Maailman vaarallisin valtio

Samalla kun Yhdysvaltain imperialistinen sotakoneisto pyrkii kuluttamaan Venäjän voimia Ukrainassa mahdollisimman intensiivisesti ja pitkään, se myös valmistautuu sotaan Kiinaa vastaan. Ei siksi, että sota olisi paras talouden tukija, vaan koska muita keinoja ei sillä enää ole. "Länsi" (jolla tarkoitan tässä tekstissä kaikkia niitä valtioita, jotka ovat hyväksyneet Yhdysvaltain hegemonian ja alistuneet tukemaan sen ylläpitoa; myös Israel, Etelä-Korea ja Japani kuuluvat tähän "länteen") on vääjäämättä eristäytymässä suurimmasta osasta maailmaa ja sen asukkaita, joihin sillä on vain hyödyntäjän ja alistajan suhde. On vaikea nähdä, millä tavalla länsi voisi mitenkään estää sitä, että tulevaisuus kuuluu Aasialle, Afrikalle ja latinalaiselle Amerikalle. Lännen tappiota symboloi erinomaisesti Brasilian tuoreen presidentin Lulan vastaus Yhdysvaltain presidentille Joe Bidenille, kun tämä yritti taivutella Lulaa liittymää Venäjän vastaiseen sotaan Ukrainassa. Lula totesi, ettei Brasilia tue kenenkään sotaa, vaan pelkästään rauha tavoittelua.

Lännen alamäestä on paljon välillisiä todisteita, vaikka virallinen propaganda, joka täyttää maailman median ylivoimallaan, uhoaa Yhdysvaltain voimaa ja hegemonista asemaa. Myös Joseph Goebbels uhosi Saksan voittoa siihen asti, kunnes surmasi itsensä ja viattomat lapsensa ennen neuvostojoukkojen ehtimistä Berliiniin. Yhdysvallat esittää edustavansa jonkinlaista ihmiskunnan enemmistöä, mutta se on pelkkää propagandaa. YK:ssa Yhdysvallat jää jatkuvasti yksin tukemaan Israelin apartheid-hallintoa ja monissa äänestyksissä sitä tukevat vain lännen yhdet ja samat vasallit sekä muutama Tyynen valtameren mikrovaltio, oletettavasti sievoista rahasummaa vastaan. Asukasmäärin mitattuna Yhdysvaltojen sotapolitiikalla on selkeä vähemmistö takanaan. Pääosalle maailmaa Yhdysvaltain sijaissota Ukrainassa on merkityksetön konflikti jossain kaukana.

Yhdysvallat on liittovaltiona sisällissodan partaalla. Maan hallinto on toistuvasti lamassa kahden valtapuolueen keskinäisen taistelun takia. Vain onnekas sattuma pelasti muodollisen demokratian fasistiselta vallankaappaukselta tammikuussa 2020. Mike Pence ja Nancy Pelosi olisivat yhtä hyvin voineet joutua lynkkausintoisen äärioikeiston hirttämiksi. Kumpikaan valtapuolue ei etsi sopua, puhumattakaan siitä, että ne olisivat todellisia vaihtoehtoja toisilleen. Kysymys on enemmän siitä, ketkä superrikkaat ovat kummankin puolueen johtajien taustalla ja rahoittajina. Raha hallitsee liittovaltiota, osavaltioissa rahan lisäksi kiihkeät ideologiat ja antidemokraattinen väkivalta. Yhdysvallat on lännen sisällä pahalta haiseva anomalia, kun puhutaan kansalaisten hyvinvoinnista, sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, suhtautumisesta kuolemantuomioon, aseväkivallasta, poliisiväkivallasta tai rasismista ylipäätään.

* * *

Onko länsi vääjäämättä sidottu Yhdysvaltain tulevaan romahdukseen, joka voi olla taloudellisesti taantunut entinen suurvalta tai keskenään taistelevien, vahvasti aseistettujen alueellisten valtablokkien viidakko? Perustuuko lännen muiden maiden alistuminen Yhdysvaltain rikkaitten etujen puolustamiseen harkintaan ja tietoiseen valintaan, vai onko kyseessä kalteva pinta, jota pitkin valtiot ovat valuneet toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain apureiksi ja Neuvostoliiton kadottua maailmasta jääneet ilman realistista vaihtoehtoa? Tällä hetkellä Yhdysvaltain valtiollinen propaganda hallitsee kaikkea mediaa lännessä, sille ei ole minkäänlaista vastapainoa tai kilpailijaa. Isossa-Britanniassa valtiovalta lähinnä kilpailee siitä, pystyisikö se kohtelemaan kansalaisiaan vielä tylymmin kuin Yhdysvallat omia ei-valkoisia ja ei-varakkaita ihmisiään.

EU on teoriassa rakennettu vahvistamaan Euroopan maiden taloudellista kilpailua myös Yhdysvaltoja vastaan. Käytännössä tällaista ei enää tapahdu, EU on alistunut palvelemaan Yhdysvaltain etuja myös taloudessa. Kun korskea imperialisti tuhoaa NordStream 2:n kaasuputken aiheuttaen ihmiskunnan ehkä suurimman metaanipäästön ja ympäristörikoksen ja pakottaen EU:n suurimman talouden eli Saksan luopumaan edullisesta Venäjän kaasusta (NordStream 2 oli myös Saksan hanke), EU:n reaktiona on ensin syyttää räjähdyksestä Venäjää ja sitten vaieta täydellisesti. Kun EU:n pitäisi esittää Yhdysvalloille miljardien dollareitten lasku, se vaikenee täydellisesti nöyryytettynä ja alistettuna. Sen päälle länsi myös kaivelee kaikki asevarastonsa täydentääkseen Yhdysvaltain tarpeita Ukrainassa, vaikka yksikään EU:n valtio ei sodasta ole hyötynyt eikä tule hyötymään. Ukrainan kaikki jälleenrakennushankkeet on jo luvattu jenkkifirmoille. Ukrainalaiset joutumaan kuolemaan, ettei yksikään jenkkisotilas joutuisi.

Mutta pidemmällä tähtäimellä Yhdysvallat ja muu länsi ovat heikoilla. Imperialistinen sodankäynti on aina merkki siitä, että taloudellinen pakotuskyky ei riitä. Siinä missä Yhdysvallat paimentaa liittolaisiaan tukemaan inahtamatta sotaa Ukrainassa, Kiina ja Venäjä lisäävät yhteistyötään, Intian ja Brasilian kaltaiset jättivaltiot kieltäytyvät liittymästä lännen sotarintamaan. Yhdysvallat ilmoittaa jo melko suoraan sodan Kiinaa vastaan alkavan kahden vuoden sisällä, ampuu alas kiinalaisen sääpallon ja kolme harrastelijioiden 12 dollarin ilmapalloa pelkän pelottelupropagandan takia. Kiina moittii, mutta ei provosoidu. Ei provosoidu, koska sillä ei ole kiirettä, aika on Kiinan puolella. Kiina on jo pitkään rakentanut rauhanomaisesti tulevaa hegemoniaansa. Sillä ei ole kiire eikä se kaipaa sotimista, vaikka onkin siihen hyvin varautunut.

* * *

Lännen valtioilla on edessään aika, jolloin niiden on lopullisesti valittava puolensa: vajoava Yhdysvallat vai nouseva Kiina, Afrikka, Intia ja Brasilia. Suomen valtiojohto on hätiköiden lukinnut maamme Yhdysvaltain aseenkantajaksi. Meillä ei ole enää mitään toivoa. Yksikään EU-valtio ei ole tosissaan pyrkinyt itsenäiseen ulko- ja talouspolitiikkaan. Yhdysvaltain sotilastukikohdat täplittävät puolta maailmaa, myös Eurooppaa. Vaikka Kiina nyt ojentaisi pelastavan käden, lännen valtiot eivät uskalla siihen tarttua, koska pelkäävät Yhdysvaltain kostoa, rangaistusta. Uncle Sam tiedetään äärimmäisen julmaksi, verenhimoiseksi ja pitkävihaiseksi. Julian Assange paljasti kiusallisia sotarikoksia, mutta kunniamitalin sijasta häntä kidutetaan ja kohdellaan rikollisena, jonka Uncle Sam haluaa mätänemään vankikoppiin, koska salamurhahankkeet eivät onnistuneet. Edward Snowden joutui hakemaan turvapaikan Moskovasta, koska lännen valtiot eivät uskaltaneet sitä antaa USA:n rikollisen urkinnan paljastajalle.

Kysymys ei ole siitä, ovatko Kiina ja muut länttä vieroksuvat suurvallat vähemmän tai enemmän pahoja kuin Yhdysvallat. Kysymys on historiasta, joka ei tunne sellaista ilmiötä kuin pysyvä hegemonia, pysyvä suurvalta. Jokainen sellainen on lopulta romahtanut, syystä tai toisesta. Yhdysvaltain hegemonia tulee romahtamaan, koska se ei tavoittele tavallisen ihmisen hyvää, vaan toteuttaa kapitalismin kieroutuneinta pakkomiellettä eli kaikkein rikkaimpien muuttamista vielä enemmän kaikkein rikkaimmiksi 99 %:n kohtalosta piittaamatta. Yhdysvallat tulee romahtamaan, koska se ei tavoittele ihmisarvoista elämää jokaiselle. Kaikki suurvallat ovat "pahoja", mutta juuri tällä maailmanhistorian hetkellä Yhdysvallat on ylivoimaisesti vaarallisin ja useimmilla tavoilla pahin suurvalta. Se on myös ainoana valtiona maailmassa käyttänyt ydinasetta. Sillä on eniten menetettävää, joten se on valmis ottamaan riskejä, joita kukaan muu ei halua.

Ei tällaista ole hauska kirjoittaa. Kirjoittaisin paljon mieluummin toiveikkuudesta, jonka taustalla on kaikkien suurvaltajohtajien ja EU:n vakava pyrkimys säilyttää rauha, ratkaista ilmastonmuutoksen ja luontokadon kaltaiset globaalit ongelmat yhteisvoimin ja poistaa eriarvoisuuden ja nälän kaltaiset painajaiset maailmasta. Mutta en voi kirjoittaa sellaisesta, mitä ei ole eikä ole edes näköpiirissä. Elämme globaalin kylmän sodan maailmassa, jonka osat (Ukraina, Syyria, Jemen j.n.e.) ovat jo tulessa ja jota uhkaa lopullinen tuho kolmannen maailmansodan ydinasehelvetin muodossa. Ei sitä kukaan voi aidosti haluta, mutta sitä kohti mennään, jos alistutaan Yhdysvaltain maailmanhegemonian kuolinkouristusten tarpeille. Nurkkaan ahdistettu imperialismi reagoi äärimmäisellä väkivallalla, on aina reagoinut. Se voidaan tehdä vaarattomaksi vain kaikkien muiden yhteistyöllä, kärsivällisellä kansainvälisen oikeudenmukaisuuden tavoittelulla.

Eero Koivistoisen valtakunta

Eero Koivistoinen on suomalaisen jazzin suuria nimiä, ehkä yleisemminkin musiikin alalla. Hän on ollut tuottelias, palkittu ja meritoitunut toimija niin soittajana kuin säveltäjänä, sovittajana ja orkesterinjohtajana. Koivistoisen muistelmiin tarttuu siksi enemmän kuin uteliaana, nyt on äänessä ihminen, joka on ollut monessa mukana ja toimii edelleen aktiivisesti. Lennosta kii! (Teos 2022) on korostuneen henkilökohtainen kertomus, tässä ei ole käytetty haamukirjoittajaa (eikä ilmeisesti myöskään kustannustoimittajaa - palaan asiaan tuonnempana).  Koivistoinen osoittautuu sujuvaksi muistelijaksi, jonka tyyli on napakasti toteava ja pelkistetty. Kirjaa on helppo lukea, Koivistoinen ei jaarittele eikä selittele, vaan toteaa päälausein. Pääosin kronologisesti etenevä kirja kuvaa kirjoittajan elämän vaiheet suhteellisen tarkasti. Kirjassa on täysin välttämätön henkilöhakemisto, mutta teosten luettelo on valitettavasti vain "valikoitu". Lukija ei voi tietää, mitä on jätetty pois tai miksi. Ainakin nuottibibliografia on pahasti puutteellinen.

Lennosta kii! ei ole täysin ongelmaton muistelmateoksena. En tiedä, onko käsikirjoitus käynyt kustantamossa läpi kustannustoimittajan kriittisten silmien, mutta vähän epäilen. Jotkin asiat tulevat kirjassa kahteen kertaan melkein sanasta sanaan samalla tavalla (esimerkiksi albumin Valtakunta CD-painoksen historia) ilman mitään loogista selitystä. Tällainen taitaa olla seurausta suurehkosta tekstimäärästä, joka on osittain selättänyt soittajana virtuoosisen Koivistoisen hallintakyvyn. Tämä näkyy ajoittain myös kronologisena sekavuutena, kun yhtäkkiä siirrytään 1990-luvun lopulta takaisin 1980-luvun alkuun. Tuskin tällaiseen monikaan lukija huomiota kiinnittää, itseäni se vähän vaivasi. Koivistoisen niukka kertomistyyli synnyttää myös vähäisen yksitoikkoisuuden vaaraa, kun dramatiikan keinoja ei käytetä. Kuvia on ilahduttavan paljon, mutta niiden kytkeytyminen tekstiin on aika satunnaista, mikä vähentää kuvien informaatioarvoa. Klassisia levynkansia olisi myös mielellään nähnyt pikkuruisten mustavalkokuvien sijasta värikuvaliitteessä, joka on harmillisen suppea, vaikka hienoja kuvia tarjoaakin (erityisesti pidin Maarit Kytöhongan tuoreesta kuvasta vuodelta 2020, jossa vanhat mestarit Juhani Aaltonen ja Eero Koivistoinen ovat saaneet svengaavaan kuvaan rinnalleen nuoren polven Timo Lassyn, kuva on kerta kaikkiaan upea).

Henkilökohtaisesti harmittaa ihan pikkuisesti se, ettei Koivistoinen mainitse soitto- ja levytyspitoisessa tekstissään sitä vähäistä episodia, jonka puitteissa itse tutustuin maestroon 1990-luvun lopulla. Koivistoinen nimittäin otti yhteyttä minuun ja toimittamaani Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjaan ehdottamalla nuottikokoelman toimittamista. Se oli meille uutta, mutta koska Koivistoinen oli valmis jakamaan julkaisemisen taloudellisen riskin ja tarjosi valmiin tavaran, päätin tarttua ehdotukseen. Mielenkiintoisen projektin tuloksena julkaisimme ensimmäisen ja toistaiseksi lajissaan ainoan, pelkästään Koivistoisen sävellyksiä sisältäneen jazz-sävellyskokoelman What Is This? : Music of Eero Koivistoinen vuonna 1998. Kokoelma sisältää yli 50 sävellystä Koivistoisen itsensä sovittamana ja nuotintamana koossa A4. Minä vain koostin aineiston, lisäsin pienen diskografian ja pieni painos on ainakin meidän päässämme käytännössä loppuun myyty. Jatkoimme yhteistyötä vuonna 2004 julkaisemalla samalla periaatteella 50 Koivistoisen laulun nuottikokoelman nimellä Lennosta kii! : 50 laulua. Molemmat julkaisut ovat päässeet kyllä em. valikoivaan diskografiaan.

* * *

Eero Koivistoisen suhde musiikkiin ja soittamiseen on intohimoisen syvällinen, Hän kertoo suurentelematta tai vähättelemättä, kuinka hänen oma tiensä on ollut jatkuvaa opiskelua, muitten seuraamista ja siitä oppimista, ikuista uuden etsimistä. Koivistoisen suhtautuminen kollegoihin on kautta muistelmien pelkästään myönteinen, useimmiten vilpittömän ihaileva ja arvostama. En löytänyt kirjasta käytännössä yhtään muihin kohdistunutta moitetta. Sen sijaan itseään Koivistoinen kyllä haukkuu - ja usein passien ja avainten hukkaamisten ja saksofonien autoon varastettavaksi jättämisen takia myös täysin aiheellisesti - hyvin hauskasti ja itseironisesti. Kaikesta käy ilmi, että Koivistoinen on verkostoitumisen hallitseva muusikko, jolle kanssakäyminen satojen kollegojen kanssa on olennainen osa elämää ja ammatillista toimintaa. 

Koivistoinen suhtautuu myös saamaansa kritiikkiin rehellisesti, ei hauku kriitikoitaan, vaan julkaisee reilusti otteita näiden moitteista lukijan arvioitavaksi. Poikkeuksellisen vaatimattomasti hän suhtautuu saamiinsa lukuisiin palkintoihin ja voittoihin. Ei vaikuta ollenkaan teeskentelyltä, että Koivistoinen on iloisesti yllättynyt aina kun kiitoksia on sadellut. Ja kyllä niitä on tullutkin, tuskin kenelläkään Suomessa on tässä suhteessa ainakaan jazzin puolella komeampaa saldoa. Mutta ei Koivistoinen siitä numeroa tee. Kuten ei siitäkään, että hän on paitsi tuntenut jazzin huippunimiä, myös soittanut useimpien maailmankuulujen muusikoiden kanssa. Koivistoinen ei myöskään tyydy ylistämään kollegoitaan, vaan analysoi näiden vahvuuksia ja ominaispiirteitä tarkkuudella, johon kai vain kollega pystyy.

Yksityiselämästään Koivistoinen ei paljoakaan kirjoita, mutta senkin vähän hän tuo esiin koruttomasti ja mitenkään itseään jälkikäteen kaunistelematta. Perhe-elämän vuoret ja laaksot tulevat mainituiksi, vaihtuvat tyttöystävät joko etu- tai koko nimellä mainituksi ilman mitään kielteistä muistelua. Itseään Koivistoinen moittii, jos ketään. Päihteiden käytöstäänkin ja kokeiluista Koivistoinen kertoo arkisen rehellisesti ja kaunistelematta. Ehkä dramaattisimman käsittelyn saa ukkovuosina havaittu eturauhasen syöpä, jollainen koitui esimerkiksi Frank Zappan - erään Koivistoisen idolin - kohtaloksi. Tarina saa kuitenkin suhteellisen onnellisen käänteen ja elämä jatkuu. Kirjan teksti ulottuu julkaisuvuoteen asti eli on todella kattava.

* * *

Koivistoinen kuvaa elämänsä vaiheet kattavasti, mutta ei ymmärrettävästi voi esittää minkäänlaista yhteenvetoa, ei ole ehkä halunnutkaan. Lukija sen sijaan voi todeta, että Koivistoinen on elänyt läkähdyttävän täyden, antoisan ja tuotteliaan elämän, josta kuka tahansa voisi olla ylpeä. Hän on saavuttanut käytännössä kaiken, mitä suomalaisen jazz-muusikon ulottuvilla ja mahdollisuuksien rajoissa on ollut. On vaikea keksiä ketään, joka nousisi saavutuksiensa osalta Koivistoisen yläpuolella. Rinnalle voi toki nostaa moniakin, mutta tuskin ohi. Itse jäin silti miettimään sitä, olisiko Koivistoisen kuitenkin pitänyt yrittää uran luomista Yhdysvalloissa, joka on hänelle, omasta mielestään täysin epäpoliittiselle muusikolle, monin tavoin ihannemaa (Koivistoinen ilmaisee vasemmistoantipatiansa muutamin aika törröttävin ja vähän heppoisten purkausten muodossa). Niin ei tapahtunut, mutta ainakin ulkopuolisen arvion mukaan olisi voinut tapahtua. Koivistoinen onnistui rakentamaan yhdysvaltalaisten muusikoiden keskuudessa niin hyvän verkoston, että sai käytännössä melkein kenet tahansa levyttämään kanssaan.

Suomalaisten näkökulmasta oli tietysti onnekasta, ettei Koivistoinen jäänyt jenkkilään, vaan palasi matkoiltaan ympäri maailmaa (konkreettisesti, ei vain kuvaannollisesti) aina takaisin Suomeen. Sekä säveltäjänä että bändin johtajana ja sovittajana Koivistoinen on ollut varsin korvaamaton, vaikka niitä fonisteja on aina ollut muitakin. Tyylillisesti Koivistoinen ei kai ole koskaan ollut erityisen radikaali, mutta ainakin näiden muistelmien perusteella hän on koko elämänsä etsinyt uusia näkökulmia, vaikka kriitikot ovat joskus pitäneet häntä turhan sovinnaisena. Lukijan tuomio on kuitenkin herkästi se, että kyllä Koivistoinen on luonut oman tiensä ja tyylinsä monipuolisena tyylien fuusiona, eikä häntä ainakaan voi syytää yksipuolisesta ja vanhoihin kaavoihin kangistuneesta musiikista. Mutta kuten kaikki hyvät säveltäjät, Koivistoinen on halunnut ottaa jo tehdystä hyvästä parhaat ainekset ja rakentaa niistä jotain uutta.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että Eero Koivistoinen on kahdeksaakymmentä lähestyvänä veteraanina paitsi edelleen työkunnossa, myös sovussa itsensä ja maailman kanssa. Näin valoisia ja myönteisiä muistelmia pääsee harvoin lukemaan. Koivistoinen on onnistunut jakamaan innostunutta elämänfilosofiaansa sekä musiikin että nyt tekstin kautta kaikille kiinnostuneille. Se ei ole vähän se. Kun en ole varsinaisia jazz-miehiä, en osaa sanoa Koivistoisen levytetystä tuotannosta mitään mielekästä yleistystä - paitsi että se on poikkeuksellisen laaja ja täynnä hienoja muusikoita. Mutta melkein yhtä iäkkäänä kuin Koivistoinen kuuntelen edelleen mielelläni Valtakuntaa, jonka ostin aikoinaan 1960-luvun lopulla ihan omilla vähillä rahoillani ja johon vuonna 2004 älysin pyytää Koivistoiselta signeerauksen. Kun albumin barokkinen alkusoitto saavuttaa aivojeni muistojen poimut, siirryn vaivatta yli 50 vuoden takaisiin tunnelmiin. Kiitos Eero tästäkin!

Ei tulta ilman elämää

Stephen J. Pynen kirja Pyroseeni : Miten loimme tulen aikakauden ja mitä sen jälkeen tapahtuu (Terra Cognita 2022) onnistui yllättämään aika täydellisesti. Minulla ei ollut ennakkoon muuta oletusta, kuin että tulesta kirja puhuu. Mutta se, miten tulta kirjassa käsitellään, se on kaikki uutta. Kirjan otsikoksi valittu termi on Pynen keksimä. "Pyroseeni" on nimitys "kolmannen tulen" aikakaudelle, jota nyt elämme. Ensimmäinen tuli on luonnossa ilman ihmistä ilmenevä, yleensä salaman aiheuttama tuli. Toinen tuli on esiteollisen kauden ihmisen tuli, joka on osittain valjastettu, mutta vielä tavalla, joka ei muuta maailman mitassa olosuhteita. Pyroseeni kuvaa nykyistä aikaa, joka perustuu fossiilisten poltettavien aineiden varaston ryöväämistä, mikä on johtanut "hyvän tulen" vähenemiseen ja "pahan tulen" lisääntymiseen. Seurauksena on mm. tällä hetkellä hallitsematon ilmaston lämpeneminen, historiallisesti katsoen ennennäkemättömät maastopalot ja aiemmin luonnon omien palomekanismien kunnossa pitämien alueiden rappeutuminen.

En ole koskaan aikaisemmin törmännyt Pynen keskeisiin teorioihin. En myöskään ajatukseen, että tulta esiintyy aurinkokunnassamme vain Maassa, koska tulen edellytyksenä on biologinen polttoaine (Pyne määrittelee asian siis siten, että esimerkiksi Auringon liekehdintä on eri asia, samoin Maassa tulivuorten synnyttämä tulisuus, eivätkä myöskään salamat ole tulta, vaikka ne sitä sytyttävätkin). Jos ei ole elämää ja sen luoman eliöstön jätteitä, ei ole myöskään tulta. Pyne korostaa kautta kirjan myös sitä, kuinka välttämätön luonnon tuli on kokonaisuuden ekologisen hyvinvoinnin ylläpidossa. Paradoksaalisesti luonnon oma tehokkain suurpalojen torjuntamenetelmä on tuottaa pieniä, laikkumaisia paloja, jotka poistavat maastosta suurimman osan palavasta aineksesta ja estävät siten suurempien paloalueiden syntymisen. Pyne kutsuu näitä asioita tutkivaa tieteenhaaraa nimellä paloekologia. Onnistunut termi.

Varsin häkellyttävä on rinnastus, jonka Pyne tekee jää- ja tulikausien välillä. Hän on sitä mieltä, että jäätä ei ole ilman tulta ja tulta ei ole ilman jäätä. Näiden kahden ääripisteen välillä luonnon oma heiluri liikkuu, hyvin hitaasti, mutta vääjäämättä. Tai on ainakin liikkunut tähän asti. Pyne arvelee, että ihmisen toiminta ja luomamme kolmas tuli ovat lyhentäneet 1500-luvulla käynnistynyttä ns. lyhyttä jääkautta ja mahdollisesti jopa lykkää seuraavaa oikeaa jääkautta hamaan tulevaisuuteen. Hintana on kuitenkin se, että voimme tuhoutua luomamme tuliplaneetan sietämättömissä olosuhteissa. Pyne ei lietso hysteriaa, mutta toteaa täysin välttämättömäksi paitsi lopettaa fossiilisten polttoaineiden käyttö, ottaa myös uudelleen käyttöön kaikki ensimmäisen ja toisen tulen käytännöt, jotta luonto saa mahdollisuuden parantaa itsensä.

* * *

Pynen teksti on hämmentävä sekoitus tiukkaa ja kiivaaseen tahtiin ryöppyävää tieteellistä tietoa ja jonkinlaista akateemis-runollista kieltä, joka kieputtaa lukijaansa aika haastavalla tavalla. Pyne kertoo itse kirjan olevan kooste, josta noin 80 % on vanhemmista teksteistä kierrätettyä, 20 % aivan uutta (alkuteos ilmestyi 2021, eli vuoden 2022 hirmuiset palot ja myrskyt eivät ehtineet mukaan). Kimmo Pietiläisen käännös on pääosin asiallinen, vaikka paikoitellen Pynen runolliset ilmaisut tuntuvat suomeksi aika jäykiltä. En myöskään innostu Pietiläisen tavasta jättää suomenkieliseen teokseen sellaisia ilmaisuja kuten "narratiivi" ja "regiimi", joille kummallekin on erinomaiset omakieliset vastineet eli kertomus ja hallinto. Kirja on taitettu A5-kokoiseksi taskukirjaksi, mikä helpottaa matkoilla lukemista, mutta jonka seurauksena taitto on ahtaantuntuinen ja kuvaliitteen kuvat turhan pieniä.

Kirjan teksti on periaatteessa popularisoitua tiedettä, mutta Pynen tyyli on sellainen, että välillä on lukijan vaikea päätellä, milloin liikutaan todistamattomien hypoteesien, milloin tieteellisesti perusteltujen väitteiden alueella. Ainakaan oma taustatietoni ei varoittanut asiasta, vaikka Pyne itsekin myöntää, että mukana on myös kiistanalaisia ajatuksia, ei pelkästään tiedeyhteisön siunaamia totuuksia. Pyneä pidetään kyllä johtavana tulen historian asiantuntijana, mutta kun hän harrastaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojen pohtimista, lienee niin, että vastaanotto vaihtelee kauhistuneesta torjunnasta alistuneeseen nyökyttelee. Pohjimmiltaan Pyne vaatii kuitenkin vain kahta asiaa: kolmannen tulen käytön lopettamista (mahdotonta, sanovat kapitalistit ja varsinkin fossiilisten polttoaineiden tuottajat) ja luonnon omien tulimekanismien palauttamista kunniaan (tästä monet ovat jo samaa mieltä ja monilla maailman alueilla on pidetty tiukasti kiinni ikivanhoista kulotusperinteistä, vaikka valtiovallat ovat yrittäneet hyvällä ja pahalla saada maalaiset kuriin).

Ulkopuolisen on jokseenkin vaikea arvioida, mikä osuus Pynen uhkakuvissa on pyrkimyksellä hiukan dramatisoida kuvaa huomion herättämiseksi. Minusta Pynen kuvaama logiikka näkyy ja kuuluu kyllä jokapäiväisissä uutisissa ja siinä vastakkainasettelussa, joka vallitsee taloudellisen eliitin ja tulevaisuudesta huolestuneen kansalaismielipiteen kesken. Meillä Suomessahan esimerkiksi Keskustapuolue viittaa kintaalla Pynen varoituksille, vaikka juuri maanviljelijöiden näkökulmasta tulisi kiireesti palata ensimmäisen ja toisen tulen käytäntöihin. Pynen sanoma on kieltämättä aika monimutkaisesti ilmaistu, mitä nyt nuo kaksi päävaatimusta ovat minusta selkeästi hahmotettavissa. Mutta kuten tiedämme, fossiiliteollisuudesta luopuminen uhkaa niin valtavia omaisuuksia, ettei prosessista tule ainakaan helppoa.

* * *

Kuulun itse ihmisiin, jotka pelkäävät tulta ja sen tuhovoimaa. Pyne on eri maata. Hän on selvästi mielistynyt tuleen sekä teoriassa että käytännössä. Mutta ei siihen kolmanteen tuleen, se on syytä ymmärtää. Pyne menee niin pitkälle, että hän kuvailee tulta paitsi luonnonvoimana, myös viruksen kaltaisena puolielollisena ilmiönä. Hän toki myöntää, että tuli on pohjimmiltaan kemiallinen reaktio, mutta puhuessaan tulesta laajempana ilmiönä hän kuvailee sitä paljon enempänä. Hiukan empien päädyn olemaan samaa mieltä, vaikka vähemmän runollisin ilmaisuin kuin Pyne. Hän onnistuu kuvaamaan tulen roolin sekä luonnon että ihmisen maailmassa niin uudesta näkökulmasta, että ihan nolottaa, miten yksitotisesti lämpöä ja tuhoa aiheuttavana voimana sitä on pitänyt.

Pynen viesti ei ole luddiittinen, teknologian tai modernin kaupunkielämän vastainen. Mutta hän väittää, että ajaudumme umpikujaan eli elinkelvottomaan tulimaailmaan, jos emme ota nopeasti reiluja taka-askelia ja palauta hyvän tulen valtaa. Kielikuvat voivat olla outoja, mutta taustalla on mielestäni kestävä ajatus siitä, että tulen luontainen rooli on ihmisen myötä tukahdutettu, tuli on pakotettu pääosin ihmisen rakentamien laitteiden sisään ja sen seurauksena elävä luonto voi huonommin kuin se voisi, jos tuli saisi hoitaa tehtäviään, joihin eliöiden evoluutio on sopeutunut. Tätä kuviota on hiukan vaikea hahmottaa, mutta Pyne tuntuu ajattelevan, että myös tuli on jollain lailla evoluution seuraus tai ainakin sen seuralainen. 

Pöydällä hiljalleen palava kynttilä edustaa toista tulta, samoin se leirinuotio, jonka äärellä lukemattomat ihmispolvet ovat tunteneet lämmön lisäksi muuta turvallisuutta ja yhteisyyttä. Se ensimmäinen tuli on harvoille nykyihmisille tuttu, vaikka aina silloin tällöin joku meistä osallistuu salaman synnyttämän metsäpalon rajoittamiseen tai tarkoituksellisen kulottajan tehtäviin. Pienen tulen käyttäminen ison tulen torjumiseksi on jollain lailla viehättävä ajatus, vaikka edelleen suhtaudun avotuleen varauksella. Olen nähnyt videon, jolla poppelin höytyvät poltetaan puistonurmikolta sekä ulkonäkösyistä että siksi, että ruoho pääsee esteettä kasvamaan. Palaneen maan uumenista nouseva tuore vihreä ruoho on monille kasvissyöjäeläimille suoranainen elinehto. Tuli on koko luonnolle välttämätön apulainen, joskus tuhoisa, mutta yleensä hyödyllinen. Kaikkea sitä oppii, kun riittävän vanhaksi elää.

Tiu tau tikusta asiaa

Tartuin Juha Hurmeen kirjaan Tiu tau tilhi (Teos 2022) enemmän uteliaisuudesta kuin määrätietoisesti. Kuten nimestä saattaa uumoilla, kirja tosiaan käsittelee menneitten sukupolvien suosittua lastenlaulua Pikku Inkerin laulu tilhille. Tai käsittelee ja rönsyilee. 200-sivuista kirjaa, vaikka kuinka pienikokoista, ei saisi kasaan pitäytymällä itse asiassa. Itse asiassa kaiken oikeasti olennaisen lauluun liittyvän selvittäisi parilla sivulla kaikkia laulusta kiinnostuneita tyydyttävällä tavalla. Mutta se ei ole ollut Juha Hurmeella mielessä. Laulu on hänelle pelkkä tekosyy päästä assosioimaan vapaasti suomalaisten parin sadan viimeksi kuluneen vuoden kulttuuristen ilmiöiden, henkilöiden ja tapahtumien pariin. Lyhyesti ilmaisten kirja on kulttuurinen alkuräjähdys, jonka loittonevaa tapahtumahorisonttia kirjailija käyttää, miten tahtoo.

Juha Hurmeen tapa kirjoittaa on ristiriitainen ja oletuksen mukaan jakaa ihmiset ihastuneisiin ja ärtyneisiin. Samalla kun Hurme lumoaa lukijansa asiantuntevalla lörpöttelyllään ja valtavalla informaation määrällä hän myös haastaa sietämään paitsi jokseenkin pidättelemätöntä poukkoiluaan jokaisen repsottavan langanpään perässä myös sietämään tyylillisiä maneereita, joita on ainakin minun on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä. Mainitsen tässä muutaman itseäni eniten ärsyttävää - ja mainitsen ne tietoisena siitä, että Hurme käyttänee molempia täysin tietoisesti juuri lukijaa ärsyttävässä tarkoituksessa.

Helsinkiläisen slangin sujauttelu sujuvan ja hyvin koostetun asiatekstin lomaan herättää minussa lähinnä myötähäpeää. Se, mikä voisi olla kerran huvittava kontrasti, muuttuu toistuessaan omituisuudeksi, joka saa lukijan vilkaisemaan ympärilleen ja hiukan nolostumaan. Se kai on tarkoituskin. En tiedä, onko "zydeemi" missään asiayhteydessä erityisen onnistunut ilmaisu, mutta suomalaiskansalliseen tikusta asiaa -puuroon se sopii yhtä huonosti kuin kinuskikastike graavisiian päälle. Ei uskoisi, että on vielä tätäkin nolompia tapoja kirjoittaa, mutta kyllä vain, sellainen löytyy Hurmeen tavasta vääntää aikoja sitten kuolleiden mieshenkilöiden nimistä "vitsikkäitä" muunnoksia tyyliin "Henkka" (= Henrik Renqvist), "Uno-boy", "Unski" (= Uno Cygnaeus) ja "Rela" (= Lauri Kristian Relander). En myöskään ymmärrä, miksi Hurmeen kaltainen kielimies kirjoittaa niin usein teonsanan yksikössä, vaikka tekijöitä on useampia.

Toisaalta Hurme kirjoittaa vierasmaalaisten kuninkaiden nimet oikein eli heidän omalla kielellään. Hurme myös kutsuu fasisteja fasisteiksi antautumatta polemiikkiin siitä, oliko joku suomalainen fasisti sataprosenttinen natsi vai mahdollisesti vain 87-prosenttinen. Hurmeella on valtavasti tietoa kielistä ja kulttuurihistoriasta, eikä hän peittele tätä vakkaansa minkäänlaisella kannella. Lukija oppii ihan oikeasti paljon uutta, vaikka epävarmempaa on, jäävätkö tuhannet yksityiskohdat mieleen, niin vinhaa on Juha Hurmeen rynnistys aina uuden langanpään perään. Tämä tekniikka on kiehtova, mutta ajoittain lukija unohtaa kokonaan, mitä kirjaa hän on lukemassa. Arvaan, että tämäkin on tarkoituksellista.

Tiu tau tilhi on parhaimmillaan upeaa, opettavaista ja ajattelemaan panevaa tekstiä. Juha Hurmeen tapa kirjoittaa jakaa lukijoiden tuntemukset ainakin kahtia, mutta sanoisin kauniiksi lopuksi, että kyllä edellä olevista moitteista huolimatta tämä kirjaa jää selvästi plussan puolelle. Mutta olisi kustantaja voinut henkilöhakemiston laatia, ellei sitten Hurme ole kieltänyt, vaikea tietää. Kansi on esteettisesti aika erikoinen, mutta niin on sen kätköihin laitettu kirjakin.

Kekkonen vakoilijoiden pihdeissä

Mikko Virta on nuoren polven tutkija (s. 1989), jolla ei ole kohteensa, Urho Kekkosen kanssa yhtään yhteistä elinvuotta. Voidaan siis olettaa, että näkökulmaa ei ainakaan rasita henkilökohtainen suhde Kekkoseen ja hänen aikaansa. Kirja Operaatio Kekkonen : Lännen agentit Tamminiemen sisäpiirissä (Otava 2022) perustuu Virran väitöskirjatutkimukseen, mikä näkyy lukijalle hyvässä ja pahassa. Kirja on ilman muuta turhan yksityiskohtainen ja monilta osin myös toisteinen, vaikka Virta mainitsee tiivistäneensä tekstiä väitöskirjaan verrattuna. Mutta kun pelkästään loppuviitteitä on 1509 ja lähdeluettelo vie 30 sivua, lukija olisi kiitellyt tiivistämisestä vielä kerran. Erityisesti kahden brittivakoojan, Rex Bosleyn ja James H. Magillin henkilöhistoriaa selostetaan niin moneen otteeseen ja niin perusteellisesti, etten ainakaan itse pystynyt pitämään ratkaisua enää perusteltuna. Virta kirjoittaa sujuvasti, vaikka ei erityisen vetävästi - paitsi kun hän useimpien muiden suomalaisten kirjoittajien tavoin "vetää" johtopäätöksiä, kun voisi ihan suomalaisittain tehdä.

Kirjan perusteellisuudessa on se hyvä puoli, että Virta näyttää kääntäneen jokseenkin kaikki arkistokivet, joihin on päässyt käsiksi. Toisaalta hän toteaa, että vaikka paljon mielenkiintoista uutta on avautunut tutkijoille erityisesti Yhdysvalloissa, pääosa brittien arkistoista pitää edelleen salassa 1950- ja 1960-luvun salaisen toiminnan arkistoja ja julkistetuistakin asiakirjoista on usein salattu ratkaisevia tietoja, erityisesti vastuullisten toimijoiden nimiä. Tästä syystä Mikko Virta myöntää avoimesti joutuneen monessa - liian monessa - tilanteessa tekemään päätelmiä voimatta nojautua selkeisiin lähteisiin. Toisaalta lienee selvää, että kun aiheena on salainen tiedustelutoiminta, vakoilu ja sabotaasi, valtavasti raskauttavaa aineistoa on harkiten tuhottu ja niiltä osin monet kysymykset jäänevät pysyvästi avoimiksi. Ehkä suurin toivo on siinä, että osa läntisten tiedustelupalveluiden datasta saattaa joskus löytyä Venäjän suljetuista arkistoista. Jos jokin tieto on kulkenut pisteestä A pisteeseen B, ei riitä, että se tuhotaan pisteessä A tai B.

Vaikka Urho Kekkonen on nimeä myöten kirjan päähenkilö, kirja kertoo enemmän hänen ympärillään pyörineistä kuin Kekkosesta itsestään. Mitään erityisen uutta poliitikko-Kekkosesta ei ole nähdäkseni tarjolla, vaikka kuva hänen suhtautumisestaan lähellä pörränneisiin lobbareihin muodostunut kuva tarkentaa melko lailla. On vaikea sanoa, onko lohdullista vai masentavaa lukea, kuinka suuressa määrin isotkin ratkaisut ovat perustuneet toisen tai kolmannen käden väittämiin, ideologisiin pakkomielteisiin ja silkkaan ymmärtämättömyyteen. Tässä suhteessa pahimpia olivat yhdysvaltalaiset, joiden antikommunistinen pelko ja hysteria vaikeuttivat merkittävästi kaikkea järkevää päättelyä erityisesti 1950-luvulla. Kekkonen ei pitänyt yhdysvaltalaisista ja arvioi heitä usein tylyin sanoin päiväkirjaansa. Tältä osin tilanne muuttui vasta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin kylmän sodan pahimmat ylilyönnit osoittautuivat tarpeettomiksi.

* * *

Kekkosen suhde brittiläisten tiedustelumaailmaan oli merkittävästi. Sekä Bosley että Magill solmivat henkilökohtaisen ystävyyssuhteen, vaikka myös erinäisistä brittidiplomaateista presidentillä ei ollut mitään myönteistä kerrottavaa päiväkirjalleen. On vaikea arvioida, johtuiko tämän parempi suhde Kekkosen anglofiilisistä sympatioista vai sattumasta eli onnekkaista henkilökemioiden kohtaamisesta (mieltymys viskiin näyttää erityisesti kiinnittäneen Mikko Virran huomiota, se kun näytti olevan olennainen osa Kekkosen ja Magillin eli "Mäkelän" seurustelua). Todennäköisesti tärkeämpää oli se, että brittien tiedustelupalveluissa ymmärrettiin yhdysvaltalaisia paremmin - vaikka ei suinkaan aina riittävästi - suomalaista mentaliteettia, historiaa ja geopolitiikkaa. Venäläisten kanssa Kekkonen pärjäsi tunnetusti parhaiten, eikä Virralla näytä olleen ongelmia päätyä sellaiseen arvioon, että vaikka Kekkonen joutui monta kertaa antamaan periksi Moskovan miehille, toisaalta myös siellä jouduttiin monta kertaa toteamaan, ettei Kekkosen päätä saada kääntymään. Virta arvioi suoraan, että puheet Kekkosesta Neuvostoliiton tai lännen agenttina ovat katteettomia.

Mielenkiintoisempi kysymys on pohdinta siitä, viihtyikö Kekkonen suhteellisen hyvin vakoilijoitten seurassa siksi, että hänellä oli itsellään taustaa EK:n toimihenkilönä (Kekkonen tosin näyttää vaienneen visusti tästä elämänsä vaiheesta kaikissa ulkomaisissa suhteissaan). Virran mukaan Kekkonen olisi poliitikon uran tyssätessä halunnut suomalaisen (siviili)tiedustelutoiminnan johtajaksi. Siihen hänellä epäilemättä olisi ollut riittävät kyvytkin, kuten ulkomaisissa arvioissa usein todettiin, kun Kekkonen arvioitiin kyvykkääksi ja älykkääksi, mutta myös kieroksi, ovelaksi ja salakavalaksi, samoin myös vallanhimoiseksi ja häikäilemättömäksi. Sellainenhan tiedustelu-ukon täytyy olla. Länsimaisten vakoilijoiden näkökulmasta Kekkosen suurimpia ongelmia oli paitsi oletettu riippuvuus Neuvostoliiton painostuksesta, ennen muuta huono englannin kielen taito. Sitä kyllä yritettiin parantaa tehostetulla opetuksella ja kielikylvyllä ennen ensimmäistä vierailua Lontoossa. Mutta kuten me aikalaiset muistamme, Kekkosen englanti oli esimerkiksi ETYKin päivinäkin aika jäykkää, vaikka ei yhtä huonoa kuin asiasta pilkatulla Ahti Karjalaisella. 

Brittien ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluitten pakkomielteistä kiinnostusta Suomeen ja Kekkoseen ei Virta ehkä avaa riittävästi. Hän korostaa monta kertaa, kuinka asiakirjat paljastavat, ettei Yhdysvallat olisi ryhtynyt vastatoimiin, jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen. Toisaalta Virta tarjoaa paljon esimerkkejä siitä, miten tarkasti jokaista suomalaisten ja erityisesti Kekkosen liikahdusta suhteessa Neuvostoliittoon seurattiin ja miten ylimitoitettuja reaktioita niihin liittyi pelkästään siksi, ettei Suomen geopoliittista asemaa - siis paasikiviläistä ajattelua - tunnettu tai ei haluttu ymmärtää. Kaikessa nähtiin "liukumista" Neuvostoliiton syliin, puolueettomuuden katoamista ja - tietenkin - "kommunismin" leviämistä ja kaikkea siihen liitettävissä olevaa kauheaa. Minusta on ilmeistä, että läntinen tiedustelupalvelutoiminta perustui toisaalta liioiteltuun pelkoon Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta, toisaalta ylimieliseen Suomen olojen väärin ymmärtämiseen.

* * *

Siinä mielessä myös Mikko Virta on sisäistänyt perinteisen poliittisen historian kaanonin, että läntisten tiedustelupalveluiden toimintaa ja niitä juridisesti maanpetturimaisesti palvelleita suomalaisia upseereita ja poliitikkoja ei oikeastaan millään tasolla tarkastella kriittisesti. Vaikka tiedustelupäällikkö, kenraali Lauri Sutela suoraan kielsi alaisiaan näyttämästä jotain paperia Kekkoselle, se ei näytä väräyttäneen Virrasta esiin kysymystä siitä, kenellä Sutela itse asiassa oli uskollinen. Hän kertoo valtavasta määrästä juridisesti laittomasta toiminnasta kysymättä kertaakaan, onko tällaista pidettävä demokraattisen yhteiskunnan luonnollisena osana. Virta näyttää ainakin hiljaisesti hyväksyneen ajatuksen, että mikä tahansa rikollinenkin toiminta, jonka tarkoituksena on vastustaa kommunisteja (ja/tai Neuvostoliittoa, sama asia), on automaattisesti hyvin ja oikein tehty. En tarkoita tässä tiedustelutoimintaa sinänsä, se sisältää aina laittomuutta. Mutta on vähän eri asia, kun laittomuuksia tekevät virkamiehet ja luottamustehtäviin valitut. Kekkoselle asia ei ollut ongelma, kunhan toimi oli hänen hyväksymänsä. Mutta nuori tutkija olisi voinut asiaa tarkastella myös perustuslain, kansalaisten yhdenvertaisuuden ja muiden näennäisten oikeuksien näkökulmasta.

Karmivan esimerkin läntisten tiedustelupalveluiden vapaasta mellastelusta tarjoaa vuonna 1962 Neuvostoliiton aloitteesta ja tahdosta järjestetty nuorisofestivaali, joka joutui alusta lähtien tiedustelupalveluiden keinoja kaihtamattoman (murhia ei tiettävästi sentään tehty) häirinnän ja suoranaisen sabotaasin kohteeksi. Yhdysvaltain hallinto komenteli suomalaisia sekä uhkaillen että mairitellen. Kekkonen vastusti festivaalin järjestämistä, mutta ei uskaltanut antaa arvovaltaansa sen puolesta eikä sitä vastaan. Pelkästään yksi osallistuminen johonkin unkarilaisten järjestämään tapahtumaan synnytti länsimediassa hirveän haloon. Se siitä suomalaisesta itsenäisyydestä ja demokratiasta. Yhdysvalloista matkustaneiden palkattujen mellakoitsijoiden hillitseminen osoittautui vaikeaksi työksi jopa ratsupoliiseille. Tänä päivänä tuollaista toimintaa pidettäisiin käsittämättömänä, mutta itse asiassa Yhdysvallat on käyttänyt täsmälleen samaa taktiikkaa esimerkiksi yrittäessään syöstä vallasta Venezuelan Maduron.

Operaatio Kekkonen on oiva silmäys asioihin, joista ei koskaan puhuta avoimesti muuten kuin pitkien aikojen kuluttua. Kyynisesti ajatellen voidaan todeta, että nythän Yhdysvallat on lopultakin saanut kaiken sen, mitä se on ajanut 75 vuotta eli Suomen suhteet Venäjään on käytännössä katkaistu, Suomi on taloudellisesti sidottu mielettömän kalliisiin asekauppoihin ja kirsikkana piirakan päällä Suomesta tehdään Naton täysjäsenä ensi-iskun looginen kohde. Vaikka Kekkonen oli pesunkestävä porvari ja antikommunisti, hän luultavasti nikottelisi nykyhetken tajutessaan ja joutuisi toteamaan perintönsä joutuneen tärviölle. Suomen itsenäisyydestä tai neutraalin toimijan roolista ei ole jäljellä mitään, olemme vain yksi pienimmistä sotilasliitossa, joka seuraavaksi aikoo haastaa Kiinan. Turkin ja Unkarin diktaattorit kypsyttelevät Suomi-neitoa vartaassa siihen asti, kunnes neitsyyden lisäksi on ulosmitattu kaikki muukin mahdollinen. Suomesta on tullut Vogue-Marinin johdolla Euroopan militaristisin Yhdysvaltain osavaltio. Kiitos siitä teille, te entiset ja nykyiset lännen agentit.

Kleptokratiat ja "hyvä länsi"

Tämä kirja on järkyttävää luettavaa. Sekä sisältönsä että kirjoittajan ideologisen sokeuden takia. Frank Vogl on taloustoimittaja, entinen pankinjohtaja (Maailmanpankki) ja Transparency Internationalin perustajia. Nykyään hän luennoi George Mason Universityssä Washintonissa. Voglin kirja Mahdollistajat : Miten länsi tukee kleptokraatteja ja korruptiota vaarantaen demokratiamme (Terra Cognita 2022) sisältää valtavan määrän informaatiota siitä, miten maailmaa johtavien poliitikkojen, pankkiirien ja muiden vallankäyttäjien ahneus ja häikäilemättömyys ovat johtaneet suunnattomaan korruptioon, rahanpesuun ja yhteiskunnalliseen epävakauteen. Vogl on seurannut asioita varsin läheltä, joten häntä on pakko pitää aiheen asiantuntijana. Ei myöskään ole selkeitä perusteitä epäillä, että kirjoittaisi vastoin vakaumustaan.

Sitä järkyttävämpää on se sokeus, jolla Vogl suhtautuu kritisoimansa ilmiön syihin ja syyllisiin. Kautta kirjan toistuu Voglin yksisilmäinen maailmankuva, jossa toisella puolella on "hyvä länsi" ja sen vaalima länsimainen demokratia, toisella puolella kleptokraatit ja muut ällöttävyyden, jotka - Venäjä ja Kiina etunenässä - väsymättä "nakertavat" tuota kultaista länsimaista demokratiaa. Voglin sokeus korostuu sen takia, että hänen kirjansa on itse asiassa varsin vahva todiste sen puolesta, että nuo mahdollistajat (englanniksi enablers) ovat keskeinen osa länsimaista kapitalismia, eivät suinkaan mikään hyvien joukkoon piiloutunut pahisten klaani. Melkein joka sivulla Vogl joutuu toteamaan, että hänen ihanien länsimaittensa poliittiset johtajat ovat haluttomia säätämään tiukkoja korruption vastaisia lakeja ja jos niitä säädetään, jätetään valvonta hoitamatta. Melkein joka sivulla Vogl joutuu toteamaan, että suurimmat läntiset pankit syyllistyvät systemaattiseen korruptioon ja rahanpesuun ja että miljardisakot ovat vain osa tuotannon kustannuksia.

Voglin sanastoon ei kuulu sellaista käsitettä kuin "kapitalismi". Sana taitaa vilahtaa kerran tai pari, mutta silloinkin jonkun toisen sitaatissa. Vogl ei missään kohdin edes spekuloi sillä mahdollisuudella, että korruptio, rahanpesu, taloudellinen rikollisuus ja muut hänen vastustamansa ilmiöt kuuluisivat erottamattomasti kapitalistiseen järjestelmään tai että hänen kritisoimansa mahdollistajien ryhmä on kapitalistisen systeemin ydinjoukkoa, itse asiassa kapitalismin mahdollistajia. Sokeus johtunee siitä Voglin omaksumasta harhasta, että kapitalistisen lännen johtajat ovat moraalisesti hyviä, vaikka ihmisinä erehtyväisiä, kun taas ei-lännen kleptokraatit eli kaikki vallankäyttäjät ovat moraalisesti huonoja. Pitkin kirjaa joutuu lukija siksi miettimään, miten noilla mahdollistajilla onkin niin valtavasti valtaa, vaikka hyvät läntiset johtajat ovat vallassa.

* * *

Voglin saarnan onttouden tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun lukija alkaa miettiä, mikä tekee moraalisesti hyvistä läntisistä johtajista niin voimattomia sekä mahdollistajien että kleptokraattien edessä. Voglilla ei ole tähän mitään hyvää selitystä, pikemminkin hän pyrkii kaikin tavoin väistämään ongelmaa, vaikka se ei tietenkään katoa minnekään vain siksi, ettei Vogl halua siihen kajota. Jos Vogl olisi älyllisesti rehellinen, hän joutuisi myöntämään, että mahdollistajat kykenevät toimintaansa, koska eliitti haluaa sallia sen toiminnan. Yhtälö ei ole korkeampaa matematiikkaa. Eliitti ei puutu korruptioon, koska se itse hyötyy siitä joko suoraan tai välillisesti. Vogl ei halua nähdä, että ero ei-läntisten kleptokraattien ja läntisten kleptokraattien välillä koskee enemmän välineitä ja toimintatapoja kuin tavoitetta.

Vogl joutuu myöntämään, että esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä rahan yhteiskunnallinen valta on kaikenkattava, muodollisen demokraattinen päättäjien valintajärjestelmä ei tuota eettisesti vahvaa korruption vastaista hallintoa, koska melkein kaikki päättäjät ovat jonkin lobbarin taloudellisen tuen nauttijoita ja siksi heidän kätensä ovat sidotut niissäkin tapauksissa, joissa joku päättäjä aidosti haluaisi vähentää korruptiota. Vogl yrittää muistuttaa, että Yhdysvalloissa on Eurooppaa tiukempi korruption vastainen lainsäädäntö, mutta jättää sanomatta, että poliitikkojen ostamiselle säädetyt vähäisetkin rajoitukset on viime vuosina poistettu, eikä mikään käytännössä estä rikkaita ostamasta kansanedustajia edistääkseen tai estääkseen itselleen mieluisaa lainsäädäntöä.

Lienee kiistatonta, että kaikissa länsimaissa toimii "mahdollistajien" ammattikunta. Se ei kuitenkaan ole syntynyt siksi, että ei-lännessä on niin paljon kleptokraatteja vaan kleptokraattien toiminta on mahdollista, koska lännessä on sitä palveleva järjestelmä valmiina. Mutta koska tällainen toteamus sotii Voglin perusasetelmaa vastaan, hän kieltäytyy sitä näkemästä ja ääneen lausumatta. Siksi hän joutuu päivittelemään ja ihmettelemään, miten nuo moraalittomat mahdollistajat pärjäävät niin hyvin ja mistä niitä aina sikiääkin lisää, vaikka pankkeja sakotetaan hurjilla summilla. Vogl kyllä toteaa, etteivät suurimmat pankinjohtajat koskaan joudu vastuuseen rikoksistaan, etteivät yritysjohtajat joudu henkilökohtaiseen vastuuseen rikoksistaan ja etteivät varsinkaan poliitikot joudu vastaamaan siitä, että he palvelevat lobbaria, eivät äänestäjiään.

* * *

Kaiken edellä toteamani jälkeen lienee ilmeistä, etten voi suositella Voglin kirjaa muille kuin niille, jotka ymmärtävät lukea tekstin korjaavien lasien läpi. Sillä kyllä Vogl kritiikissään oikeassa on, vaikka hänen lapsellinen uskonsa länsimaiseen demokratian hyvyyteen onkin rajatonta. Mutta koska Vogl on jättänyt analyysinsä harkiten puoliväliin, on lukijan osattava kääntää sen väittämät selkokielisiksi. Korruption uhan alla ei ole muodollinen demokratia vaan tavallisten ihmisten toimeentulo ja elämän laatu. Lähes koko maailma on kapitalistisen talousjärjestelmän alainen, eikä korruptiota voi mitenkään erottaa kapitalismista. Se ei ole sairaus, vaan kapitalismin olennainen osa. Vogl ei tietenkään halua tai osaa vastata, miksi näin on, joten se tehtävä jää lukijalle itselleen. Omasta puolestani väitän, että kapitalismi ei voi toimia ilman korruptiota, koska se on olennainen osa ns. markkinamekanismia.

Kapitalismin puolustajilla on tapana väittää, että markkinamekanismi "oikaisee" kaikki kapitalismista aiheutuvat vääristymät, olivat ne pääoman omistajien tai kuluttajien toimien seurausta. Kapitalismin historia osoittaa hyvin tämän väitteen katteettomuuden. Markkinat eivät ole "näkymätön käsi", vielä vähemmän mikään yhteisen hyvän toteuttaja. Todellisuudessa jokainen kapitalistinen toimija vihaa markkinoita ja tähtää kohti monopolia. Jos voittoa voi kasvattaa korruptiolla - usein se toimii mainiosti -, kapitalisti edistää korruptiota. Jos voittojen kotiuttaminen edellyttää rahanpesua, kapitalisti pesee voittonsa. Jos voittojen saaminen edellyttää bisnesmahdollisuuksia hallitsevan diktaattorin lahjomista, kapitalisti lahjoo hänet ja takaa oman voittonsa maksimoinnin. Ainoa tapa vähentää korruptiota ja muita rakenteellisia rikoksia on puuttua itse talousjärjestelmään. Sitä kapitalistit eivät itse tietenkään halua, joten sitä eivät toteuta myöskään heidän rahoittamansa poliitikot.

Onko näkemykseni liian raadollinen? Eikö kuitenkin jossain ole aidosti kunnollisia, lahjomattomia ja eettisesti yhteistä hyvää tavoittelevia vallankäyttäjiä? Mahdollisesti on, mutta mitään näyttöä ei ole siitä, että heillä olisi vaikutusvaltaa. Ns. läntistä maailmaa hallitsevat samanlaiset voimat kuin ei-läntisiäkin. Tavat ja kulttuurit eroavat, pohjimmainen kapitalistinen eetos vähemmän. Eivät Vladimir Putin tai Xi Jinping "nakerra" läntistä demokratiaa, he eivät yksinkertaisesti usko siihen, kuten eivät kaikki läntiset toimijatkaan. Siksi muodollinen demokratia ohitetaan säännöllisesti, kun kysymys on voittojen tavoittelusta. Korruptio on kansainvälinen ilmiö, jolla on kansalliset kasvot ja käytöstavat. Venäläinen tai korealainen voi pitää lahjusta luonnollisena, kun taas suomalainen haluaa teeskennellä, ettei korruptiota ole, vaan lahjukset saadaan huomaamatta. Todellisuudessa me kaikki olemme niitä mahdollistajia, jos emme aseta kapitalismin mielekkyyttä kyseenalaiseksi.

PS. Kimmo Pietiläisen muuten asiallisessa käännöksessä pistää silmään joidenkin nimien huoleton kirjoitusasu. Esimerkiksi Erdoğan on "Erdogan", Orbán on "Orban", Jórgos Papakonstantínu on "Giorgios Papaconstantinou", Kwaśniewski on "Kwasniewski" ja Vaksevánis on "Vaxenis" (hakemistossa "Vaxevanis"). Hakemistossa on myös vääriä muotoja, jotka ovat leipätekstissä oikein (Nijazov vs. "Niyazov", Dmitri Kozak vs, "Dmitry"). Pieniä asioita sinänsä, mutta olisivat kai helposti olleet tarkistettavissa.