Aleksis Stenvallin vaiheet kiinnostavat edelleen meitä suomalaisia, koska loppujen lopuksi melko suppeaksi jäänyt tuotanto onnistui koskettamaan jotain herkkää kohtaa tämän karun kansan ajattelussa. Aleksis Kivi ei taiteellisesta osumatarkkuudestaan päässyt nauttimaan, korkeintaan saattoi ennen järkensä sumentumista jotain arvostusta toivoa. Kiven pahin julkinen vihollinen August Ahlqvist sen sijaan kuoli onnekkaasti ennen Kiven rehabilitointia ja voitokasta juhlintaa saattaen kuolinvuoteellaan tuumia, että sainpahan viimeisen sanan!
Teemu Keskisarja on nuoremman polven historioitsijana kertoa hänkin Kiven tarinan. Faktat eivät tietenkään muutu, eikä niitä ehkä kovin paljon uutta laatua ole tarjollakaan. Uutta Kivi-tutkimuksessa on Keskisarjan kirjoitustapa, jota tosin Veijo Meren vuoden 1973 elämäkerran lukeneet eivät ehkä kummeksu yhtä paljon kuin perinteisemmän tyylin ystävät. Hauskempihan tätä on lukea kuin kuivuuttaan rutisevaa akateemista askellusta, mutta aika ajoin hiipii sellainen tunne, että Keskisarja on oman sanallisen nokkeluutensa pauloissa enemmän kuin olisi tarpeen. Ala- ja erityylisiä ilmauksia on nyt aika vähän, mutta sitä räikeämmin ne sitten hyppäävät lukijan silmille, kun kohdalle osuvat. En edelleenkään ymmärrä niitten käyttämisen funktiota.
Saapasnahka-torni : Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018) on elämäkertana sopusuhtainen kokonaisuus. Keskisarja tukeutuu vahvasti lähteisiin ja puntaroi erilaisia kuulopuheita ja muisteloita tunnettujen faktojen valossa myöntäen samalla sen, että valitettavan monista asioista ei ole mitään uskottavaa lähdeaineistoa. Kivestähän ei ole olemassa ainuttakaan valokuvaa, visuaalinen mielikuvamme on muutaman piirroksen varassa. Keskisarja ei suurentele tapahtumien dramatiikkaa, vaan pikemmin muistuttaa lukijaa toistuvasti siitä, että nykyihmisen näkökulmasta aika hurjatkin tapahtumat kuten väkivaltaiset nyrkkitappelut eivät Kiven elinaikana olleet mitenkään poikkeuksellisia. Maailma oli aika toisennäköinen kuin nykyään.
* * *
Mielestäni Keskisarja kuvaa onnistuneesti sitä, miten onnekkaita Kiven monet vaiheet loppujen lopuksi olivat verrattuna siihen, miten hänen kaltaiselleen olisi voinut käydä. Kivi sairastui monta kertaa lavantautiin ja keuhkokuumeeseen, jotka olivat tuolloin melkein aina kuolemantuomioita. Kivi eli koko elämänsä rahattomana, mutta sai paljon taloudellista ja muuta tukea suojelijoiltaan, joiden nimet komeilevat Suomen kulttuurihistorian kaanonissa korkealla. Keskisarja kuvaa Kiven monimutkaisena persoonana, joka ennen muuta heittäytyi systemaattisesti elämään muitten kustannuksella kieltäytymällä kaikenlaisesta fyysisestä työstä. Metsästys oli käytännössä ainoata hyödyllistä työtä, jota hän eläessään kirjoittamisen lisäksi teki.
Kiven jo varhain omaksuma "sosiaalipummin" rooli symboloituu pitkäaikaisessa leskirouva Charlotta Lönnqvistin hyväntahtoisessa huolenpidossa, jota Kivi hyödynsi pitkään ja perusteellisesti. Suhteen laatua Keskisarja hiukan pohdiskelee ja toteaa arvelut suhteen seksuaalisesta ulottuvuudesta olevan täysin vailla todisteita ja siksi epäuskottavia. Lönnqvistin keskeiseen rooliin nähden on yllättävää ja ehkä hiukan pettymyskin, ettei hänellä ole kirjassa oikein minkäänlaista ääntä. Charlotta Lönnqvist jää täydelliseksi arvoitukseksi kuten hänen motiivinsakin. Harmillista, tästä olisin halunnut itse tietää enemmän. Ehkä lähteitä ei kerta kaikkiaan ole. Kivellä itselläänkin on voinut olla aktiivinen rooli lähteiden kuten kirjeiden tuhoajana. Kiven saamia kirjeitä ei juuri tunneta.
Keskisarja kiinnittää lukijan huomiota siihen, että monet Kiven suojelijoista olivat ainakin epäilyksen tasolla homoseksuaaleja, virallisestihan kukaan ei kaapista voinut tulla. Kivi itse oli Keskisarjan todistuksen mukaan selkeästi heteroseksuaalinen, mutta ilmeisesti ujoutensa ja saamattomuutensa takia käytännössä oman käden ja satunnaisten ostettujen naisten palvelusten varassa. Edes orastavia lemmensuhteita ei näytä löytyneen. Keskisarja antaa ymmärtää, että Kivi kärsi tippurista ja ehkä kupasta, mutta jättää asian varsin vähälle huomiolle, ehkä jälleen lähteiden puuttumisen takia.
* * *
Aleksis Kiven postuumi maine ja suosio ovat niin suuria ja itsestään selvän tuntuisia, että kuvaukset harvoista menestyksen hetkistä Kiven elinaikana tuntuvat liittyvän johonkin ihan toiseen ihmiseen. Ei Kivi täysin vaille arvostusta eläessään jäänyt, mutta pientähän se kaikki siihen verrattuna, mitä sittemmin on tapahtunut ja oletettavasti tapahtuu jatkossakin. Kivi ei elinaikana juuri runoilijana mainetta niittänyt, mutta tänä päivänä monet hänen runoistaan ovat rakastettuja klassikoita Sydämeni laulusta Onnellisiin. On vaikea tietää, olisiko Kiven luovuus jatkunut, jos kiitos ja menestys olisivat ehtineet ja terveys ei olisi luhistunut.
Keskisarja ei termiä itse käytä, mutta hänen kuvauksensa Kiven viinanhimosta täyttänee modernin alkoholismin tunnusmerkit. Toisaalta Keskisarja muistuttaa, että paloviinan tolkuton käyttö oli Kiven aikoina yleistä kaikissa yhteiskuntapiireissä, mutta sen seuraukset jäivät piiloon herrasväen paksun palttoon sisään kun taas köyhän ryysyistä se pilkotti kauas. Kun ajattelee Kiven ravitsemusta ja ruokailutapoja, tuskin toistuva raskas juopottelu hänen terveydelleen hyväksikään on ollut. Ei Kivi muutenkaan mikään varsinainen elämänsä hallitsija ollut, pikemminkin jotenkin moukan tuurilla haaverit pitkään välttänyt onnenpoika, ainakin lopulliseen sairastumiseensa asti.
Kovin vaikeata on nykyihmisen asettua lukemaan Aleksis Kiven kaunokirjallista ilmaisua 1860-lukulaisen näkökulmasta. Suomenkielistä romaanikirjallisuutta ei ollut, ei edes termiä "romaani". Kirjankustantamot olivat vasta tuloillaan, samoin suomenkielinen teatterilaitos. Jälkiviisaasti voikin todeta, että olosuhteisiin nähden Aleksis Kivi pärjäsi itse asiassa häkellyttävän hyvin. Sankarillista taistelijaa hänestä ei saa, mutta itsepäisesti hän kulki omaa kuoppaista ja vastoinkäymisten kirjomaa tietään. Pieni etujoukko myös ymmärsi Kiven omaperäisen lahjakkuuden ja yritti kustantaa hänen hoipertelevan elämänsä. Onnen hymyä ei riittänyt loppuun asti, mutta klassikko syntyi ja jäi eloon.
Brittiläinen aktivisti Philip Lymbery julkaisi yhdessä Isabel Oakeshottin kanssa vuonna 2014 raportin halvan ruoan taustalla olevista mekanismeista. Jostain syystä kirjan kääntäminen Suomen markkinoille kesti neljä vuotta. Farmageddon (Into 2018) on varustettu lyhyellä esipuheella, joka pyrkii tätä ajallista etäisyyttä kuromaan. Hyvä niin, sillä näissä asioissa neljä vuotta on pitkä aika.
Ei niin, että Lymberyn pohjimmainen viesti olisi muuttunut saati tullut tarpeettomaksi. Vaikka esimerkiksi Suomessa sekä kasvissyönti että vegaanius ovat voimakkaassa myötätuulessa ja käytännössä ainakin kaupunkilaisen on mahdollista ostaa lähes pelkästään luomutuotettuja elintarvikkeita, ei suurta muutosta maailmalla ole tapahtunut. Perusongelma eli tuhlaileva, lähinnä ongelmia tuottava tehotuotantojärjestelmä on ennallaan, koska se ei ole mielipide vaan kapitalistisen markkinatalouden tuote.
Lymbery ei ole puoluepoliittinen aktivisti, mutta toiminnanjohtan tehtävä tuotantoeläinten hyvinvointiin keskittyvässä Compassion in World Farming -järjestössä (jonka julkisia kasvoja on mm. iki-ihana Joanna Lumley) ja siihen liittyvät lukuisat matkan maailman eri puolilla ovat opettaneet, mitä siitä seuraa, kun ruvetaan avaamaan ikäviä salaisuuksia suojaavia lukittuja ovia ja vaatimaan eläimille säällistä kohtelua. Se on monen tuottajankin mielestä kohtuullinen vaatimus, mutta itse järjestelmä on toista mieltä. Sääli ja myötätunto ovat kapitalistisen rahanteon kannalta vaarallisia ja tarpeettomia.
* * *
Farmageddon on tietokirjana kaksijakoinen. Se tarjoaa valtavan tietomäärän asioista, jotka periaatteessa tiedämme, vaikka mielellään unohtaisimme ruokakaupassa asioidessamme. Lymberyn perusteellisuus kattaa kaikki mahdolliset ruokateollisuuden ongelmat, jotka eivät valitettavasti rajoitu tuotantoeläinten julmaan kohteluun vaan todellisuudessa merkitsevät sekä suunnatonta tuhlailua että koko maapallon väestölle vaarallista terveydellistä uhkapeliä. Tämän kaiken Lymbery kertoo brittiläisen kohteliaasti, mutta kiertelemättä.
Farmageddon kärsii kuitenkin jossain määrin kaavamaisesta tyylistä, joka voisi toimia paremmin moniosaisen televisiodokumentin kohdalla. Monet matkakertomukset on selvästi tarkoitettu lisäämään draamaa ja tunnesisältöä, mutta tarinoiden rakenteellinen samankaltaisuus alkaa nopeasti latistaa. Tarkoitus on tietysti ollut hyvä, mutta Lymbery nyt ei yksinkertaisesti ole mikään David Attenborough ja kirja ei ole tv-dokkari.
Edellä sanottu ei tarkoita, ettei Farmageddonia kannata lukea. Kyllä kannattaa, alusta loppuun, mutta informaation saannin kannalta ei ole vaarallista, jos matkakertomuksissa hiukan harppoo. Kuva on joka tapauksessa varsin yksiselitteinen: tehotuotanto on ollut hyväksi vain osakkeenomistajille, jos aina heillekään. Tämä onkin yksi kirjan tarjoamista yllättävistä tiedoista. Lymbery korostaa, että vaikka kuva kasvottomista suuryrityksistä on totta, se ei ole koko totuus. Maailmassa on lukemattomia pienyrittäjiä, jotka ovat lähteneet tehotalouden tielle surkein tuloksin. Rahat ja terveys ovat menneet. Monsantot ovat yksiselitteisiä roistoja, monet pienyrittäjät viime kädessä harhaanjohdettuja uhreja hekin.
* * *
Luin Lymberyn kirjan tilanteessa, jossa olen ollut kuukauden verran käytännössä kasvissyöjä (hiukan kalaa on tullut syödyksi). Halusin tutkia, kuinka tärkeää roolia liha ruokavaliossani oikein näyttelee. En ole syönyt naudanlihaa vuosikymmeniin, muutenkin lähinnä "siipikarjan" tuotteita ja kalaa. Ajatuskin karitsan tai vasikan syömisestä herättää minussa lähinnä inhoa ja kiukkua. Olen kuitenkin aina tuntenut vetoa kylmäsavustetun lihan aromiin ja suutuntumaan. Satunnaisesti tekee yhtäkkiä hirveästi mieli syödä hyvin maustettua, pannulla tirisevää bratwurstia. Varsin pitkän aikaa nämä mieltymykset ovat kuitenkin herättäneet minussa ristiriitaisia tuntemuksia, koska tiedän, mitä eettisiä, ekologisia, taloudellisia ja terveydellisiä ongelmia lihantuotannossa on.
Olen itse hyväksynyt pyrkimyksen mahdollisimman vähäiseen lihatuotteiden maailmaan. Se on minusta järkevä tavoite, vaikka asiaa ei arvioisi vegaanin tai edes vegetaarin näkökulmasta. Se halpa liha marketissa on tuotettu kestämättömällä tavalla, piste. En kuitenkaan usko täysin lihattomaan ruokavalioon muuten kuin henkilökohtaisena valintana. Eettisesti kestävällä tavalla tuotettu liha on niin arvokas proteiinin lähde, ettei täydellinen torjunta ole perusteltua. Yhtä selvää on, että lihantuotannon eettinen puoli on kyettävä ratkaisemaan, jos lihantuotantoa halutaan jatkaa. Seuraan uteliaana synteettisen lihan kehittelyn uutisia. Jos minulla olisi vaihtoehtona ostaa kylmäsavustettua synteettistä lihaa, olisin tyytyväinen siitä riippumatta, ostaisinko vai en.
Tehotuotannon hirvittävät seuraamukset ihmiselle itselleen ovat todennäköisesti se syy, jonka takia muutoksia tapahtuu, jos on tapahtuakseen. Kapitalistinen markkinatalous ei piittaa eettisistä kysymyksistä, ei ole koskaan piitannut. Mikään ei ole liian törkeää, jos se parantaa tuottoa eikä saata yrittäjää rikossyytteen alaiseksi. Mutta jos kuluttaja hylkää tuotteen sen tehotuotetun alkuperän takia, ääni kellossa muuttuu, voi muuttua nopeastikin. Siksi pidän selvänä, että kuluttajaliike, tavallisen elintarvikkeiden ostajan reaktiot ovat ratkaisevassa asiassa. Tehotuottaja voi kääntää selän kenelle tahansa muulle mutta ei kuluttajalle.
PS. Tämän Ratia Ranchin hellyttävän pikku vasikan katseen takia itse asiassa edellä mainitun kokeilun aloitinkin. Seuraan tämän eettisesti kestävällä tavalla toimivan tilan Instagram-päivityksiä, vaikka en heidän tuottamaansa lihaa syökään. Nämä kauniit ja viisaat eläimet näyttävät myös onnellisilta.
Seppo Turunen on Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja, professori ja eläinfysiologian dosentti. Hän on myös itsenäisesti ajatteleva luonnonsuojelija, joka ei pelkää olla eri mieltä kuin trendit vaativat. Vuonna 2015 julkaistu kirja Valloittavat lajit (hauska sanaleikki jo otsikossa) otti vahvasti kantaa erilaisiin vieraslajikampanjoihin muistuttaen siitä, että ongelmat ovat yleensä ihmisen itsensä aiheuttamia ja kokemia, luonnossa asiat hoituvat kyllä niin, ettei mikään laji dominoi, vaan suhteet normalisoituvat ajan myötä.
Turunen jatkaa samalla linjalla, mutta laajentaen katseen eliömaailman ja ihmisen luoman antroposeenin keskinäissuhteeseen. Luonto ihmisen aikakaudella (Into 2019) on valtavaan tietomäärään nojautuvaa, tyylillisesti leppoisaa mutta viestiltään vakavaa tietokirjoittamista parhaimmillaan. Turusen pudottelee faktoja ja siteeraa johtavia tutkijoita, mutta tarjoilee koko ajan myös omia arvioitaan ja näkemyksiään siitä, mistä kannattaa ja mistä ei ehkä niin kannata olla huolissaan.
Heti alussa Turunen yllättää lukijan ylistämällä ei suinkaan alkuperäistä, hakkaamatonta metsää vaan kaupunkien lähiluontoa. Suurin osa ihmisistä elää kaupungeissa, joten on loogista kiinnittää huomiota niiden tarjoamiin luontoelämyksiin. Turusen vahva väite on, että lähiluonto on ennakkoluuloja paljon monipuolisempaa sielläkin, missä linkolalaisittain maailmaa tarkasteleva näkee vain asfalttia ja betonia. Turunen sanoo myös ääneen sen, että ekologisesti ajatellen "tyytyminen" lähiluontoon on ympäristöteko, jos retki kansallispuistoon tarkoittaa 500 kilometrin pöräyttelyä autolla tai peräti lentomatkaa maailman toiselle puolelle.
* * *
Turunen ei missään tapauksessa vähättele globaaleja tai paikallisia ongelmia, vaan omistaa niille pääosan kirjansa sisällöstä. Turunen ei kuitenkaan harrasta pelottelua, vaan luottaa ajattelevan ihmisen kykyyn punnita tekojaan ja niiden seurauksia. Oli kyseessä ilmaston lämpeneminen, fossiilisiin polttoaineisiin perustuva talous, makean veden loppuminen tai maaperän myrkyttyminen, Turunen lähestyy asioita hötkyilemättä ja faktoja punniten. Lukijalle tulee rauhallisempi olo ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että asioiden painoarvo ei tästä todellakaan vähene.
Turunen kiinnittää myös lukijan huomiota siihen, kuinka riippuvaisia olemme eliömaailman pienimmistä bakteereista, sienistä ja hyönteisistä. Viesti ei ole sinänsä uusi, mutta näihinkin aiheisiin kirjoittajan laaja tietomäärä tuo kiehtovan lisän, jonka jälkeen tuntee tajuavansa luonnon monimuotoisuutta ja keskinäistä riippuvuutta paremmin kuin ennen. Näin pitäisi hyvän tietokirjan itse asiassa aina vaikuttaa, että tunnemme oppineemme jotain uutta sellaisestakin, jonka kuvittelimme oikein hyvin tuntevamme.
Kirjoittajalla on rohkeutta nostaa esille myös ihmisen lemmikkien, noitten rakastettavien koirien ja kissojen suunnattoman ekologisen jalanjäljen. Naudat ovat sinänsä omassa luokassaan ilman lämmittäjinä, mutta Turunen kuvailee oivaltavasti sitä, miten sinänsä ymmärrettävä ja hyväksyttävä lemmikkien pito muodostaa määränsä takia liki hillitsemättömän ekologisen uhkan. Turunen käyttää tässä yhteydessä mustan aukon mielikuvaa. Uskoakseni hän haluaa sillä korostaa lemmikinpitäjän haluttomuutta ja kyvyttömyyttä myöntää toimintansa järkyttävät seuraukset.
* * *
Turusen kaltainen ajattelija ja kirjoittaja on hylännyt jenkkityylisen liioittelevan dramatismin. Sen sijaan hän pyrkii löytämään pahimpienkin uhkakuvien keskellä myös myönteisiä uutisia ja näkymiä. Asiat ovat monimutkaisia, harvoin yksiselitteisen kielteisiä tai myönteisiä. Hyvän esimerkin tarjoavat bakteerien ja muitten pienimpien maailma. Olemme siitä täysin riippuvaisia, mutta pieni osa muodostaa samalla ehkä suurimman potentiaalisesti mahdollisen uhkan ihmiselle lajille. Globaali maailmantalous on kuin kaikille antibiooteille vastustuskykyisen superbakteerin unelma: ihminen itse varmistaa leviämisen. Maailmanlaajuinen pandemia on valitettavasti mahdollinen, vaikka välttämättä sitä ei tapahdu.
Sen Turunen kuitenkin toteaa aika suoraan, ettei edes Homo antropocensis voi saada kaikkea haluamaansa. Lyhyellä aikavälillä on välittömänä uhkana ilmaston hallitsematon lämpeneminen, jäätiköiden sulaminen ja meren pinnan nousu metreillä. Se on väistämätöntä, ellei ihminen muuta omia toimiaan välittömästi. Tässä suhteessa Turunen tuntuu olevan hiukan pessimisti, vaikka ei mikään tuomiopäivän ennustelija olekaan. Haasteet ovat moninaiset ja valitettavasti ne järjestään edellyttävät saavutetuista eduista luopumista. Se jos mikä on homo antropocensikselle vaikeaa ja vastenmielistä.
Turunen kirjoittaa sujuvasti. Aiheiden paljous synnyttää hetkittäin hiukan infoähkyä, mutta silloin kannattaa laittaa kirja hetkeksi sivuun ja palata asiaan. Taittaja on sijoittanut sinne tänne pieniä ötököitä vaeltelevaan sivujen reunoille. Idea on hauska, oli se sitten Turusen tai taittajan toive. Sen sijaan lukujen välillä olevat harmalle paperille hyvin pienellä painetut tietoiskut eivät oikein toimi ainakaan huonosilmäiselle. Kirja kun on muutenkin yhtä tietoiskua. Turusen tyyppiselle kirjoittajalle on suuri kysyntä, koska useimmat muut ovat lähteneet ylidramatisoinnin linjalle ja tällaiselle perinteiselle, hötkyilemättömälle valistukselle on tarvetta. Tällaisen kirjan toivoisi osuvan jokaisen lukiolaisen tielle, ilmastolakosta huolimatta.
Ihminen on aisteiltaan vahvasti visuaalinen eliö, vaikka myös tuoksuilla on valtava merkitys. Hankimme pääosan ympäristöämme koskevasta informaatiosta näköaistin kautta, vaikka tiedetään, että syntymästään sokea ei koe menettäneensä tärkeintä aistia. Silmien laitteiston ja aivojen yhteispeli tuottaa useimmille ihmisille kyvyn nähdä kolmiuloitteisesti eli hahmottaa eri etäisyyksillä olevia kohteita. Näemme sekä erittäin kauas että erittäin lähelle, vaikka ääripäissä persoonalliset erot ja elimistön rappeutuminen ilmenevät helposti. Näemme ison osan tarjolla olevista väreistä, hahmotamme mustan ja valkoisen välillä olevat lukemattomat harmaan sävyt luonnostaan. Näemme "kauneuden" ja "rumuuden". Näkökyky on yksinkertaisesti hyvin toimiva aisti.
Jokainen miesoletettu - paitsi tietysti rikkaat ja rahattakin davidbeckhamin näköiset - joutuu elämänsä jossain vaiheessa toteamaan, että on asioita, joihin näköaistia ei saisi tai pitäisi sosiaalisista syistä käyttää. Puhun miesoletetuista, koska olen itsekin sellainen enkä ole koskaan elänyt naisoletetun elämää. Puhun myös hetero-oletetun kannalta, koska en tunne homo-oletetun tilannetta. Puhun siis vain yhdestä näkökulmasta, joka ei ole ainoa. Se on silti olemassa. Puhun "miehen katseesta", joka voi olla haluttu, toivottu ja ihannoitu, mutta yhtä lailla ei-haluttu, torjuttu ja inhottu.
Halutusta "miehen katseesta" ei itselläni ole paljon kerrottavaa, koska en koe elämäni aikana siinä roolissa juuri olleeni. Mutta olen oppinut, että se on todellinen asia, jolla on vahva rooli sekä parinmuodostuksen perustana että puhtaasti viihteenä harrastetun seksuaalisen kanssakäymisen elementtinä. Kolmasti parisuhteessa olleena tiedän, että myönteinen miehen katse on olemassa siinäkin tapauksessa, ettei tuon katseen myönteisyydelle olisi objektiivisia perusteita. Ja jos nyt erilaisista mainoksista mitään voi päätellä. pitkien ripsien alta katsovat tummat silmät tai viileän siniharmaat Pohjolan silmät toimivat myös miehillä. Ainakin oletan, ettei kaikkia näitä mainoksia ole tehty homomiesten ostovoimaa ajatellen.
* * *
Itseäni mietityttää se torjuttu, inhottu miehen katse. Useimmat vähänkin iäkkäämmät miehet lienevät kuulleet jonkin variaation huudosta "mitä sä vanha likainen äijä siinä tuijotat!". Sen lempeä variaatio on "ei oo sulla papparainen mitään mahiksia enää", uhkaava "vitun pervoäijä, häivy siitä!". Viesti on silti sama, vääränlainen mies ei saisi käyttää edes näköaistiaan, jos ja kun se kohdistuu kukkasen tai koiranpennun sijasta naisoletettuun, joka on katsojaa selvästi nuorempi. Omanikäisiään saa yleensä katsoa ilman vastalauseita, sitä pidetään jotenkin "normaalina", vaikka kukaan ei kai oleta, että vanhan ihmisen pitäisi tyytyä katsomaan kuihtuneita kukkia ja vanhuudenvaivoja potevaa koiraa
On vaikea välttää tunnetta, ettei miehen ja naisen katseeseen suhtauduta ihan tasa-arvoisesti. Takavuosina ryhdyttiin puhumaan "puumista" eli seksuaalisesti aktiivisista vanhemmista naisista, joiden luontaiseen saalisvalikoimaan saivat kuulua myös nuoret miehet. On äärimmäisen vaikeaa kuvitella "muotia", joka olisi nimennyt vastaavanlaiset miehet esimerkiksi "panttereiksi" ja ihaillut viriilien äijien kykyä houkutella myös nuoria naisia. Kyllä ne "pantterit" ovat edelleen ja tiukasti vain "vanhoja, likaisia miehiä".
Osa tästä kaikesta on melko helposti ymmärrettävissä reaktiona siihen, että vanhemmat miehet hylkäävät ikäisensä naiset ja ns. "vaihtavat nuorempaan". Osa miehistä vetoaa biologiaan, osa ei edes yritä. En muista koskaan kohdanneeni naista, joka olisi suhtautunut nuoria naisia halulla katsovaan vanhempaan mieheen edes neutraalisti saati hyväksyen - edes tasa-arvon nimissä. Sen hyväksyvät pelkästään samassa asemassa olevat vanhemmat miehet, joiden omassakaan elämässä ei ole enää paljon muita iloja.
* * *
Aivan oman ongelmaryhmän muodostaa miehen katse, joka ilahtuu lapsen näkemisestä. Uusmoralistinen panikointi on johtanut siihen, että turvallisuudestaan piittaavan miehen on oltava hyvin varovainen, jos haluaa iloita vauvaiän ylittäneiden lasten energian, elinvoiman ja esteettisen viehättävyyden näkemisestä. Vauvoille saa vielä hymyillä ja muikistella, useimmat äidit jopa ilahtuvat siitä. Vauvat ovat tässä mielessä yhteistä omaisuutta. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu ja jokaisesta miehestä tulee potentiaalinen lapsen seksuaalinen riistäjä. Mikään tilasto ei tue ajatusta, että ihminen on pedofiili, ellei toisin todisteta. Mutta arjen logiikka lähteekin siitä, että lapsia suojellaan varmimman päälle eli olettaen, että kuka tahansa (mies) voi uhata lasta.
Tilanne ei Suomessa liene läheskään yhtä paha kuin Yhdysvalloissa, missä koulun pihaa sivuavaa katua liian hitaasti kävelevää epäillään automaattisesti rikollisista aikeista. Asenteet ovat kuitenkin jyrkät myös Suomessa ja tässä asiassa kaikki sukupuolet ovat samaa mieltä. Vaikka kysymys olisi vain katseesta, vallitseva oletus on, että sen katseen takana on pahoja aikeita. Ja vaikka ei olisi, mistä sitä koskaan tietää, parempi varoa kuin katua. Samalla logiikalla tietysti myös pikkutyttöjen varustaminen siveysvöillä olisi järkevä ratkaisu. Se suojelisi myös isäpuolilta, enoilta ja muilta potentiaalisesti vaarallisilta ihmisiltä kotioloissa.
Sitä ei voi eikä pidä kiistää, että pienellä ihmisjoukolla sen katseen takana tosiaan on pahoja aikeita. Raiskauksia ja lasten seksuaalista riistoa tapahtuu. Mutta täytyykö sitä miehen katsetta epäillä ja inhota niin pohjattomasti? Useimmissa tapauksissa se on täysin harmitonta kohteelle, mutta voi tuottaa näkijälle hetken iloa ja onnellisuutta. Onko siinä jotain pahaa? Kokonainen verkkoteollisuuden haara on omistautunut keräämään katseita, kenen tahansa katseita. Miksi osa niistä olisi sen kummemmin "likaisia"? Millä oikeudella ylipäätään tuomitaan jonkun, todennäköisesti täysin tuntemattoman ihmisen katse "likaiseksi"? Se voi olla jossain tilanteessa epämukavaa, mutta mikä oikeuttaa väittämään toisen katsetta "likaiseksi"? Myös katse on tasa-arvon kysymys.
Hollantilaisen Rutger Bregmanin kirja Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman (Atena 2018) on ilmeisesti ollut kansainvälinen best seller. Yleisen oikeistolaistumisen oloissa se kuulostaa hiukan yllättävältä, sillä periaatteessa Bregmanin lääkkeet ovat kaikki uusliberalistisen taloudenpidon mustalla listalla. Ehkä moni itseään porvarillisena ja oikeistolaisena pitävä on salaa helpottunut kirjasta, joka osoittaa, että kapitalistinen markkinatalous on edelleen hieno juttu, kunhan muutama asia tehdään jatkossa toisin. En todellakaan tiedä.
Mutta kyllä Bregman mielenkiintoisen kirjan on kirjoittanut, vaikka tarkastelee talouden maailmaa kovin erillään politiikasta (tämä on yleinen ongelma monilla nuoremman polven kirjoittajilla; politiikan keskeistä roolia päätösten tekemisissä on vaikea myöntää). Bregmanilla on neljä perusteesiä, joista jokainen nostaa ensikuulemalla perusporvarin karvat pystyyn: (1) riittävä perustulo eli sitä ilmaista rahaa vastikkeetta, (2) työajan radikaali vähentäminen, (3) verotuksen uudistaminen ottamalla myös rikkaiden rahat sen piiriin ja (4) rajojen avaaminen eli myös ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuminen.
Bregman on kaivanut mielenkiintoisia historiallisia faktoja osoittamaan, että oli pienestä kiinni, ettei Richard Nixon kaikista maailman ihmisistä käynnistänyt Yhdysvalloissa perustulokokeilua 1960-luvulla. Hän valitettavasti kuunteli neuvonantajia, jotka valehtelivat hänelle historiallisten kokeilujen tuloksista (joista osaa oli myös tulkittu systemaattisesti virheellisesti) ja lopulta Nixon säikähti. Bregman osoittaa varsin vakuuttavasti, että kaikissa kokeiluissa ilmaisen rahan jakaminen on ollut järkevää politiikkaa, joka on - oikeistolaisen ideologisesta näkökulmasta - paradoksaalisesti lisännyt yhteisen rahan määrää synnyttämällä suuret säästöt toisaalla. Köyhyys ei ole muuta kuin rahan puutetta. Useimmat köyhyyteen liittyvät ongelmat ratkeavat rahalla.
* * *
Työajan vähentämisen ikuisen utopian Bregman sitoo toisaalta automaatioon ja robotiikkaan, toisaalta ihmisen psykofyysiseen todellisuuteen. Näyttää vääjäämättömältä, että koneet vievät valtaosan ihmisen perinteisistä työpaikoista. Toisaalta on todistettu, että ihmisen työn tuottavuus heikkenee jyrkästi työajan pidentyessä ja stressin kasvaessa. Kapitalistin, joka haluaa palkkatyöläisistään maksimaalisen tehon, ei kannata näännyttää heitä (paitsi maissa, joissa ihmisarvoa ei tunnusteta) vaan optimoida työaika, käytännössä vähentää sitä. Monissa tapauksissa tehokkainta on jakaa työ kahdelle ihmiselle, ei suinkaan teettää yhdellä kahden töitä.
Ajatus verotuksen kohdistamisesta rikkaisiin on perinteisesti ollut oikeistoa ja vasemmistoa jyrkimmin jakava vallihauta. Silkan itsekkään ahneuden lisäksi oikeisto perustelee rikkaitten verohelpotuksia sillä, että rikkaita on niin vähän, ettei heitä "kannata" verottaa. Tämä on tietenkin valhe, jonka ymmärtää valheeksi jo siitä, että kourallinen miehiä omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin pari miljardia maailman köyhintä. Tehokkaimmaksi tavaksi kerätä rahaa köyhille jaettavaksi Bregman toteaa transaktioveron. Otetaan yhteiskunnan haltuun pieni siivu jokaisesta keinottelurahan liikkeestä. Yksittäisen tapahtuman tasolla summa on pieni, mutta koska siirtoja tehdään koko ajan valtavia määriä, pienelläkin osuudella olisi merkittävä rooli. Transaktiovero olisi hieno juttu kaikille muille paitsi sille 1 %:n rikkaimmalle osalle ja heidän juoksupojilleen.
Ehkä yllättävin osuus Bregmanin tekstissä liittyy rajoihin. Hän pyrkii osoittamaan, että kaikkien kannalta ja pitkällä tähtäimellä ainoa keino tasoittaa markkinatalouden synnyttämät epätasa-arvon kasautumat on avata rajat eli antaa ihmisten liikkua ja antaa köyhempien maiden tuotteiden vapaasti kilpailla rikkaitten markkinoilla (tämä on yksi suurimpia vaiettuja salaisuuksia; rikkaat maat käyvät koko ajan julmaa taloussotaa pitääkseen köyhät maat köyhinä ja estääkseen niiden synnyttämän kilpailun). Toki myös Bregman toteaa, ettei rajoja voi avata kertaheitolla. Mutta hän osoittaa, ettei hyvä muuten voi jakautua tasa-arvoisesti. Vaihtoehtona on heikoille julmien, fasistisesti johdettujen suljettujen yhteiskuntien käpertyminen kukin itseensä (Bergman ei mainitse Trumpia, mutta ajatus on ilmeinen).
* * *
Bregman on utopian tavoittelun saarnamies. Hän käyttää paljon tilaa siteeraten viisaita lauseita jo kuolleilta ajattelijoilta, joilla oli kyky ajatella myös sitä, mikä ei tuntunut realistiselta. Bregman tuntuu ajattelevan, että utopiaa ei voi tavoittaa, mutta sitä voi ja sitä pitää koko ajan tavoitella. Tässä tarkoituksessa hän on varannut kirjan loppuun tilaa osiolle, jossa hän määrittelee itsensä poliittiselle kentälle jonkinlaiseksi edistykselliseksi oikeistolaiseksi, jota kiukuttaa perinteisen vasemmiston muuttuminen häviäjäsosialistiseksi.
Bregman haukkuu (eurooppalaiset) vasemmistopuolueet siitä, että ne ovat luopuneet utopioiden tavoittelusta ja radikaaleista aloitteista sen jälkeen, kun työväenliike onnistui erityisesti Pohjois-Euroopassa rakentamaan toisen maailmansodan jälkeen toimivan hyvinvointivaltion. Bergman sättii häviäjäsosialisteja näköalattomuudesta ja aloitekyvyttömyydestä, kentän jättämisestä toisaalta populisteille, toisaalta markkinaliberalisteille, jotka ovat käyttäneet ilomielin saamansa tilaisuuden purkaa hyvinvointivaltio niin palasiksi kuin mahdollista. Bergman ei puhu puolueille, mutta viesti on silti aika selvä. Porvaristo ei itsestään taivu, se on on taivutettava kannattamaan uusia ideoita, joilla maailma pelastaa.
Bregman on hämmentävä tapaus. Hän ihailee Hayekia ja Friedmania, mutta haluaa muuttaa ryöstökapitalismin kommunistiseksi utopiaksi (tietenkin ilman kommunismin käsitettä). Yhdysvalloissa häntä todennäköisesti pidetäänkin pahimmanlaatuisena "kommunistina", jonka teesien seuraaminen tuhoaisi ainakin rikkaimpien vapauden. Siinäpä se. Bregman ei näe mitään oikeutusta sille, että kapitalismin luomat rikkaudet jakautuvat niin epätasaisesti kuin ne nyt jakautuvat. Hänellä on resepti ja usko siihen, että se pelastettu maailma on reilun markkinatalouden maailma, vaikka se voisi Marxin silmin näyttäytyä pikemminkin toteutuneena kommunismina.
Kuten kaikki tiedämme, räyhäralfoikeisto käyttää mielellään termiä "vihervassari" kenestä tahansa, joka esittää jotain järkevää ympäristön tai tavallisen kansalaisen puolesta. Termillä ei todellisuudessa ole sinänsä mitään kielteistä latausta tuon räyhäjoukon ulkopuolella, mutta eivät välttämättä kaikki vihreät ja vasemmistolaisetkaan halua termiä käyttää tai sen sisältämää ajatusta tai tavoitetta kohden kulkea.
Oletan, että juuri tämän takia on Marja Pulkkinen kirjoittanut pamflettinsa Vihreiden vastahistoria (Into 2019). Pulkkinen on pitkän linjan vihreä, joka on toiminut Ylen Ykkösen ja Vihreän Langan toimittajana. Pulkkinen on halunnut haastaa vihreiden ikiaikaisen sloganin "emme ole vasemmistoa emmekä oikeistoa, olemme edellä" järjellisyyden tänä päivänä. Pulkkisen perusteesi on, että Vihreät on todellisuudessa vasemmistolaisempi kuin mitä sen johdosta ja linjauksista voisi päätellä. Pulkkinen ei ainoastaan halua tätä tunnustettavaksi, vaan tavoittelee saman tien aitoa vihervasemmistoa eli vihreiden ja (ei-kommunistisen) vasemmiston liittoutumista.
Tartuin tähän kirjaseen sillä vakaumuksella, että Vihreät on pohjimmiltaan antivasemmistolainen liike, jonka virallinen ohjelma silti on varsin lähellä Vasemmistoliiton nykyistä linjaa, oli jo ehkä Arhinmäen aikana, mutta ei sitä ennen. Pulkkinen ei sinänsä kiistä sitä, että Vihreiden perustajia yhdistää hyvin pitkälle vasemmistopuolueiden rakenteeseen ja ideologioihin liittyvä antipatia ja että johtajisto on tavannut olla jäsenistöä oikeistolaisempaa. Pulkkinen ei silti hyväksy väitteitä Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona ja onnistuu aika hyvin näkemyksensä myös perustelemaan. Joudun tarkistamaan näkemyksiäni.
* * *
Vihreiden vastahistoria on pamfletiksi yllättävänkin "kiltti", ajoittain jopa vähän kuivakka historiikki, jota värittävät puolueen ideologien sitaatit (paikoin aika pitkätkin). Pulkkinen ei selvästikään halua rikkoa välejään ja hävittää siltoja, koska hän haluaa rakentaa Vihreistä nykyistä selkeämmin vasemmistolaisen puolueen - joko ilman tai yhdessä vasemmiston kanssa. Kirjan lopussa on "Punavihreän tulevaisuuden manifesti", mutta ainakin näin esitettynä ja muotoiltuna se jää vähän hämäräksi, etten sanoisi "akateemiseksi". Lisäiskevyys olisi tehnyt hyvää - vai pitäisikö suoraan todeta, että annosta agitpropia manifesti olisi kyllä kaivannut?
Kun Pulkkinen siteeraa paljon Osmo Soininvaaraa ja jättää muut tunnetut vihreät jokseenkin äänettömiksi, voi päätellä hänen pitävän puoluettaan lähinnä Soininvaaran luomuksena, hyvässä ja pahassa. Tätä näkemystä tukee kirjan loppuun ehtinyt pika-analyysi Touko Aallon lyhyestä puheenjohtajataipaleesta. Pulkkisen näkemyksen mukaan Aalto oli Soininvaaran kasvatti ja mentoroima, mikä tässä tapauksessa ei ole suoranainen kehu. Toisaalta Pulkkinen ei pyri nostamaan oikeastaan ketään puolueen vasemmalle kallellaan olevista punavihreää manifestia toteuttamaan. Hän kyllä mainitsee Outi Alanko-Kahiluodon vain myönteisissä yhteyksissä, mutta siihen asia jää.
Vaikuttaa siltä, ettei Pulkkinen katso ajan olevan vielä kypsä selkeän radikaaleille aloitteille, vaan tyytyy alustamaan niitä. Vihreiden toimintaa vasemmalta seurannut lukee Pulkkisen analyysiä ja arvioita nyökytellen, vaikka voikin ihmetellä Vihreiden ilmeistä jähmeyttä asian edessä. Mutta niin se taitaa olla, että ajatus isojen puolueiden lähentymisestä ja liittoutumisesta hirvittää puolueiden johtoihmisiä ja organisaattoreita aina ja kaikkialla. Sitä ei kukaan voi silti kiistää, etteikö Pulkkinen tarjoaisi aineksia, joilla voi päästä vaikka kuinka pitkälle.
* * *
Olen itse vuosikymmeniä ihmetellyt ja päivitellyt suomalaisen vasemmiston kyvyttömyyttä käyttää vaalijärjestelmämme tarjoamaa mahdollisuutta lisätä voimaa ainakin teknisellä liittoutumisella. Kyllä se porvaripuolellakin on ollut nihkeää, mutta eihän demareitten periaatteellisessa vasemmistotorjunnassa ole mitään järkeä, kun ei ole mitään periaatteellista syytä epäillä, että vaaliliitto sataisi vain toisen laariin eikä ollenkaan omaan. SKDL:n sisäisen taistelun aikana kyllä tapahtui sitä, että ääniä keskittämällä saatiin "oma" ehdokas vaalipiirissä enemmistönä olleen porukan ykkösehdokkaan ohi, mutta sitä tapahtui molempiin suuntiin.
Nykypäivänä äänestäjien taktinen ohjaileminen on varmaan vaikeampaa ja on vaikea keksiä järkeviä syitä epäillä, että esimerkiksi SDP:n ja Vasemmiston vaaliliitto hyödyttäisi vain toista. Vihreät on kieltämättä vähän monimutkaisempi tapaus, koska osa sen jäsenistä ei kuuna päivänä halua olla missään tapauksessa minkään vasemmiston kanssa tekemisissä. Vasemmalla on varmasti samaa epäluuloa Vihreitä kohtaan. Tarvittaisiin siis erittäin pontevaa ja yksituumaista johdattelua, johon puolueitten nykyjohdosta ei taida olla. Ehkä jos Vihreitten johtoon nousisi joku vasemmistosuuntautunut nainen, yhteistyö Li Anderssonin karismaattisesti johtaman Vasemmistoliiton kanssa voisi luistaa hyvinkin.
Entä koko vasemmisto? Onko tänä päivänä ja Sipilän ryöstökapitalistisen hallituksen raunioita katsellessa mitään järkevää syytä pitää kiinni ikiaikaisista kaunoista ja tekosyistä, joilla torjutaan jopa teknisinkin vaaliyhteistyö? Minusta ei ole, kaikki syyt ovat tekosyitä. En tarkoita, että puolueet olisivat ideologisesti kaikesta samaa mieltä. Mutta aika harvassa ovat todellisuudessa ne asiat, joista esimerkiksi Vasemmiston ja SKP:n välillä vallitsee aidosti erilainen näkemys. Historia on raskas, mutta eikö juuri siitä irtautuminen olisi konkreettista työtä tavallisen kansalaisen elämän parantamiseksi? Eivätkös kaikki vasemmistopuolueet ole juuri sitä varten olemassa?
Joukkoliikenteen vakiokäyttäjä näyttää olevan monenlaisten arkisten lainalaisuuksien armoilla. Näyttää myös siltä, että näitä lakeja on vaikea perustella tieteen keinoin. Olen kuitenkin itse vakuuttunut siitä, että lainalaisuudet ovat olemassa, koska olen niitä kohdannut ja havainnoinut omin aistein. Väitän, että nämä lait ovat ainakin paljon varmemmin todellisia kuin eri uskontojen keksimät jumalat.
* * *
Jos olet hyvin ajoissa pysäkillä, odottamasi vuoro on pahasti myöhässä tai se on kokonaan peruttu. Yleensä tällöin on myös ikävä sää, kylmää tai vettä tulee viistosti. Tai molempia.
Jos tulet pysäkille viime tipassa, odottamasi vuoron kuski on päättänyt pidentää henkilökohtaista vapaa-aikaansa päättärillä ja ampaisee etuajassa ohitse jättäen sinulle perävalojen ihailun. Tasauspysäkki? Ha, nehän ovat nynnyjä varten!
Vaikka bussi olisi muuten tyhjä, se isokokoinen teini seisoo joka tapauksessa oviaukossa sen näköisenä, ettei itsekään tiedä, onko poistumassa vai ei. Kun haluaisit poistua bussista, sama teini tai hänen varamiehensä seisoo edelleen samassa paikassa. Jos huomautat asiasta, saat palkaksi täysin tyhjän katseen.
Jos samaa reittiä ajaa useampi bussi, näet niitten kaikkien perävalot tullessasi sattumanvaraisesti pysäkille. Sitten odotat 10-20 minuuttia vain nähdäksesi kaikki jälleen nenä toisen perässä. Tai jos haluaisit vaihtaa bussista ratikkaan, joka ajaa osittain samaa reittiä, voit olla varma, että juuri se ratikka kulkee koko ajan puoli minuuttia edelläsi niin että vaihtaminen on mahdotonta. Ilmiön nimi on "joukkoliikennesuunnittelu".
* * *
Joukkoliikenteen kuljettajia on kolmea tyyppiä, ihanat, ihan jees ja kamalat. Kamalia on kahta päätyyppiä, sadistit ja pöljät. Jälkimmäiset ovat ärsyttäviä, mutta minkäs teet. Sadistisia kuljettajia on liikkeellä häkellyttävän paljon, luultavasti siksi ettei valinnanvaraa oikein ole. Yksi porukka kostaa matkustajille sitä, että joutuvat tekemään työtä, jota inhoavat. Nämä ajavat tempoillen, kiihdytellen ja jarrutelen niin että terveelläkin on vaikeuksia pysyä pystyssä. Nämä eivät piittaa nopeusrajoituksista, koska joukossa voi olla joku, joka pelkää kovaa ajamista. Niitä on ihana kiusata.
Jotkut sadistikuskeista saavat nautintoa leikittelemällä bussille kiirehtivien kanssa. Varsinkin takaa päin ryntäävät on helppo nolata lyömällä ovi nenän edestä kiinni ja kaasuttamalla rapa roiskuen pois pysäkiltä. Mutta varsinainen asiantuntijasadisti seuraa bussin etupuolelta tarkasti, miten kyytiin haluava kiihdyttää juoksuaan hellittääkseen vauhtia, kun kuski alkaa muka lähteä, ja kiihdyttävät taas, kun kuski pysäyttääkin lähdön kuin vihjaistaakseen, että kyllä hän ehtii odottaa. Kiitollinen matkustaja ottaa sydänkohtauksen riskilläkin viimeisen spurtin vain saadakseen läheltä seurata, kuinka kuski veemäisesti hymyillen starttaa ovi suljettuna.
Kuljettajasadismin voi nostaa omaan luokkaansa Rautatientorilla, missä kaiken edellä kuvatun jälkeen voi jäädä kolmen metrin päähän punaisiin valoihin puoleksi minuutiksi odottamaan pääsyä liikennevirtaan. Mene vaan koputtelemaan raivoissasi kuskin ovea, eihän hänellä tietenkään ole lupa päästää ketään sisään pysäkkialueen ulkopuolella.
* * *
Koska arvostan suuresti julkista liikennettä, en lakkaa ihmettelemästä sen suunnittelun ilmeistä vaikeutta. En tietenkään usko, että suunnittelijoiden päätavoite on matkustajien kiusaaminen (vaikka siltä joskus tuntuukin). Ymmärrän, ettei kaikkia voi miellyttää. Silti tuntuu usein siltä, että matkustajien toiveita ja tarpeita tärkeämpää on rahan säästäminen ja työpöydän ääressä keksityn todistaminen bussissa istujien havaintoja pätevämmäksi.
HSL:llä on palautekanava, jota olen käyttänyt suhteellisen paljon. Kerran kiittäen, enimmäkseen valittaakseni matkustajia kiusaavista kuljettajista. Se kiitoskin meni kuljettajasta, joka näytti huomaavaisuuden mallia meille kaikille. Edellä kuvaamastani ilmiöstä, että saman linjan bussit kulkevat toistensa perässä kiinni olen valittanut suunnittelijoille, joitten väsyneen oloinen kommentti on ollut, että se on sattumaa tai että siltä vaan asiakkaasta tuntuu.
Se on osittain totta. Emme yleensä muista niitä lukemattomia kertoja, jolloin joukkoliikenne on toiminut loistavasti, matkanteko on ollut nopeaa ja joustavaa. Hyväntuuliset kuljettajat ovat pääkaupunkiseudulla sen verran harvinaisia, että jäävät helpommin mieleen. Parhaat kohtaamani kuljettajat ovat olleet joko keski-ikäisiä naisia (ajavat pehmeästi ja matkustajaa hellien) tai maahanmuuttajia, joille kuskin homma ei ole henkilökohtainen nöyryytys vaan lähinnä työn iloa. Kaikkia teitä kiitän, jotka teette autottoman elämän sekä mahdolliseksi että enimmäkseen vaivattomaksi.
PS. Jos olisin kaikkivaltias, meillä olisi lähinnä ratikoita ja 3:n linjat palaisivat ennalleen.
