Tiu tau tikusta asiaa

Tartuin Juha Hurmeen kirjaan Tiu tau tilhi (Teos 2022) enemmän uteliaisuudesta kuin määrätietoisesti. Kuten nimestä saattaa uumoilla, kirja tosiaan käsittelee menneitten sukupolvien suosittua lastenlaulua Pikku Inkerin laulu tilhille. Tai käsittelee ja rönsyilee. 200-sivuista kirjaa, vaikka kuinka pienikokoista, ei saisi kasaan pitäytymällä itse asiassa. Itse asiassa kaiken oikeasti olennaisen lauluun liittyvän selvittäisi parilla sivulla kaikkia laulusta kiinnostuneita tyydyttävällä tavalla. Mutta se ei ole ollut Juha Hurmeella mielessä. Laulu on hänelle pelkkä tekosyy päästä assosioimaan vapaasti suomalaisten parin sadan viimeksi kuluneen vuoden kulttuuristen ilmiöiden, henkilöiden ja tapahtumien pariin. Lyhyesti ilmaisten kirja on kulttuurinen alkuräjähdys, jonka loittonevaa tapahtumahorisonttia kirjailija käyttää, miten tahtoo.

Juha Hurmeen tapa kirjoittaa on ristiriitainen ja oletuksen mukaan jakaa ihmiset ihastuneisiin ja ärtyneisiin. Samalla kun Hurme lumoaa lukijansa asiantuntevalla lörpöttelyllään ja valtavalla informaation määrällä hän myös haastaa sietämään paitsi jokseenkin pidättelemätöntä poukkoiluaan jokaisen repsottavan langanpään perässä myös sietämään tyylillisiä maneereita, joita on ainakin minun on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä. Mainitsen tässä muutaman itseäni eniten ärsyttävää - ja mainitsen ne tietoisena siitä, että Hurme käyttänee molempia täysin tietoisesti juuri lukijaa ärsyttävässä tarkoituksessa.

Helsinkiläisen slangin sujauttelu sujuvan ja hyvin koostetun asiatekstin lomaan herättää minussa lähinnä myötähäpeää. Se, mikä voisi olla kerran huvittava kontrasti, muuttuu toistuessaan omituisuudeksi, joka saa lukijan vilkaisemaan ympärilleen ja hiukan nolostumaan. Se kai on tarkoituskin. En tiedä, onko "zydeemi" missään asiayhteydessä erityisen onnistunut ilmaisu, mutta suomalaiskansalliseen tikusta asiaa -puuroon se sopii yhtä huonosti kuin kinuskikastike graavisiian päälle. Ei uskoisi, että on vielä tätäkin nolompia tapoja kirjoittaa, mutta kyllä vain, sellainen löytyy Hurmeen tavasta vääntää aikoja sitten kuolleiden mieshenkilöiden nimistä "vitsikkäitä" muunnoksia tyyliin "Henkka" (= Henrik Renqvist), "Uno-boy", "Unski" (= Uno Cygnaeus) ja "Rela" (= Lauri Kristian Relander). En myöskään ymmärrä, miksi Hurmeen kaltainen kielimies kirjoittaa niin usein teonsanan yksikössä, vaikka tekijöitä on useampia.

Toisaalta Hurme kirjoittaa vierasmaalaisten kuninkaiden nimet oikein eli heidän omalla kielellään. Hurme myös kutsuu fasisteja fasisteiksi antautumatta polemiikkiin siitä, oliko joku suomalainen fasisti sataprosenttinen natsi vai mahdollisesti vain 87-prosenttinen. Hurmeella on valtavasti tietoa kielistä ja kulttuurihistoriasta, eikä hän peittele tätä vakkaansa minkäänlaisella kannella. Lukija oppii ihan oikeasti paljon uutta, vaikka epävarmempaa on, jäävätkö tuhannet yksityiskohdat mieleen, niin vinhaa on Juha Hurmeen rynnistys aina uuden langanpään perään. Tämä tekniikka on kiehtova, mutta ajoittain lukija unohtaa kokonaan, mitä kirjaa hän on lukemassa. Arvaan, että tämäkin on tarkoituksellista.

Tiu tau tilhi on parhaimmillaan upeaa, opettavaista ja ajattelemaan panevaa tekstiä. Juha Hurmeen tapa kirjoittaa jakaa lukijoiden tuntemukset ainakin kahtia, mutta sanoisin kauniiksi lopuksi, että kyllä edellä olevista moitteista huolimatta tämä kirjaa jää selvästi plussan puolelle. Mutta olisi kustantaja voinut henkilöhakemiston laatia, ellei sitten Hurme ole kieltänyt, vaikea tietää. Kansi on esteettisesti aika erikoinen, mutta niin on sen kätköihin laitettu kirjakin.