Kivi keskisarjaksi

Aleksis Stenvallin vaiheet kiinnostavat edelleen meitä suomalaisia, koska loppujen lopuksi melko suppeaksi jäänyt tuotanto onnistui koskettamaan jotain herkkää kohtaa tämän karun kansan ajattelussa. Aleksis Kivi ei taiteellisesta osumatarkkuudestaan päässyt nauttimaan, korkeintaan saattoi ennen järkensä sumentumista jotain arvostusta toivoa. Kiven pahin julkinen vihollinen August Ahlqvist sen sijaan kuoli onnekkaasti ennen Kiven rehabilitointia ja voitokasta juhlintaa saattaen kuolinvuoteellaan tuumia, että sainpahan viimeisen sanan!

Teemu Keskisarja on nuoremman polven historioitsijana kertoa hänkin Kiven tarinan. Faktat eivät tietenkään muutu, eikä niitä ehkä kovin paljon uutta laatua ole tarjollakaan. Uutta Kivi-tutkimuksessa on Keskisarjan kirjoitustapa, jota tosin Veijo Meren vuoden 1973 elämäkerran lukeneet eivät ehkä kummeksu yhtä paljon kuin perinteisemmän tyylin ystävät. Hauskempihan tätä on lukea kuin kuivuuttaan rutisevaa akateemista askellusta, mutta aika ajoin hiipii sellainen tunne, että Keskisarja on oman sanallisen nokkeluutensa pauloissa enemmän kuin olisi tarpeen. Ala- ja erityylisiä ilmauksia on nyt aika vähän, mutta sitä räikeämmin ne sitten hyppäävät lukijan silmille, kun kohdalle osuvat. En edelleenkään ymmärrä niitten käyttämisen funktiota.

Saapasnahka-torni : Aleksis Kiven elämänkertomus (Siltala 2018) on elämäkertana sopusuhtainen kokonaisuus. Keskisarja tukeutuu vahvasti lähteisiin ja puntaroi erilaisia kuulopuheita ja muisteloita tunnettujen faktojen valossa myöntäen samalla sen, että valitettavan monista asioista ei ole mitään uskottavaa lähdeaineistoa. Kivestähän ei ole olemassa ainuttakaan valokuvaa, visuaalinen mielikuvamme on muutaman piirroksen varassa. Keskisarja ei suurentele tapahtumien dramatiikkaa, vaan pikemmin muistuttaa lukijaa toistuvasti siitä, että nykyihmisen näkökulmasta aika hurjatkin tapahtumat kuten väkivaltaiset nyrkkitappelut eivät Kiven elinaikana olleet mitenkään poikkeuksellisia. Maailma oli aika toisennäköinen kuin nykyään.

* * *

Mielestäni Keskisarja kuvaa onnistuneesti sitä, miten onnekkaita Kiven monet vaiheet loppujen lopuksi olivat verrattuna siihen, miten hänen kaltaiselleen olisi voinut käydä. Kivi sairastui monta kertaa lavantautiin ja keuhkokuumeeseen, jotka olivat tuolloin melkein aina kuolemantuomioita. Kivi eli koko elämänsä rahattomana, mutta sai paljon taloudellista ja muuta tukea suojelijoiltaan, joiden nimet komeilevat Suomen kulttuurihistorian kaanonissa korkealla. Keskisarja kuvaa Kiven monimutkaisena persoonana, joka ennen muuta heittäytyi systemaattisesti elämään muitten kustannuksella kieltäytymällä kaikenlaisesta fyysisestä työstä. Metsästys oli käytännössä ainoata hyödyllistä työtä, jota hän eläessään kirjoittamisen lisäksi teki. 

Kiven jo varhain omaksuma "sosiaalipummin" rooli symboloituu pitkäaikaisessa leskirouva Charlotta Lönnqvistin hyväntahtoisessa huolenpidossa, jota Kivi hyödynsi pitkään ja perusteellisesti. Suhteen laatua Keskisarja hiukan pohdiskelee ja toteaa arvelut suhteen seksuaalisesta ulottuvuudesta olevan täysin vailla todisteita ja siksi epäuskottavia. Lönnqvistin keskeiseen rooliin nähden on yllättävää ja ehkä hiukan pettymyskin, ettei hänellä ole kirjassa oikein minkäänlaista ääntä. Charlotta Lönnqvist jää täydelliseksi arvoitukseksi kuten hänen motiivinsakin. Harmillista, tästä olisin halunnut itse tietää enemmän. Ehkä lähteitä ei kerta kaikkiaan ole. Kivellä itselläänkin on voinut olla aktiivinen rooli lähteiden kuten kirjeiden tuhoajana. Kiven saamia kirjeitä ei juuri tunneta.

Keskisarja kiinnittää lukijan huomiota siihen, että monet Kiven suojelijoista olivat ainakin epäilyksen tasolla homoseksuaaleja, virallisestihan kukaan ei kaapista voinut tulla. Kivi itse oli Keskisarjan todistuksen mukaan selkeästi heteroseksuaalinen, mutta ilmeisesti ujoutensa ja saamattomuutensa takia käytännössä oman käden ja satunnaisten ostettujen naisten palvelusten varassa. Edes orastavia lemmensuhteita ei näytä löytyneen. Keskisarja antaa ymmärtää, että Kivi kärsi tippurista ja ehkä kupasta, mutta jättää asian varsin vähälle huomiolle, ehkä jälleen lähteiden puuttumisen takia.

* * *

Aleksis Kiven postuumi maine ja suosio ovat niin suuria ja itsestään selvän tuntuisia, että kuvaukset harvoista menestyksen hetkistä Kiven elinaikana tuntuvat liittyvän johonkin ihan toiseen ihmiseen. Ei Kivi täysin vaille arvostusta eläessään jäänyt, mutta pientähän se kaikki siihen verrattuna, mitä sittemmin on tapahtunut ja oletettavasti tapahtuu jatkossakin. Kivi ei elinaikana juuri runoilijana mainetta niittänyt, mutta tänä päivänä monet hänen runoistaan ovat rakastettuja klassikoita Sydämeni laulusta Onnellisiin. On vaikea tietää, olisiko Kiven luovuus jatkunut, jos kiitos ja menestys olisivat ehtineet ja terveys ei olisi  luhistunut.

Keskisarja ei termiä itse käytä, mutta hänen kuvauksensa Kiven viinanhimosta täyttänee modernin alkoholismin tunnusmerkit. Toisaalta Keskisarja muistuttaa, että paloviinan tolkuton käyttö oli Kiven aikoina yleistä kaikissa yhteiskuntapiireissä, mutta sen seuraukset jäivät piiloon herrasväen paksun palttoon sisään kun taas köyhän ryysyistä se pilkotti kauas. Kun ajattelee Kiven ravitsemusta ja ruokailutapoja, tuskin toistuva raskas juopottelu hänen terveydelleen hyväksikään on ollut. Ei Kivi muutenkaan mikään varsinainen elämänsä hallitsija ollut, pikemminkin jotenkin moukan tuurilla haaverit pitkään välttänyt onnenpoika, ainakin lopulliseen sairastumiseensa asti.

Kovin vaikeata on nykyihmisen asettua lukemaan Aleksis Kiven kaunokirjallista ilmaisua 1860-lukulaisen näkökulmasta. Suomenkielistä romaanikirjallisuutta ei ollut, ei edes termiä "romaani". Kirjankustantamot olivat vasta tuloillaan, samoin suomenkielinen teatterilaitos. Jälkiviisaasti voikin todeta, että olosuhteisiin nähden Aleksis Kivi pärjäsi itse asiassa häkellyttävän hyvin. Sankarillista taistelijaa hänestä ei saa, mutta itsepäisesti hän kulki omaa kuoppaista ja vastoinkäymisten kirjomaa tietään. Pieni etujoukko myös ymmärsi Kiven omaperäisen lahjakkuuden ja yritti kustantaa hänen hoipertelevan elämänsä. Onnen hymyä ei riittänyt loppuun asti, mutta klassikko syntyi ja jäi eloon.