Tätä taistelua olen käynyt noin kolme vuosikymmentä. Tulokset ovat olleet niukkoja, mutta musiikin puolella sentään jonkinlaisia. Sen taistelun ansiosta kirjastojen hakujärjestelmissä on Hildegard von Bingen, ei "Hildegard Bingeniläinen" ja "Martti Luther" on säveltäjänä Martin Luther. Mutta kun puheeksi tulevat kuninkaat ja vastaavat, siirrymme jonnekin 1800-luvun fennomaanisen kansanvalistuksen aikakaudelle. En tunne tätä historiaa, mutta epäilen, että motiivina "suomentaa" siniveristen nimiä on ollut epäluottamus kansan sivistyneisyyttä ja kielitaitoa kohtaan.
Tapa käyttää nimeä "Maunu Ladonlukko" Ruotsin kuninkaasta, jonka nimi oli todellisuudessa Magnus Ladulås tai Magnus Birgersson (tai Magnus III) on minulle sekä puistattava että vastatoimia vaativa. Lista mielivaltaisesti "suomennetuista" nimistä on nimittäin järkyttävän pitkä. Englantilaisten Jack on tietenkin "Jaakko", eihän noin vaikeaa sanaa kukaan osaisi muuten lausua. Ranskalaisten Louis Dieudonné (aikaisemmin myös Louis le Grand), lempinimeltään Le Roi Soleil, on lähinnä Tanskan ja Saksan hallitsijasuvut mieleentuova "Ludvig XIV".
Joskus suomentajat ovat jääneet jotenkin puoliväliin. Franz Joseph (unkariksi Ferenc József) on "Frans Joosef I", ei jostain syystä "Ransu Jooseppi I" ja Richard I of England on "Rikhard I Leijonamieli", ei "Riku I". Ja tietenkin aika usein suomentaja on jäänyt kirjaimellisesti sanattomaksi, kun suomalaisen suuhun sopivaa nimeä ei kerta kaikkiaan ole löytänyt. Niinpä Diolectianus on "Diolectianus" ja Oliver Cromwell on "Oliver Cromwell".
* * *
Kiukkuni rakentuu kolmesta lähteestä. Ensimmäisenä on tietenkin yleinen ärtymys siitä, ettei asioista käytetä niiden oikeita nimiä eli käyttäydytään moukkamaisesti. Tämän moukkamaisuuden ytimessä on vieläpä ajatus siitä, että kaikki maailman monarkit pitää saada kansankielisinä kansaa lähellä. Ikään kuin ketään olisi koskaan suuremmin lämmittänyt se, että Harold Harefoot onkin "Harald I Jäniksenkäpälä". Ei se vitsi ole aikoinaan ollut, vaikka nyt huvittaa, vaan moukkamainen alamaisen kumarrus, josta ei 100 vuoden tasavallan aikana ole päästy eroon.
Toisaalta kysymys on yksinkertaisesti historian väärentämisestä. Koskaan ei ole ollut olemassa hallitsijaa nimeltä "Jaakko I" tai paavia nimeltä "Johannes Paavali II". "Mauno Ladonlukko" ei ollut suomalainen kuningas, kuten nimestä voisi päätellä. Miksi tällaista väärennettyä sylttyä syötetään suomalaisille vuosisadasta toiseen? Onko historiankirjojen etusivuilla varoitus, että kuninkaallisista käytetään keinotekoisia lempinimiä, että fennomaanit ja huonosti ääntävät olisivat onnellisia? Eipä ole näkynyt.
Kolmanneksi väärennettyjen suomennosten käyttäminen johtaa siihen, ettei historiaa muilla kielillä lukeva koskaan tiedä, kenestä kulloinkin puhutaan. Koko ajan täytyy olla Wikipediasta lunttaamassa, millä naurettavilla nimillä fennomaanikiihkoilijat aikanaan keksivät korvata sellaiset hienot nimet kuten Felipe, Louis, Henry ja Edward, jonka suomennos oli merkittävä edistysaskel fennomanian tiellä eli "Edvard". Merkittävä juuri siksi, että suomessa w ja v lausutaan täsmälleen samalla tavalla. Mutta saatiinpahan vähän kiusaa tehtyä.
* * *
Olen täysin tosissani, vaikka kirjoitan sarkastisen piikikkäästi. Jos olisin kansanedustaja, tekisin lakialoitteen, joka velvoittaa palauttamaan omankielisen nimen jokaiselle, jolta se on viekkaudella ja vääryydellä anastettu. Useimmat kaltoin kohdellut ovat monarkkeja ja kuolleita, mutta kysymys onkin periaatteesta. Jos tekijänoikeuslaki antaa OKM:lle oikeuden puolustaa klassikoja väärinkäytöksiltä, tässä on vähintään samanarvoinen vääryys korjaamatta.
Asiassa voidaan riittävän fiksua kansanedustajaa odoteltaessa toimia myös itse. Aloittaisin kirjastoista ja kustantamoista. Kansalliskirjasto voisi antaa mahtikäskyn, että käännökset korvataan alkuperäisillä nimillä ja viittauksin hoidetaan potilaat eli pysyvän kielivamman saaneet. Jatkossa kirjasto, jonka tietokannassa pyörii edelleen "Martti Luther", joutuisi mustalle listalle. Kustantajat voisivat puolestaan ilmoittaa kirjoittajille, että yhtään sellaista käsikirjoitusta ei enää hyväksytä, jonka nimikäytännöt perustuvat fennomaanisiin väärennöksiin. Kirjoittajille asia ei olisi nykypäivänä ongelma, koska Wikipedia on keksitty. Tosin Wikipediakin pitäisi ensin puhdistaa.
Mitäs siitä hyödyn, jos saan painostettua muun Suomen lopettamaan väärennettyjen nimien käyttämisen? Onko se todellakin joku ongelma? Jos sattuisin olemaan Ruotsin kuningas Carl XVI Gustaf, olisin tavattoman närkästynyt saadessani tietää, että entiset alamaiset puhuvat jostain "Kaarle Kustaasta", kas kun eivät "Kalle Kustista". Kysymys on pohjimmiltaan sivistyksestä, kohteliaisuudesta ja historiallisesta totuudesta. "Tukholma" on sekin moukkamainen ilmaisu, mutta kaupunki nyt ei vaan voi loukkaantua. Kyllä, tämä on ongelma ja se on ratkaistava. Mieluiten ennen kuolemaani. Kiitos.
Sveitsiläinen Rolf Dobelli julkaisi muutama vuosi sitten erinomaisen kattavan listauksen tavallisista ajatusvirheitä, joiden takia toimimme typerästi ja haitallisesti niin itsemme kuin muiden kannalta (Selkeän ajattelun taito, HS Kirjat 2012). Sitä seurasi Viisaan toiminnan taito (HS Kirjat 213) ja nyt, eräänlaisena yhteenvetona Paremman elämän taito : 52 reittiä onnellisuuteen (Atena 2018). Pidin ensimmäisestä kirjasta enemmän kuin tästä uusimmasta. Syy on selvä ainakin itselleni; ajatteluvirheet ovat objektiivisesti olemassa, mutta "onnellisuus", kukapa sen pystyy paketoimaan?
Dobellia ei voi yrityksen puutteesta syyttää. Liian pienikokoiseksi ja siksi ärsyttävän paksuksi tehty kirja käy läpi jälleen 52 onnellisuuden estettä. Estettä siksi, että Dobelli suosii asioiden pohtimista ei-toivotun näkökulmasta. Kirjoittajalla on kolme tukipylvästä, joista ensimmäinen, modernin psykologian tutkimustulokset, on pinnan alla, kun taas kaksi muuta, stoalaisuuden ja modernin ajan sijoitusgurujen viisauksia siteerataan tuon tuostakin. Äkkiseltään voi tuntua oudolta, että Dobelli suosittelee kuuntelemaan Warren Buffettia ja Charlie Mungeria, kahta menestynyttä sijoittajaa. He eivät kuitenkaan jakele sijoitusvinkkejä vaan yksinkertaista varovaisuutta ja pitkäjänteisyyttä.
Dobellin perusviesti onkin yksinkertainen: hyväksy tosiasiat, älä tavoittele mahdottomia, väistä ongelmat sen sijaan että yrittäisit ratkaista ne ja ennen muuta, älä kuvittele olevasi mitenkään erityinen. Dobelli korostaa stoalaisten perushyveitä johdonmukaisesti, mutta samalla ehkä hiukan jankuttavalla tavalla. 52:n "onnellisuusreitin" rakentaminen on sen takia vähän pakonomaista, vaikka useimmissa tapauksissa ohjeet ihan järkeviltä kuulostavatkin.
* * *
Dobellin ohjeiden tähtäin ei ole itse asiassa onnellisuuden tai paremman elämän määrittelyssä. Ne molemmat hän myös jättää määrittelemättä. Sen sijaan hän esittelee erilaisia kuoppia, joihin kuka tahansa voi pudota elämänpolkua kulkiessaan. Tässä mielessä Dobelli on kuin perinteinen elämän vaaroista varoittava mummo tai vaari, jonka viisaus perustuu itse koettuun ja havaittuun. Parempi elämä ei siis ole mitään täsmällistä, vaan enemmänkin huonon elämän välttämistä.
Useimpien Dobellin vinkkien kohdalla voi helposti nyökytellä mukana, juuri näinhän se on. Erityisen tervetulleita ovat monet modernin kiihkoilun oireiden asettaminen omaan arvoonsa; niistä ei ole mitään hyötyä, pikemminkin päin vastoin. Tietenkin Dobellin besserwissermäinen kirjoitustapa ärsyttää välillä ihan viestistä riippumatta, eiväthän asiat sentään ihan niin yksinkertaisia ole ja kolmeen pointtiin tyhjentyviä. Mutta kyllä monen ohjeen kohdalla toteaa aina olleensa samaa mieltä ja välillä joutuu myöntämään, että perhana, niinhän se tietysti on, vaikken ole tullut ajatelleeksi.
Ehkä kovimmalle ottaa Dobellin stoalainen maksiimi "älä yritä vaikuttaa asioihin, joihin et voi vaikuttaa". Ei hän suoraan suosittele yhteiskunnallista passiivisuutta, mutta kovin kaukana ei ole johtopäätös, että ihminen elää paremmin kun ei edes yritä muuttaa maailmaa paremmaksi vaan luottaa siihen, että se tapahtuu minkä on tapahduttava. Yhtäällä Dobelli toteaa, että yhteiskunta pysyy rauhallisena, kun ihmiset tavoittelevat henkilökohtaisen rikastumisen sateenkaarta eivätkä vaadi rikkauksien tasajakoa. Toisaalla hän kannustaa jättämään rikkaitten ihailemisen. Jotenkin ajatus jää kesken.
* * *
Dobellin siteeraama Sturgeonin laki ("kaikesta 90 % on roskaa") on kovin nihilistinen, ehkä suorastaan elitistinen ohje. Tuo laki on mielestäni totta vain siinä tapauksessa, ettei puhuta "roskasta" vaan yksilöä subjektiivisesti kiinnostavasta ja ei-kiinnostavasta. Sturgeonin laki olettaa jonkinlaisen objektiivisen roskamittarin olemassaolon. Kirjastonhoitaja tietää, miten heikolla perustalla se ajatus todellisuudessa on. Suurin osa asioista on ehkä tarpeetonta, hyödytöntä ja epäkiinnostavaa, mutta todellisuudessa yhden "roska" on toisen aarre. Tätä Dobelli ei näytä oivaltaneen.
Onkin tärkeää, että vaikka Dobellin lukeminen tuottaa helposti tunteen, että miksi en ole tullut tätä ennen ajatelleeksi, myös tämä tunne on eräänlainen ajatteluvirhe. Dobelli kuvailee hyviä huomioita, mutta ei hänelläkään ole viisasten kiveä hallussaan ja asioista voi perustellusti olla myös eri mieltä. On totta, että "oikeudenmukainen maailma" on harhaa, mutta sen hyväksyminen tyynesti on fatalismia, ei automaattisesti onnellisuutta lisäävä ratkaisu. Omaa ajattelua ei pidä Dobellin äärellä jättää naulakkoon.
Itseäni miellyttää Dobellin reitti 51, "Vaatimattomuuden ylistys" (Mitä vähemmän kuvittelet itsestäsi, sitä paremmin elät). Se muistuttaa maallisen maineen hetkellisyydestä ja yksilön vähäisestä yleisestä merkityksestä. Tulemme tänne sattumanvaraisesti, samoin poistumme. Jopa ihmisen historian mittapuulla yksilön aika on nopeasti ohi. Muistomme elää vain hetken, sitten unohdumme jokainen hautakiven mitoista riippumatta. Se mitä Dobelli ei sano, on silti myös totta. Ihmisen luoma taide ja oivallukset voivat olla paljon egoamme kestävämpiä, parhaassa tapauksessa ainakin ihmisen ikuisia.
Musiikkikirjoja ei yleensä kannata lukea siinä toivossa, että ymmärtäisi musiikkia aiempaa paremmin. Mutta parhaimmillaan ne voivat kertoa ihmisestä, joka haluaa musisoida, oli miten oli. Charles Mingusin omaelämäkerrallinen Beneath The Underdog (1971) on tällainen kirja ja se on lopultakin suomennettu. Olen lukenut sen alkukielisenä ja joutunut toteamaan, että todennäköisesti ymmärsin sen kielen takia korkeintaan kolmanneksen asioista, hyvä jo sitäkään. Jussi Niemi on nyt urakoinut kiitettävästi ja siirtänyt Mingusin villin kielen ja maailman suomenkielisen ulottuvilla.
Koiraakin kurjempi (Aviador 2018) ei ole kirja musiikista, ei oikeastaan edes jazzista. Mingus ei halunnut kertoa lukijoilleen juuri mitään musiikillisista ajatuksistaan, sävellyksistään, levytyksistään tai soittamisestaan. Sen sijaan hän halusi 20 vuoden hauduttelun jälkeen tarjota kapean, mutta riittävän ikkunen rasismin, rakkauden ja seksin nälän, ristiriitaisiin suuntiin kiskovan ihmisparan maailmaan. Koiraakin kurjempi on lähempänä kauno- kuin tietokirjallisuutta, vaikka sitä pidetäänkin omaelämäkerrallisena ja tunnettujen jazz-muusikoiden nimien määrä on mykistävä.
En tiedä, olenko koskaan lukenut vaikuttavampaa tekstiä siitä arjen rasismista, jonka armoilla jokainen ei-rikas ja ei-valkoinen joutui elämään sodanjälkeistä nousukautta elävässä Yhdysvalloissa. Mingus ei heristele sormeaan vaan kuvaa tyynesti sitä avointa halveksuntaa, jolla kurjinkin valkoiseksi tulkittu suhtautui - ja saattoi ilman seurauksia - suhtautua "värillisiin". Samalla Mingus kuvaa rehellisesti myös sitä rasismia, jota jotkut "täysmustat" kohdistivat Mingusin kaltaisiin sekarotuisiin. Myös naisten alistettu asema tulee esiin uudelleen ja uudelleen. Jos ei ollut varakas, valkoihoinen mies, ei ollut mitään.
* * *
Mingus ei puhu musiikista, mutta rakkaudesta ja seksistä sitäkin enemmän. Uudestaan ja uudestaan nuori Mingus kohtaa naisen, jonka kokee olevan "se oikea" ja lopullinen. Mutta mikään ei mene Mingusin unelmien mukaan, koskaan. Voimakas libido vie miestä ja se vie kirjan kuvauksen mukaan myös naisia. Kirjan suorasukaiset seksuaalisten toimintojen kuvaukset ovat varmasti olleet vaikeaa nieltävää Yhdysvalloissa, mutta kyllä ne edelleenkin kohottavat lukijan kulmia ennen muuta siksi, että ne tuntuvat kuin tarkoituksella tukevan myyttiä seksuaalisesti kyltymättömästä ja ylivertaisesta mustasta miehestä.
Seksiin liittyy kulttuurisesti kiinnostava parittajatoiminnan kuvaus. Mingus ei paljon selittele, mutta hänen kuvauksensa perusteella moni mustaihoinen sutenööri (pimp) ajautui ammattiinsa, koska valkoisten yhteiskunta rajoitti voimakkaasti töitä, joita mustaihoisten sallittiin tehdä. Analogia juutalaisille Euroopassa määrättyjen elinkeinorajoitusten vaikutuksesta on ilmeinen. Myös Mingus itse toimi sutenöörinä tavalla, jota on ulkopuolisen hiukan vaikea tajuta, sillä hän paritti omia rakastettujaan.
Mingus kärsi mitä ilmeisimmin maanis-depressiivisyydestä ja oli myös lavalla arvaamaton, joskus väkivaltainenkin. Kirjassaan Mingus esiintyykin eri rooleissa, joista yksi on neutraali tapahtumien seuraaja ja kuvaaja, toinen tunteittensa heittelemä rikkinäinen ihminen. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikka tietysti lisää fiktiivisyyden vaikutelmaa. Kirjassa on hyvin vähän tiettyyn aikaan sitovia vihjeitä ja tarinassa on pitkiä tyhjiä jaksoja, jotka lukija joutuu päätellen täyttämään. Suorastaan mielenosoituksellisen korostuneesti Mingus ei kerro mitään muusikon uransa huippuhetkistä. Jazzia täysin tuntematon ihminen voisi hyvin pitää kaikkea fiktiona.
* * *
Jussi Niemi on mielestäni onnistunut Mingusin moniulotteisen kielen kääntämisessä varsin hyvin. Mustien oma kieli erottuu sortumatta väkinäisiin ratkaisuihin. Joistakin voi tietenkin olla eri mieltä; minusta "hastler" olisi voinut olla ihan reilusti "hustler" tai sitten "häslääjä". Jostain syystä Niemi käyttää läpi kirjan sanaa "ablodi", kun sana suomeksi on "aplodi". Ratkaisu ei liity mustien kieleen vaan esiintyy normaalitekstissä. Jonkin verran on kirjaan muutenkin jäänyt kirjoitusvirheitä ja erityisesti takakansiteksti on aivan hutaisten tehty (löysin lyhyestä tekstistä 4-5 eritasoista virhettä). Jostain syystä kirjan alkuperäistä nimeä ei myöskään ole mainittu nimiösivun kääntöpuolella, kuten hyvään tapaan kuuluu.
Mingus oli poikkeusyksilö, monilahjakas ja hankala. Vaikka hänet kuvataan aina kontrabasson kanssa, harva lienee sen osuuksia hänen levytyksistään keskittyneesti kuunnellut, mutta sävellykset tunnetaan ja niitä arvostetaan. Mielestäni Mingus oli myös poikkeuksellisen lahjakas kirjoittajana. Koiraakin kurjempi on niin hyvin kirjoitettu, että sitä voisi epäillä ammattikirjailijan tuotokseksi. En tiedä, mikä osuus kustannustoimittajalla on asiassa ollut, mutta lopputulosta lukee mielellään siinä missä kuuntelee Mingusin sävellyksiä. Vinkkinä sille, jota kiinnostaa Mingus myös pianistina, voi mainita albumin Mingus Plays Piano vuodelta 1963. Siinä eivät muut muusikot ole häiritsemässä.
Mingusin kirja on ylistys Yhdysvaltain värillisen väestönosan luovuudelle, seksuaalisuudelle ja selviämiselle julman ja kaikkialle yltäneen rasismin oloissa. Ymmärrettävästi Mingus ei valkoisten touhuista paljon myönteistä löydä tai jos löysi, ei siitä kerro. Ratkaisu on reilu, niin suoraan Mingus kirjoittaa myös omiensa raadollisista puolista, mikään hymistelijä hän ei todellakaan ollut. Mingusin tuskaiset pohdiskelut rakkauden katoavaisuudesta eivät ehkä ole ainutlaatuisia, mutta kokonaisuutena Koiraakin kurjempi kyllä on ainutlaatuinen.
Hugo Simberg on erikoinen tapaus. Nekin, joita hänen taiteensa ei suoranaisesti viehätä tai kosketa, tietävät kyllä Kuoleman puutarhan ja Haavoittuneen enkelin. Helena Ruuskan tuore elämäkerta Hugo Simberg : Pirut ja enkelit (WSOY 2018) on kuitenkin kirjoitettu lähinnä uskossa jo oleville, ei näin muhkeankokoiseen kirjaan hevin tartu. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä tuotannon analyysi, vaan jotain näiden yhdistelmää. Varsinaista uutta tutkimusta Ruuska ei ilmeisesti ole tehnyt, vaan kirja on enemmänkin tuore synteesi siitä tiedosta, joka dokumenttien valossa on suhteellisen luotettavasti käytettävissä. Valtaosa Simbergistä julkaistusta sinänsä aika laajasta materiaalista keskittyy hänen taiteellisiin töihinsä, mutta en itse pysty arvioimaan Ruuskan julkaisun merkitystä suhteessa niihin kirjoihin, joita 1980-luvulta lähtien on Simbergistä tehty. Ruuska itse katsoo olevansa Sakari Saarikiven 1951 julkaiseman elämäkerran perinteen jatkaja, mutta esimerkiksi Marjatta Levannon monia Simberg-monografioita hän ei erityisemmin suhteuta omaan kirjaansa.
Piruja ja enkeleitä on rakenteeltaan melko perinteinen, sovinnainen. Ruuska etenee kronologisesti, kuvaa Simbergin elämän linjaa sekä meko intiimisti että säikeenä suomalaisen kuvataiteen historiassa. Jos ei ole Simbergin elämän mosaiikin palasiin tarkemmin tutustunut, kuten en itsekään ole ollut, Ruuska tarjoaa epäilemättä kattavan yleiskuvan. Tuo kuva on varsin neutraali, kirjoittaja tuntuu koko ajan haluavan vetäytyä tilanteista, joissa pitäisi ottaa kantaa dokumenttien valossa epävarmoihin tapahtumiin. Ruuska mieluummin muotoilee ilmaan jääviä kysymyksiä kuin kertoo, mitä mieltä itse on. Asennetta kuvastaa hyvin se, että vaikka Simberg mitä ilmeisimmin sai syfilis-tartunnan jo nuorena ja sen takia myös menehtyi varsin nuorena, Ruuska jättää asian ilmaan, koska kiistattomia dokumentteja ei ole löytynyt (kirjoittaja kyllä muistuttaa läheisten aktiivisesta kirjeiden tuhoamisesta).
Toisaalta Ruuska spekuloi mielestäni aika turhaan Simbergin seksuaalisella suuntautumisella lähinnä vain siksi, että hän oli Magnus Enckellin hyvä ystävä. Kirja on kuitenkin täynnä kuvausta naisiin uudestaan ja uudestaan ihastuvasta ja aina vaan rukkaset saavasta Amorin hylkäämästä Hugo-parasta, enkä itse löydä kirjasta mitään tukea ajatukselle, että Simberg olisi ollut miehistä tai edes myös miehistä kiinnostunut seksuaalisessa mielessä. On varmaan perusteltua nähdä monissa Simbergin töissä tukahdutetun tai ainakin ongelmalliseksi koetun seksuaalisuuden merkkejä, mutta mitään erotiikkaan saati homoerotiikkaan vivahtavaakaan en itse Simbergin taiteesta löydä.
* * *
Pirut ja enkelit luo Simbergistä monipuolisen ja elävän kuvan sekä ihmisenä että taiteilijana, osana kuohuvaa vuosituhannen vaihdetta ja suomenruotsalaisen yläluokan elämäntapaa. Simberg ei edustanut koskaan sitä vaurainta yläluokkaa, johon ajatus helposti lipsahtaa, mutta kontrasti tavallisen suomalaisen "palvelijaluokan" ja Simbergin välillä on silti valtava. Simbergin suvun yhteenkuuluvuutta ja sisäisiä jännitteitä Ruuska kuvaa mielestäni onnistuneesti, samoin sitä monipuolista työnkuvaa, joka oli Hugo Simbergin lailla menestyneenkin taiteilijan arkea. Oli esimerkiksi kiintoisaa lukea siitä innosta, jolla taiteilija osallistui julisteiden, ex libristen, lavasteiden ja muitten tilapäistöiden tekemiseen. Simberg ei ollut ilmeisesti koskaan koppava Taiteilija vaan aina utelias etsijä ja kokeilija.
En itse ollut täysin tyytyväinen siihen tapaan, jolla Ruuska käsittelee Simbergin tunnettujen maalausten vaiheita. Minkään kohdalla ei varsinaisesti pysähdytä, vaan kuin taidemuseon oppaan kiirehtiessä eteenpäin joudutaan jättämään taakse juuri se, mikä kuitenkin loppujen lopuksi meitä Simbergissä kiinnostaa hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtia enemmän. Ruuska kyllä tarjoilee pikaisia analyysejä ja kertoo siitä, miten taiteilija itse on on jättänyt vihjeitä teosten ymmärtämistä helpottamaan. Taiteentutkijoiden usein aivan vastakkaisia tulkintojakin Ruuska esittelee, mutta enimmäkseen ulkopuolisena, itse vältellen tiukan kannan ottamista. Osittain tyytymättömyyden tunne kumpuaa siitä, että taitollisista syistä kuvat taideteoksista ja taustateksti eivät aina kohtaa. Vielä ikävämpää tietysti on se, että monista käsitellyistä töistä ei ole kuvaa ollenkaan. Sitä pettymyksen tunnetta on vaikea kiistää.
Ruuska kirjoittaa sujuvasti, vaikka samalla myös kaikkea dramatiikkaa tiukasti varoen. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia elämäkerrassa, koska lukija ei ole välttämättä virittynyt haltioitumaan kirjoittajan tahdissa. Lievää tasapaksuuden vaikutelmaa kirjassa silti on, eikä sitä kokonaan poista sinänsä runsas kuvitus. Ruuska käyttää runsaasti henkilöhistoriallisissa yhteyksissä harrastettua preeses-kerrontaa. Minua ratkaisu häiritsi, koska en kyennyt löytämään selkeää logiikkaa preesensiin siirtymisissä ja menneeseen aikaan paluussa. Tuli tunne, että kirjoittaja aina välillä muistaa tämän tehokeinon ja sitten taas unohtaa. Minusta sitä olisi voinut käyttää huomattavan säästeliäästi.
Kirjassa on hyvä henkilöhakemisto, mistä nykyään joutuu antamaan erikseen kehut. Kirja on hyvin oikoluettu, ellei sitten äidinkielenopettajan teksti ole valmiiksi ollut virheetöntä. Minua ärsyttävää tyyliä "Tanssi sillalla -akvarelli" esiintyy aika paljon, mutta Ruuska osaa käyttää myös luontevampaa muotoa "akvarelli Kalastajakylä Pitkäpaadessa". Taittajan ratkaisu käyttää tummanoranssia väriä otsikoissa ja kuvateksteissä on ehkä tyylikäs, mutta samalla vähänkin huonosilmäisemmälle ikävä ratkaisu. Jos joku pystyy lukemaan kolofonisivun tummanoranssille pohjalle painettua pientä mustaa tekstiä, onnittelen. Kirjan runsas itse taideteoksista riippumaton kuvitus ansaitsee kiitoksen, se valaisee myös Simbergin valokuvausharrastusta hienosti.
* * *
Tällaiset lyhyen elämän kuvaukset muistuttavat siitä, miten nopeaa myös taiteen kaltaisen ilmiön muutokset voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Hugo Simbergin oma tuotanto ei välttämättä kerro ei-asiantuntijalle mitään mistään suuntauksista, mutta näin tiivistettynä ajan kiito on hengästyttävää. Jos Simberg olisi elänyt edes keskimääräisen elinajanodotuksen mukaisesti, olisiko hänestä löytynyt myös ekspressionistinen puoli, kubisti tai jotain vastaavaa? Maallikon on riittävän vaikea yhdistää joku taulun Faster kaltainen "ajaton" muotokuva Simbergin groteskeihin piruihin tai luistimilla pakoon kiitävään kuolemaan. Simberg kykeni tekemään sitä mitä hän halusi tehdä, mutta mitä hän ehkä olisi pidempään eläessään halunnut, sitä emme koskaan saa tietää.
Tämä elämäkerta kuvaa kiintoisalla tavalla sitä läpimurron vaikeutta, jonka jokainen uusi yrittäjä kohtaa. Me tarinan jo tuntevat voimme naureskella pilkallisesti kriitikoille, jotka eivät ymmärtäneet Simbergin varhaisten töiden arvoa, mutta tuskin olisimme toimineet itse toisin. Simbergin mieli oli erilainen ja se tuotti näkyjä, joiden tulkinnasta emme vieläkään voi olla varmoja. Itseäni on askarruttanut Pariisissa 1896 maalatun taulun Tonttukuningas nukkuu kompositio ja monet yksityiskohdat, kuten tonttujoukon jääminen jonkinlaisen mäenrinteen taakse kuvan oikeassa laidassa. Rotan kaltainen eläin ei ole päänalunen (kuten Ruuska näkee), vaan se pikemminkin suojelee ja lämmittää paljastettua päätä. Onko liinalla peitetty esine todellakin potta ja odotammeko tonttujoukon kanssa kuninkaan heräävän ja käyttävän sitä siinä kaikkien edessä? Miksi tontut näyttävän pysyttelevän jonkinlaisen aitauksen takana, vaikka se ei todellisuudessa estä mitään? Emme tiedä, emme koskaan tule tietämään.
Aivoissani ollut mielikuva Hugo Simbergistä muuttui tämän elämäkerran lukemisen takia. En niinkään tarkoita minulle uusia faktoja, niitä yksittäisiä mosaiikin paloja, vaan enemmänkin sitä ristiriitaa, jonka taiteilijan optimismi ja samanaikainen epävarmuus synnyttivät. Hugo Simbergillä oli vahvat tukiverkot, eikä hän missään vaiheessa romahtanut säädystään katuojaan, vaikka ymmärrys omaperäisen taiteilijan työtä kohtaan syntyi vasta pikkuhiljaa. Olisiko meillä tuntemaamme Hugo Simbergiä ollenkaan, jos hän olisi tavannut Anni Bremerinsä 10-15 vuotta aikaisemmin? Olisiko meillä piruja, luurankoja ja symbolistisia arvoituksia, jos Simberg olisi löytänyt elämänsä rakkauden heti eikä viime hetkellä?
Ylivertaisen Levantin lahja Yhdysvaltain raadollisille pörssimeklarimarkkinoille, Nassim Nicholas Taleb, jatkaa Incerto-sarjaansa kirjalla Oma nahka pelissä : Arkielämän piilotetut eläsymmetriat (Terra Cognita 2018), jonka Kimmo Pietiläinen on kiitettävän rivakasti suomentanut (joskin taas kerran yksikin ulkopuolinen oikoluku olisi tehnyt ihmeitä aivan tarpeettomille pikkuvirheille). Taleb on hankala tapaus jokaiselle, joka hänen kirjojensa äärellä vaivautuu viipymään. Kirjoitustyyli muistuttaa sitä käveleskelyä, jota Taleb tunnustaa rakastavansa, eikä sanavalikoiman osittainen omavaraisuus madalla kynnystä sille, joka vasta aloittaa.
Luulin aiempien kirjojen valossa, ettei mikään voi ylittää Nassim Nicholas Talebin besservisserismiä ja kykyä halveksia piikikkäästi ja henkilökohtaisia antipatioita kätkemättä jokseenkin kaikkia muita ajattelijoita, tutkijoita, tiedeihmisiä, journalisteja, opettajia jne. Luulin väärin. Taleb itse on nyt onnistunut mahdottomaksi luulemassani. Niitten henkilöitten luettelo, joita Taleb avoimesti arvostaa eikä yhtään hauku, on lyhyt kuin koiran ostoslista. On vaikea tietää, johtuuko tämän kirjan tauoton piikittely Yhdysvaltain tietokirjamarkkinoiden vaatimuksista vai onko Taleb vaan saanut niin paljon skeidaa niskaansa, että vastaa samalla mitalla heti kun pystyy. Ajoittain tämä taistelu kyllä vie kohtuuttomasti huomiota niistä asioista, joista Taleb haluaa meidän vakuuttuvan.
Oma nahka pelissä on eräissä muissakin suhteissa epämukava kirja kuin vain polveilevassa tyylissään ja talebilaisen, erittäin huonosti "kätketyn" älyllisen ylimielisyyden hiostavan tunnelman takia. Taleb on ilmeisesti ottanut tässä välillä yhteen Dawkinsin ja muiden ns. "taistelevien ateistien" kanssa ja rummuttaa nyt omaa "kreikkalaisortodoksista" uskoaan ja ateismin halveksuntaansa niin pontevasti, että välillä alkaa ihan oikeasti miettiä, voiko Taleb olla tosissaan vai eikö hän oikeasti tiedä, että on olemassa myös ihmisiö, joille uskonto on merkityksetöntä. No, ainakin hän ottaa uskonnot hyvin vakavasti, minun mielestäni keskimääräistä selvästi köykäisemmin perustein. Mutta olkoon, se ei ole tämän kirjan pääasia.
* * *
Vaikka kirjan nimi lienee harkitusti näin raflaava (alun perin Skin in the game), se vastaa varsin hyvin kirjan käsittelemää, sinänsä aika sekalaista joukkoa asioita, joita yhdistää kysymys reiluudesta, riskistä ja vastuusta. Talebin perusviesti on suunnilleen se, ettei voi olla olemassa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ilman henkilökohtaista riskinottoa ja että pelaaminen ilman henkilökohtaista riskiä johtaa aina epäoikeudenmukaisuuksiin, katastrofeihin ja viime kädessä tuhoon. Taleb on mielenkiintoisella tavalla pelkistänyt ajattelunsa ytimen siten, että rationaalista on se, joka pitää hengissä ja mukana olemassaolossa. Ajatus on niin kaukana perinteisistä etiikan periaatteista, ettei ole yllättävää lukea, etteivät eettiset säännöt ole Talebille universaaleja.
Talebin aiemmissa kirjoissa hänen jyrkkää anti-intellektuaalisuuttaan ovat saaneet symboloida baseball-filosofi Yogi Berra ja amerikanitalialaisten käytäntöjen asiantuntija Lihava Tony. Nyt kierrokset kovenevat ja vaikka Tony säilyttää edelleen totuudenlaukojan roolinsa, Berra on korvautunut Isoäidillä, joka tietää kaiken paremmin kuin kuka tahansa IMI (intellektuelli mutta idiootti). Kirjan keskeinen käsite on myös "paskanjauhanta" (oletettavasti alkuteoksessa "bullshit"), joka symboloi erityisesti yliopistomaailman, mutta yleisemminkin sekä IMIen että muidenkin ei-tekijöiden halveksittavaa asennetta. Eli kuten Tony toteaa, "Puhe on aina halpaa". Taleb ei todellakaan piilottele näkemystään, jonka mukaan vain asioiden tekijöillä on jotain arvoa. Pelkästään puhuva on parhaimmillaankin korkeintaan harmiton.
Talebin nihilistinen suhtautuminen ihmisten epätäydellisyyteen voi olla lukijalle rasite, mutta kannattaa katsoa sen läpi eli unohtaa kirjoittajan häijyilyjen verbaalinen taso ja miettiä väitteitä, joita hän esittää. Sillä kuten ennenkin, kyllä Talebilla on paljon miettimään pakottavaa sanottavaa. Ja mikä tärkeintä, sen törkeyksiä kanssaeläjiensä päälle syytävän kirjoittajan sydän sykkii kuitenkin pohjimmiltaan sille, että maailma kohtelisi kaikkia reilusti, myös yliopistomaailman ihmisiä, vaikka sitä Taleb ei suostu myöntämään. Lyhyesti sanottuna Oma nahka pelissä tavoittelee yhteistä hyvää ja vastustaa epäreilua "epäsymmetriaa" eli riskien ja palkintojen jakaantumista epäreilusti. Kun kirjoittaja on itse toiminut pörssimeklarina, lukijan täytyy vaan uskoa, että hän on tekemisen asiantuntija.
* * *
Tällaisen lyhyen blogin puitteissa Talebin kirjojen asioita on mahdoton esitellä saati arvioida, eikä ainakaan minun ymmärrykseni kaikkien ideoitten arviointiin edes kykene (esimerkiksi ergodisuus jäi edelleen aika hämäräksi). Noukin silti muutaman itseäni erityisesti kiehtoneen idean, joista ensimmäinen on via negativa (ilmiön pohdiskelu sen pohjalta, mitä se ei ole) ja sitä heijasteleva hopeinen sääntö (älä tee muille sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle). Kylpyammeeseen voi hukkua, mutta via negativan kautta ajatellen kylpyamme ei pyri tappamaan sinua, toisin kuin esimerkiksi ebola-virus, jonka aiheuttamia kuolemia on tilastollisesti ja todennäköisyydellä laskien paljon vähemmän. Siksi näitä kuolinsyitä ei ole järkevää vertailla.
Hopeinen sääntö estää muita - esimerkiksi puolueita, uskontoja, huijareita, pankkiireja jne - määrittämästä arvojasi, kun sitä joutuu ihan itse määrittämään, mitä pitää moraalittomana tai muuten sietämättömänä. Otat riskin, mutta samalla myös ohjat ja vastuun siitä, minkä puolesta toimit. Minusta tämä on houkutteleva ajatus, kuten myös Talebin lanseeraama "Lindyn vaikutus", joka vakuuttaa, että antihaurautensa jo osoittanut asia (minkä tahansa lajin klassikko, ammattiylpeydellä tehty talo, kirjasto) on todennäköisesti myös jatkossa elossa, vaikka tuoreet jumalat, jotka oikeasti ovat hauraita eli eivät joustavia, tulevat katoamaan tähdenlentonsa jälkeen. Tämä oli yksinkertaistus, mutta niitä Talebkin rakastaa.
Päätän esittelyni Talebin käsitteeseen "älyllinen monokulttuuri", joka ei ole kirjassa pääosassa, mutta jatkuvan haukunnan kohteena. Lainaan, koska vain siten tavoitan kirjoittajan myrkyllisyyden koko voimallaan: "Journalistit, yliopistoväki ja muut orjat, joilla ei ole oma nahka pelissä tietyssä asiassa, suppenevat kohti omahyväisyyttä, jota voidaan manipuloida ja joka usein vastustaa kokeellisia havaintoja. Syynä on se, että poikkeavia rangaistaan usein esimerkiksi leimaamalla 'putinistiksi', 'vauvansurmaajaksi' tai 'rasistiksi'." (s. 270) Oma nahka on uskallettava laittaa peliin, mutta riski täytyy arvioida niin, ettei siihen sisälly tuhoutumisen uhkaa. Helppoa? Ei todellakaan, vaikka sen Taleb jättää sanomatta.
