Kekkonen vakoilijoiden pihdeissä

Mikko Virta on nuoren polven tutkija (s. 1989), jolla ei ole kohteensa, Urho Kekkosen kanssa yhtään yhteistä elinvuotta. Voidaan siis olettaa, että näkökulmaa ei ainakaan rasita henkilökohtainen suhde Kekkoseen ja hänen aikaansa. Kirja Operaatio Kekkonen : Lännen agentit Tamminiemen sisäpiirissä (Otava 2022) perustuu Virran väitöskirjatutkimukseen, mikä näkyy lukijalle hyvässä ja pahassa. Kirja on ilman muuta turhan yksityiskohtainen ja monilta osin myös toisteinen, vaikka Virta mainitsee tiivistäneensä tekstiä väitöskirjaan verrattuna. Mutta kun pelkästään loppuviitteitä on 1509 ja lähdeluettelo vie 30 sivua, lukija olisi kiitellyt tiivistämisestä vielä kerran. Erityisesti kahden brittivakoojan, Rex Bosleyn ja James H. Magillin henkilöhistoriaa selostetaan niin moneen otteeseen ja niin perusteellisesti, etten ainakaan itse pystynyt pitämään ratkaisua enää perusteltuna. Virta kirjoittaa sujuvasti, vaikka ei erityisen vetävästi - paitsi kun hän useimpien muiden suomalaisten kirjoittajien tavoin "vetää" johtopäätöksiä, kun voisi ihan suomalaisittain tehdä.

Kirjan perusteellisuudessa on se hyvä puoli, että Virta näyttää kääntäneen jokseenkin kaikki arkistokivet, joihin on päässyt käsiksi. Toisaalta hän toteaa, että vaikka paljon mielenkiintoista uutta on avautunut tutkijoille erityisesti Yhdysvalloissa, pääosa brittien arkistoista pitää edelleen salassa 1950- ja 1960-luvun salaisen toiminnan arkistoja ja julkistetuistakin asiakirjoista on usein salattu ratkaisevia tietoja, erityisesti vastuullisten toimijoiden nimiä. Tästä syystä Mikko Virta myöntää avoimesti joutuneen monessa - liian monessa - tilanteessa tekemään päätelmiä voimatta nojautua selkeisiin lähteisiin. Toisaalta lienee selvää, että kun aiheena on salainen tiedustelutoiminta, vakoilu ja sabotaasi, valtavasti raskauttavaa aineistoa on harkiten tuhottu ja niiltä osin monet kysymykset jäänevät pysyvästi avoimiksi. Ehkä suurin toivo on siinä, että osa läntisten tiedustelupalveluiden datasta saattaa joskus löytyä Venäjän suljetuista arkistoista. Jos jokin tieto on kulkenut pisteestä A pisteeseen B, ei riitä, että se tuhotaan pisteessä A tai B.

Vaikka Urho Kekkonen on nimeä myöten kirjan päähenkilö, kirja kertoo enemmän hänen ympärillään pyörineistä kuin Kekkosesta itsestään. Mitään erityisen uutta poliitikko-Kekkosesta ei ole nähdäkseni tarjolla, vaikka kuva hänen suhtautumisestaan lähellä pörränneisiin lobbareihin muodostunut kuva tarkentaa melko lailla. On vaikea sanoa, onko lohdullista vai masentavaa lukea, kuinka suuressa määrin isotkin ratkaisut ovat perustuneet toisen tai kolmannen käden väittämiin, ideologisiin pakkomielteisiin ja silkkaan ymmärtämättömyyteen. Tässä suhteessa pahimpia olivat yhdysvaltalaiset, joiden antikommunistinen pelko ja hysteria vaikeuttivat merkittävästi kaikkea järkevää päättelyä erityisesti 1950-luvulla. Kekkonen ei pitänyt yhdysvaltalaisista ja arvioi heitä usein tylyin sanoin päiväkirjaansa. Tältä osin tilanne muuttui vasta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin kylmän sodan pahimmat ylilyönnit osoittautuivat tarpeettomiksi.

* * *

Kekkosen suhde brittiläisten tiedustelumaailmaan oli merkittävästi. Sekä Bosley että Magill solmivat henkilökohtaisen ystävyyssuhteen, vaikka myös erinäisistä brittidiplomaateista presidentillä ei ollut mitään myönteistä kerrottavaa päiväkirjalleen. On vaikea arvioida, johtuiko tämän parempi suhde Kekkosen anglofiilisistä sympatioista vai sattumasta eli onnekkaista henkilökemioiden kohtaamisesta (mieltymys viskiin näyttää erityisesti kiinnittäneen Mikko Virran huomiota, se kun näytti olevan olennainen osa Kekkosen ja Magillin eli "Mäkelän" seurustelua). Todennäköisesti tärkeämpää oli se, että brittien tiedustelupalveluissa ymmärrettiin yhdysvaltalaisia paremmin - vaikka ei suinkaan aina riittävästi - suomalaista mentaliteettia, historiaa ja geopolitiikkaa. Venäläisten kanssa Kekkonen pärjäsi tunnetusti parhaiten, eikä Virralla näytä olleen ongelmia päätyä sellaiseen arvioon, että vaikka Kekkonen joutui monta kertaa antamaan periksi Moskovan miehille, toisaalta myös siellä jouduttiin monta kertaa toteamaan, ettei Kekkosen päätä saada kääntymään. Virta arvioi suoraan, että puheet Kekkosesta Neuvostoliiton tai lännen agenttina ovat katteettomia.

Mielenkiintoisempi kysymys on pohdinta siitä, viihtyikö Kekkonen suhteellisen hyvin vakoilijoitten seurassa siksi, että hänellä oli itsellään taustaa EK:n toimihenkilönä (Kekkonen tosin näyttää vaienneen visusti tästä elämänsä vaiheesta kaikissa ulkomaisissa suhteissaan). Virran mukaan Kekkonen olisi poliitikon uran tyssätessä halunnut suomalaisen (siviili)tiedustelutoiminnan johtajaksi. Siihen hänellä epäilemättä olisi ollut riittävät kyvytkin, kuten ulkomaisissa arvioissa usein todettiin, kun Kekkonen arvioitiin kyvykkääksi ja älykkääksi, mutta myös kieroksi, ovelaksi ja salakavalaksi, samoin myös vallanhimoiseksi ja häikäilemättömäksi. Sellainenhan tiedustelu-ukon täytyy olla. Länsimaisten vakoilijoiden näkökulmasta Kekkosen suurimpia ongelmia oli paitsi oletettu riippuvuus Neuvostoliiton painostuksesta, ennen muuta huono englannin kielen taito. Sitä kyllä yritettiin parantaa tehostetulla opetuksella ja kielikylvyllä ennen ensimmäistä vierailua Lontoossa. Mutta kuten me aikalaiset muistamme, Kekkosen englanti oli esimerkiksi ETYKin päivinäkin aika jäykkää, vaikka ei yhtä huonoa kuin asiasta pilkatulla Ahti Karjalaisella. 

Brittien ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluitten pakkomielteistä kiinnostusta Suomeen ja Kekkoseen ei Virta ehkä avaa riittävästi. Hän korostaa monta kertaa, kuinka asiakirjat paljastavat, ettei Yhdysvallat olisi ryhtynyt vastatoimiin, jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen. Toisaalta Virta tarjoaa paljon esimerkkejä siitä, miten tarkasti jokaista suomalaisten ja erityisesti Kekkosen liikahdusta suhteessa Neuvostoliittoon seurattiin ja miten ylimitoitettuja reaktioita niihin liittyi pelkästään siksi, ettei Suomen geopoliittista asemaa - siis paasikiviläistä ajattelua - tunnettu tai ei haluttu ymmärtää. Kaikessa nähtiin "liukumista" Neuvostoliiton syliin, puolueettomuuden katoamista ja - tietenkin - "kommunismin" leviämistä ja kaikkea siihen liitettävissä olevaa kauheaa. Minusta on ilmeistä, että läntinen tiedustelupalvelutoiminta perustui toisaalta liioiteltuun pelkoon Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta, toisaalta ylimieliseen Suomen olojen väärin ymmärtämiseen.

* * *

Siinä mielessä myös Mikko Virta on sisäistänyt perinteisen poliittisen historian kaanonin, että läntisten tiedustelupalveluiden toimintaa ja niitä juridisesti maanpetturimaisesti palvelleita suomalaisia upseereita ja poliitikkoja ei oikeastaan millään tasolla tarkastella kriittisesti. Vaikka tiedustelupäällikkö, kenraali Lauri Sutela suoraan kielsi alaisiaan näyttämästä jotain paperia Kekkoselle, se ei näytä väräyttäneen Virrasta esiin kysymystä siitä, kenellä Sutela itse asiassa oli uskollinen. Hän kertoo valtavasta määrästä juridisesti laittomasta toiminnasta kysymättä kertaakaan, onko tällaista pidettävä demokraattisen yhteiskunnan luonnollisena osana. Virta näyttää ainakin hiljaisesti hyväksyneen ajatuksen, että mikä tahansa rikollinenkin toiminta, jonka tarkoituksena on vastustaa kommunisteja (ja/tai Neuvostoliittoa, sama asia), on automaattisesti hyvin ja oikein tehty. En tarkoita tässä tiedustelutoimintaa sinänsä, se sisältää aina laittomuutta. Mutta on vähän eri asia, kun laittomuuksia tekevät virkamiehet ja luottamustehtäviin valitut. Kekkoselle asia ei ollut ongelma, kunhan toimi oli hänen hyväksymänsä. Mutta nuori tutkija olisi voinut asiaa tarkastella myös perustuslain, kansalaisten yhdenvertaisuuden ja muiden näennäisten oikeuksien näkökulmasta.

Karmivan esimerkin läntisten tiedustelupalveluiden vapaasta mellastelusta tarjoaa vuonna 1962 Neuvostoliiton aloitteesta ja tahdosta järjestetty nuorisofestivaali, joka joutui alusta lähtien tiedustelupalveluiden keinoja kaihtamattoman (murhia ei tiettävästi sentään tehty) häirinnän ja suoranaisen sabotaasin kohteeksi. Yhdysvaltain hallinto komenteli suomalaisia sekä uhkaillen että mairitellen. Kekkonen vastusti festivaalin järjestämistä, mutta ei uskaltanut antaa arvovaltaansa sen puolesta eikä sitä vastaan. Pelkästään yksi osallistuminen johonkin unkarilaisten järjestämään tapahtumaan synnytti länsimediassa hirveän haloon. Se siitä suomalaisesta itsenäisyydestä ja demokratiasta. Yhdysvalloista matkustaneiden palkattujen mellakoitsijoiden hillitseminen osoittautui vaikeaksi työksi jopa ratsupoliiseille. Tänä päivänä tuollaista toimintaa pidettäisiin käsittämättömänä, mutta itse asiassa Yhdysvallat on käyttänyt täsmälleen samaa taktiikkaa esimerkiksi yrittäessään syöstä vallasta Venezuelan Maduron.

Operaatio Kekkonen on oiva silmäys asioihin, joista ei koskaan puhuta avoimesti muuten kuin pitkien aikojen kuluttua. Kyynisesti ajatellen voidaan todeta, että nythän Yhdysvallat on lopultakin saanut kaiken sen, mitä se on ajanut 75 vuotta eli Suomen suhteet Venäjään on käytännössä katkaistu, Suomi on taloudellisesti sidottu mielettömän kalliisiin asekauppoihin ja kirsikkana piirakan päällä Suomesta tehdään Naton täysjäsenä ensi-iskun looginen kohde. Vaikka Kekkonen oli pesunkestävä porvari ja antikommunisti, hän luultavasti nikottelisi nykyhetken tajutessaan ja joutuisi toteamaan perintönsä joutuneen tärviölle. Suomen itsenäisyydestä tai neutraalin toimijan roolista ei ole jäljellä mitään, olemme vain yksi pienimmistä sotilasliitossa, joka seuraavaksi aikoo haastaa Kiinan. Turkin ja Unkarin diktaattorit kypsyttelevät Suomi-neitoa vartaassa siihen asti, kunnes neitsyyden lisäksi on ulosmitattu kaikki muukin mahdollinen. Suomesta on tullut Vogue-Marinin johdolla Euroopan militaristisin Yhdysvaltain osavaltio. Kiitos siitä teille, te entiset ja nykyiset lännen agentit.