Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 30. tammikuuta 2020

Ellos Sápmi!

Seuraavan tekstin innoittajana tai laukaisijana on toiminut Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittama Vastatuuleen : Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (S&S 2019). Tarkoitukseni ei ole arvioida tai esitellä kirjaa sinänsä, koska en katso pystyväni sanomaan teoksen laaja-alaisesta sisällöstä mitään fiksua tai hyödyllistä. Tyydyn siis suosittelemaan sitä lämpimästi jokaiselle suomalaiselle, joka kuvittelee, että valtiomme suhtautuu etnisiin vähemmistöihin tasapuolisesti, reilusti ja oikeudenmukaisesti. Saamelaisten kokema kolonialismi ei ole ollut yhtä raakaa kuin belgialaisten toiminta Kongossa tai orjakauppiaiden ympäri maailmaan. Siitä huolimatta perusasenne on ollut sama: saamelaiset eivät ole olleet yhdenvertaisia kansalaisia.

Henkilökohtainen suhteeni Saamenmaahan, saamelaisiin ja saamelaisuuteen ei ole läheinen. Saamelaisten kulttuuri ei ole saanut minua valtaansa, enkä pysty eläytymään pohjoissaamelaisen joikaamisen maailmaan, vaikka musiikkikirjastonhoitajana olen siihenkin jonkin verran tutustunut. Saamen kielet, joita on edelleen elossa yhdeksän eikä yksi, tuntuvat yhtä vaikeilta kuin islanti. Paimentolainen elämäntapa tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Minussa ei ole mitään saamelaista, olen vain äärimmäisen myötätuntoinen enkä yritä teeskennellä muuta.

Mutta saamelaisten kohtalo alistettuna ihmisten ryhmänä kiinnostaa minua suuresti ja tarjoaa hyvän tilaisuuden katsoa sekä henkilökohtaiseen että suomalaiseen peiliin. Olen tiennyt saamelaisten tylystä kohtelusta vaikka kuinka pitkään. Se ei ole uutinen millään muulla tavalla kuin siinä, ettei huono kohtelu ole vieläkään ohi. Vastatuuleen pakotti miettimään, millä voimalla Suomen valtio ja me ei-saamelaiset perustelemme sen, että saamelaisia on kohdeltu ja osittain edelleen kohdellaan toisen luokan kansalaisina ja ihmisinä.

* * *

Tuore uutinen Ruotsista kertoo sikäläisen korkeimman oikeuden päättäneen, että Girjásin saamelaisyhteisöllä on yksinoikeus myydä alueelle metsästys- ja kalastuslupia. Uutinen ei äkkiseltään tunnu merkittävältä, mutta sitä se voi silti olla, myös Suomen saamelaisille. Kysymys on nimittäin siitä, onko valtioitten toteuttamalla saamelaisten maanomistuksen ja -käyttöoikeuksien nollaamisella oikeudellisiakaan perusteita, moraalisista puhumattakaan. Kun valtio "katsoi" saamelaisten alueet valtion omistuksiin kuuluviksi, saamelaisten ikimuistoisia oikeuksia ei muodollisesti lakkautettu, mutta ne jäivät kuolleeksi kirjaimeksi. Nyt on mahdollista, että Ruotsin ratkaisu muuttaa tilanteen myös Suomessa.

Oikeus maahan ja vesiin on saamelaisten elämäntavassa keskeinen elementti, mutta ei ainoa. Ehkä paljon traumaattisempi ja vaikutuksiltaan musertavampi on ollut pyrkimys saada saamelaiset puhumaan suomea vaikka pakolla. Tätä aihepiiriä on käsitelty tehokkaasti elokuvissa (mm. Saami blood 2016), mutta todennäköisesti hyvin harva suomalainen ymmärtää, että saamelaisten oikeus omaan kieleen on tullut todeksi vasta 2000-luvulla. Suomen alueella puhutaan kolmea eri saamelaista kieltä. Pohjoissaame on elinvoimainen, inarin- ja kolttasaame muutaman sadan ihmisen varassa. Saamelaisilla on yhteinen identiteetti, mutta kielet ovat erilaisia eivätkä kaikki saamelaiset ymmärrä toistensa puhetta. 

Suuri kiistelyn aihe on kysymys saamelaisten itsehallinnosta. Se jakaa jossain määrin myös saamelaisten omiakin rivejä, koska vain osa saamelaisista jatkaa perinteistä elämäntapaa porotalouden piirissä. On myös sellaisia saamelaisiksi itsensä mieltäviä, jotka eivät ole saaneet muitten saamelaisten hyväksyntää. Se on kipeä paikka. Valtaosa saamelaisista haluaisi kuitenkin oman maakunnan, Saamenmaan, joka käsittäisi Suomen kolme pohjoisinta kuntaa (Enontekiö, Inari ja Utsjoki). On vaikea suhtautua ymmärryksellä byrokraatteihin, joiden mielestä asia on monimutkainen.

* * *

Kuten aina kolonialistisissa suhteissa, keskeistä on valta päättää alueen ja sen raaka-aineiden käytöstä. Saamelaisten mielestä ei ole oikein, että kaivoslaki sallii ulkomaisen yhtiön tehdä valtaus saamelaisten poronhoitoalueella. Saamelaisten mielestä ei ole ollenkaan OK, että Helsingissä suunnitellaan innolla koko Saamenmaan halkaisevaa Jäämeren rataa ilman että saamelaisten kanssa on sovittu, että näin voidaan tehdä. Saamelaisten mielestä ei myöskään ole reilua, että Metsähallitus hakkaa surutta Lapin hitaasti kasvavia metsiä, joiden tarjoama luppo on poroille elintärkeä ravinnon lähde. Kolonialistia ei ole koskaan kiinnostunut, miten alkuperäisväestö pärjää. Se nähdään vain joko haittana tai omanlaisen riiston kohteena.

Saamelaiset ovat EU:n ainoa virallinen alkuperäiskansa. Meillä suomalaisilla ja saamelaisilla on yhteiset esivanhemmat, olemme saman puun oksia. Esimerkiksi Suomen romanit ovat etnisesti hyvin etäisiä verrattuna saamelaisiin. Voisi kuvitella, ettei suomalaisten ja saamelaisten keskinäinen suhde voi olla ainakaan vaikeampi kuin suomen- ja ruotsinkielisten. Mutta näyttää se voivan olla. Suomen valtiolta ei ole vieläkään herunut virallista ja muodollista anteeksipyyntöä historiallisten vääryyksien takia. Oma kansallispäivä, lippu ja liputuspäivä on saatu, mutta maat ovat edelleen virallisesti valtion.

On tärkeää ymmärtää, ettei saamelaisten oikeutta olla saamelaisia omassa maassaan ole kiistetty sattumanvaraisesti. Ongelmien syy on siinä, että Saamenmaassa on "öljyä" eli kaivannaisia, puuta, kalaisat vedet ja monia turismin tarvitsemia vetonauloja. Niitten arvo on liian suuri menetettäväksi vain saamelaisten oikeudenmukaisen kohtelun takia. Näin ajattelee todennäköisesti moni saamelaisiin kunnioittavastikin suhtautuva "realisti". Suomen valtion näkökulmasta Saamenmaa sijaitsee väärässä paikassa. Siksi en itse ole järin optimistinen. Tie on pitkä ja jokaisen myönnytyksen eteen joudutaan tappelemaan. Mutta vaihtoehtoa ei ole. Siirtomaaisännän ote herpoaa vääjäämättä joskus. Ellos Sápmi!

 

perjantai 24. tammikuuta 2020

Enemmän kuin muusa

En ole elämäkertojen suurkuluttaja, en ehkä edes valikoiva ystävä. Onnistuneet elämäkerrat ovat harvinaisia, eikä siinä auta koviin kansiin pukeminen tai hieno kuvitus. Tartuin Riitta Konttisen kirjaan Aino Sibelius (Siltala 2019) siis suhteellisen varovaisin odotuksin. Konttinen on toki kokenut tutkija ja taiteilijaelämäkertojen kirjoittaja, mutta olisiko suuren säveltäjän puolison elämässä riittävästi kiinnostavaa kerrottavaa, vai joudutaanko taas kerran seuraamaan Jean Sibeliuksen elämän koukeroita?

Nähdäkseni Konttinen on pusertanut kohteestaan irti suunnilleen kaiken, mitä lähdekriittinen tutkija voi pusertaa. Elämäkerta perustuu suurelta osalta säilyneeseen kirjeenvaihtoon ja muihin kirjallisiin dokumentteihin. Konttinen on viisaasti jättänyt spekulaatiot suhteellisen vähäisiksi. Tästä hyvä esimerkki on Aino Sibeliuksen poliittisia intohimoja käsittelevä lyhyt luku, joka toteaa vähät tiedossa olevat tosiasiat (Lotta Svärdin jäsenyyden, ruotsinkielisen äärioikeistolaisen julkaisun tilaamisen ja yleisen "valkoisten" puolelle asettumisen), mutta toteaa väitteiden Aino Sibeliuksen innostuksesta kansallissosialismia kohtaan nojaavaan oletuksiin, ei dokumentteihin. 

Arvatenkin Aino Sibeliuksen elämästä yksinään ei kovin kummoista julkaisua olisi syntynyt, mutta Konttinen on viisaasti rakentanut kirjansa sukujen ja sukulaisten, ystäväpiirien ja ystävien monimutkaiseksi verkostoksi, jonka vaiheita seurataan suunnilleen yhtä tiiviisti kuin päähenkilön. Jean Sibeliuksen hahmon Konttinen on mielestäni jättänyt onnistuneella varjoon. Ei vähäisenä, muttei myöskään päähenkilönä. Tämä ratkaisu toimii, vaikka huomattava osa Aino Sibeliuksen siteerauksista liittyy juuri avioliittoon. Kirjoittaja ei päästä Sibeliuksen valoa eikä varjoa liian hallitsevaan asemaan.

* * *

Konttinen hahmottaa hyvin Järnefeltien suvun vahvuudet ja heikkoudet, sillä niistä Aino Sibeliuksen elämä pitkälle riippui, ei niinkään puolisonsa tai tämän suvun toimista. Siinä missä isä Alexander Järnefelt näyttäytyy lähinnä hankalana ja autoritaarisena ihmisenä, koko elämän kestäneet periaatteet, elinvoima ja myös heikkoudet liittyvät selvästi äidin, Elisabeth Clodt von Jürgensburgin tarjoamaan perimään. Kun usein puhutaan Järnefeltien kulttuurisuvusta, oikeampi ilmaisu olisi Clodtien kulttuurisuku, joka vain patriarkaatissa sai Järnefeltien nimen. Ainon lahjakkaat veljet Arvid, Armas ja Eero eivät isäänsä tulleet vaan äitiinsä.

Oma äiti oli Aino Sibeliukselle koko elämän tuki ja turva. Tämän suhteen Riitta Konttinen kuvaa elävästi ja kerrankin kirjesitaatit ovat enemmän kuin paikallaan. Esimerkiksi Clodtien yleinen "hermoheikkous" saa tätä kautta paremman kuvailun kuin mihin kliinis-psykologinen pohdinta voisi johtaa. Konttinen tuo myös selkeästi esiin sen, että Jean Sibeliuksen herkkähermoisuus kumpusi täysin eri lähteistä. Siinä missä säveltäjä oli narsistisen herkkä naurettavuuksiin asti (kiukuttelu sukututkijalle siitä, ettei Sibeliuksen esivanhemmista löytynyt aatelisia vaan talonpoikia, on kuvaavaa), Clodtien herkkähermoisuus kumpusi lujien periaatteiden ja maailman todellisuuden yhteentörmäyksistä, vaikka saattoi mukana tietysti olla myös fysiologis-hermostollisia syitä.

Aino Sibeliuksen elämää katsotaan herkästi lopusta alkuun ja verkkokalvolle jää Ainolan hiljaisuudessa puolisonsa vieressä vaikeneva harmaatukkainen vanhus. Todellisuudessa Aino Sibeliuksen elämä koostui suurelta osin raatamisesta, josta kaikki loisto oli kaukana. Jean Sibeliuksen piittaamattomuus tai haluttomuus elää varojen mukaan rasitti puolisoa 1920-luvulle asti. Lapset olivat toivottuja ja rakastettuja, mutta ei puhettakaan, että säveltäjä olisi koskaan tinkinyt sen takia, se oli aina puolison tehtävä. Onneksi kolmas raadannan kohde, puutarhan hoitaminen, oli Aino Sibeliukselle rakas ja tärkeä elämän sisältö. Se piti todennäköisesti käytännön yksinhuoltajan järjissään vuosikymmenien ajan.

* * *

Riitta Konttinen on tehnyt tutkijana ja kirjoittajana kaiken minkä on voinut. Kirjan kieli on sujuvaa ja elävää, vaikka ehkä ajoittain turhankin pieniin yksityiskohtiin uppoavaa ja ajoittain hiukan toistavaa. Osa lukijoista toisaalta varmasti pitää juuri siitä. Henkilönimien käyttö on välillä epäjohdonmukaista, eikä Konttinen näytä pystyneen päättämään, mitä nimiä keskeisistä henkilöistä käyttäisi. Niinpä Jean on välillä Janne, Christian on välillä Kitti (ja useamman kerran Konttinen myös varmistaa, että lukija muistaa Christianin ja Kitin olevan sama henkilö) ja lasten oikeat ja lempinimet ovat milloin mitäkin. Runsas etunimien käyttö on sinänsä perusteltua, kun samat sukunimet toistuvat koko ajan. Erinomaisiin hakemistoihin olisi ehkä voinut lisätä vielä keskeiset henkilöt lyhyesti esittelevän "sukukartan". Henkilöhakemistosta ei tässä ole hirveästi apua.

Elämäkerran yleinen tyyli on makuasia. Omaa lukunautintoani hiukan vähensi Konttisen kaikkea vulgaaria ja karkeaa tarkasti varova kieli ja käsittelytapa. Se olisi varmasti ollut mieleen Aino Sibeliukselle itselleen, mutta ehkä ihan näin täydellisesti ei tutkijan olisi tarvinnut eläytyä kohteensa moraalisiin ja esteettisiin näkemyksiin. Konttinen ei sinänsä vaikene kiusallisistakaan asioista, mutta ohittaa ne nopeasti menemättä yksityiskohtiin. Esimerkiksi vävykandidaatti Jussi Snellmaniin kohdistuneet epäilykset homoseksuaalisuudesta ovat Jean Sibeliuksen päiväkirjassa - jota Konttinen ei suoraan siteeraa - paljon suorasukaisemmin ilmaistuja. Ainakaan ei kirjoittajaa voi syyttää sensaatiomaisilla yksityiskohdilla mässäilystä.

Ilman avioliittoa Jean Sibeliuksen kanssa Aino Järnefeltistä tuskin tehtäisiin elämäkertoja. Hän oli monipuolisesti sivistynyt, musikaalinen, kielitaitoinen ja älykäs nainen, mutta ei tuntenut palavaa halua luovaan työhön. Tai jos tunsi, alisti sen tulevan säveltäjämestarin elämäntyön tukemiselle. Ulospäin ei ainakaan näy, että Aino Sibelius olisi ollut valinnastaan katkera tai pettynyt. Mitä vastoinkäymisiä puolison valinnasta ehkä seurasikin, hän ei niitä ulospäin näyttänyt. Sen seurauksena Aino Sibeliuksen elämä näyttäytyy varsin onnistuneena ja ajoittain vähän sankarillisenakin. Tuskin meillä olisi toteutunutta Jean Sibeliusta ilman onnistunutta elämänkumppanin löytymistä. Se on jo enemmän kuin tavalliselta muusalta voi kohtuudella odottaa.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Suomen historian ikiliikkuja

Stella Polariksen perintö (Docenco 2019) on kirja, joka ei ole kunniaksi sen paremmin tekijöilleen kuin kustantajallekaan. Se on kursittu huolimattomasti kasaan isosta joukosta vanhaa ja pienestä määrästä uutta informaatiota Suomen antikommunistisen radiotiedustelun vaiheista 1944-1950. Ruotsiin ja pidemmällekin pakoon lähteneiden tiedustelumiesten seikkailuista on jo kirjoitettu useita teoksia, mutta näköjään tuohon sanapariin "Stella Polaris" luotetaan kustannusmaailmassa edelleen. Itse kutsuisin sitä keinotekoiseksi ikiliikkujaksi, joka aika ajoin nostetaan näytille merkittävämpänä kuin se itse asiassa koskaan oli.

Joskus kauan aikaa sitten kirjankustantajille oli kunnia-asia, että kustannustoimittamisen ja oikoluvun avulla sotkuisistakin tekstiläjistä koottiin sisäisesti johdonmukainen kokonaisuus. Parhaat kustannustoimittajat ovat tehneet ihmeitä, joista heitä ei yleensä koskaan kiitetä, koska gloria on varattu kirjoittajalle. Tämän kirjan kohdalla lähinnä miettii, miten sotkuinen on ollut lähtökohta, kun nimiösivun kääntöpuolella on kustannustoimittaja nimeltä mainittu (Johannes Silvennoinen), mutta silti kirja on sekava ja kirjoitusvirheiden määrä on poikkeuksellisen suuri (yksi hauskakin sellainen tosin on kirjaan jäänyt, kun stellisteistä on kerran tullut "sellistejä"). Ihmisten nimien kirjoitusasu vaihtelee ja venäläisten nimien translitteroinnissa on laiskoteltu.

Päävastuun kirjan sisäisestä ryhdistä, informaation esitystavasta ja kirjallisen draaman kaaresta kantavat tietysti kirjoittajat. Kun omasta mielestäni käytännössä näissä kaikissa on epäonnistuttu, on häkellyttävää joutua toteamaan, että asialla on ollut kokenut historian tutkija, professori Ohto Manninen (s. 1943) apunaan insinöörieversti Lauri Lehtonen (s. 1931). Kumpikin on oman aihepiirinsä kiistaton tuntija, joten uutuuskirja tuottaa ylimääräisen pettymyksen. Voisi luulla, että ikä ja kokemus opettaa kiteyttämään viestin ja kun ei olla aiheen parissa ensimmäistä kertaa, teksti suhteutettaisiin aiempaan tuotantoon. Nyt ei näin hyvin ole käynyt.

* * *

Stella Polariksen perintö lienee julkaistu ajatuksella, että kyllähän tällä aiheella aina kirjan myy. Jarmo Huhtasen arvio Helsingin Sanomissa (31.10.2019) on laaja ja myötäsukainen, vaikka mainitseekin tekijöiden yhden pikkumokan eli "Tove Jansson" -nimisen radistin olettamisen kuvataiteilija ja kirjailija Tove Janssoniksi (tekijät eivät olleet vaivautunut selvittämään asiaa). Poliittisen historian harrastajalle kirja kuitenkin antaa varsin vähän. Uudet tiedonmuruset eivät mitenkään muuta kokonaiskuvaa Stella Polaris -operaatiosta tai sen puuhamiehistä, lähinnä ruotsalaisten osuus täsmentyy ja tarkentuu. Vielä vähemmän antaa luvattu Viestikoelaitoksen perustamisvaiheiden kuvaaminen. Ei ihme, että lupa siihen on saatu, kun kuvaus on rutikuiva selostus teknisistä ratkaisuista.

Mannisen perusongelma on se, että hän yrittää pysytellä ulkopuolisena tutkijana, vaikka on henkisesti stellistien hengenheimolainen. Seurauksena on ikävimpiä aiheita välttelevä kirjoitustapa, joka ei esimerkiksi määrittele missään vaiheessa keskeisiä stellistejä maanpettureiksi - ei edes pohdi tätä mahdollisuutta -, vaikka heidän toimintansa ydin - Suomen sodan aikana keräämän tiedustelutiedon jakaminen ja myyminen ulkopuolisille valtioille - ilman muuta täyttää rikoksen tunnusmerkit. Manninen ei moraalisesti arvioi karkuun lähtemistä tai sitä, etteivät päävastuulliset suostuneet palaamaan Suomeen ja ottamaan vastuuta teoistaan. (Useimmat selvisivät sitä paitsi täysin kuivin jaloin.)

Mikään laki ei tietenkään kiellä historian tutkijaa olemasta puolueellinen ja ihailemasta kohdehenkilöitään. Ohto Manninen ei kuitenkaan myönnä asenteellisuuttaan, vaan esittää kertomuksensa objektiivisena historiantutkimuksena. Mielestäni se ei sitä ole, vaan jatkaa stellistien moraalisesti kyseenalaisen toiminnan valkopesua ja myytin ylläpitoa. Manninen ei kykene näkemään omaa ideologista antikommunismiaan objektiivisen historian kannalta ongelmallisena tekijänä. Tämä heikentää kirjan informaatioarvoa, koska lukija ei voi luottaa siihen, että Manninen kertoisi koko totuuden.


* * *

Toisen maailmansodan aikuisella tiedustelumateriaalilla ei ole enää muuta kuin historiallista kiinnostavuutta. Jos ei lähde siitä, kuten stellistit lähtivät, että jatkosota Saksan rinnalla oli kunniakasta toimintaa, jota oli isänmaallista jatkaa keinoilla millä tahansa, vaikka muukalaislegioonaan palkkautumalla, stellistien toiminta näyttäytyy hyvin epäisänmaallisena toimintana. Nämä miehet vaaransivat Suomen kansan turvallisuuden jatkamalla hävittyä sotaa silläkin uhalla, että Neuvostoliitto olisi voinut valvontakomission kautta rangaista suomalaisia kollektiivisesti yksien höyrypäitten toiminnan takia. Kysymys ei ole siitä, oliko stellistien toimilla laaja kannatus "isänmaallisissa" eli oikeistolaisissa piireissä. He ottivat valtavia riskejä kantamatta kuitenkaan vastuuta. Mannerheim & Co tiesivät, mutta eivät puuttuneet.

Stella Polariksen perintö on tästä näkökulmasta tarpeeton kirja. Se on muistoissa eläville vanhuksille suunnattu tekstikokoelma, jonka tarinoista osan Manninen itsekin myöntää aika epäuskottaviksi. Silti niitä on kirjaan siroteltu oletettavan lukuarvon lisäämiseksi. Manninen ei ole halunnut eikä kyennyt minkäänlaiseen objektiiviseen kritiikkiin, vaikka vaivihkaa myöntää stellistien keskinäiset kähinät ja intrigit. Todennäköisesti tarvitaan aivan uusien sukupolvien näkökulma, että aiheesta kannattaa enää mitään kirjoittaa. Manninen ainakin välttää kajoamasta kysymykseen, miksi jotkut toisen maailmansodan aikaiset dokumentit ovat edelleen salaisia ja piilotettuja.

On selvää, että tappion häämöttäessä pannuhuoneitten tulipesät saivat hoitaakseen pääosan potentiaalisesti kiusallisista dokumenteista, jotka liittyivät suhteisiin Hitlerin Saksaan ja toisaalta varsin julkeaan kulissientakaisiin toimintaan, jolla varmisteltiin jo sodan kestäessä tulevaa rintamaa Neuvostoliittoa vastaan. Se mikä tulelta on säästynyt, tuskin sisältää enää jättimäisiä salaisuuksia tai paljastuksia. Jos Stella Polariksen aineistojen rippeita salaillaan edelleen vain siksi, että maine pysyisi yllä, toiminta on mennyt aika surulliseksi. Itse toivon, että vanha polvi jättäisi tämän ikiliikkujan jo rauhaan ja siihen kosketaan seuraavalla kerralla - jos sellaiseen on aitoa tarvetta - ihan eri otteella, asenteella ja tavoitteella. Myötäkarva kun on hitunut jo olemattomiin.


maanantai 6. tammikuuta 2020

Lihaton tulevaisuus

Suvi Auvisen Lihan loppu (Kosmos 2019) on erittäin hyvin tehty tietokirja siitä, miksi syömme lihaa ja miksi tulevaisuudessa ainakin eläinten lihan syömisen on pakko loppua. Vaikka Auvisella on selkeä henkilökohtainen näkemys asioista, kirja onnistuu olemaan vakuuttava täysin siitä riippumatta. Tulee taas kerran todistetuksi, että hyvin ajateltu ja kirjoitettu argumentointi toimii tekijän jääviyksistä riippumatta. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin hiukan kaipaamaan, oli asiahakemisto tai lyhyt käsitteiden määrittely lukijalle, joka ei ole aihepiiriin aiemmin paneutunut.

Auvinen on oivaltanut, ettei hänen kannata kirjoittaa kirjaa lukijalle, joka on jo valinnut kasvissyönnin tai vegaanisen elämäntavan. Hänen kohteensa on ajatteleva sekasyöjä, joka punnitsee mielessään oman lihankulutuksensa seurauksia. Kohteena ei ole ideologinen lihansyöjä, joka tuplaa kulutuksensa aina, kun joku ehdottaa kasvisruokapäivää. Auvinen tyytyy toteamaan, että niillä, jotka eivät halua edes ajatella koko asiaa, on edessään joko tarjonnan kaventuminen tai hintojen merkittävä nousu - tai vielä todennäköisimmin molemmat. Varakas lihansyöjä tuskin joutuu koskaan tinkimään halustaan. Lihansyönnistä ei ole tulossa rikollista toimintaa.

Mutta sitä Auvinen ennustaa, että maapallon väestön pääjoukko siirtyy kasvissyöntiin sekä vapaaehtoisesti että erilaisten pakotteiden ohjaamana. Kirjan ehkä yllättävintä antia onkin tieto siitä, mitä nopeasti asenteet ovat esimerkiksi Suomessa muuttuneet lihansyönnistä luopumiselle. Auvinen osoittaa esimerkein, kuinka selkäytimestä lähtenyt karjalanpaistin puolustaminen on vaihtunut keskusteluksi siitä, missä tilanteissa lihan syöminen ehkä on edelleen perusteltavissa ja jopa hyödyllistä. Joidenkin äänekkäiden ja julkisuutta helposti saavien lihansyöjien takana ei ole päättäväisiä massoja, vaan enemmänkin hautaan kaatuvien harveneva rivistö.

* * *

Olen itse tyypillinen Auvisen kirjan kohdehenkilö. Suuri osa lähipiirini nuoremmista on jo lähtenyt lihasta luopumisen tielle ja haastaa jatkuvasti perusteluni jatkaa sekasyöjän elämääni. Olen myös itse haastanut itseäni jo kymmenien vuosien ajan. Käännekohta oli joskus 1980-luvun jouluna, jolloin kinkun jämiä tuijottaessani kysyin itseltäni, onko tällainen lihan ahmiminen jotenkin tarpeen. Lopetin käytännössä punaisen lihan aktiivisen syömisen siihen. Olin jo aikaisemmin elämässäni lopettanut onkimisen ja pelkkä ajatus eläinten lasten, vasikoiden, pikkupossujen tai vuohien teurastamisesta vain ihmisen herkuttelunhalun takia tuntui kuvottavalta.

Mutta kuulun myös niihin ihmisiin, joiden makuhermoja paistettu tai savustettu liha kutkuttaa sietämättömästi. Tunnistan itsessäni myös ns. nakinhimon, joka aina silloin tällöin iskee ja houkuttelee ostamaan paketin Wanhan ajan nakkeja, jotka syödään kylmänä suoraan paketista korkeintaan sinappiin tai muuhun tykötarpeeseen hiukan kastaen. Himo tulee tyydytetyksi, mutta aina on sen jälkeen vähän nolo olo. Syynä on tietenkin ristiriita tietoisuuden ja tunteiden välillä. Vaikka pystyn syömään eläimen lihaa sen ansiosta, etten joudu itse teurastamaan eläintä ja voin käsitellä riittävän kauas itse eläimestä vieraannutettua lihaa, tiedän koko ajan, että huijaan itseäni.

Kuten Suvi Auvinen kirjassaan todistelee, lihansyönti ei ole biologinen tai fysiologinen välttämättömyys, vaan pinttynyt tapa. Liha on biologisesti ja ravitsemuksellisesti tiivistettyä proteiinia, joka kuumuudella pehmitettynä on erinomaista ravintoa. Liha myös sisältää joitakin hivenaineista, joiden saanti muilla keinoin ei ole itsestään selvää. Silti lihalla eläminen on ihmisen historiassa aina ollut poikkeus eräitä poikkeuksia (inuiitit) lukuun ottamatta. Lihan saaminen on aina ollut epävarmaa verrattuna kiltisti paikallaan pysyviin kasveihin. Varsinkin maatalouden syntymisen jälkeen kasvillisuuden huoltovarmuus on ollut aivan eri luokkaa kuin villillä lihalla.

* * *

Suvi Auvinen ei suhtaudu lihaan vimmaisesti. Hän pitää täysin mahdollisena, että keinolihan tuotanto syntyy ja korvaa eläinperäisen lihantarpeen. Olen itse samaa mieltä. Lihanhimona ilmenevästä tottumuksesta on helpompi päästä eroon vähitellen ja keinoliha voi olla tekijä, joka ratkaisee tuotantoeläinten kärsimysten ja ihmisen lihanhimon välisen ristiriidan. Viime kädessä eläinperäisen lihan tehotuotanto on bisnestä, ei mikään itseisarvo. Jos rahaa tulee paremmin vegaaneilta tai keinolihan ostajilta, tuotanto siirtyy siihen suuntaan, sanoivat ideologiset lihansyöjät mitä tahansa.

Suuri kysymys on, salliiko ilmastonmuutoksen uhkan synnyttämä ajolähtötilanne riittävän pitkän siirtymäkauden? Numeroiden valossa pelkästään nautojen tehotuotannon lopettaminen olisi valtava askel ilmastonmuutoksen torjunnassa. Jos ihmiskunta lopettaisi naudanlihapihvien ja -jauhelihan syömisen, vaikutus olisi dramaattinen. Mutta tapahtuuko muutos riittävän nopeasti, sitä emme tiedä. Auvinen ei ole pessimisti, mutta ei hänkään pysty epäilyjä täysin hälventämään. Sekasyöjän aivoissa tikittää kysymys siitä, voiko mikään mahti maailmassa saada naudanpihveillä rikastuneita Argentiinan suurtilallisia kuriin?

Itselläni on hyvät perustelut lihansyönnin lopettamiselle. Silti toivon, että voisin saada maistaa eläimiä vahingoittamatta koostettua savulihaa aina silloin tällöin. Voin luopua jouluisesta herkusta eli graavisiiasta, koska sitä tuskin voidaan koskaan korvata synteettisellä tuotteella. Nakinhimon saa kuriin korvikkeilla, näin haluan uskoa. Siksi annan tukeni kaikille lihasta luopumiseen tähtääville aloitteille, vaikka olen edelleen sekasyöjä. Olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa ihminen ei alista eläimiä lihaa saadakseen. Eettiset haasteet eivät pääty siihen, mutta sekin olisi jo jotain.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Kurja tekele

En nauti toisten kirjojen haukkumisesta, pikemminkin yritän löytää aina jotain myönteistä sellaisistakin joita pidän epäonnistuneina. Nyt tuli vastaan kirja, josta en löydä oikein mitään myönteistä sanomista. Kurjaa aloittaa vuosi tällaisella, mutta sattumalta tartuin Jared Diamondin tuoreimpaan suomennokseen Mullistus : Valtiollisten kriisien käännepisteitä (Terra Cognita 2019) juuri nyt. (En ymmärrä, miksi Kimmo Pietiläinen on käyttänyt alaotsikossa sanaa "käännepiste", kun "turning point" normaalisti kääntyy "käännekohdaksi", kun taas "käännepiste" on matemaattinen termi, englanniksi "inflection point".)

En itse asiassa ole lukenut kirjasta kuin sen Suomea koskevan luvun "Suomen sota Neuvostoliittoa vastaan", enkä usko vaivautuvani sen pidemmälle. Jos Diamond pitää itseään suurena Suomen ihailijana ja tuntijana, en halua edes ajatella, millä tasolla muita esimerkkimaita koskeva informaatio voi olla.  Diamondin teksti on nimittäin kurja tekele niin informaatioarvoltaan kuin lähdekritiikin näkökulmasta. Tietenkään Kimmo Pietiläinen ei ole tehnyt julkaisupäätöstään vain tämän luvun perusteella, mutta sitä en voi käsittää, ettei hän kääntäjänä ja kustantajana ole vaivautunut vaikka muutamalla alaviitteellä korjaamaan Diamondin karkeimpia virheitä ja älyttömyyksiä.

Tämä tila ei salli edes lyhyen kirjan luvun systemaattista erittelyä, mutta otan joitakin esimerkkejä, joilla haluan perustella syvän tyytymättömyyteni ja pettymykseni. Minusta nimittäin vaikuttaa siltä, ettei Diamond ole oikeasti paneutunut suomalaiseen poliittisen historian tutkimuskirjallisuuteen, vaikka hänellä olisi siihen ollut mahdollisuus suomen kielen osaamisen ansiosta. Vaikka hänen kiitoslistallaan komeilee sellaisia arvovaltaisia nimiä kuten Matti Klinge ja Markku Kuisma, itse tekstistä heidän taitavaa kädenjälkeään on mahdoton löytää. Itse tekstissä Diamondin merkittävimpiä tiedonlähteitä ovatkin anonyymit suomalaiset "isännät", "ystävät" ja "veteraanit".

* * *

Diamondin teksti vilisee pikkuvirheitä, jotka Pietiläinen olisi helposti voinut korjata loukkaamatta tekijän moraalisia oikeuksia. Suomessa ei ole 6 vaan 5,5 miljoonaa asukasta. Hietaniemi ei ole suurin hautausmaa, vaan Malmi. Neuvostoliitto ei "evakuoinut" Porkkalan tukikohtaa 1955 vaan luopui siitä 1956. Suomen vokaalit eivät ole pitkiä tai lyhyitä, vaan pitkä vokaali ilmaistaan merkitsemällä kaksi samaa vokaalia peräkkäin. Tai miltä vuosikymmeneltä tai -sadalta ovat tällaiset väitteet: "Suomen kansallisen identiteetin muut osat ovat säveltäjät, arkkitehdit ja muotoilijat sekä pitkän matkan juoksijat." (s. 63) "Geneettisesti suomalaiset ovat 75 prosenttisesti skandinaaveja (...) ja vain 25 prosenttisesti idästä tulleita valloittajia." (s. 63)

Suomen sisällissodasta Diamond esittää näin "asiantuntevan" kuvauksen: "Tämän jälkeen syttyi katkera Suomen sisällissota, jossa valkoisiksi kutsutut, osittain Saksassa koulutetut konservatiiviset joukot, joiden avuksi tuli saksalaisia joukkoja, voittivat sekä punaisiksi kutsutut kommunistiset suomalaiset että maassa edelleen olevat venäläiset." (s. 64) Myös sisällissodan jälkeisistä vuosikymmenistä Diamondilla on erikoinen käsitys: "Nämä tapahtumat olisivat voineet myrkyttää ja jakaa uuden maan, mutta sovintoon päästiin pian ja vuonna 1926 vasemmistolainen valittiin Suomen pääministeriksi." (s. 64)

Talvi- ja jatkosodista Diamond kertaa ikivanhoja ajopuuna yksin vastaan muu maailma -tarinoita. Neuvostoliiton salaisia aluevaihtotarjouksia Diamond kutsuu uhkavaatimuksiksi ja antaa ymmärtää, että koko kansa olisi osallistunut ulkopoliittiseen Neuvostoliiton esitysten torjumiseen yksimielisesti: "Suomen koko poliittinen kenttä, vasemmisto ja oikeisto, sisällissodan punaiset ja valkoiset olivat kuitenkin vahvasti uusia kompromisseja vastaan." (s. 67) Diamond antaa tapahtumista niin vanhentuneen kuvauksen, että lukija alkaa epäillä 82-vuotiaan fysiologian professorin jättäneen kokonaan väliin uudemman historiallien kirjallisuuden.


* * *

Kun joutaa Moskvitš-merkkisten autojen surkeutta kuvaavilta vitseiltään, Diamond esittelee kuin suurena löytönä Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan muotoutumisen. Diamond on lopultakin myös ymmärtänyt, että "suomettuminen" oli kylmän sodan synnyttämää propagandasanastoa ja todellisuudessa se olikin pienen valtion poliittista viisautta. Loppujen lopuksi käy niin, ettei Diamondilla ole mitään erityistä omaa sanottavaa Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Totta kai toinen maailmansota pakotti Suomen muuttamaan radikaalisti ulkopolitiikkaansa ja jostain Yhdysvaltain antikommunistisista ajatushautomoista katsottuna se varmasti näytti "käännepisteeltä", vaikka suomalainen todellisuus oli paljon raadollisempi ja varsinkin Kekkonen joutui tappelemaan tosissaan pitääkseen revanssihenkisen oikeiston kurissa. En itse käyttäisi Suomen sodanjälkeisestä kehityksestä termiä "upheaval", pikemminkin kyseessä oli tyytyminen pitkin hampain pakon edessä eli välttämättömän esittämisenä hyveenä.

Näyttää pahasti siltä, että Jared Diamond on sokaistunut suomen ja Suomen ihailustaan, jättänyt kotiläksyt tekemättä ja luottanut liikaa satunnaisiin juttukavereihin. Lopputuloksena on latteuksien luettelo, joka ei ainakaan suomalaiselle asianharrastajalle sisällä mitään uutta tai mielenkiintoista. Diamondin käsitys suomalaisten yksituumaisuudesta ja "tasa-arvon perinteestä" on niin epätodellinen, että vain olojamme tuntematon voi siihen uskoa. Fysiologian ja maantieteen asiantuntemus ei selvästikään riitä poliittisen historian päteviin tulkintoihin. (Ehkä kirjan muut luvut ovat paremmin tutkittuun tietoon pohjautuvia, mutta sen saa joku muu selvittää, itse en nyt jaksa.)

Palaan lopuksi kysymykseen käännöstekstien paikallisesta korjailusta. Tarvetta tähän ei Terra Cognitan julkaisukatalogissa tätä ennen juuri ole ollut, joten Diamondin tekstin jättäminen silleen on ymmärrettävä ratkaisu. Sen hyväksyminen on toinen asia. Se nimittäin tarkoittaa, ettei kustantaja ota vastuuta julkaisemansa kirjan sisällön laadusta. Tässä tapauksessa se, mikä menee varmaan kevyesti läpi Suomen ulkopuolella, on meillä lähinnä nolo juttu. Diamond itse sitä tuskin tulee koskaan kuulemaan, eivät ne täkäläiset ystävät sitä hänelle henno sanoa.