Jos oma nahka ei ole pelissä...

Ylivertaisen Levantin lahja Yhdysvaltain raadollisille pörssimeklarimarkkinoille, Nassim Nicholas Taleb, jatkaa Incerto-sarjaansa kirjalla Oma nahka pelissä : Arkielämän piilotetut eläsymmetriat (Terra Cognita 2018), jonka Kimmo Pietiläinen on kiitettävän rivakasti suomentanut (joskin taas kerran yksikin ulkopuolinen oikoluku olisi tehnyt ihmeitä aivan tarpeettomille pikkuvirheille). Taleb on hankala tapaus jokaiselle, joka hänen kirjojensa äärellä vaivautuu viipymään. Kirjoitustyyli muistuttaa sitä käveleskelyä, jota Taleb tunnustaa rakastavansa, eikä sanavalikoiman osittainen omavaraisuus madalla kynnystä sille, joka vasta aloittaa.

Luulin aiempien kirjojen valossa, ettei mikään voi ylittää Nassim Nicholas Talebin besservisserismiä ja kykyä halveksia piikikkäästi ja henkilökohtaisia antipatioita kätkemättä jokseenkin kaikkia muita ajattelijoita, tutkijoita, tiedeihmisiä, journalisteja, opettajia jne. Luulin väärin. Taleb itse on nyt onnistunut mahdottomaksi luulemassani. Niitten henkilöitten luettelo, joita Taleb avoimesti arvostaa eikä yhtään hauku, on lyhyt kuin koiran ostoslista. On vaikea tietää, johtuuko tämän kirjan tauoton piikittely Yhdysvaltain tietokirjamarkkinoiden vaatimuksista vai onko Taleb vaan saanut niin paljon skeidaa niskaansa, että vastaa samalla mitalla heti kun pystyy. Ajoittain tämä taistelu kyllä vie kohtuuttomasti huomiota niistä asioista, joista Taleb haluaa meidän vakuuttuvan.

Oma nahka pelissä on eräissä muissakin suhteissa epämukava kirja kuin vain polveilevassa tyylissään ja talebilaisen, erittäin huonosti "kätketyn" älyllisen ylimielisyyden hiostavan tunnelman takia. Taleb on ilmeisesti ottanut tässä välillä yhteen Dawkinsin ja muiden ns. "taistelevien ateistien" kanssa ja rummuttaa nyt omaa "kreikkalaisortodoksista" uskoaan ja ateismin halveksuntaansa niin pontevasti, että välillä alkaa ihan oikeasti miettiä, voiko Taleb olla tosissaan vai eikö hän oikeasti tiedä, että on olemassa myös ihmisiö, joille uskonto on merkityksetöntä. No, ainakin hän ottaa uskonnot hyvin vakavasti, minun mielestäni keskimääräistä selvästi köykäisemmin perustein. Mutta olkoon, se ei ole tämän kirjan pääasia.

* * *

Vaikka kirjan nimi lienee harkitusti näin raflaava (alun perin Skin in the game), se vastaa varsin hyvin kirjan käsittelemää, sinänsä aika sekalaista joukkoa asioita, joita yhdistää kysymys reiluudesta, riskistä ja vastuusta. Talebin perusviesti on suunnilleen se, ettei voi olla olemassa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ilman henkilökohtaista riskinottoa ja että pelaaminen ilman henkilökohtaista riskiä johtaa aina epäoikeudenmukaisuuksiin, katastrofeihin ja viime kädessä tuhoon. Taleb on mielenkiintoisella tavalla pelkistänyt ajattelunsa ytimen siten, että rationaalista on se, joka pitää hengissä ja mukana olemassaolossa. Ajatus on niin kaukana perinteisistä etiikan periaatteista, ettei ole yllättävää lukea, etteivät eettiset säännöt ole Talebille universaaleja.

Talebin aiemmissa kirjoissa hänen jyrkkää anti-intellektuaalisuuttaan ovat saaneet symboloida baseball-filosofi Yogi Berra ja amerikanitalialaisten käytäntöjen asiantuntija Lihava Tony. Nyt kierrokset kovenevat ja vaikka Tony säilyttää edelleen totuudenlaukojan roolinsa, Berra on korvautunut Isoäidillä, joka tietää kaiken paremmin kuin kuka tahansa IMI (intellektuelli mutta idiootti). Kirjan keskeinen käsite on myös "paskanjauhanta" (oletettavasti alkuteoksessa "bullshit"), joka symboloi erityisesti yliopistomaailman, mutta yleisemminkin sekä IMIen että muidenkin ei-tekijöiden halveksittavaa asennetta. Eli kuten Tony toteaa, "Puhe on aina halpaa". Taleb ei todellakaan piilottele näkemystään, jonka mukaan vain asioiden tekijöillä on jotain arvoa. Pelkästään puhuva on parhaimmillaankin korkeintaan harmiton.

Talebin nihilistinen suhtautuminen ihmisten epätäydellisyyteen voi olla lukijalle rasite, mutta kannattaa katsoa sen läpi eli unohtaa kirjoittajan häijyilyjen verbaalinen taso ja miettiä väitteitä, joita hän esittää. Sillä kuten ennenkin, kyllä Talebilla on paljon miettimään pakottavaa sanottavaa. Ja mikä tärkeintä, sen törkeyksiä kanssaeläjiensä päälle syytävän kirjoittajan sydän sykkii kuitenkin pohjimmiltaan sille, että maailma kohtelisi kaikkia reilusti, myös yliopistomaailman ihmisiä, vaikka sitä Taleb ei suostu myöntämään. Lyhyesti sanottuna Oma nahka pelissä tavoittelee yhteistä hyvää ja vastustaa epäreilua "epäsymmetriaa" eli riskien ja palkintojen jakaantumista epäreilusti. Kun kirjoittaja on itse toiminut pörssimeklarina, lukijan täytyy vaan uskoa, että hän on tekemisen asiantuntija.

* * *

Tällaisen lyhyen blogin puitteissa Talebin kirjojen asioita on mahdoton esitellä saati arvioida, eikä ainakaan minun ymmärrykseni kaikkien ideoitten arviointiin edes kykene (esimerkiksi ergodisuus jäi edelleen aika hämäräksi). Noukin silti muutaman itseäni erityisesti kiehtoneen idean, joista ensimmäinen on via negativa (ilmiön pohdiskelu sen pohjalta, mitä se ei ole) ja sitä heijasteleva hopeinen sääntö (älä tee muille sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle). Kylpyammeeseen voi hukkua, mutta via negativan kautta ajatellen kylpyamme ei pyri tappamaan sinua, toisin kuin esimerkiksi ebola-virus, jonka aiheuttamia kuolemia on tilastollisesti ja todennäköisyydellä laskien paljon vähemmän. Siksi näitä kuolinsyitä ei ole järkevää vertailla.

Hopeinen sääntö estää muita - esimerkiksi puolueita, uskontoja, huijareita, pankkiireja jne - määrittämästä arvojasi, kun sitä joutuu ihan itse määrittämään, mitä pitää moraalittomana tai muuten sietämättömänä. Otat riskin, mutta samalla myös ohjat ja vastuun siitä, minkä puolesta toimit. Minusta tämä on houkutteleva ajatus, kuten myös Talebin lanseeraama "Lindyn vaikutus", joka vakuuttaa, että antihaurautensa jo osoittanut asia (minkä tahansa lajin klassikko, ammattiylpeydellä tehty talo, kirjasto) on todennäköisesti myös jatkossa elossa, vaikka tuoreet jumalat, jotka oikeasti ovat hauraita eli eivät joustavia, tulevat katoamaan tähdenlentonsa jälkeen. Tämä oli yksinkertaistus, mutta niitä Talebkin rakastaa.

Päätän esittelyni Talebin käsitteeseen "älyllinen monokulttuuri", joka ei ole kirjassa pääosassa, mutta jatkuvan haukunnan kohteena. Lainaan, koska vain siten tavoitan kirjoittajan myrkyllisyyden koko voimallaan: "Journalistit, yliopistoväki ja muut orjat, joilla ei ole oma nahka pelissä tietyssä asiassa, suppenevat kohti omahyväisyyttä, jota voidaan manipuloida ja joka usein vastustaa kokeellisia havaintoja. Syynä on se, että poikkeavia rangaistaan usein esimerkiksi leimaamalla 'putinistiksi', 'vauvansurmaajaksi' tai 'rasistiksi'." (s. 270) Oma nahka on uskallettava laittaa peliin, mutta riski täytyy arvioida niin, ettei siihen sisälly tuhoutumisen uhkaa. Helppoa? Ei todellakaan, vaikka sen Taleb jättää sanomatta.