Voin kyllä arvata, miksi Ari Turusen kirjat ihmisen käyttäytymisen historiasta miellyttävät monia lukijoita. Turusella on kirjan lopussa bibliografia, mutta hän ei vaivaa lukijaa edes vähäisellä lähteisiin viittaamisella tai lähdekritiikin soveltamisella. Tämän seurauksena Turusen kirjat ovat viihteellistä mielipidekirjoittelua, eivät varsinaisia tietoteoksia. Asia korostuu hyvässä ja pahassa, kun kohteena ovat maailmanhistoriasta poimitut miehet, joiden pahoja tekoja luetellaan melkein 300 sivua siitä lähtökohdasta, että minkä Ari Turunen sanoo, on totuus.
Mulkerot : Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja (Into 2019) on minusta jokseenkin kyseenalainen julkaisu. Edelleen palvottujen ja ihailtujen psykopaattisten julmureitten pudottaminen jalustalta on toki sinänsä hyödyllistä, jos arvellaan, että joku Suomessa suhtautuu edelleen ihannoivasti muinaisiin sotapäälliköihin. Turusen metodi on vaan puuduttavan yksitoikkoista hirmutöiden luettelemista ilman kunnollista analyysiä. Mitä kauempana historiassa ollaan, sitä tärkeämpää olisi mielestäni ollut suhteuttaa kohdehenkilön toimia oman ajan käytäntöihin. Kaiken "selittäminen" karulla lapsuudella ja huonolla luonteella ei ole erityisen antoisaa.
Vaikka monet kirjaan päässeet miehet ovat kaikille tuttuja historian nimiä, joukossa on myös valintoja, joista tuskin olemme aiemmin lukeneet, kuten Ahuizotl, Shaka tai Jan Pieterszoon Coen. Turusen omaa arvomaailmaa voi tietysti pohtia sillä perusteella, että 1900-luvulta hän suistaa korokkeelta kolme vasemmistoon liitettyä nimeä (Lenin, Mao ja Che Guevara), joista vain Maon valtaa ja toimia voi mitenkään verrata kirjan muuhun porukkaan. Turusella ei ole ollut rohkeutta tai motiivia nostaa 1900-luvun hirviöitten joukkoon esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan miehiä tapattaneita sotilaskomentajia, Saksan kaupunkien terroripommituksista päättäneitä liittoutuneitten johtajia tai Irakiin valheellisin perustein ja hirvittävin inhimillisin seurauksin hyökännyttä George W. Bushia. Turusen asenteella olisi ehkä kannattanut lopettaa 1800-luvulle.
* * *
En tiedä, miten Ari Turunen itse nukkuu yönsä, mutta Mulkerot sisältää niin valtavasti yksiselitteisenä totuutena esitettyjä hyvin kiistanalaisia väitteitä, ettei vähemmän kärkeviin väitteisiinkään halua suhtautua luottavaisesti. Tavoite suistaa historiallisia ikäviä miehiä jalustalta on hyväksyttävä ja jopa tärkeä, mutta kun se tehdään ilman alkeellisintakin historiallista lähdekriittistä asennetta, ollaan kaulaa myöten ongelmissa. Käytännössä asia menee niin, että kunhan lukija inhoaa Turusen kuvaamaa henkilöhahmoa, häntä ei kiinnosta väitteiden todenperäisyys vaan lukija taputtaa käsiään ja Turusen päätä periaatteella "siitäs sai sekin sadistinen julmuri!".
Voidaan toki väittää, ettei olennaista ole, tapattiko se ja se jostain kaupungista 100 000 vai 120 000 asukasta. Mutta kun lukija ei tiedä, millaisiin lähteisiin Turusen kirjansa sivuille vyöryttämät väitteet perustuvat, vaihtoehtoina on joko uskoa sokeasti Turusta - kuten hänen kuvaamansa miehet normaalisti odottivat alaistensa suhtautuvan - tai epäillä myös sellaisia tietoja, jotka on ehkä hyvin dokumentoitu. Lyhyesti sanoen lukija ei voi tietää, milloin Turusen väitteet ovat yleisesti ottaen lujalla pohjalla, milloin hän toistelee jonkun muun levittämää fiktiota.
Olen samaa mieltä kuin Turunen loppusanoissaan siitä, ettei julmuutta, murhia ja yleisesti ikävää käytöstä saa neutraloida sillä, että joku teki joskus myös jotain hyvää, ainakin joillekin. Jokainen väkivallanteko on uhrille samanlainen, eikä hyvity toisaalla tehdyllä hyvänteolla. Kysymys julmuuden ja häikäilemättömyyden suhteuttamisesta oman aikansa yleisiin tapoihin on periaatteessa mielekäs, vaikka se saattaa hiukan laimentaa muinaisen mulkeron tekojen sietämättömyyttä. Tuhansia vuosia sitten väkivallan ja julmuuden uhri koki kuitenkin samaa tuskaa, ahdistusta ja kauhua kuin tänäkin päivänä, eikä tätä tosiasiaa voi kiertää puhumalla "ajan tavasta".
* * *
Kun edellä ankarasti moitin Ari Turusen kirjoittamisen menetelmiä, tarkoitanko, että hänen kirjansa ovat hyödyttömiä tai jopa vaarallisia? Kritiikittömästi lukevalle kyllä. Kun jalustalta raastetaan historian heittiöitä ilman lähdekritiikkiä, syyllistytään tavallaan lukijan heitteille jättämiseen. On selvää, ettei Ari Turunen itsekään tiedä, mihin kaikkiin valitsemiinsa väitteisiin voi oikeasti luottaa. Turusella ei ole mitään yleistä historian lähteiden kriittiseen lukemiseen ohjaavaa tekstiä, vaikka erityisesti ns. suurmiesten historian tiedetään olevan täynnä sekä imartelijoiden fanifiktiota että vihamiesten kirjoittamaa kauhufiktiota. Hän ei toisin sanoen ota mitään vastuuta siitä, että tulee tietoisesti tai tahattomasti levittäneeksi myös juoruja, valheita ja häijyjä vihapuheita.
Ikivanhojen historiallisten tapahtumien rekonstruointi luotettavasti on usein mahdotonta. Mutta kun puhutaan lähihistoriasta, on syytä kysyä, mitä tai ketä palvelevat esimerkiksi tällaiset "tietoiskut": "Lenin oli enemmän puoluepukari ja riitelijä kuin kansallinen johtaja. Hänen seurassaan oli vaikea olla. Hän oli poikkeuksellisen äkkipikainen ja hänen kiivas kielenkäyttönsä järkytti kuulijoita. Keskuskomitean istunnossa 16. lokakuuta 1917 hän raivostui niin, että kiskaisi jopa peruukin päästään." (s. 271) Kuolleet eivät voi puolustautua, mutta millä ylipäätään "todistaa", että joku oli poikkeuksellisen äkkipikainen tai Leninin tapauksessa kaikissa kuvissa kaljua päätään avoimesti esitelleellä olisi ollut jossain kokouksessa peruukki? Turusen asenne tuntuu olevan, ettei hänen listalleen päässeillä ole oikeuttakaan väittää jälkiviisasta tuomaria vastaan.
Valta ja väkivalta ovat erottamattomia. Ovat aina olleet ja ehkä tulevat jossain määrin aina olemaankin. Valta kiehtoo psykopaattisia luonteita, eikä heille mikään määrä väkivaltaakaan ole ongelma. On helppo arvailla, että useimmat historian mulkerot ovat olleet empatiakyvyttömiä ja -haluttomia. Ainutlaatuisia he eivät olleet, monessa tapauksessa hiukan erilainen historian poimu olisi nostanut valtaan jonkun toisen täysin samalla tavalla käyttäytyvän. Edellä todetusta riippumatta tiedämme myös, että kaikki historian vallankäyttäjät eivät ole olleet sadistisia riehujia ja massamurhaajia. Historiaan vakavasti suhtautuva ehkä pohtisi pidempään, miksi molempia on esiintynyt, esiintyy ja tulee varmaan esiintymään.
Pitäisi olla iloinen, kun suomeksi julkaistaan geopolitiikkaa käsittelevä uusi monografia. Valitettavasti Tim Marshallin Maantieteen vangit (Atena 2018) on enimmäkseen vanhanaikaisen asenteellinen propagandajulkaisu. Marshall ei ole tutkija vaan lehtimies, joka ei lähesty kuvaamiaan asioita neutraalisti vaan siitä lähtökohdasta, että on olemassa hyviksiä (USA, UK ja Israel) ja on olemassa pahiksia (Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea jne.). Brittiläisen oikeiston näkökulmasta hän varmaankin kirjoittaa täysin poliittisesti korrektilla tavalla, mutta geopolitiikkaa hiukan enemmän harrastaneelle Maantieteen vangit on pettymys.
Marshall osaa kyllä lehtimiehenä kirjoittaa. Kriittinen lukija tietysti kohottaa kulmiaan jo siinä vaiheessa, kun lehtimies niputtaa monimutkaiset ongelmat lyhyin ja napakoin lausein. Ei se nyt ihan noin helppoa todellisuudessa ole, joten Marshallin johtopäätöksiin täytyy jokaiseen suhtautua kriittisesti, myös ihan yleistiedon osalta, ei pelkästään Pentagon-väristen silmälasien takia. Erityisesti suhteessa "kommunismiin" Marshall on tyypillinen atlanttinen britti, joka ei vaivaudu erittelemään "sosialismia" ja "kommunismia" ideologioina tai talousteorioina, vaan oikeiston helppolukutoimintojen logiikalla kaikki mikä on moitittavaa, on "kommunismia".
Marshall ei ehkä itse edes tajua, kuinka asenteellisesti hän kirjoittaa eri maista ja niiden kulttuureista ja poliittisesta hallinnosta. Hyviksiä hän kohtelee silkkihansikkain, kohteliaasti, mutta kun päästään pahisten kohdalle, neutraalius on kaukana. Näin "asiallisesti" Marshall kuvailee Pohjois-Koreaa: "Pohjois-Korea on 25 miljoonan asukkaan rutiköyhä maa, jota johtaa sekopäinen, moraalisesti rappeutunut, vararikkoinen kommunistinen kuningashuone." (s. 243) Tory-brittien maailmassa tämä on tietysti käsien tyytyväisen läpytyksen arvoinen näpäytys, mutta tietosisältö tasan nolla.
* * *
Itse geopolitiikasta - siitä, miten maantiede laajasti ymmärrettynä määrittelee reunaehtoja kansakuntien toimille - Marshall ymmärtää paljon, ja kirja on parhaimmillaan, kun kirjoittaja unohtaa ideologisen ylimielisyyden ja keskittyy selittämään, miksi ympäri vuoden avoimena pysyvän sataman puute voi selittää kokonaisen suurvallan toimintaa (Venäjä), tai miten vuoristot, autiomaat, tai luonnollisten syväsatamien ja viljelyyn soveltuvien tasaisten alueiden puute voi tuomita valtiot hitaaseen kehitykseen tai jopa pysyvään taantumiseen. Geopolitiikka ei ole ollut toisen maailmansodan jälkeen erityisen suosittu tutkimusala, mutta todellisuudessa se on yhtä relevanttia kuin ennenkin. Mikään valtio ei toimi tyhjiössä, jokaisen lähtökohtia säätelee maantiede.
On outoa, lähes käsittämätöntä, miten vähälle huomiolla Marshall jättää koko pitkän siirtomaahistorian, vaikka juuri sen seurauksena monet valtiolliset rajat ovat edelleen keinotekoisia ja toimimattomia. Marshall ei myöskään halua myöntää - tai ei ymmärrä - siirtomaavallan nykyisiä ilmenemismuotoja, vaikka sinänsä käyttää runsaasti tilaa Kiinan aktiivisuuden kuvaamiselle. Kun ei puhuta maailmankaupasta kolonialismin historian näkökulmasta, jäävät monet maantieteen selitykset vajaiksi. Myöskään orjuuden ja maantieteen vaikutuksista Yhdysvaltain kehitykseen Marshallilla ei ole mitään sanottavaa. Se kuulunee ns. ikäviin, ohitettaviin taustatekijöihin.
Marshallin geopoliittista luentoa onkin syytä lukea jonkinlaisena johdantona helposti unohdettuihin maantieteellisiin tekijöihin, jotka eivät tietenkään selitä kaikkea. Geopolitiikka terminä tarkoittaa ennen muuta sitä päätöksentekoa, jota tehdään maantieteelliset faktat huomioon ottaen tai ne ohittaen, mikä normaalisti johtaa jälkikäteiseen katumiseen ja sadatteluihin. Jos lukija jättää huomiotta maitten nimet ja Marshallin poliittiset arvotukset, saa kirjasta kuitenkin hyvän kuvan siitä, miten monimutkaisesti maantiede vaikuttaa sekä pienten että suurten alueitten hallintaan.
* * *
Mutta Maantieteen vangit ei todellakaan kerro kaikkea maailmanpolitiikasta. Se kertoo maailmanpolitiikasta sen näkymän, jonka Pentagonista ja Washingtonista käsin operoivat Yhdysvaltain geopolitiikan hallitsijat katsovat hyväksi ja oikeaksi. Sen takia Marshallin kirjasta etsii turhaa kriittistä lausetta Yhdysvaltain aggressiivisen imperialistisen ulkopolitiikan kritiikkiä. Turhaa on etsiä kielteistä sävyäkään Israelin toimista Lähi-Idän kriiseissä. Ns. lännen johtajat ovat kuin lempeitä vanhempia ja opettajia, jotka yrittävät hellästi ohjata kiukuttelevat, väkivaltaiset ja epäluotettavat pahikset oikealle tielle. Marshallin maailmanpolitiikka on puhdasta propagandaa.
Mielenkiintoisesti kuitenkin Venäjää käsittelevä laaja luku sisältää normaalin vähättelyn ja pilkan ohessa myös selityksiä Venäjän pitkäaikaiselle ulkopolitiikalle. Marshallin asiallisuus hänen kuvatessaan maantieteen vangiksi erityisesti merien suhteen jääneen Venäjän ongelmaa ylittää roimasti sen, miten ns. länsilehdistö normaalisti käsittelee Venjän turvallisuuspolitiikkaa. Marshall tulee kuin vahingossa todenneeksi, että Venäjä on toiminut sillä ainoalla tavalla, jonka sen maantiede sallii. Tämä voi monelle vannoutuneelle russofobille olla yllätys. Ettei Krimin haltuunotto ollutkaan osoitus imperialistisesta ahneudesta vaan ainoan lämpimillä vesillä olevan sataman turvaamistarpeesta.
Olen itse koulutukseltani maantieteilijä ja erikoistuin aikoinaan geopolitiikkaan, vaikken sitä silloin niin ajatellut. Tiedän kokemuksesta, miten vaikea asiaa harrastamattoman on uskoa, että maantieteellä on niin iso ja usein ratkaiseva merkitys. Suomen talvi- ja jatkosota olivat molemmat puhtaasti geopoliittisia sotia, jotka olisi vältetty, jos Suomessa olisi osattu tarkastella Stalinin geopoliittista ajattelua ilman ideologisia värilaseja (Mannerheim itse asiassa tajusi Stalinia paremmin kuin poliitikot). Baltian maiden kohtalot ovat olleet kaikki geopolitiikan seurausta ja ovat sitä edelleen. Geopolitiikan nykyistä parempi ymmärtäminen voisi parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että myötätunto maantieteessä huonot kortit saanutta kohtaan lisääntyisi ja johtaisi parempaan yhteiseen ymmärtämiseen. Mutta siihen tarvittaisiin kyllä Marshallia vähemmän ideologisesti sitoutuneita tutkijoita.
Jaron Lanier on tunnettu IT-pioneeri, virtuaalitodellisuuden ensimmäisiä toteuttajia ja muutenkin monialainen muusikko, kuvataiteilija ja filosofi - ilman yliopistollista loppututkintoa. Vajaat 10 vuotta sitten julkaistiin suomeksi hänen teoksensa You Are Not A Gadget (Terra Cognita), nyt on vuorossa hänen viime vuonna ilmestynyt hätähuutonsa 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (S&S 2019). Lanier kirjoittaa rauhallisesti ja suhteellisen lyhyin lausein. Suomentaja Kirsimarja Tielinen on onnistunut käännöstyössä erinomaisesti. Oikoluku on hoidettu kunnolla, en löytänyt yhtään virhettä. Hakemistoa ei ole, mutta tällaisen pamfletin tapauksessa siihen ei itse asiassa ole tarvettakaan.
Lanierin provokatiivisen kuuloinen otsikko ei ole mikään vitsi, vaan hän on perustellen sitä mieltä, että ennen muuta Facebookin, Googlen ja Twitterin kaltaiset jättiläiset uhkaavat sekä ihmisten yhteisöä että jokaista someen juuttunutta henkilökohtaisesti. Lanier on kehitellyt tälle pahuudelle lyhenteen SUMUTIN (Sinun Uskomuksesi Mukautetaan Ulkopuolisten Intressien Noudattamiseen, englanniksi BUMMER, Behaviours of Users Modified, and Made Into an Empire for Rent). Ongelmana ei siis ole internet, eikä some sinänsä, vaan eräät siellä omaksutut ja äärimmilleen viritetyt algoritmit, joilla ihmisiltä riistetään itsenäisyys ja paljon muutakin.
Lanier haluaisi tehdä internetin käyttäjistä itsensä kaltaisia "kissoja" eli riittävän itsenäisiä vastustamaan SUMUTIN-firmojen kaikkialle ulottuvaa tuhovoimaa. Kun Lanier suosittelee sulkemaan kaikki sometilit saman tien, hän todellisuudessa suosittelee lopettamaan Facebookin ja sen omistamien Instagramin, WhatsAppin sekä Twitterin ja G-mailin ja YouTuben käytön personoidun käytön. Lanier muistuttaa, että suinkaan kaikki netissä toimivat eivät ole SUMUTIN-firmoja, koska niillä ei ole kykyä tai kiinnostusta ihmisten vakoilemiseen ja indoktrinaatioon. Esimerkiksi suoratoistopalvelut kuten Netflix ja Spotify ovat toki vaikutusvaltaisia, mutta ne voivat korkeintaan vaikuttaa siihen, mitä katsotaan ja kuunnellaan. Sen laajemmalle niiden valta ei ulotu.
* * *
Lanierin teesit on tässä hyvä kirjata näkyviin, vaikka niiden esittely ja pohdinta näin pienessä tilassa on mahdotonta.
1. Vapaa tahtosi on mennyttä
2. Sosiaalisen median hylkääminen on toimivin tapa vastustaa nykyajan järjettömyyttä
3. Sosiaalinen media tekee sinusta kusipään
4. Sosiaalinen media turmelee totuuden
5. Sosiaalinen media vie sanoiltasi merkityksen
6. Sosiaalinen media tappaa empatiakykysi
7. Sosiaalinen media tekee sinusta onnettoman
8. Sosiaalinen media yrittää viedä taloudellisen itsekunnioituksesi
9. Sosiaalinen media tekee politiikasta mahdotonta
10. Sosiaalinen media vihaa sieluasi
Kuten otsikoista voi heti huomata, Facebookin & Co kielteinen vaikutus on Lanierin näkemyksen mukaan hyvin kaikenkattava, kyse ei ole mistään harmillisesta yksityiskohdasta. Yhtiöitten ja algoritmien ote yksilöistä tietysti vaihtelee, eivätkä kaikki näitten palveluitten käyttäjät ole niiden pauloissa tai niistä riippuvaisia saati että olisivat luovuttaneet niille itsenäisyytensä. Lanier kuitenkin muistuttaa siitä, että meillä on taipumus aliarvioida algoritmien voimaa, koska emme ole siihen tottuneet ja yliarvioida oma itsenäisyytemme ja vastustuskykymme. Moni kirjan huolella lukenut joutuneekin toteaman, että pahus vieköön, SUMUTIN on minutkin vienyt mukanaan.
Sekin on syytä sanoa ääneen, ettei Lanier tietenkään tarkoita, että kaikki muuttuu automaattisesti hyväksi, kun FB-tili on suljettu. Jos on ollut orjana vuosia, menee toipumiseen aikaa. Lanier on myös sitä mieltä, ettei SUMUTIN ole tarkoituksella häijy ja pahoihin asioihin johtava, vaan siitä on tullut sellainen, koska se ulottuu ihmisten elämään ja ajatuksiin niin syvälle. Tilaisuus on tehnyt varkaan, mutta Lanierin mielestä tilanne on muutettavissa. Yksinkertaistaen: kun tarpeeksi moni sulkee tilinsä, algoritmiä muutetaan ja parhaassa tapauksessa SUMUTIN romutetaan ja rakennetaan sen tilalle jotain, minkä kansalaisten enemmistö vapaaehtoisesti hyväksyy.
* * *
En osaa itse sanoa, onko Lanierin optimismiin perusteita. Hänen analyysinsä näyttää melko aukottomalta, se selittää Facebookin & Co toiminnan ja käyttäytymisen periaatteet uskottavasti. Esimerkiksi se, että Facebook joutuu toistuvasti kiinni erilaisista törkeyksistä, ei johdu siitä, että Mark Zuckerberg olisi erityisen taipuvainen harrastamaan erilaisia törkeyksiä. Mutta hän ei ole halukas puuttumaan algoritmiin, joka tuottaa koko ajan lisää rahaa hyvällä panos-tuotos -suhteella. Lanierin logiikan mukaan Zuckerberg ryhtyy vakavasti harkitsemaan asioita vasta sitten, jos nykyinen SUMUTIN-algoritmi alkaa köhiä ja rahantulo lakkaa.
Se taas voi tapahtua vain siten, että me kuluttajat muutamme tapojamme. Nuorisohan ei enää Facebookia käytä, mutta asia on hoidossa, koska FB on ostanut myös kaikki ne alustat, joihin nuoret ovat siirtyneet kuten Instagramin ja WhatsAppin. Vain Snapchat on tällä hetkellä itsenäinen toimija. Onkin iso kysymys, pystyykö kukaan vaikuttamaan nuorison käyttäytymiseen Lanierin tyyppisellä fiosofisella järkeilyllä ja perustelemisella. Nuoriso ei ole samalla lailla jumittunut yhden alustan käyttäjänä kuin vanhemmat sukupolvet, joten ehkä se on hiukan paremmin turvassa yksittäisen SUMUTTIMEN vaikutukselta. Toisaalta osa nuorisosta viettää niin paljon aikaa somessa, ettei sen ulkopuolelle juuri elämää jää.
Aionko itse toimia Lanierin suosituksen mukaan? En ole ruvennut FB:n käyttäjäksi ollenkaan, YouTuben käyttäjänä vastaan aina kielteisesti ehdotukseen ruveta ottamaan vastaan mainoksia. En koe olevani missään suhteessa YouTubeen. Olen tottunut käyttämään gmailia, sen vaihtaminen olisi vaikeaa. Instagramia käytän pelkästään sukulaissosiaalisista syistä. Sen sulkeminen olisi helppoa, mutta en koe olevani erityisen riippuvainen. Piippaan jokaisen mainoksen pois näkyvistä "epäolennaisena". Blogini lojuu Googlen blogger-alustalla. En tiedä, miten se vaikuttaisi käyttäytymiseeni. Aktiivisin olen Twitterissä, jota Facebook tai Google ei vieläkään ole kyennyt ahmaisemaan. Se on minulle terapeuttinen väline, enkä tiedä, mihin kaikkeen se minut viettelee. En näe siellä ainakaan mainoksia. Vaikka näkisin, ohitan sellaiset kuten olen koko elämäni ajan ohittanut kaikki mainokset. Joten ainakin toistaiseksi sanon: tehkää kuten Lanier suosittelee, ei niin kuin minä teen.
VTT Markku Reimaa on pitkän linjan diplomaatti, joka on nyt koonnut kirjan suomalaisen ulkopolitiikan vähemmän tunnetusta toimijasta Aaro Pakaslahdesta. Jos Kekkosen kuiskaaja : Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti (Docendo 2019) on kustantamossa päätetty nimi, voi kirjan ostaja syyttää suoraan harhaanjohtamisesta. Kirjan lainannut voi vain harmitella, miten heppoisin keinoin yritetään tällaisen kirjan levikkiä parantaa. Pääotsikolle ei löydy kirjasta mitään perustetta. Pakaslahti ja Urho Kekkonen olivat läheisiä ystäviä, mutta väite "kuiskaajan" roolista on tosiasioiden valossa kestämätön. On myös kyseenalaista, voiko Pakaslahden kaltaista julkisissa viroissa ja toimissa ollutta virkamiestä ja diplomaattia kutsua "harmaaksi eminenssiksi" vain sillä perusteella, että ajoittain hän ajautui hoitamaan ulkoministerinkin hommia. Pakaslahden valta oli kuitenkin varsin lyhytaikaista eikä edes erityisen ratkaisevaa.
Markku Reimaa tuntee varmasti käsittelemänsä aihepiirin hyvin. Ammattidiplomaattina Reimaan on myös ollut helppo asettautua Pakaslahden rooleihin ulkoministeriön virkamiehenä ja sitten ei niin loistokkaissa diplomaattitehtävissä Vichyn Ranskassa, Intiassa, Turkissa ja Espanjassa. Olisi ehkä liioiteltua puhua kokonaan uudesta tutkimuksesta, mutta Reimaa on käynyt läpi Pakaslahden muistiinpanoja ja pystyy niiden kautta kertomaan enemmän kuin virallisesti kirjatut tapahtumat. Esimerkiksi syyt siihen, miksi Pakaslahti asettautui vastustamaan talvisodan rauhansopimusta, tulee paremmin avatuksi kuin vain leimaamalla Pakaslahti sotahulluksi tai kansalliskiihkoilijaksi.
Vaikka pääosa kirjasta koostuu yleisesti tunnetuista talvi- ja jatkosodan tapahtumista tarkasteltuna Pakaslahden näkökulmasta, on mukana myös mielenkiintoista tietoa AKS:n ympärille syntyneestä kaveriporukasta, jonka yhteydenpidolla ja suhteilla tuli olemaan vaikutusta myös Suomen poliittiseen historiaan. Reimaa myös onnistuu osoittamaan, että vaikka Pakaslahti oli kansallismielinen oikeistolainen, hänen kutsumisensa fasistiksi tai natsien sympatisoijaksi on perusteetonta. Pakaslahdella oli myös poliittisia ambitioita, mutta ei hän Hitlerin kannattaja koskaan ollut, vaikka vankka antikommunisti ja Neuvosto-Venäjän vastustaja Kekkosen tavoin olikin. Myös tapahtumiltaan sinänsä merkityksettömät kuvaukset Pakaslahden diplomaattiurasta Vichyn Ranska sekä Turkissa ja Francon Espanjassa tarjoavat uutta taustatietoa.
* * *
Valitettavasti aiheen hyvä tuntemus ei riitä hyvän tietokirjan synnyttämisessä. Kekkosen kuiskaaja ei ole onnistunut tietokirja. Kustantaja on nykytyylin mukaan jättänyt kustannustoimituksen ja oikoluvun näköjään kokonaan hoitamatta, mihin viittaa myös henkilöhakemiston puuttuminen tietokirjasta, joka vilisee monenkielisiä nimiä ja hahmoja. Häpeällisen huonoa toimintaa kustantaja Docendon puolelta. Mutta kirjoittaja tietysti vastaa itse tekstistä, ja se sisältää nyt kiusallisen paljon kirjoitus-, tavutus- ja muita virheitä.
On käsittämätöntä, että Reimaan tasoinen ammattilainen ei ole kyennyt kirjoittamaan edes kaikkien päähenkilöittensä nimiä oikein. Heittomerkki ruotsinkielisissä nimissä tuntuu olevan hänelle tuntematon asia, joten kirjassa toimivat "Procope ja Castren", eivät Procopé ja Castrén. Myös ü-kirjain näyttää puuttuneen Reimaan käyttämästä tekstinsyöttölaitteesta, joten Turkissa on toiminut joku "Ataturk" ja Saksan edustajana Helsingissä joku "von Blucher", ei historian tuntema Wipert von Blücher. Tekstissä on paljon muitakin kummallisuuksia, jotka kustannustoimittaja olisi ilman muuta siivonnut tehden lukukokemuksesta paremman. Vaikka "Känä" oli tunnetusti Kekkosen käyttämä salanimi, ei ole asiallista kirjoittaa "keskusteluista erityisesti Känän ja Hillilän kanssa".
Kirjan viimeistelemättömyydestä antaa hyvän kuvan sivuilla 140-141 oleva osio, jossa Reimaa täysin yllättäen siirtyy vuodesta 1940 käsittelemään vuotta 1991 ja puhumaan me-muodossa Suomen ulkopoliittisen johdon toimista, joilla 1940 tilapäisesti jäädytetyt diplomaattisuhteet Viroon palautettiin kevyen kaavan mukaan. Asioilla on yhteys, mutta tämä hyppy olisi joutanut alaviitteeksi tai erilliseen tietolaatikkoon, koska nämä puolen tusinaa kappaletta ovat kirjan ainoa kohta, jossa Reimaa muuttuu historioitsijasta kokijaksi. Tyypillinen kokemattoman kirjoittajan ratkaisu, kun sinänsä ymmärrettävä innostus valtaa.
* * *
Olen edellä käsitellyt Kekkosen kuiskaajan heikkouksia tavallista enemmän kiinnittääkseni huomiota kustantajien asenteisiin. Reimaa ei ole ammattikirjoittaja, hänelle täytyy sallia normaalit virheet, ei kukaan niitä voi kokonaan välttää. Mutta mistä kumpuaa kustantajan täysin välinpitämätön asenne kustanteen laatua kohtaan? Onko Docendossa ajatus, että lyödään tekstinippu koviin kansiin ja laitetaan myyvä otsikko, niin eiköhän se ole siinä? Docendo ei ole mikään nyrkkipaja, vaan suurehko suomalainen yleiskuntantaja, jonka liikevaihto 2017 oli 3 miljoonaa ja liikevoittokin melkein 400 000 euroa. Luulisi, että noin hyvin menestyvä kustantamo piittaisi myös maineestaan ja käyttäisi pienen osan voitoistaan kustannustoimittajan palkkaamiseen.
Mutta ehkä myös kustannuspäätös on syntynyt kevyin perustein. Markku Reimaan kirjan tekstimäärästä huomattava osa ei liity mitenkään erityisesti Aaro Pakaslahteen, vaan yleisiin tapahtumiin. Lukijalle syntyy vaikutelma, että kun itse Pakaslahdesta ei olisi syntynyt oikein täyttä kirjaa, on päätetty lihottaa tekstiä sellaisellakin aineistolla, joka ei muuten olisi välttämätöntä. Ratkaisu on sikäli yllättävä, että Reimaa on saanut Aaro Pakaslahden arkistot tämän pojalta, Johannes Pakaslahdelta, joka on myös ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija. Miksei tätä yhteyttä ole käytetty tehokkaammin Pakaslahden persoonan valaisemiseksi? Seuraavan sukupolven hyödyntäminen on jäänyt muutaman lauseen varaan. Ei kai syynä ole voinut olla se, että Johannes Pakaslahti edusti poliittisesti aivan toista laitaa kuin isänsä?
En kirjoita tällaista kirja-arviota mielelläni. Jos Markku Reimaa olisi saanut kustantajalta ammattitaitoisen kustannustoimittajan ja oikolukijan, lopputulos olisi varmasti ollut ratkaisevasti parempi. Ongelmana kun ei ole Reimaan asiantuntemus sisällön osalta. Juuri tätä varten kustantajat perinteisesti ovat olleet olemassa. Mutta ilmeisesti olen vanhanaikainen ja odotan kustannusyhtiöltä muutakin vastuuta kuin voiton tuottamista osakkeenomistajille. Oikeasti minua hävettää Docendon kaltaisten kustantajien toiminta, myös kirjoittajien, tässä tapauksessa Markku Reimaan puolesta. Hän olisi ansainnut parempaa, samoin Aaro Pakaslahti.
Olisin luultavasti tarttunut Pontus Purokurun kirjaan, vaikka sen nimi olisi ollut vähemmänkin houkutteleva kuin tämä Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (*Kosmos 2018). Kirja yllättää myönteisesti sekä esseistiikkansa lavea-alaisuudella että kirjoittajan suorapuheisuudella. Purokuru ei ujostele käyttää esimerkiksi termiä "kommunismi" ilman historiallista painolastia ja kun pitää puhua masennuksesta, se esimerkki ei ole tutuntuttu vaan kirjoittaja itse, avoimesti ja räkättäjien tarjoamalla riskillä. Tämä on hyvä juttu.
Kirja - josta käytän jatkossa lyhennettä Kirja - on kokoelma esseitä, joita ei näennäisesti yhdistä juuri mikään muu kuin Purokurun huoli tulevaisuudesta. Ei ihan tavanomaisella tavalla, vaan peruutetusta tulevaisuudesta. Kirjoittaja kuuluu sukupolveen, jolle on ensin kerrottu, että historia on päättynyt (Fukuyama) ja sen jälkeen fossiilikapitalistit realisoivat väitteen tarkoittamaan, että eliökunnan selviämismahdollisuudet tuprutellaan kovaa vauhtia menemään ja kaiken huipuksi nämä milleaanit saavat seurata sivusta, kuinka asevarustelu, sotapuheet ja militaristinen kiihkoiluvat ovat palanneet varmistamaan, että jollei muuten, niin kyllä sen ihmiskunnan tulevaisuuden saa peruutettua ihan näillä ydinaseillakin.
Kaikki Purokurun käsittelemät teemat eivät värisytä tämänikäisen hermostoa. Tähtien sota, Itseään purkavat miehet ja Slush menivät jotenkin ohi, vaikka Purokurun kuvaus Slushin maailmasta onkin sinänsä aika hervoton. Hetkittäin kirjoittaja liikkuu kielellisesti sellaisiin peleihin, joihin en vapaaehtoisesti lähde mukaan, joten esimerkiksi tällainen lause jää minulta pysyvästi käsittämättä: "Nykykapitalismin faattisen ja konatiivisen funktion voi katsoa ylittävän klassisen semiotiikan. Taloudellis-poliittiset efektit, joihin koko elämä uppoaa, eivät enää synny keskeisesti vain merkeistä vaan ennen kaikkea merkkeihin palautumattomista sosiaalisista tuntemuksista." (s. 79-80).
* * *
Mutta kiistämättä Purokuru käsittelee Kirjassa niin isoja asioita, ettei isompia juuri ole. Kapitalismin analyysi on hyvin epätavanomainen, mutta ehkä juuri sen takia mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirjoittajan kiukku on samaan aikaan uupunutta ja toiveikasta, tuskin hän muuten olisi kokonaista kirjaa koonnutkaan. Näin iloista ja päättäväistä marssia minkäänsorttiseen kommunismiin ei ainakaan suomenkielisessä kirjallisuudessa ole esiintynytkään. Se on selvä, että monet vanhemman polven konkarit eivät ymmärrä, mitä nämä avaruushomot ja luksuskommunismit oikein tarkoittavat, mutta kyllä Purokuru on niissä ihan tosissaan, kysymys ei ole pelleilystä.
Omasta mielestäni tämä Purokurun kommunismi poikkeaa perinteisestä lähinnä siinä, että se ohittaa sosialismin sekä teoreettisena että käytännöllisenä askelmana. Perusteluna on sekä kapitalismin tuhokoneen yhä holtittomampi liike että automaation ja robotiikan myötä tavallaan yllättäen avautunut tilaisuus tehdä pääomalle mahdolliseksi jättää työläiset riistämättä siksi, ettei ihmisten tuottamaa lisäarvoa enää tarvita, koska koneet tekevät sen paremmin ja tehokkaammin. Tämä on yksinkertaistus, mutta jotenkin näin ymmärrän Purokurun ja eräiden muiden ei-kommunististen kommunistien ajatuksenjuoksun.
Tätä Kirjaa lukiessa pohtii monta kertaa, miten etäällä nykyisen poliittisen vasemmiston ajattelu tällaisesta aidosta utopiantavoittelusta oikeastaan onkaan. Työväenliikkeen alussa 8-tuntista työpäivää tai yleistä äänioikeutta pidettiin utopiana. Ehkä juuri siksi ne saatiinkin, nopeammin kuin kummallakaan puolella ehkä uskottiin. Tänä päivänä vasemmiston tavoitteet toki poikkeavat rajusti siitä, mitä oikeisto tavoittelee. Yleisen konsensushengen vallitessakin on vaikea kuvitella jotain Sipilän yrittäjäkepulaisia tai Kokoomuksen grynderiäijiä jakamassa yhteistä utopiaa maailmasta ilman eriarvoisuutta ja riistoa. Kyllä siinä joukkovoimaa tarvitaan, ja aika paljon.
* * *
Purokuru päättää Kirjansa kuvaukseen omasta taistelustaan masennuksen ja lääkeriippuvuuden välissä. Erittäin hyödyllistä ja tärkeää luettavaa, vaikka ei itse olisi aivan samassa tilanteessa. Hyvin moni kuitenkin on, eräässä mielessä itsekin olen (hillitsen tällä hetkellä kemiallisesti jännittyneisyyttäni, joka pahimmillaan tekee bussimatkasta lähi-Prismaan ahdistavan kokemuksen). En ole missään tapauksessa innostunut lääkeriippuvaisuudesta, mutta kuten Purokurukin muistuttaa, jos vaihtoehtona on toimintakyvyttömyys ja itsetuhoiset ajatukset, päätöstä ei ole kauhean vaikea tehdä.
Kirjassa on loistava lause: "Pelkään, että kapitalismi romahtaa ja lääkkeeni valmistaminen lopetetaan." (s. 265) Juuri näin toimii logiikka, kun päivittäinen pärjääminen on kiinni jostain tällaisesta apulaisesta. (Toimii tämä logiikka toki monissa muissakin arjen tuotteissa, jos ihminen on tarpeeksi kiinni.) Purokurun kuvaus yrityksestä pärjätä ilman lääkitystä on opettavainen ja sen pitäisi selittyä sillekin, jolla tällaista pärjäämisongelmaa ei ole. Mielenkiintoisesti Purokuru siirtää pohdinnan käsitteeseen "heikko" ja ravistelee hyväntekeväisyysasennetta toteamalla, että useimmissa tapauksissa "heikolta" näyttävä on todellisuudessa voimakas, hänelle ei vaan anneta mitään mahdollisuutta näyttää sitä.
Purokuru ehdottaa "välittämistä", yhteyksien luomista, liittolaisuutta. Minusta hän puhuu samasta asiasta kuin nuori poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez, joka on uskaltanut nousta yhdysvaltalaista valkoisten rikkaitten miesten oligarkiaa ja sen häikäilemätöntä piittaamattomuutta vastaan. AOC nojautuu suoraan äänestäjiinsä ja kannattajiinsa, häntä ei voi ostaa pahan puolelle (pidän peukkuja, ettei se onnistu), kuten useimmat kollegat on ostettu. Purokuru kirjoittaa "Vanhat tulevaisuudet on teloitettu ja historia jäädytetty. Kun mahdollisuuksia ei näy, olemme vapaita välittämään toisistamme ja palaamaan tulevaisuuteen." (s. 280)
PS. Jos joku arvelee, että kirjan nimi on kokonaan Purokurun keksimä, hän on väärässä. Käsitteelle on jopa oma Wikipedia-sivu ja kyllä, englanninkieliset olivat ensin eli Fully Automated Luxury Communism, FALC. Tuo "homo" siellä välissä on ehkä Purokurun lisäystä, mene tiedä. Itse pärjäisin ilman avaruuden asuttamista, mutta muuten konsepti on kiinnostava.
Katsoin dokumenttielokuvan Leaving Neverland tuoreeltaan suorana lähetyksenä Docventures-kerhon tiloista. Tunnelma oli vakava, suorastaan jännittynyt. Kaikki mahdolliset kriisipuhelimet oli avattu ja maailmaa kiertäneet, maistaneet & nähneet Rantala & Milonoff puhuttelivat perin dramaattisesti potentiaalista katsojaa kuin välittömän hermoromahduksen partaalla olevaa. Paikalta puuttuivat vain päivystävä palomies ja poliisin mellakkavarusteltu hevospartio.
Kuten edellisestä voi päätellä, en ihan ymmärtänyt järjestelyiden massiivisuutta. Luvassa oli kuitenkin vain dokumentti, jonka aiheista on puhuttu vuosikymmeniä ja jonka sisältöä on ehditty jauhaa Suomessakin viikkotolkulla puolesta ja vastaan. Kerhon penkillä käytettiin Michael Jacksonin uskollisia ihailijoita, mutta onneksi tunnin pituisessa väliosassa - kyllä, dokkarin kaksi puolta erotettiin tunnin pituisella keskusteluosuudella, joten kokonaiskestoksi tuli reilut neljä tuntia - oli mukana tolkkuja asiantuntijoita, jotka selittivät rauhallisesti mm. sen, etteivät kaikki pedofiilit syyllisty rikoksiin (pedofiliaa itsessään ei ole kriminalisoitu) ja että kaikki lasten seksuaalisen riiston tapaukset eivät ole pedofiilien tekemiä. Ja että lasten seksuaalinen riisto on itse asiassa tilastojen valossa vähentynyt, siitä vaan puhutaan enemmän.
Ohjelman alussa kuultiin myös ohjaaja Dan Reedin tiukka puheenvuoro, jossa hän tylytti kriitikoitaan rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Hän myös korosti, ettei kyseessä ole dokumentti Michael Jacksonista vaan lasten seksuaalisesta riistosta. Päähenkilöitä ovat uhrit Wade Robson ja James Safechuck sekä heidän lähiomaisensa, joista erityisesti äitien roolia pohditaan vahvasti ja rohkeasti.
* * *
Dokumentti on erittäin hyvä, joskin myös järkyttävän pitkä. Se on hidastempoinen, intiimi ja täysin vailla yleisönkosiskelua. Päähenkilöt saavat puhua kaikessa rauhassa, vaikka filmiä tietysti on myös leikattu. Robson ja Safechuck ovat erittäin luontevia ja uskottavia. Jos he esittävät käsikirjoitettuja rooleja, molemmille täytyy antaa saman tien Oscarit kaikki muut mahdolliset palkinnot. Mutta en usko, että näyttelevät. Mitään aineellisia todisteita ei kummallakaan ole. Se ei ole yllättävää, molemmat olivat pikkupoikia ja sittemmin teinejä oltuaan Jacksonin kanssa tekemisissä. Mitä todisteita he olisivat voineet kerätä tai miksi, hehän rakastivat Michael Jacksonia.
Vasta dokumentin lopussa käy ilmi, etteivät Robson ja Safechuck tunteneet toisiaan Jacksonin eläessä. He tutustuivat vasta kun Robson Jacksonin kuoleman jälkeen pakottautui avautumaan moneen kertaan kieltämästään totuudesta. Tarinat ovat osittain erilaisia, mutta olennaisilta osiltaan pelottavan samanlaisia todisteita Michael Jacksonin manipulointikyvystä. Hän ei nimittäin houkutellut valtaansa vain pikkupoikia vaan myös näitten äidit, sisaret ja veljet - tai ainakin useimmat. Tämä osa onkin ehkä yllättävintä koko dokkarissa. Jackson on usein kuvailtu omituiseksi erakoksi, joka ei viihtynyt ihmisten seurassa. Nyt nähdään häikäilemätön ja erittäin taitava taikuri täydessä vauhdissa hurmaamassa myös pikkupoikien äidit, jotka joskus nukkuivat seinän takana Jacksonin ja lasten hääriessä naapurihuoneessa.
Varmaan miljoonat Jackson-fanit kiistävät valtaosan näkemästään, jos suostuvat dokumentin katsomaan läpi. Mutta älkää vedotko Jacksonin viattomiksi todistaneisiin tai rahalla sovittuihin tapauksiin, eivät ne mitään todista. Kuten ei sekään, että Robson ja Safechuck suojelivat Jacksonia koko tämän elämän ajan. He eivät halunneet Jacksonin joutuvan linnaan. He rakastivat Jacksonia, edelleen. Mukana oli myös itsesuojelua, koska Jackson oli varoittanut myös heidän joutuvan loppuelämäkseen vankilaan, jos he kertovat seksipuuhista. Tämä osa Jacksonin käytöksestä on ehkä raivostuttavinta koko kertomuksessa. Hän varmisti selustaansa tekemällä pojista "rikoskumppaneita".
* * *
Mutta miksi tällainen kohu? Lapsia kohdellaan maailmassa koko ajan kaltoin, Jacksonin uhrit pääsivät köyhien maitten lasten kohtaloon verrattuna aika vähällä ja aineellista hyvää valui jokaiselle. Toivottavasti Leaving Neverland nähdäänkin vain esimerkkinä, ei koko jäävuorena. Robsonin ja Safechuckin esiintyminen on silti järkyttävää katsottavaa, sillä edes totuuden kertominen ei ole toistaiseksi riittänyt. Asiallisesti kerrotut, mutta naturalistiset seksuaalisten tointen kuvaukset ehkä järkyttävät joitakin ihmisiä, samoin kuvaukset pornovideoitten pakkosyötöstä esipuberteettisille pojille. Enemmän pitäisi silti järkyttyä siitä, kuinka vaikeaa on varsinkin rikkaan ja kuuluisan uhrin saada oikeutta tai mielenrauhaa. Jacksonin perikunta tekee kaikkensa vaientaakseen ja tuhotakseen Robsonin ja Safechuckin.
Itselleni ei jäänyt epäilystä Michael Jacksonin toimintamallista. Hän oli mitä ilmeisimmin homoseksuaalinen pedofiili, joka ihastui 7-8 -vuotiaisiin poikiin, rakastutti heidät itseensä, käytti seksuaalisesti hyväkseen, hylkäsi ja ihastui taas uuteen. Kun katsoo dokkarissakin olevia kohtauksia Jacksonin esiintymisistä, ei jää epäselvyyttä siitä, miten eri tavalla hän katsoo ja koskettaa poikia ja tyttöjä. Teinipojat olivat selvästikin jo liian vanhoja ja saivat siirtyä sivuun. Siinä särkyi aika monta sydäntä. Jackson ei tietenkään ollut ensimmäinen eikä viimeinen pikkupoikiin ihastuva aikuinen mies. Hänellä vaan sattui olemaan rahaa, vaikutusvaltaa ja henkilökohtaista manipuloinnin taitoa enemmän kuin tavallisella jampalla. Se ei tee häntä pahemmaksi vaan ei paremmaksikaan.
Tässä ei nyt kuitenkaan ole olennaista meidän katsojien närkästyksen määrä tai laatu. Lapsia kohdellaan julmasti ja häikäilemättömästi koko ajan, ympäri maailmaa. Useimmat eivät pääse koskaan kertomaan kohtalostaan, vielä harvempi saa oikeutta. Lapsilla ei ole maailmanlaajuisesti edes aikuisten oikeuksia, jotka nekin ovat monessa maailman kolkassa aika harvojen herkkua. Pedofiliaa ei voi hävittää, se on synnynnäistä kuten muutkin seksuaalisen suuntautuneisuuden muodot. Mutta lasten seksuaalinen riisto voidaan minimoida luomalla perheille turvallinen toimeentulo ja ympäristö, jossa lapsi on arvostettu ja suojeltu, ei potentiaalinen riiston kohde. Siinä ei riitä jammusetien jahtaaminen, tarvitaan paljon isompia rakenteellisia muutoksia.
Maalaisliiton pitkäaikainen vahva mies Juho Niukkanen kuuluu tuskin niihin Suomen historian nimiin, jotka myös nuoremmat sukupolvet tuntevat. Syykin on ilmeinen: Niukkanen ei missään uransa vaiheessa päässyt tunkeutumaan aivan huipulle. Se taas ei johtunut pyrkimyksen puutteesta vaan pikemminkin siitä, että pyrky ja luonne eivät herättäneet muissa luottamusta vaan enemmän pelkoa. Timo Mikkilän tuoreen historiikin Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen : Traumana Karjalan menetys (Edita 2018) alaotsikko on koko kirjaa ajatellen vähän liioittelua, mutta se lieneekin valittu myynnin edistämiseksi.
Kehut kärkeen. Mikkilä on koonnut paljon unohduksiin painunutta historiallista tietoa asioista, joilla on ollut merkittävä vaikutus Suomen valtiollisen historian vaiheisiin. Juho Niukkasen särmikäs hahmo saa perusteellisen, joskin toisaalta myös jossain määrin toimintapainotteisen käsittelyn. Tutkimus on tehty tiukasti lähdeaineistoon nojautuen ja kirjassa on kunnollinen henkilöhakemisto, kuten kuuluukin. Kuvitus on osin mielenkiintoinen, mutta jostain syystä kuvat on taitettu pienessä koossa harmaalle pohjalle. Ratkaisua on vaikea ymmärtää, kun haaleita kuvia ei muutenkaan tahdo erottaa taustastaan.
Mikkilän kirjoitustyyli ei ole lukijan kannalta erityisen miellyttävä. Hänellä on outo tapa sirotella ihmisten nimien edelle näiden titteleitä tai muita määritteitä myös tilanteissa, joissa ne ovat täysin tarpeettomia. Niukkasen roolit parlamentaarikkona, talvisodan ulkoministerinä ja sahanomistajana toistuvat tekstissä niin tiheään, että lukija suorastaan tuskastuu. Tulee tunne, että kirjoittaja pitää lukijaa huonomuistisena tai peräti typeryksenä, jolle täytyy itsestään selvätkin asiat toistella uudelleen ja uudelleen. Muutenkin teksti on sisältöään pidempi, koska Mikkilä jauhaa samoja asioita moneen kertaan joko siksi, että aliarvioi lukijan muistia tai koska ei itse muista juuri maininneensa saman asian. Pätevä ja tehokas kustannustoimittaja olisi lyhentänyt tekstiä helposti 10-15 % tuottaen lukijalle jämäkämmän kirjan. Editalla ei moiseen näy olleen varaa tai kiinnostusta, valitettavasti.
* * *
Juho Niukkasen ura Maalaisliiton tosiasiallisena hallitsijana vuosikymmenten ajan on jossain määrin unohtunutta historiaa. Koska hänestä ei koskaan tullut pääministeriä tai presidenttiä, Niukkanen muistetaan lähinnä sodanjälkeisen ainoan ministerikeikan "Niukkas-budjetista". Todellisuudessa Niukkanen määräsi pitkän ajan sen, ketkä Maalaisliitosta pääsivät ministereiksi, ketkä eivät. Se lista oli Niukkasen taskussa eikä eduskuntaryhmässä ollut ketään, joka olisi uskaltanut kapinoida. Vasta Urho Kekkosessa Niukkanen löysi vertaisensa pelurin, joka ymmärsi, kuinka Niukkasen kanssa toimia.
Vaikka monet maalaisliittolaiset olivat erittäin vanhoillisia ja osa Saksan-mielisiäkin, Juho Niukkanen toimi 1930-luvulla pontevasti äärioikeiston lapualaisia ja Mäntsälän kapinamiehiä vastaan. Hän oli niin ärsyttävä vastustaja, että haastettiin kostona valtionoikeuteenkin mitättömästä pöytäkirjaväärennyksestä, johon Niukkanen ei edes ollut syyllistynyt, vaikka kaikenlaiseen vilunkiin sinänsä olikin pelurina taipuvainen. Jatkosodan lopussa Niukkanen joutui uudelleen syytetyksi, nyt lautakauppojensa takia. Tästäkin Niukkanen selvisi juridisesti syyttömänä, mutta tuskin naarmuitta.
Niukkasen julkisen uran huipentuma oli osua puolustusministeriksi talvisodan aikana. Se oli tietysti puhdasta sattumaa, koska juuri kukaan Suomen poliittisessa johdossa ei suhtautunut Neuvostoliiton alueenvaihtotarjouksiin vakavasti. Yleinen näkemys oli, ettei Stalin uskalla hyökätä. Suomessa ei tiedetty Saksan ja Neuvostoliiton tulevasta sopimuksesta, jonka seurauksena Stalin todettuaan suomalaisten perusteettoman uskon rauhan säilymiseen käski joukkonsa Suomen valtaukseen tunnetuin seurauksin.
* * *
Juho Niukkanen kannatti talvisodan jatkamista senkin jälkeen, kun Mannerheim oli todennut, ettei mahdollisuuksia enää ole. Niukkanen jäi hallituksessa vähemmistöön ja teki ratkaisun, joka varjosti hänen uransa loppua. Niukkanen iski rukkaset naulaan ja häipyi Kirvun mailleen pelastamaan omaisuuttaan, kun kuuli tulevan rajan linjauksen. Niukkasen ratkaisua pidettiin raukkamaisena, vaikka hän vetosi siihen, ettei voinut karjalaisten edustajana olla hyväksymässä koko Karjalan luovuttamista. Kun Niukkanen ei tullut toimeen myöskään Risto Rytin kanssa, hänen ministerintiensä katkesi talvisodan rauhantekoon.
Juho Niukkanen oli poliitikkona taitava, ahkera ja juonikas. Hänen suurin ongelmansa oli rajaton itseluottamus ja äksy luonne, jonka kanssa tuli jatkuvasti ongelmia niitten kanssa, joiden ei tarvinnut Niukkasta pelätä. Niukkanen oli itsekeskeinen ja omahyväinen, piti itseään korvaamattomana ja ylivertaisena kykynä. Pitkään hän riiteli myös sotilaitten kanssa, mutta lopulta hän kääntyi Mannerheimin kannattajaksi - taktisista syistä tai ei, sitä ei tiedetä. Hävityn jatkosodan jälkeen Niukkanen osoitti myös poliittisen opportunistin kykynsä muuntautumalla karjalaisesta sotapoliitikosta kansanrintaman ja hyvien neuvostosuhteiden tukijaksi. Se sopi myös Kekkoselle.
Timo Mikkilä antaa Niukkaselle kunniaa siitä, että tämä jääräpäisyydellään esti marraskuun lopulla 1939 hallituksen tahdon kotiuttaa Kannakselta siellä olevia joukkoja. Mikkilän tulkinnan mukaan Niukkanen "todennäköisesti esti sotilaallisen katastrofin heti talvisodan alussa". Näin voi olla, vaikkei Niukkasen linja johtunutkaan siitä, että hän olisi arvannut sodan pian alkavan vaan siitä, että halusi pitää joukot oman Karjalansa suojana. Jostain syystä Niukkanen on kuitenkin jäänyt kansallisessa myytinrakentamisessa sivuun. Ehkä Mikkilän pyrkimys nostaa Niukkasen profiilia muuttaa tilannetta. Ainakin se tarjoaa poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneille uusia näkökulmia.
