Eero Koivistoisen valtakunta

Eero Koivistoinen on suomalaisen jazzin suuria nimiä, ehkä yleisemminkin musiikin alalla. Hän on ollut tuottelias, palkittu ja meritoitunut toimija niin soittajana kuin säveltäjänä, sovittajana ja orkesterinjohtajana. Koivistoisen muistelmiin tarttuu siksi enemmän kuin uteliaana, nyt on äänessä ihminen, joka on ollut monessa mukana ja toimii edelleen aktiivisesti. Lennosta kii! (Teos 2022) on korostuneen henkilökohtainen kertomus, tässä ei ole käytetty haamukirjoittajaa (eikä ilmeisesti myöskään kustannustoimittajaa - palaan asiaan tuonnempana).  Koivistoinen osoittautuu sujuvaksi muistelijaksi, jonka tyyli on napakasti toteava ja pelkistetty. Kirjaa on helppo lukea, Koivistoinen ei jaarittele eikä selittele, vaan toteaa päälausein. Pääosin kronologisesti etenevä kirja kuvaa kirjoittajan elämän vaiheet suhteellisen tarkasti. Kirjassa on täysin välttämätön henkilöhakemisto, mutta teosten luettelo on valitettavasti vain "valikoitu". Lukija ei voi tietää, mitä on jätetty pois tai miksi. Ainakin nuottibibliografia on pahasti puutteellinen.

Lennosta kii! ei ole täysin ongelmaton muistelmateoksena. En tiedä, onko käsikirjoitus käynyt kustantamossa läpi kustannustoimittajan kriittisten silmien, mutta vähän epäilen. Jotkin asiat tulevat kirjassa kahteen kertaan melkein sanasta sanaan samalla tavalla (esimerkiksi albumin Valtakunta CD-painoksen historia) ilman mitään loogista selitystä. Tällainen taitaa olla seurausta suurehkosta tekstimäärästä, joka on osittain selättänyt soittajana virtuoosisen Koivistoisen hallintakyvyn. Tämä näkyy ajoittain myös kronologisena sekavuutena, kun yhtäkkiä siirrytään 1990-luvun lopulta takaisin 1980-luvun alkuun. Tuskin tällaiseen monikaan lukija huomiota kiinnittää, itseäni se vähän vaivasi. Koivistoisen niukka kertomistyyli synnyttää myös vähäisen yksitoikkoisuuden vaaraa, kun dramatiikan keinoja ei käytetä. Kuvia on ilahduttavan paljon, mutta niiden kytkeytyminen tekstiin on aika satunnaista, mikä vähentää kuvien informaatioarvoa. Klassisia levynkansia olisi myös mielellään nähnyt pikkuruisten mustavalkokuvien sijasta värikuvaliitteessä, joka on harmillisen suppea, vaikka hienoja kuvia tarjoaakin (erityisesti pidin Maarit Kytöhongan tuoreesta kuvasta vuodelta 2020, jossa vanhat mestarit Juhani Aaltonen ja Eero Koivistoinen ovat saaneet svengaavaan kuvaan rinnalleen nuoren polven Timo Lassyn, kuva on kerta kaikkiaan upea).

Henkilökohtaisesti harmittaa ihan pikkuisesti se, ettei Koivistoinen mainitse soitto- ja levytyspitoisessa tekstissään sitä vähäistä episodia, jonka puitteissa itse tutustuin maestroon 1990-luvun lopulla. Koivistoinen nimittäin otti yhteyttä minuun ja toimittamaani Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarjaan ehdottamalla nuottikokoelman toimittamista. Se oli meille uutta, mutta koska Koivistoinen oli valmis jakamaan julkaisemisen taloudellisen riskin ja tarjosi valmiin tavaran, päätin tarttua ehdotukseen. Mielenkiintoisen projektin tuloksena julkaisimme ensimmäisen ja toistaiseksi lajissaan ainoan, pelkästään Koivistoisen sävellyksiä sisältäneen jazz-sävellyskokoelman What Is This? : Music of Eero Koivistoinen vuonna 1998. Kokoelma sisältää yli 50 sävellystä Koivistoisen itsensä sovittamana ja nuotintamana koossa A4. Minä vain koostin aineiston, lisäsin pienen diskografian ja pieni painos on ainakin meidän päässämme käytännössä loppuun myyty. Jatkoimme yhteistyötä vuonna 2004 julkaisemalla samalla periaatteella 50 Koivistoisen laulun nuottikokoelman nimellä Lennosta kii! : 50 laulua. Molemmat julkaisut ovat päässeet kyllä em. valikoivaan diskografiaan.

* * *

Eero Koivistoisen suhde musiikkiin ja soittamiseen on intohimoisen syvällinen, Hän kertoo suurentelematta tai vähättelemättä, kuinka hänen oma tiensä on ollut jatkuvaa opiskelua, muitten seuraamista ja siitä oppimista, ikuista uuden etsimistä. Koivistoisen suhtautuminen kollegoihin on kautta muistelmien pelkästään myönteinen, useimmiten vilpittömän ihaileva ja arvostama. En löytänyt kirjasta käytännössä yhtään muihin kohdistunutta moitetta. Sen sijaan itseään Koivistoinen kyllä haukkuu - ja usein passien ja avainten hukkaamisten ja saksofonien autoon varastettavaksi jättämisen takia myös täysin aiheellisesti - hyvin hauskasti ja itseironisesti. Kaikesta käy ilmi, että Koivistoinen on verkostoitumisen hallitseva muusikko, jolle kanssakäyminen satojen kollegojen kanssa on olennainen osa elämää ja ammatillista toimintaa. 

Koivistoinen suhtautuu myös saamaansa kritiikkiin rehellisesti, ei hauku kriitikoitaan, vaan julkaisee reilusti otteita näiden moitteista lukijan arvioitavaksi. Poikkeuksellisen vaatimattomasti hän suhtautuu saamiinsa lukuisiin palkintoihin ja voittoihin. Ei vaikuta ollenkaan teeskentelyltä, että Koivistoinen on iloisesti yllättynyt aina kun kiitoksia on sadellut. Ja kyllä niitä on tullutkin, tuskin kenelläkään Suomessa on tässä suhteessa ainakaan jazzin puolella komeampaa saldoa. Mutta ei Koivistoinen siitä numeroa tee. Kuten ei siitäkään, että hän on paitsi tuntenut jazzin huippunimiä, myös soittanut useimpien maailmankuulujen muusikoiden kanssa. Koivistoinen ei myöskään tyydy ylistämään kollegoitaan, vaan analysoi näiden vahvuuksia ja ominaispiirteitä tarkkuudella, johon kai vain kollega pystyy.

Yksityiselämästään Koivistoinen ei paljoakaan kirjoita, mutta senkin vähän hän tuo esiin koruttomasti ja mitenkään itseään jälkikäteen kaunistelematta. Perhe-elämän vuoret ja laaksot tulevat mainituiksi, vaihtuvat tyttöystävät joko etu- tai koko nimellä mainituksi ilman mitään kielteistä muistelua. Itseään Koivistoinen moittii, jos ketään. Päihteiden käytöstäänkin ja kokeiluista Koivistoinen kertoo arkisen rehellisesti ja kaunistelematta. Ehkä dramaattisimman käsittelyn saa ukkovuosina havaittu eturauhasen syöpä, jollainen koitui esimerkiksi Frank Zappan - erään Koivistoisen idolin - kohtaloksi. Tarina saa kuitenkin suhteellisen onnellisen käänteen ja elämä jatkuu. Kirjan teksti ulottuu julkaisuvuoteen asti eli on todella kattava.

* * *

Koivistoinen kuvaa elämänsä vaiheet kattavasti, mutta ei ymmärrettävästi voi esittää minkäänlaista yhteenvetoa, ei ole ehkä halunnutkaan. Lukija sen sijaan voi todeta, että Koivistoinen on elänyt läkähdyttävän täyden, antoisan ja tuotteliaan elämän, josta kuka tahansa voisi olla ylpeä. Hän on saavuttanut käytännössä kaiken, mitä suomalaisen jazz-muusikon ulottuvilla ja mahdollisuuksien rajoissa on ollut. On vaikea keksiä ketään, joka nousisi saavutuksiensa osalta Koivistoisen yläpuolella. Rinnalle voi toki nostaa moniakin, mutta tuskin ohi. Itse jäin silti miettimään sitä, olisiko Koivistoisen kuitenkin pitänyt yrittää uran luomista Yhdysvalloissa, joka on hänelle, omasta mielestään täysin epäpoliittiselle muusikolle, monin tavoin ihannemaa (Koivistoinen ilmaisee vasemmistoantipatiansa muutamin aika törröttävin ja vähän heppoisten purkausten muodossa). Niin ei tapahtunut, mutta ainakin ulkopuolisen arvion mukaan olisi voinut tapahtua. Koivistoinen onnistui rakentamaan yhdysvaltalaisten muusikoiden keskuudessa niin hyvän verkoston, että sai käytännössä melkein kenet tahansa levyttämään kanssaan.

Suomalaisten näkökulmasta oli tietysti onnekasta, ettei Koivistoinen jäänyt jenkkilään, vaan palasi matkoiltaan ympäri maailmaa (konkreettisesti, ei vain kuvaannollisesti) aina takaisin Suomeen. Sekä säveltäjänä että bändin johtajana ja sovittajana Koivistoinen on ollut varsin korvaamaton, vaikka niitä fonisteja on aina ollut muitakin. Tyylillisesti Koivistoinen ei kai ole koskaan ollut erityisen radikaali, mutta ainakin näiden muistelmien perusteella hän on koko elämänsä etsinyt uusia näkökulmia, vaikka kriitikot ovat joskus pitäneet häntä turhan sovinnaisena. Lukijan tuomio on kuitenkin herkästi se, että kyllä Koivistoinen on luonut oman tiensä ja tyylinsä monipuolisena tyylien fuusiona, eikä häntä ainakaan voi syytää yksipuolisesta ja vanhoihin kaavoihin kangistuneesta musiikista. Mutta kuten kaikki hyvät säveltäjät, Koivistoinen on halunnut ottaa jo tehdystä hyvästä parhaat ainekset ja rakentaa niistä jotain uutta.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että Eero Koivistoinen on kahdeksaakymmentä lähestyvänä veteraanina paitsi edelleen työkunnossa, myös sovussa itsensä ja maailman kanssa. Näin valoisia ja myönteisiä muistelmia pääsee harvoin lukemaan. Koivistoinen on onnistunut jakamaan innostunutta elämänfilosofiaansa sekä musiikin että nyt tekstin kautta kaikille kiinnostuneille. Se ei ole vähän se. Kun en ole varsinaisia jazz-miehiä, en osaa sanoa Koivistoisen levytetystä tuotannosta mitään mielekästä yleistystä - paitsi että se on poikkeuksellisen laaja ja täynnä hienoja muusikoita. Mutta melkein yhtä iäkkäänä kuin Koivistoinen kuuntelen edelleen mielelläni Valtakuntaa, jonka ostin aikoinaan 1960-luvun lopulla ihan omilla vähillä rahoillani ja johon vuonna 2004 älysin pyytää Koivistoiselta signeerauksen. Kun albumin barokkinen alkusoitto saavuttaa aivojeni muistojen poimut, siirryn vaivatta yli 50 vuoden takaisiin tunnelmiin. Kiitos Eero tästäkin!