia hänen kannattajiaankaan). Eräät näkyvästi esillä olevat kansanedustajat ovat selvästi samaa sukua.

Kansanedustaja Jani Mäkelä ei ole joutunut Mäenpään tavoin hankalaan tilanteeseen - ainakaan vielä -, koska hän harrastaa persupuhetta lähinnä somessa. Hänen käytöksensä ainakin Twitterissä, jota itse käytän, on kuitenkin niin noloa kansan edustajaksi valitulle aikuiselle, että olen kahden vaiheilla. Pohdin, voiko se olla harkitun taktista käyttäytymistä eli tietoista provokaatiota oman näkyvyyden lisäämiseksi. Vai onko sittenkin kysymys siitä, että Mäkelä katsoo olevansa niin paljon ylempänä itseään kritisoivia ihmisiä, että hänen alentuva, loukkaava ja usein myös lapsellisen typerä puhetapansa on luontaista, syvältä persoonasta kumpuavaa käytöstä.

Olen päätynyt arveluun, että kyse on ikävästä luonteesta, ei pelisilmästä. Tähän viittaa mm. se, että Mäkelä pilkkaa jatkuvasti suositun Twitter-aktivistin eli venäjänkielisen Dmitri Gurbanovin (Dimmun) suomen kieltä, vaikka syyllistyy itse jatkuvasti kielioppivirheisiin suomessa, joka on kuitenkin hänen oma äidinkielensä. Tällainen sokeus ei viittaa pelkästään koulukiusaajan luonteeseen, vaan myös kyvyttömyyteen eläytyä tuntemuksiin, joita rumasti puhuttelemille ihmisille aiheuttaa. Kun Vasemmistoliiton eduskunta-avustaja Juho Orjala kysyi Mäkelältä, "Tarkoitatko, että pitäisi saada levittää perättömiä ja loukkaavia väitteitä ilman seuraamuksia?", tämä vastasi - oletettavasti tahattoman osuvasti myöntävästi - "Hoidahan palkkarenki hommasi äläkä soita suutasi asioista jotka eivät sinulle kuulu, eikä kysytty." [puuttuvat pilkut ja lopun syntaksivirhe Mäkelän käsistä]. Turha kuvitellakaan, että Mäkelä olisi koskaan pyytänyt anteeksi karkeaa ylimielisyyttään. Sellainen ei kuulu persupuheeseen.

* * *

Luultavasti emme voi syyttää Jussi Halla-ahoa ainakaan kokonaan siitä, että Jani Mäkelä ja eräät muut käyttäytyvät huonosti. On kuitenkin perusteltua syyttää Halla-ahoa persupuheen keksimisestä, luomisesta ja kultivoimisesta. Halla-ahon varhaisten kirjoitusten synnyttämä riemastus hommafoorumeilla näkyy nyt myös siinä, etteivät edes eduskuntaan valitut osaa käyttäytyä siivosti. Halla-aho näytti mallin, eikä ole sanoutunut siitä koskaan irti. Hän yrittää silloin tällöin hillitä höyrypäisimpien töräyttelijöiden aiheuttamia PR-vahinkoja, mutta moitteena on aina vain se, että niistä aiheutuu haittaa puolueelle. Sitä, että hänen aatefalanginsa käytös loukkaa koko ajan sekä vääränvärisiä ja -uskoisia että ihan tavallisia valkoihoisia suomalaisia, Halla-aho ei koskaan pahoittele. Ei pahoittele, koska viesti ei ole hänen mielestään väärä, se on korkeintaan muotoiltu vähemmän onnistuneesti.

Persupuheen ikävin puoli on siinä, että se on hyvin nopeasti otettu arkikäyttöön siinä oikeistolaisessa mediassa, joka päivittäin räksyttää sekä hallituksen että mm. erilaisten vähemmistöjen suojan parantamista vaativien niskassa. Oikeistolehdistö ja Yle antavat persupuheelle legitimiteettiä, arkipäiväistävät loukkaavan puhetavan ja tukevat osaltaan persupuheeseen kuuluvaa maalittamista. Synergia on ilmeinen. Vaikka oikeistomedian ykköspuolue onkin Kokoomus, persujen tukeminen ajaa taktisesti samaa tavoitetta eli jyrkän oikeistolaista hallitusta. Tuki persuille ei välttämättä ole täysin vilpitöntä, mutta asia ei pahemmin kiinnosta ainakaan Halla-ahoa, joka voi tyytyväisenä todeta onnistuneensa ainakin yhdessä tavoitteessa eli suomalaisen poliittisen puhetavan korruptoimisessa. Esimerkiksi "Setä Arkadia" ei Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala on ottanut puhetapaansa vaikutteita Halla-aholta, vaikka pilkkaa ajoittain myös oppi-isäänsä.

Onko kansanedustajien puhetavalla loppujen lopuksi väliä? Typerä kansanviisaus "ei haukku haavaa tee" ei ole totta. Halveksiva, ilkeä ja pahantahtoinen puhetapa aiheuttaa syviä ja huonosti parantuvia haavoja. Ehkä se on myös Halla-ahon tavoite, hänhän ei näytä rakentavan yhteistyötä vaan tähtäävän yksinvaltaan. Eihän diktaattorin tarvitse piitata alistamiensa ihmisten tuntemuksista. Riittää, että he tottelevat. Mutta medialla ja meillä yksittäisillä ihmisillä on vielä aikaa sanoa kohteliaasti, mutta päättäväisesti: kiitos ei, vihapuheeseen emme suostu. Persupuhehan ei kohtele törkeästi vain perinteisesti rasismin piiriin ajateltuja ihmisiä, vaan ihan ketä tahansa, joka ei ole samalla puolella. Halla-aho tosin ymmärsi jälkijunassa, ettei hänen kannata legitimoida karkeaa naisvihaa, kun äänestäjistä puolet kuitenkin on naisia. Meidän ei-persujen tehtäväksi jää osoittaa, ettei se loppukaan vihapuhe kannata, vaan johtaa puolueen tuhoutumiseen.

Ei se geisha vaan se valkoisen rikkaan miehen ylivalta

Minulle ei ole aivan auennut, miksi tuotenimellä Geisha myyty suklaa on muuttunut valmistajan näkökulmasta toksiseksi kulttuuri-imperialismin ilmentymäksi. Jo aikaisemmin on ”geishaa” symbolisesti kuvittanut piirretty naishahmo kadonnut pakkauksen kyljestä, eli kyse on enää sanasta. Oletettavasti Fazerilla pelätään, että yhtiötä aletaan syyttää kulttuurisesta omimisesta eli japanilaisen perinteen hyödyntämisestä suomalaisten makeanhimon tyydyttämisessä. Fetsin nyhtäminen turkkilaista jogurttia suomalaisille myyvän piirroshahmon päästä vastannee samaan pelkoon. Jos vaikka Erdoğan julistaa Suomelle sodan, koska teemme ”turkkilaisesta” miehestä stereotyyppisen irvikuvan vain saadaksemme jogurttia kaupaksi. Molemmissa tapauksissa mainoskäytön mielikuva on selkeästi myönteinen, suorastaan ihaileva (suloinen geisha, terveyttä uhkuva ”turkkilainen”). Sitä en tiedä, onko L’Orealin pyrkimys päästä eroon termeistä ”vaalentaa” ja ”valkaista” edes samassa sarjassa kuin edelliset esimerkit. Minusta pyrkimys kertoo ainakin valloilleen päässeestä paniikista.

Tiedän kyllä, mistä rodullistamisen & kulttuurisen omimisen käsitteet ja problematiikka kumpuavat. Kolonialismin pitkä, synkkä ja edelleen aktiivinen varjo on tuottanut paljon töhnää, joka peittää monia totuttuja asenteita ja käytäntöjä ilman että töhnää edes sellaiseksi tunnistetaan. Moniin yhdysvaltalaisiin tuotteisiin liittyy kuvastoa, joka kotimaassaan synnyttää helposti tunnistettavia ja ymmärrettäviä reaktioita, mutta jonka symbolinen sisältö ei noin vain avaudu Suomen kaltaisessa maassa, jossa ihonväri on historiallisista syistä ollut syrjinnän ja kaltoinkohtelun syiden joukossa toissijaista. Siksi on helppo kohotella kulmia vaatimuksille poistaa kaupoista riisipaketti, jonka kulmassa hymyilee ystävällisen ja turvallisen näköinen vanhempi mies, joka ilmeisesti on afroamerikkalainen (itse olen nähnyt paketin lukuisia kertoja, mutta en ole osannut tällaista yhteyttä hahmottaa, koska kyseessä on ”aasialainen” riisi, ei esimerkiksi puuvilla tai maissi).

Suhtaudun kolonialismin rikosten tunnistamiseen ja em. töhnän poistamiseen vakavasti. Kolonialistien patsaiden poistaminen tai siirtäminen eivät kuitenkaan ole itselleni tarvittavien tekojen prioriteettilistan kärjessä, vaikka voivat toimiakin tarpeellisena herättäjänä. Siellä listan kärjessä eivät ole myöskään eskimopuikot, Peppi-tarinat, vääränväriset laastarilaput ja rodullistetut pusut. Ne ovat minusta pelkkää sivukuohua, jonka takana todella isoille ja merkittäville ”koloniaalisille” ongelmille ei välttämättä tehdä yhtään mitään. Tällä hetkellä olemme silti ehkä todistamassa suurta käännettä tässä passiivisuudessa, kun Yhdysvaltain ei-valkoisen väestön kärsivällisyys on surkeasti hoidetun pandemian ja siihen yhdistyneen brutaalin poliisiväkivallan myötä nostattanut Black Lives Matter -liikkeen aivan ennen kokemattomaan mittaluokkaan. BLM:n rinnalla kaikki rasistisiksi tai kulttuurisen omimisen ilmentymiksi moitittujen tuotenimien ja -kuvien vaihdattaminen on lähinnä hyväosaisten omantunnon puhdistamisen rituaalia.

* * *

On tietysti tylyä sanoa nuorempien sukupolvien edustajille, että heidän aktivisminsa pusujen ja riisipakettien parissa on vähämerkityksistä jonkun BLM:n rinnalla. Uskon ja ymmärrän, että taustalla on aito halu ja pyrkimys päästä eroon menneisyyden haitallisista asenteista, vaikka yksittäisten tapausten logiikasta voidaankin olla montaa mieltä. Itselleni on kuitenkin iso kysymys, kuinka hyvin tai huonosti kolonialismin ja kansainvälisen kapitalismin historiallinen ja ajankohtainen liitto hahmottuvat sille etujoukolle, joka ongelmia yrittää ratkaista. On nimittäin vaara, että nähdään ongelma jossain logossa tai sloganissa, vaikka pitäisi nähdä se rakenne, joka tällaisia myyntikeinoja tuottaa, käyttää ja tarvitsee. Nähdä ja toimia. Logon vaihto ei nimittäin johda vallan vaihtumiseen, vaikka ilmassa on hermostuneisuutta.

Olemme jo ehtineet havaita, kuinka nopeasti monet kansainväliset yritykset, järjestöt ja jopa urheilupiirit ovat reagoineet rasismin vastaisen toiminnan haasteisiin. Kaikkein vanhoillisimmissakin piireissä myönnetään, ettei avointa ja julkista rasismia tai siihen nojautuvaa ajattelutapaa voi tukea. (Kokonaan ei asia tietenkin on, kuinka aitoa tuo antirasismi joissakin tapauksissa on.) Trumpin kaltaiset toimijat, joiden valta nojautuu valkoisen ylivallan perinteeseen ja ihmisten jaotteluun arvokkaisiin ja arvottomiin, yrittävät pitää kiinni vanhasta, vaikka ote lipsuu ja kannatuspohja kapenee. Syynä lienee raha, jota ei tule kaikkein kiihkeimmiltä tukijoilta, jos hallinto alkaa suhtautua BLM-liikkeen kaltaisiin vaatimuksiin vakavasti ja ymmärryksellä. On silti helppo nähdä, ettei Trumpin symboloimalla rasistisella äärioikeistolla, josta osa kannattaa avoimesti fasistisia yhteiskuntaperiaatteita, ole laajaa ja uskottavaa kannatusta. Pelkällä rahalla ei voi ostaa lojaaliutta, innostusta eikä tulevaisuudenuskoa.

Olen jo aiemmin pohdiskellut fasistisen vallankaappauksen mahdollisuutta Yhdysvalloissa. Trumpin taival toiselle kaudelle näyttää juuri nyt hyvin epäuskottavalta. Trump on varmoille kannattajilleen esiintyessään oma häijy, itsevarma ja virnistelevä PR-kuvansa. Esiintymisten välillä on nähty selvästi väsähtänyt vanhus, joka on tehnyt väärän arvion toisensa jälkeen ja yrittää nyt korjata heikosti itänyttä satoa samalla kun aika uhkaa loppua. Voi tulla hetki, jolloin Trumpin hämärässä oleskelevat tukijat toteavat, että demokratiassa pysymällä menetetään sekä senaatti että presidentin virka kilpailevalle puolueelle. Jos epätoivon aste on tarpeeksi syvä, joku voi ehdottaa poikkeustilan julistamista jollain keksityllä jutulla (isku tornitaloihin tuskin toistuu, se kortti on jo käytetty, mutta eiköhän jotain kuohuttavaa keksittäisi), presidentin- ja senaatinvaalin perumista ja Trumpin presidenttikauden jatkamista ”toistaiseksi”. Ei ehkä todennäköistä, mutta miksi ei mahdollista?

* * *

Kapitalistinen globaali poliittinen ja taloudellinen järjestelmä ei kohtele maita ja niiden kansalaisia tasa-arvoisesti. Se olisi mahdotontakin, koska järjestelmä on rakennettu pitämään yllä valkoisen rikkaan miehen ylivaltaa. Tuon ylivallan piirissä saavat nykyään muunkin väriset miehet toimia johtotehtävissä, kunhan eivät keikuta venettä. Tämä järjestelmä on tuottanut sekä neekerinpusut että köyhien maitten kansalaisia julmasti kohtelevat eriarvoistavan talouskurin keinot. Sama järjestelmä pitää huolen siitä, että luonnonvarat hyödyttävät ensisijaisesti ylikansallisia teollisuusjättejä, eivät paikallisia asukkaita. Näiden tehtävänä on myydä työvoimansa mahdollisimman halvalla siirtomaaisännälle, joka armollisesti suostuu työllistämään muuten arvottomat ihmiset siksi aikaa, että ehtii kerätä luonnonvarat talteen. Globaali kapitalismi horjuttaa jokaisen sen valtaa uhkaavan valtion itsenäisyyttä ja vakautta. Kapitalismilla ei ole isänmaata, koska superrikkailla ei ole vaikeutta saada haluamansa valtion kansalaisuutta. Mutta kapitalismin näkökulmasta myöskään tavallisilla kansalaisilla ei pidä olla oikeutta itsenäiseen päätöksentekoon. Jos muu ei auta, valtio pakotetaan ”vapaakauppasopimukseen” tai sen hallinto pyritään vaihtamaan, tarvittaessa jopa sodalla. Tämä tiedetään Meksikossa, Syyriassa ja Venezuelassa.

Kun ihmisoikeuksia poljetaan maassa, joka on globaalikapitalistiselle järjestelmälle erityisen tärkeä, valkoisen rikkaan miehen ylivaltaa tukevan järjestelmän edustajien omatunto ei näytä kolkuttavan ollenkaan. Saudi-Arabia ja Israel, Yhdysvaltain tärkeimmät liittolaiset Amerikkojen ulkopuolella, eivät ainoastaan saa rikkoa karkeasti ihmisoikeuksia, murhata ihmisiä rutiininomaisesti, soveltaa rasistista yhteiskunnallista aatetta ja käydä hyökkäyssotia seuraamuksitta. Eurooppalaiset kapitalismin tukijat EU:n johdossa korostavat näkyvästi läheistä suhdettaan näihin murhaajavaltioihin ja taputtavat murhaajien päitä. Meidän omat murhaajat! Samaan aikaan Kiina, joka ei todellakaan ole mikään demokratian tai ihmisoikeuksien mallimaa, on jatkuvan poliittistaloudellisen hyökkäyksen kohteena vain siksi, että se on omaksunut globaalikapitalistisessa järjestelmässä kurittoman ja arvaamattoman roolin. Ei Kiinaa haluta tuhota siksi, että se ei ole tarpeeksi kapitalistinen. Kiina on ”vanhan kapitalismin” ykkösvihollinen, koska se aikoo syrjäyttää nykyisen eliitin ja korvata sen omallaan. Mutta vaaleinkaan kiinalainen ei ole tarpeeksi valkoinen.

Valkoisen rikkaan miehen ylivalta on vahva, koska melkein kaikki maailman raha, armeijat, poliisi ja poliittiset järjestelmät ovat sen hallinnassa. Tai ovat ainakin tähän asti olleet, kun Neuvostoliitto kupsahti kiusaamasta. Yhdysvalloissa entiset orjanomistajat tietävät, että aika ei ole heidän puolellaan. Demokratian väri vaihtuu vääjäämättä ja valkoinen korvautuu kirjavalla. Kongressiin on jo valittu intersektionaalisen feminismin symboleja, nuoria, tummaihoisia naisia, jotka ilmoittavat tavoitteekseen tehdä Yhdysvalloista aidosti tasa-arvoinen, ei-rasistinen yhteiskunta. Valkoinen rikas mies ei pelkää tuotelogojen vaihtamisia, sitähän tehdään koko ajan muutenkin. Mutta tuo mies pelkää kuollakseen ihmisiä, joita motivoi rahan sijasta halu muuttaa kolonialistiskapitalistinen järjestelmä kaikille ihmisarvoisen elämän tarjoavaksi paratiisiksi. Kun kongressin tai senaatin edustajaa ei voikaan enää ostaa isolla rahalla kiltiksi narunukeksi, vaan hänet valitaan tavallisten ihmisten äänillä ja pienillä avustuksilla, maailma on jo muuttunut nykyistä paremmaksi.

Rasismi on rikos ihmistä vastaan

Juuri nyt on vaikea kuvitella vastenmielisempää aatetta kuin valkoihoisten ihmisten ylemmyyteen ja ylivaltaan uskomista. On toki muitakin rasistisia väriyhdistelmiä, mutta valkoinen alistamassa mustaa on edustavin, törkeistä törkein sekä historiallisesti että nykyisiltä vaikutuksiltaan. Tähän aiheeseen on silti vaikea tarttua. Olen pohtinut tätä tekstiä varmaan pidempään kuin mitään muuta. Näkökulmia olisi valtavan monia, mutta haluan kirjoittaa siitä globaalisti vaarallisimmasta eli valkoisesta ylivallasta. Sillä on kaikenvärisiä serkkuja, kuten hindunationalismi, japanilaisten halveksiva suhtautumien korealaisiin, Etelä-Amerikan latinojen suhtautuminen alkuperäisväestöön, ryssäviha, hurriviha, näitähän riittää loputtomasti. En väheksy niitä, yritän vain yhteen keskittymällä sanoa jotain järkevää.

Rasismi ei ole sama asia kuin rasistisuus. Meissä kaikissa on taipumusta tilapäiseen rasistisuuteen, jonka voi laukaista oma huono olo, yksittäinen ikävä kokemus tai hetkellinen mielen kiihtymys. Näillä reaktioilla on uskoakseni biologinen perusta, joten niiltä on vaikea kokonaan välttyä. On kuitenkin aivan eri asia olla rasisti eli toimia jatkuvasti rasistisesti ja rasistiset ennakkoluulot ja väittämät hyväksyen. Ihminen muuttuu rasistisesta rasistiksi, kun ei ei enää häpeä ajatuksiaan ja asenteitaan, vaan on niistä ylpeä. Rasistisuus on aina huono juttu, mutta systemaattinen rasismi on rikos ihmistä vastaan.

Idea siitä, että valkoihoinen ihminen on muunvärisellä iholla varustettuja ihmisiä "luonnostaan" parempi, ei ole ollenkaan uusi. Kaikkea muuta. Kolonialismi ja uskonnollinen lähetys- ja käännytystyö perustuvat aina rasistiseen ihmiskuvaan. Kun syntyy tietynväriseksi ja tiettyyn kulttuuripiiriin, saa ihmisoikeudet, joita muilla ei ole, koska nämä muut eivät ole riittävän valkoisia ja heidän uskonnolliset näkemyksensä ovat vääränlaisia. (Uskonnollinen rasisti ei yleensä siedä edes samanväristä, mutta väärin uskovaa ihmistä). Ylemmyydentuntoinen rasisti ei välttämättä ole henkilökohtaisesti väkivaltainen ihminen, mutta hän hyväksyy rotupohjaisen eriarvoisuuden "luonnollisena" asiana. Rasistia ei vaivaa huono omatunto, kun hän kohtelee eriväristä ihmistä itseään vähempiarvoisena.

* * *

Yhdysvallat on rakennettu valkoisen ylivallan aatteen pohjalle. Perustajaisien puheet ihmisten vapaudesta eivät tarkoittaneet muita kuin varakkaita valkoisia miehiä, eivät edes heidän vaimojaan. Kysymys oli ja on edelleen yhden etnisen ryhmän vapaudesta polkea muiden oikeuksia. Rodullinen sorto lakkautettiin virallisesti 1960-luvulla, mutta kuten on taas nähty, se on edelleen täysissä voimissaan 2020-luvulla. Yhdysvalloissa poliisivoimiin kuuluu jo paljon vähemmistöjen edustajia, mutta poliisin yleinen linja ei ole muuttunut. Jos haluaa olla poliisi, on hyväksyttävä tai ainakin siedettävä aktiivinen rasismi. Aina on poikkeuksia, mutta useimmat tottelevat määräyksiä, jotka tulevat valkoisista korkeuksista.

Yhdysvalloissa useimmat rikkaat valkoiset miehet ovat aina kannattaneet jonkinasteista rasismia, joskin sen avoin kannattaminen on ollut toisen maailmansodan jälkeen harvinaisempaa. Rikkaiden ei tarvitse ajaa aktiivisesti rasismiaan, koska se hoituu vähemmälläkin. Rasismi on Yhdysvalloissa rakenteellista, systemaattista ja armotonta, luki lakiteksteissä mitä tahansa. Presidenttinä Donald Trump on käyttänyt valkoisen ylivallan kannattajien tukea sekä häpeämättä että aktiivisesti. Häntähän ei nolota mikään häpeällinen ja epäinhimillinen käyttäytyminen. Kun Trump uhkailee tuovansa armeijan kaduille, jos kansalliskaarti ei saa piestyä rauhanomaisesti mieltään osoittavia kansalaisia pois kaduilta, hän vain kuvailee valkoisen rasistimiehen vallan rakenteita.

Yhdysvalloista kantautuu silti myös toisenlaista informaatiovirtaa. Kansalaisten enemmistö on mielenosoittajien, ei Trumpin fasistisen linjan takana. Kuvat toiselle polvelleen laskeutuvista poliiseista ja kansalliskaartilaisista muistuttavat siitä, että väkivaltakoneistossa on töissä myös tavallisia antirasistisia ihmisiä. Kansainvälinen solidaarisuusliike yhdysvaltalaisen Black Lives Matter -liikkeen tueksi on kasvanut hetkessä valtavaksi, pandemian ylittäväksi ja ohittavaksi kannanotoksi. Se pelottaa Trumpia, se pelottaa valkoisen ylivallan edustajia, joiden valta ei perustu rakkauteen vaan pakottamiseen, väkivaltaan ja rahan voimaan. Fiksuimmat rasistit ymmärtävät, että uhmakas rotusota ei ehkä olekaan tällä hetkellä taistelu, jonka voittaa valkoinen mies, oli hän kuinka rikas hyvänsä.

* * *

Onko meillä rauhallisessa Suomessa syytä tuntea tyytyväisyyttä tai jopa paremmuutta? Vielä muutama kuukausi sitten suurinta poliittista kannatusta nautti gallup-tutkimusten mukaan puolue, jonka koko ideologia perustuu rasistisille ideoille, vääränväristen ulkomaalaisten kammolle ja islamofobialle. Tuon puolueen kansanedustajat laukovat julkisuudessa jatkuvasti rasistisia "vitsejä" ja uhkauksia, jotka olisivat pelkästään säälittäviä, ellei niillä olisi ilmiselvästi aika paljon kannatusta. Ei kuitenkaan niin paljon, kuin esimerkiksi Jussi Halla-aho haluaisi. Siksi oli pakko panna pahin törttöilijä jäähylle. Perussuomalaisten ja järjestäytyneiden uusnatsien jatkuva puhe "aidosta suomalaisuudesta" on silti sekä typerää että vaarallista. Persut Suomessa edustavat valkoisen ylivallan ajattelua, vaikka heiltä puuttuukin angloamerikkalaisten WASPien imperialistinen perinne. 

Suomalainen ideologinen rasismi paikantuu vahvasti äärioikealle, vaikka jotkut persut näkevät paljon vaivaa vakuuttaakseen, että he eivät ole oikeistolaisia. Varmasti on myös vasemmistolaisesti ajattelevia rasisteja, mutta eipä sellaisiin juuri missään törmää. Ja jos joku kuvittelee, että PS:n kansanedustajien puheet ovat jonkinlainen pohjanoteeraus, hän ei ole lukenut persujen ja muun äärioikeiston verkkokeskusteluja, joissa ei hienotunteisuutta, kohteliaisuutta tai lähimmäisenrakkautta pahemmin esiinny. Joku Helsingin Sanomat sensuroi törkeimmät tekstit, mutta se ei kiihkeitä rasisteja tietenkään hiljennä. En rupea mainostamaan näitä törkykanavia, valistunut lukija tietää niitä muutenkin.

Mutta on sitä ennen persujakin osattu. Vuoden 1918 sisällissota perustui hyvin pitkälle rasistiseen ihmiskuvaan ja yhteiskuntanäkemykseen. 1900-luvun alussa sivistyneistö haukkui rutiininomaisesti juutalaisia tavalla, joka nykypäivänä herättäisi hirveän kohun. Ns. valkoinen Suomi oli konkreettisesti valkoisten miesten hallitsema maailma, jossa mustan sijasta punainen oli toisen luokan kansalaisen väri. Venäläisyys pelkkänä äidinkielenäkin on monen suomalaisen mielestä edelleen peruste suhtautua ihmiseen alentuvasti tai halveksivasti. Tai kuten nuori romaniaktivisti Leif Hagert kommentoi ironisesti Mikael Jungnerin maireita poliisikehuja: "On varmasti mukavaa olla valkoinen." Rasismi on aina rikos ihmistä vastaan. Suomessakin.

Aina ei onnistu

Kun pettyy lukemaansa, järkevin reaktio on yleensä siirtyä eteenpäin ja unohtaa ikävä kokemus. Kun olen kuitenkin kirjastonhoitajana kuolemaani asti yleisön palveluksessa, selitän tässä tekstissä kaksi pettymystä. Molemmat ovat käännöksiä, joiden brittiläisiä tekijöitä kehutaan mennen tullen maailmanmenestyksistään. Minun on vaikea ymmärtää syitä kehuihin. Ensimmäinen kirja, faktantarkastaja Tom Phillipsin Totuus : Paskapuheen lyhyt historia (Tammi 2020) on Ilkka Rekiaron pätevästi kääntämä, omaan "vitsikkyyteensä" lillumaan jäävä viihdekirja, toinen, toimittaja ja "historioitsija" Ben Macintyren Vakooja ja petturi : Kylmän sodan tärkein vakoiluoperaatio (Atena 2020) on periaatteessa kiinnostavaa, mutta käytännössä lähinnä propagandaviihteeksi jäävä opus, jonka kääntäjällä Aura Nurmella on uskoakseni ollut aika tylsä homma.

Tom Phillips tekee epäilemättä arvokasta työtä brittiläisessä faktantarkistusorganisaatiossa Full Fact. Phillips tunteekin aiheensa - valheiden ja paskapuheen maailman - perusteellisesti, mutta ei ole mielestäni ainakaan suomalaisesta näkökulmasta erityisen onnistunut kirjoittajana. Varsin monet esimerkit ovat Yhdysvalloista, mikä voi heijastaa jonkin verran myös todellisuutta, mutta analyysi jää tämän takia varsin yksipuoliseksi. Phillips on niin angloamerikkalaisen kulttuurin pauloissa, ettei hän ole esimerkiksi käsitellyt kirjassaan ollenkaan kulttuureja, joissa huijaamista tai epätoden puhumista ei pidetä sinänsä kielteisenä asiana vaan yhtenä taitavuuden lajina.

Alkukielinen alaotsikko "A Brief History of Total Bullsh*t" on vääntynyt suomennoksessa päälaelleen. Phillips ei nimittäin väitä, että paskapuhe on tuore asia, vaan että hän kertoo ihmiskunnan historian mittaisesta valehtelusta lyhyesti. Kirjassa on sinänsä monta tapahtumakertomusta, mutta siihen nähden, miten monilla tavoilla ihminen on toistaan huijannut, kyseessä on todellakin vain jäävuoren huipun hipaisu. Kirja tuottaa myös pettymyksen jokaiselle, joka kuvittelee faktantarkastajan tarttuvan edes jotenkin aikamme tunnetuimpaan paskanpuhujaan eli systemaattisesti julkisessa virantoimituksessaan valehtelevaan presidentti Donald J. Trumpiin. Tarkka lukija löytää jokusen vihjeen, mutta kustantajan lakiosasto lienee ehdottanut, että jos sitten jätettäisiin tärkeimmän liittolaisen pomo kirjan ulkopuolelle.

* * *

Vaikka Phillipsin Totuus voisi olla omassa lajissaan ainakin viihdyttävä, ehkä hiukan opettavainenkin, on siinä yksi lukijaa vieraannuttava piirre. Se ei ehkä vieraannuta kaikkia, mutta itse olen kurkkuani myöten täynnä näitä tekovitsikkäitä angloamerikkalaisia, joiden käsitys "kuivasta brittihuumorista" on pahasti amerikanisoitunut. Siinä missä joku Stephen Fry tekee aidosti huvittavia ja piikikkäitä huomioita myös asiatekstissä, siinä Tom Phillips on auttamaton kömpelys, joka on vain yrittänyt opetella mallin ja toteuttaa sitä mekaanisesta. Ei toimi, vaikka olisi kaivanut kestovitsiksi Benjamin Franklinin kaltaisen veijarin nimen. Tästä olisi kustantajan pitänyt huomauttaa, ei Trumpin koskemattomuudesta.

Sen sijaan Timesin toimittaja Ben Macintyre on varmasti tiennyt täsmälleen, minkälaista kirjaa häneltä odotetaan KGB-agentti Oleg Gordijevskin elämästä ja kääntymyksestä. Muuten ei voi selittää kirjan kaksijakoista rakennetta. Osa tekstistä on alkeellista ja mustavalkoista kylmän sodan henkistä propagandaa, osa asiallista, joskin pääosin kaikkea muuta kuin jännittävää Gordijevskin toimien kuvailua. Ajattelin aluksi, että propagandapätkät on tarkoitettu ironisiksi ajankuviksi, mutta kun ne toistuvat kirjassa kuin alakoulun oppikirjassa, joudun arvioimaan ne kirjoitetuiksi niille antikommunisteille ja Neuvostoliiton vihaajille, joille kirjan pääpainos myydään - varmaan myös Suomessa.

Itse en jaksanut lukea edes koko kirjaa, vaan hyppelin tuon tuostakin. Vaikka Gordijevskin tapaus on sinänsä mielenkiintoinen osa idän ja lännen tiedustelupalveluiden historiaa, kirjoittajan yksisilmäisyys ja kirjoitustyylin latteus heikentävät lukukokemusta ratkaisevasti. Lyhyesti sanoen: propagandaa on tylsä lukea, vaikka siihen olisikin upotettu kiinnostavaa informaatiota. Erityisen nolo on Macintyren ratkaisu kirjoittaa tarina yksipuolisena brittien oman tiedustelupalvelun ja toisaalta petturin "petoksen, tuskan ja rohkeuden" ylistyksenä. Macintyre ei edes muodon vuoksi myönnä, että muutkin kuin KGB käyttivät ja käyttävät edelleen tarvittaessa kovia otteita. Jenkkien hienovarainen vähättely ei tätä asetelmaa muuta.

* * *

Kaikki tiedustelupalveluiden ja niiden toimijoiden vaiheisiin liittyviin teksteihin liittyy tietysti periaatteellinen uskottavuuden ongelma. Emme voisi ulkopuolisina edes tietää, vaikka Gordijevski olisi ns. kolmoisagentti. Olemme sen varassa, mitä siviileille halutaan kertoa. Onko meillä mitään perustetta uskoa, että Macintyren kertoma Gordijevskin tarina on keskeisiltä osiltaan totta? Propagandakirjallisuuden perinteiden mukaisesti Macintyre ei edes yritä todistaa kaikkea kärpäsenä KGB:n katossa näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että MI6 olisi antanut kertoa julkisuuteen yksityiskohtaisen rehellisesti ja avoimesti oman osuutensa?

Se tarina, jonka Macintyre on koonnut kirjansa kansien väliin, on epäilemättä tarkistettu jokaista pilkkua myöten MI6:ssa ja ehkä vähän muuallakin. Ehkä se lapsellinen propaganda on peräisin näiltä tarkastajilta, niin voisi Macintyren puolesta ainakin toivoa (propagandajaksot ovat jotenkin tyylillisestikin huonompia kuin muu teksti). Gordijevskin loikkaus oli Kim Philbyn aiheuttaman katastrofin jälkeen brittien tiedustelupalveluille uskomaton onnenpotku, josta tietysti otettiin ja otetaan edelleen kaikki mahdollinen irti. Neuvostoliiton romahdus mm. Gordijevskin välittämien tietojen takia ei ole muuttanut tiedustelupalveluiden taistelua mitenkään. Mutta miksi meidän pitäisi lukea yhden tiedustelupalvelun auktorisoimaa propagandaa?

Ymmärrän kummankin kirjan suomalaisen kustantajan ratkaisun. Paskapuhe on ajankohtainen aihe ja kiinnostaa monia. Ehkä aiheesta ei tämän parempaa ole tarjolla, oletetaan niin. Gordijevskin tarinalle puolestaan on valmiina oma yleisönsä, kaikki ne, joitten elämä on muuttunut tylsäksi sen jälkeen, kun Yhdysvallat hakkasi Neuvostoliiton loppuottelussa 6-0. Lienee euforista palata aidon kylmän sodan tunnelmiin ja istua taas Radio Free Europen viestin äärellä. Näille ihmisille tätä kirjaa voikin suositella. Se ei valmista lukijaansa petä. Mutta meille poliittisen historian harrastajille tällainen puolivillainen propagandakirja on kiinnostavasta aiheesta huolimatta ikävä pettymys.