Ei tulta ilman elämää

Stephen J. Pynen kirja Pyroseeni : Miten loimme tulen aikakauden ja mitä sen jälkeen tapahtuu (Terra Cognita 2022) onnistui yllättämään aika täydellisesti. Minulla ei ollut ennakkoon muuta oletusta, kuin että tulesta kirja puhuu. Mutta se, miten tulta kirjassa käsitellään, se on kaikki uutta. Kirjan otsikoksi valittu termi on Pynen keksimä. "Pyroseeni" on nimitys "kolmannen tulen" aikakaudelle, jota nyt elämme. Ensimmäinen tuli on luonnossa ilman ihmistä ilmenevä, yleensä salaman aiheuttama tuli. Toinen tuli on esiteollisen kauden ihmisen tuli, joka on osittain valjastettu, mutta vielä tavalla, joka ei muuta maailman mitassa olosuhteita. Pyroseeni kuvaa nykyistä aikaa, joka perustuu fossiilisten poltettavien aineiden varaston ryöväämistä, mikä on johtanut "hyvän tulen" vähenemiseen ja "pahan tulen" lisääntymiseen. Seurauksena on mm. tällä hetkellä hallitsematon ilmaston lämpeneminen, historiallisesti katsoen ennennäkemättömät maastopalot ja aiemmin luonnon omien palomekanismien kunnossa pitämien alueiden rappeutuminen.

En ole koskaan aikaisemmin törmännyt Pynen keskeisiin teorioihin. En myöskään ajatukseen, että tulta esiintyy aurinkokunnassamme vain Maassa, koska tulen edellytyksenä on biologinen polttoaine (Pyne määrittelee asian siis siten, että esimerkiksi Auringon liekehdintä on eri asia, samoin Maassa tulivuorten synnyttämä tulisuus, eivätkä myöskään salamat ole tulta, vaikka ne sitä sytyttävätkin). Jos ei ole elämää ja sen luoman eliöstön jätteitä, ei ole myöskään tulta. Pyne korostaa kautta kirjan myös sitä, kuinka välttämätön luonnon tuli on kokonaisuuden ekologisen hyvinvoinnin ylläpidossa. Paradoksaalisesti luonnon oma tehokkain suurpalojen torjuntamenetelmä on tuottaa pieniä, laikkumaisia paloja, jotka poistavat maastosta suurimman osan palavasta aineksesta ja estävät siten suurempien paloalueiden syntymisen. Pyne kutsuu näitä asioita tutkivaa tieteenhaaraa nimellä paloekologia. Onnistunut termi.

Varsin häkellyttävä on rinnastus, jonka Pyne tekee jää- ja tulikausien välillä. Hän on sitä mieltä, että jäätä ei ole ilman tulta ja tulta ei ole ilman jäätä. Näiden kahden ääripisteen välillä luonnon oma heiluri liikkuu, hyvin hitaasti, mutta vääjäämättä. Tai on ainakin liikkunut tähän asti. Pyne arvelee, että ihmisen toiminta ja luomamme kolmas tuli ovat lyhentäneet 1500-luvulla käynnistynyttä ns. lyhyttä jääkautta ja mahdollisesti jopa lykkää seuraavaa oikeaa jääkautta hamaan tulevaisuuteen. Hintana on kuitenkin se, että voimme tuhoutua luomamme tuliplaneetan sietämättömissä olosuhteissa. Pyne ei lietso hysteriaa, mutta toteaa täysin välttämättömäksi paitsi lopettaa fossiilisten polttoaineiden käyttö, ottaa myös uudelleen käyttöön kaikki ensimmäisen ja toisen tulen käytännöt, jotta luonto saa mahdollisuuden parantaa itsensä.

* * *

Pynen teksti on hämmentävä sekoitus tiukkaa ja kiivaaseen tahtiin ryöppyävää tieteellistä tietoa ja jonkinlaista akateemis-runollista kieltä, joka kieputtaa lukijaansa aika haastavalla tavalla. Pyne kertoo itse kirjan olevan kooste, josta noin 80 % on vanhemmista teksteistä kierrätettyä, 20 % aivan uutta (alkuteos ilmestyi 2021, eli vuoden 2022 hirmuiset palot ja myrskyt eivät ehtineet mukaan). Kimmo Pietiläisen käännös on pääosin asiallinen, vaikka paikoitellen Pynen runolliset ilmaisut tuntuvat suomeksi aika jäykiltä. En myöskään innostu Pietiläisen tavasta jättää suomenkieliseen teokseen sellaisia ilmaisuja kuten "narratiivi" ja "regiimi", joille kummallekin on erinomaiset omakieliset vastineet eli kertomus ja hallinto. Kirja on taitettu A5-kokoiseksi taskukirjaksi, mikä helpottaa matkoilla lukemista, mutta jonka seurauksena taitto on ahtaantuntuinen ja kuvaliitteen kuvat turhan pieniä.

Kirjan teksti on periaatteessa popularisoitua tiedettä, mutta Pynen tyyli on sellainen, että välillä on lukijan vaikea päätellä, milloin liikutaan todistamattomien hypoteesien, milloin tieteellisesti perusteltujen väitteiden alueella. Ainakaan oma taustatietoni ei varoittanut asiasta, vaikka Pyne itsekin myöntää, että mukana on myös kiistanalaisia ajatuksia, ei pelkästään tiedeyhteisön siunaamia totuuksia. Pyneä pidetään kyllä johtavana tulen historian asiantuntijana, mutta kun hän harrastaa myös tulevaisuuden vaihtoehtojen pohtimista, lienee niin, että vastaanotto vaihtelee kauhistuneesta torjunnasta alistuneeseen nyökyttelee. Pohjimmiltaan Pyne vaatii kuitenkin vain kahta asiaa: kolmannen tulen käytön lopettamista (mahdotonta, sanovat kapitalistit ja varsinkin fossiilisten polttoaineiden tuottajat) ja luonnon omien tulimekanismien palauttamista kunniaan (tästä monet ovat jo samaa mieltä ja monilla maailman alueilla on pidetty tiukasti kiinni ikivanhoista kulotusperinteistä, vaikka valtiovallat ovat yrittäneet hyvällä ja pahalla saada maalaiset kuriin).

Ulkopuolisen on jokseenkin vaikea arvioida, mikä osuus Pynen uhkakuvissa on pyrkimyksellä hiukan dramatisoida kuvaa huomion herättämiseksi. Minusta Pynen kuvaama logiikka näkyy ja kuuluu kyllä jokapäiväisissä uutisissa ja siinä vastakkainasettelussa, joka vallitsee taloudellisen eliitin ja tulevaisuudesta huolestuneen kansalaismielipiteen kesken. Meillä Suomessahan esimerkiksi Keskustapuolue viittaa kintaalla Pynen varoituksille, vaikka juuri maanviljelijöiden näkökulmasta tulisi kiireesti palata ensimmäisen ja toisen tulen käytäntöihin. Pynen sanoma on kieltämättä aika monimutkaisesti ilmaistu, mitä nyt nuo kaksi päävaatimusta ovat minusta selkeästi hahmotettavissa. Mutta kuten tiedämme, fossiiliteollisuudesta luopuminen uhkaa niin valtavia omaisuuksia, ettei prosessista tule ainakaan helppoa.

* * *

Kuulun itse ihmisiin, jotka pelkäävät tulta ja sen tuhovoimaa. Pyne on eri maata. Hän on selvästi mielistynyt tuleen sekä teoriassa että käytännössä. Mutta ei siihen kolmanteen tuleen, se on syytä ymmärtää. Pyne menee niin pitkälle, että hän kuvailee tulta paitsi luonnonvoimana, myös viruksen kaltaisena puolielollisena ilmiönä. Hän toki myöntää, että tuli on pohjimmiltaan kemiallinen reaktio, mutta puhuessaan tulesta laajempana ilmiönä hän kuvailee sitä paljon enempänä. Hiukan empien päädyn olemaan samaa mieltä, vaikka vähemmän runollisin ilmaisuin kuin Pyne. Hän onnistuu kuvaamaan tulen roolin sekä luonnon että ihmisen maailmassa niin uudesta näkökulmasta, että ihan nolottaa, miten yksitotisesti lämpöä ja tuhoa aiheuttavana voimana sitä on pitänyt.

Pynen viesti ei ole luddiittinen, teknologian tai modernin kaupunkielämän vastainen. Mutta hän väittää, että ajaudumme umpikujaan eli elinkelvottomaan tulimaailmaan, jos emme ota nopeasti reiluja taka-askelia ja palauta hyvän tulen valtaa. Kielikuvat voivat olla outoja, mutta taustalla on mielestäni kestävä ajatus siitä, että tulen luontainen rooli on ihmisen myötä tukahdutettu, tuli on pakotettu pääosin ihmisen rakentamien laitteiden sisään ja sen seurauksena elävä luonto voi huonommin kuin se voisi, jos tuli saisi hoitaa tehtäviään, joihin eliöiden evoluutio on sopeutunut. Tätä kuviota on hiukan vaikea hahmottaa, mutta Pyne tuntuu ajattelevan, että myös tuli on jollain lailla evoluution seuraus tai ainakin sen seuralainen. 

Pöydällä hiljalleen palava kynttilä edustaa toista tulta, samoin se leirinuotio, jonka äärellä lukemattomat ihmispolvet ovat tunteneet lämmön lisäksi muuta turvallisuutta ja yhteisyyttä. Se ensimmäinen tuli on harvoille nykyihmisille tuttu, vaikka aina silloin tällöin joku meistä osallistuu salaman synnyttämän metsäpalon rajoittamiseen tai tarkoituksellisen kulottajan tehtäviin. Pienen tulen käyttäminen ison tulen torjumiseksi on jollain lailla viehättävä ajatus, vaikka edelleen suhtaudun avotuleen varauksella. Olen nähnyt videon, jolla poppelin höytyvät poltetaan puistonurmikolta sekä ulkonäkösyistä että siksi, että ruoho pääsee esteettä kasvamaan. Palaneen maan uumenista nouseva tuore vihreä ruoho on monille kasvissyöjäeläimille suoranainen elinehto. Tuli on koko luonnolle välttämätön apulainen, joskus tuhoisa, mutta yleensä hyödyllinen. Kaikkea sitä oppii, kun riittävän vanhaksi elää.