Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Vallan osto- ja myyntiliike

Katsoin Tuukka Temosen kohtalaisesti kohua ja huomiota herättäneen dokumentin Presidentintekijät, joka kuvaa hyvin läheltä kampanjaa Sauli Niinistön saamiseksi tasavallan presidentin virkaan toisella yrittämällä. Vastoin odotuksiani jaksoin katsoa koko dokumentin. En ehkä niinkään siksi, että kyseessä olisi ollut poikkeuksellisen hyvin tehty dokumentti (se oli kuitenkin ihan hyvin tehty), vaan enemmänkin sen takia, että huomasin haluavani seurata Taru Tujusen kehonkielen tarjoamaa mielenkiintoista informaatiota viimeiseen kuvaan asti.

Meillä äänestäjillä on usein varsin inhorealistinen näkemys politiikasta ja poliitikoista. Uskomme tietävämme, miten likaista peliä se on, miten puolueet ja poliitikot ajavat vain omaa etuaan. Temosen elokuva antaa mahdollisuuden tarkistaa, kuinka väärässä ehkä olemmekin. Ehkä kysymys onkin aidosta innosta ja halusta edistää joitakin yhteiskunnallisia asioita?

Presidentintekijät on melkoista shokkihoitoa kansalaiselle, joka ei ole koskaan päässyt vallan piireihin eikä maistamaan tuota pääosin immateriaalista ihanuutta. Sillä vallastahan on kysymys siinä, kun tasavallan presidentiksi halutaan saada joku tietty ihminen, eikä jotakuta muuta. Tässä elokuvassa aktiiviset Kokoomuksen jäsenet ja joukko oletettavasti samanhenkisiä palkattuja ammattilaisia näyttävät kaikessa karuudessaan, miten teennäistä touhu voi olla.

* * *

Joku voi pitää minua jäävinä sanomaan mitään Kokoomuksen vaalityödokkarista, koska olen julkisesti poliittisen kirjon toisella laidalla. Siksi haluan korostaa, etteivät seuraavat ajatukset millään muotoa koske vain Kokoomusta tai yleisemminkään poliittista oikeistoa. Aivan saman olisi luultavasti saanut aikaan minkä tahansa eduskuntapuolueen työtä avoimesti kuvaava dokkari. En usko, että ne kauheasti eroaisivat toisistaan.

Mutta kieltämättä oli kiehtovaa istahtaa samaan pöytään Taru Tujusen, Hjallis Harkimon ja muun kampanjaväen kanssa. Kiehtovaa siksi, että koko elokuvan aikana ei oikeastaan kertaakaan käy ilmi, mitä maailmankatsomusta porukka normaalisti edustaa. Tämä elokuva kertoo ihmisistä, joiden ideologiana on saada myytyä äänestäjille laajaa kansansuosiota valmiiksi nauttiva, mutta tuotteena erittäin hankalasti paketoitavissa oleva ihminen.

Vaikka etukäteen oli kohtalaisen selvää, että Sauli Niinistön mahdollisuudet tulla valituksi aivan siitä huolimatta, keitä muita on ehdokkaina, olivat erittäin hyvät, koko kampanjaa ja dokumenttielokuvaa hallitsee pelko ja huoli. Kun ollaan vallan osto- ja myyntiliikkeessä, teorioista ja virallisista hymyistä ei ole paljoakaan iloa. "Entä jos?" on hallitseva tunne niilläkin, joiden voisi olettaa olevan jo rutinoituja poliittiseen myyntityöhön.

Tässä suhteessa kaikki muut jäävät statisteiksi Taru Tujusen rinnalla. Hän johtaa kaikkea ja kantaa suurimman vastuun - mutta kenelle? Elokuvan perusteella häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko seuraavan presidentin nimi Niinistö vai jotain ihan muuta. Mutta siitä ei jää epäselvyyttä, että Tujuselle kysymys on omasta uskottavuudesta, kenen tahansa silmissä. Hän on ammattilainen koko ajan, mutta katsoja jää miettimään, onko se kuitenkaan politiikka, jonka ammattilainen hän haluaa olla.

Ehkä eriskummallisin rooli on elokuvassa varattu liikemies Hjallis Harkimolle, joka näkyy kuvassa tuon tuostakin, mutta joka ei sano mitään tärkeää, ei tee mitään hyödyllistä, on vain läsnä. Ehkä Temonen on tällä halunnut korostaa sitä, että rahan ei tarvitse puhua tai tehdä mitään. Mutta oliko Harkimo paikalla aatteen vai rahan takia - vai molempien -, edes sitä emme saa tietää.

* * *

Temonen kuvaa armottomasti sitä keinotekoista intoa ja ihan aitoa, laskelmoitua falskiutta, joka vääjäämättä liittyy poliittiseen osto- ja myyntitoimintaan. On selvää, että vaikka kuvattavat hetkittäin unohtavat kameran läsnäolon, päähenkilöt muistavat sen aivan varmasti ja heidän esiintymisensä on tarkoitettu yhtä paljon Temosen kameralle kuin muille läsnäolijoille. Silloin tällöin esiintyvä kiroilu voi synnyttää illuusion "avoimuudesta" ja "rehellisyydestä", mutta en usko, että julkinen ärtymys johtui huonojen näyttelijänsuoritusten julkistamisesta. Luultavasti ainakin Tujunen ymmärsi, kuinka elokuva paljastaa kaiken kampanjatouhun tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden. Puheet oikeustoimista olivat ilmeisesti lähinnä teatteria, Tujunenhan on elokuvan todellinen tähti. Miehet ovat kaikki statisteja.

Presidentintekijät on ennen muuta armoton kuvaus jotenkin säälittävästäkin teennäisyyden maailmasta, jossa pokkana mietitään, kuinka ehdokkaasta voidaan luoda mahdollisimman monta ääntä tuova mielikuva aivan siitä riippumatta, minkälainen ehdokas oikeasti on. Aika ajoin voi rivien välistä lukea täydellistä tympääntyneisyyttä sekä Sauli Niinistöä että koko vaalia kohtaan. Kukaan ei elokuvassa hehkuta Niinistön upeita mielipiteitä tai ideologisia näkemyksiä. Kukaan ei kehu ehdokasta, jonka valinnan hyväksi tehdään koko ajan töitä. Ehdokas on täydellinen sivuhenkilö, mitä Temonen on myös korostanut päästämällä elävän Sauli Niinistön kuvaan vain muutaman nopeasti ohi kiitävän hetken ajaksi.

* * *

Kokoomuslaisten suhtautuminen yllättäen loppusuoralla Niinistön uhkaajaksi nousseeseen Pekka Haavistoon on mielenkiintoinen sivujuonne. Ei sanaakaan ideologioista, koko ajan mietitään vain pintaa ja presidenttien puolisoiden vaikutusta (Niinistön katsotaan alusta lähtien olevan tässä vahvoilla ja kuvattavilla on selvästi vaikeuksia pysytellä kameran edessä asialinjalla vertaillessaan mielessään Jenni Haukiota ja Antonio Floresta). Kampanjaväelle näyttää olevan selvää, että Haavisto ei uhkaa Niinistöä olemalla selkeästi oikeistolaisempi (tai oikeammin antivasemmistolaisempi) kuin Niinistö itse, vaan edustamalla kaikkea "muuta" kuin nyrpeänä toiselle kierrokselle alistuva, poikamaisen Haaviston rinnalla vanhalta ja väsyneeltä vaikuttava  Niinistö.

Kun prosenttiluvut sitten tulevat valotaululle, kuukausien pelko viime hetken epäonnistumisesta (eli että se "muu" olisi taas vienyt Niinistöltä varman voiton) purkautuu liki hysteerinä ilona. Paitsi Taru Tujusella, joka on silmiinpistävän rauhallinen. Hänelle tämä oli vain yksi homma muiden joukossa. Hän tietää jo, että yksi vaihe on päättynyt ja ajattelee luultavasti jo sitä seuraavaa.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Yksien ja toisten pyhät

Arkkipiispa Leon kommentit pyhyyden ja sananvapauden suhteesta saivat tämän päivän Hesarissa Meri Vennamolta kiitokset "viisaudesta ja lämminhenkisyydestä". Olen jyrkästi eri mieltä. Mielestäni arkkipiispa puhui omassa asiassaan vastenmielisen sananvapausrelativismin puolesta. Hänen viestinsähän oli suunnilleen, että maallisella sananvapaudella ei saa koskea siihen, mitä uskovainen pitää pyhänä.

Kritisoin edellisessä tekstissäni Suomen rikoslaissa edelleen olevaa ylimääräistä suojaa uskonnollisille tuntemuksille ja juuri siitähän arkkipiispakin haluaa tiukasti pitää kiinni, erivapaudesta oman kirkkonsa määrittämille säännöille. Se on yhteistä kaikille uskovaisille, ainakin näille yksijumalaisille Lähi-Idän tuotteille.

Uskonnollisten ihmisten puheet "pyhästä" eivät tietenkään kestä minkäänlaista erittelyä, koska ne ovat kaikissa tapauksissa kehäpäätelmiä. Pyhää on se, mikä pyhäksi on määritelty. Vaikka nämä uskonnolliset toimihenkilöt mielellään esiintyvät jumalansa sanansaattajina (en ole koskaan nähnyt aidolla allekirjoituksella varustettua valtakirjaa), todellisuudessa kaikki nämä määrittelyt ovat ihmismielen keksintöä.

En kiistä sitä, että meillä ihmisillä on "pyhän" kokemisen tarpeita. Eihän niitä niin innolla muuten olisi tuhansien vuosien aikana värkätty ja lukemattomia sääntöjä niiden ympärille rakennettu. Mutta uskontojen taipumus omia "pyhät" asiat itselleen on silkkaa omavaltaisuutta, joka normaalisti myös paisuu yli äyräiden siten, että sitä itselle määriteltyä "pyhää" ruvetaan raivoisasti puolustamaan.

Monopolisoitu ja institutionalisoitu "pyhyys" aiheuttaa yleensä pelkästään harmia.Siitä seuraa aina eri "pyhien" vertailua ja paremmuusjärjestykseen laittamista. Mistä taas seuraa riitaa ja kahakointia, ääritapauksissa kuolemaa vääriin "pyhiin" uskoville. Joten toivoa sopii, että arkkipiispa Leo virkaveljineen ja sisarineen keskittyy harrastamaan sitä omaa "pyhäänsä" ihan omissa oloissaan eikä tule sotkemaan sitä meille kaikille kuuluvaan sananvapauteen.

* * *

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan "pyhän" kokemiseen ja määrittelyyn, käytti sitä sanaa tai ei. Itse toivoisin, että jokainen maailman ihminen pitäisi pyhänä eli loukkaamattomana sitä sattumusta, että on syntynyt ja saanut tietoisuuden. Sitä sattumusta ei saa toiselta riistää. Myös sitä luontoa, jonka ehdoilla täällä piipahdamme, olisi mielestäni syytä välttää loukkaamasta. Niin moni tekeekin sen kummemmin asiasta numeroa silti tekemättä.

Jostain syystä vain uskonnolliset pyhyyden määrittelyt synnyttävät ongelmia. Luultavasti syy on siinä, etteivät ne ole aidosti luonnollisia inhimillisiä tuntemuksia vaan organisaation vallankäyttöä varten kehiteltyjä ajatusrakennelmia. Niihin ei välttämättä kukaan tunne luontaista vetoa, vaan niihin täytyy ihmiset sitoa rituaalein, ohjein ja määräyksin. Sellainen tarjoaa aina loputtoman kiistelyn lähteen että kuka nyt tulkitsee oikeimmin sitä "pyhän" ohjeistoa.

Suomessahan "pyhä" tarkoittaa suunnilleen samaa kuin vapaapäivä. On tietenkin uskonnollisia ihmisiä, joille sanalla on syvempi emotionaalinen merkitys, mutta jos laitettaisiin sata riviluterilaista määrittelemään kolme tärkeintä "pyhää" asiaa, veikkaan että listasta tulisi aika pitkä.Yhdelle se on itse jumala, toisen mielestä sankarivainajien muisto. Kolmas voi pitää pyhänä jotain paikkaa, seitaa, hautausmaata tai kirkkorakennusta. Yhteistä lienee vain se, ettei mitään selkeästi yhteistä ole. "Pyhä" merkitsee milloin mitäkin. Juuri siksi sen erivapaudet ovat vaarallisia.

* * *

Itselleni on tietentahtoinen ihmisen loukkaaminen vastenmielistä. Siksi kysymys "pyhän" suhteesta sananvapauteen on kaikkea muuta kuin helppo. Jos jokaisella meistä on subjektiivinen oikeus tuntea loukkaavaksi oman "pyhämme" kritisoiminen, voiko silloin mitään käsitellä kriittisesti ilman vaaraa jonkun loukkaamisesta tai ainakin loukkaantumisesta? Jättääkö näin laaja "pyhän" loukkaamattomuuden suoja sananvapaudelle lainkaan tilaa?

Mielestäni ei jätä, enkä itse näe "pyhyyden" loukkaamatonta kokemista yksilön perusoikeutena. Mitä tahansa ihmisen aivojen tuottamaa näkemystä täytyy saada käsitellä vapaasti, tarvittaessa myös ironian, satiirin ja sarkasmin keinoja käyttäen. Jos joillekin näkemyksille annetaan suojaa kritiikiltä, kaikkia muita kohdellaan eriarvoisesti.

Loukkaamisen pyrkimys on mielestäni aivan eri asia kuin halu kritisoida näkemystä, jota pitää haitallisena tai vaikka pelkästään typeränä. Osa sananvapauden käytöstä toteutuu valitettavasti toimintana, jolla selkeästi on pelkästään loukkaamisen tarkoitus. Kun kritiikki ei edes pyri analysoimaan, vaan loukkaavuus riittää, käyttäydytään epäkohteliaasti ja ääritapauksissa laittomasti. Osa uskonnollisen "pyhän" pilkasta epäilemättä kuuluu tähän ryhmään. Mutta ei kaikki.

On jollain lailla paradoksaalista, miten vaikeata voimakkaimmin uskoville on kohdata kritiikkiä tämän uskon eri piirteitä kohtaan. Miksi uskova ei luota siihen, että se oma jumala kyllä kykenee hoitamaan oman puolustuksensa? Miksi kaikkein kiihkeimmät nostavat itsensä jumalan puolustajan rooliin, kun voisi olettaa heidän vain naureskelevan niille, joiden usko ei riitä?


 [Kuvassa on Michel Baudierin 1625 piirtämä kuvitelma siitä, miltä noin 1000 vuotta aikaisemmin elänyt "Mahomet prophet des Turcs" on voinut näyttää. Islaminuskoisilla itsellään ei voi olla mitään käsitystä hänen ulkonäöstään, koska profeetan kuvaaminen on jyrkästi kiellettyä. Voisiko tämä taiteilijan mielikuvituksen tuote loukata jonkun käsitystä "pyhästä"?]

torstai 8. tammikuuta 2015

Vapaudesta loukata

Tuoreet uutiset uskonnollisen kiihkoilun kammottavista seurauksista pakottavat monenlaisiin mietteisiin. Kun joku muita ihmisiä konepistoolilla murhatessaan ilmoittaa tekevänsä hirmutekonsa kostoksi jonkun kauan aikaa sitten kuolleen uskonnollisen toimihenkilön puolesta, tuntuu edes yhteisen kielen löytyminen epätodennäköiseltä. Jos joku ei luota omaan jumalaansa edes sen vertaa, että uskoisi tämän kaikkivaltiaana kykenevän itse hoitamaan kostohommat - jos sellaiset aiheelliseksi katsoo -, voiko tällaisen ihmisen kanssa edes keskustella?

Suomessa keskustelu sananvapaudesta muuttuu hyvin herkästi väittelyksi loukkaamisen oikeudesta. Syynä on rikoslain 17 luvun (Rikoksista yleistä järjestystä vastaan) 10§ "Uskonrauhan rikkominen", tarkemmin sanottuna sen ensimmäinen momentti (toinen momentti, joka kieltää häiriköinnin, on ihan OK). Sen mukaan joka "1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä (...) on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi."

Tämä kansalaisten yhdenvertaisuutta karkeasti loukkaava pykälä tarjoaa uskonnolliselle kiihkoilijalle mahdollisuuden itse päättää, mitä julkisesti saa kyseisestä uskonnosta sanoa, mitä ei. Kun lakiteksti ei mitenkään määrittele sen paremmin "pilkkaa" kuin "Jumalaakaan" (kummankin kohdalla voidaan perustellusti puhua suurista semanttisista ongelmista), on viime kädessä oikeuden mielivallassa, milloin jonkun suu tukitaan, milloin ei.


Tällaisena päivänä jotkut Salama-oikeudenkäynnit tuomioineen tuntuvat pelkästään naurettavilta, kun kiihkoilevia protestantteja huomattavasti vakavammin omiin uskomuksiinsa suhtautuvien islaminuskoisten "uskonrauhan" rajoja luterilaisessa Suomessa on yritetty paaluttaa. Samainen rikoslaki (luku 24, 9§) tarjoaa jokaiselle kunnianloukkausta epäilevälle mahdollisuuden nostaa syyte. Jumalanpilkkapykälä on kuitenkin paljon kätevämpi, sillä siinä ei edellytetä kenenkään ihmisen loukkaamista vaan mahdollista pilkkaa tulkitaan oikeudessa jonkin tarkemmin määrittelemättömän "Jumalan" kunnian loukkauksena tai vaihtoehtoisesti jonkin porukan "pyhäksi" julistamaa loukkaavana. Myös ilmaisu "pyhä" on täysin mielivaltainen, joten mikä tahansa tähän pykälään perustuva juttu nojautuu juridisesti moninkertaisesti mielivaltaiseen semantiikkaan.

* * *

Minusta toisen ihmisen loukkaaminen on paitsi epäkohteliasta ja rumaa käytöstä, myös lain tarjoamia rangaistuksia kaipaavaa toimintaa. Osa meistä ihmisistä ei kerta kaikkiaan osaa käyttäytyä ihmisiksi eli suhtautua erilaisuuteen edes sietävästi (suvaitsevuudesta ei kannata edes unelmoida). Siksi on hyvä, että ihminen voi lain mukaan puolustautua oikeudetonta solvaamista ja loukkaamista vastaan. Erityisen tärkeätä on, että laki suojelee ihmistä julkisilta loukkauksilta.

En itse hyväksy uskovan ihmisen pilkkaamista tai loukkaamista missään olosuhteissa. Mutta perusteluna on rikoslain luvun 24 pykälä 9, ei tuo 1800-luvun tympeää vanhoillisuutta edustava "jumalanpilkkapykälä". Tässä vaiheessa asia muuttuu kysymykseksi sananvapaudesta ja viimeistään tässä vaiheessa useimmat kiihkoilevat kansalaiset unohtavat kaiken johdonmukaisuuden.

Vain ihmisen kunniaa voi rikoslakimme mukaan loukata. Pykälässä 9 ei puhuta uskonnollisista yhteisöistä tai jumalista, koska ne eivät ole ihmisiä eikä niillä voi olla samoja oikeuksia kuin ihmisyksilöillä. Tästä syystä kiihkoilijat käyttävät hyväksi eduskunnan vanhoillisuuttaan ja suoranaista pelkuruuttaan jättämää porsaanreikää eli tätä mielivaltaista jumalanpilkkapykälää.

Sama pykälä tarjoaa myös kiihkoilevalle keskustelulle pysyvää sytykettä, koska se selkeästi perustuslain takaaman sananvapauden vastaisena antaa etuoikeuksia niille, jotka haluavat tukahduttaa omiin uskomuksiinsa kohdistuvaa kritiikkiä. Pääosa kristillisistä kirkoista ja lahkoista ei juuri vaivaudu reagoimaan kovaankaan kritiikkiin, ellei se uhkaa taloudenpitoa tai ylimpien vallankäyttäjien asemaa. Siksi pääroolin on saanut ns. läntisessä maailmassa islam, johon uskovista joillakin - ei onneksi kaikilla - on sekä erittäin vahva luottamus omaan oikeassa olemiseen että osittain itse uskonnon tulkinnoista, osittain ihan vaan omasta mielestä johdettu käsitys siitä, että oma jumala on erittäin herkästi loukkaantuva ja ettei tämä myöskään pysty puolustamaan itseään, vaan siihen tarvitaan kiihkeästi toimeen tarttuva uskovainen ihminen.

Tämä yhdistelmä on äärimmäisen vaarallinen ulkopuolisille, kuten Ranskassa on taas jouduttu todistamaan. Kun uskonnollinen kiihkoilu yhdistyy sananvapauden täydelliseen hylkäämiseen, kynästä tulee ensimmäisten joukossa tuhottava ase. Myös Suomessa asuu ihmisiä, jotka ovat valmiit aseelliseen taisteluun uskonnollisten johtajien määräyksestä tai houkutuksesta. Toistaiseksi he ovat menneet sotimaan ja kuolemaan muille maille. Mutta ei mikään takaa, etteikö Ranskan kuvio voisi toistua missä tahansa maassa.

* * *

En ymmärrä enkä hyväksy ihmisen uskonnollisten tunteiden pilkkaamista. Pidän kaikkia uskontoja tarpeettomina ja suurelta osin haitallisinakin, mutta ei minulla ole tarvetta eikä oikeutta toisen ihmisen valintojen henkilökohtaisesti loukkaavaan arvosteluun. Mutta pidän äärettömän tärkeänä sitä, ettei yksilön suojaa uloteta yhteisöihin, uskomuksiin, ideologioihin, jumaliin tai muihin taruolentoihin. Kaikkia niitä täytyy saada kritisoida vaikka kuinka vahvoin ilmaisuin. Se on sananvapauden ydinaluetta, vaikka siinä ei ole kaikki.

Maailmassa on paljon valtaryhmittymiä, joille sananvapaus merkitsee korkeintaan tavattaessa nitistettävää harminpaikkaa. Uskonnolliset kiihkoilijat eivät ole tässä suhteessa suinkaan ainoita. Oikeus ilmaista vapaasti näkemyksiä yhteisistä asioista on aina ensimmäisessä teloitettavien ryhmässä. Ja kun se on teloitettu, uudet sortotoimet sujuvat aina helpommin.

Maa, jonka rikoslaki tarjoaa ylimääräistä ja perusteetonta suojaa uskonnollisille uskomuksille, ei ole moderni oikeusvaltio, ei sivistysvaltio, ei sananvapauden mallimaa. Uskonnollisilta kiihkoilijoilta on tukittava nykyinen porsaanreikä, varmuuden vuoksi. Se ei estä törkeitä väkivallantekoja, mutta se vähentää retoriikkaa, joka pyrkii luomaan koko yhteiskunnan tasolla illuusion uskonnollisten ajatusten erityisestä oikeutuksesta. Tuo illuusio on mielivaltaa, vaarallista mielivaltaa.


tiistai 6. tammikuuta 2015

Sotakuhnurit ja Allan Finholm

Suomalainen kansallistunne elää sotakokemuksista ja -sankareista. Tuskin oli presidentti päässyt kehumasta edelleen vetreänä elävää veteraani Hannes Hynöstä, kun Kivisillansalmella yksinään kymmeniä venäläisiä konepistoolillaan nitistäneen Allan Finholmin, tähän asti tuntemattomana pysyneen "Suomen pelastajan" elämä päättyi.

Näistä kokemuksista ja sankareista täytynee jatkossakin pitää kiinni, sillä lisää ei ole tulossa. Sodankäyntitavat ovat muuttumassa hälyttävästi siihen suuntaan, ettei yksinäinen suomalainen sotilas konepistooli tanassa ole pelkästään epätodennäköinen, vaan myös epätaloudellinen ratkaisu. Sotilailla kun se ikävä puoli, että niitten ylläpito tulee aika kalliiksi. Eikä siinä auta, vaikka osa lakoaa pois alta, myös niille uusille täytyy hankkia varusteita, ruokaa ja harmillisen usein myös sairaudenhoitopalveluita.

Yhdysvalloissa tämä sodankäynnin ikävä puoli on jo ratkaistu. Vietnamin sota ei päättynyt pelkästään Yhdysvaltoihin virranneiden sinkkiarkkujen takia, mutta sittemmin ovat presidentit puoluekantaan katsomatta pyrkineet välttämään omia miestappioita. Hyökkäyksessä Irakiin oli jo ulkoistettu monia toimia, mutta vasta nyt 2000-luvun aikana on löytynyt ratkaisu niin kenraalien kuin presidenttienkin mieleen eli kuhnuri.

* * *

Kuhnuri eli englantilaisittain drone on yleisnimi kauko-ohjattaville lentolaitteille, joista vaarattomimpia ovat pienikokoiset, kameralla varustetut quadrokopterit. Siinä toisessa päässä ovat ihmisten surmaamiseen ja rakenteiden tuhoamiseen tarkoitetut sotakoneet, joiden avulla rauhannobelisti Barack Obaman hallinto on jo murhannut kymmeniä, ehkä satojakin ihmisiä ympäri maailmaa.

Sotakuhnurilla on monta etua puolellaan verrattuna tavalliseen lihasta ja luusta valmistettuun sotilaaseen. Kotirintamaa ilahduttavin piirre on tietenkin se, ettei sitä sinkkiarkkua edes teoriassa tarvita. Jos kuhnuri jää sille tielle, korkeintaan sen jossain vuoren sisällä turvassa istuva ohjaaja tirauttaa muutaman kyyneleen, kunnes saa uuden koneen joystickinsä ulottuville.

Sotakuhnuri ei tietenkään ole ilmainen, mutta sen omistamisesta ei seuraa yhtä paljon kustannuksia kuin ihmislihasta. Jos kuhnuri palaa turvallisesti sotaretkeltään, sen voi tankkauksen jälkeen laittaa taas matkaan ilman tarvetta iltalomiin tai terapiaistuntoihin. Kuhnuri on robotti, eivätkä robotit napise tai esitä ikäviä kysymyksiä myöskään tappotehtävien moraalisesta puolesta.

Mikä hienointa, sotakuhnureilla voidaan palvella sitä tärkeintä eli sotataloudellista kompleksia ja pitää asefirmojen tilauskirja pulleana. Kuhnuri on suhteellisen monimutkainen ase, joten siitä saa maksajalta eli Yhdysvaltain kansalta kunnon hinnan. Parin vuoden takaisin uutisen mukaan moderni sotakuhnuri saattaa maksaa noin 12 miljoonaa dollaria. Suuri summa kansalaiselle, mitätön sotilasjohdolle, joka unelmoi Star Wars -tyylisestä kuhnuriarmeijasta.

* * *

Isänmaallinen suomalainen mies tietenkin toteaa yksikantaan, ettei Suomen puolustusvoimat koskaan vaihda kunnon sissiä tuollaisiin kavalasti ilmojen halki väijyviin lentolaitteisiin. Onkin täysin mahdollista, ettei historiamme suurin sotilasjohtaja Carl Haglund vielä osaa nähdä kuhnuria ihan ärjyvän jälkipolton voimin taivaalle itsensä sinkoavan jenkkihävittäjän korvaajana, mutta kunhan tätä kapitalismin lamaa jatkuu riittävän kauan, kuka tahansa suuri sotilasjohtaja alkaa kysellä kuhnurivalmistajilta hintoja.

Suomen virallinen sotilaallinen doktriinihan on pelkkä siviileille tarkoitettu paperi, jolla ei tositilanteessa - Nato tai Venäjä haluaa ottaa Suomen ilma-, meri- ja maatilan omaan käyttöönsä tai estää toiselta sen haltuunoton - ole muuta kuin parin tarpeettoman teatteriuhrin tuottamisen tehtävä. Ruotsin hyökkäyksen kanssa Suomella voisi olla mahdollisuuksia laittaa kampohin, mutta ei aitojen sotilaallisten suurvaltojen.

Sillä jos Suomi halutaan vallata, asialla laitetaan ohjukset ja kuhnurit. Ohjukset pelottelemaan, kuhnurit hoitamaan täsmätapot ja -lamautukset. Sillä vaikka ohjukset ovat kehittyneet, niiden saaminen täsmälleen haluttuun kartan pisteeseen on edelleen vaikeaa. Kauko-ohjattava kuhnuri on tässä suhteessa aivan toista maata. Se saadaan tarpeen vaatiessa vietyä ns. iholle, eikä kohteella sen jälkeen ole enää mahdollisuuksia muualla kuin seikkailuelokuvissa.

* * *

Miksi sotakuhnuri ei sitten ole vielä vallannut näyttämöä kokonaan? On sillä muutama huono puolikin hinnan lisäksi. Pääosa kuhnureista ei ole mitään Mach2-vauhtiveikkoja, joten ilmatorjunnalla on jotain mahdollisuuksiakin. Kuhnuri on parempi salamurhaajana kuin rintamasotilaana. Suurempi este niiden leviämiselle lienee kuitenkin ollut valikoiva myynti. Kaikilla armeijoilla ei uusia kuhnureita ole, eikä välttämättä tule olemaankaan, mikäli se on kiinni Yhdysvalloista (tai Israelista). Kuhnuri on tehokkaimmillaan, kun ei ole odotettavissa toisenvärisen kuhnurin vastavierailua.

Kun varsinaisia massatuhoaseita ei ilmeisesti kukaan uskalla käyttää, kuhnuritekniikka voi olla vauraalle, omia tappioita viimeiseen asti välttelevälle maailmanpoliisille optimaalinen työväline. Mutta kyllä siitä ovat muutkin kiinnostuneita, joten en olisi yllättynyt, vaikka kuhnuritekniikkaa pyrittäisiin saamaan muidenkin armeijoiden käyttöön. Sen rinnalla viranomaisten pelko pikkuisten kamerahelikoptereiden synnyttämistä ongelmista on pientä pörinää.

Hengissä selvinneiltä asiaa ei kannata kysyä, mutta jos sodissa kaatuneilta päästäisiin kysymään, kannattaisiko sotilaat korvata kuhnureilla, vastaukset saattaisivat olla aika yhdensuuntaisia. Jos vielä valtiovarainministeri on sitä mieltä, että on järkevää korvata 10.000 miestä ja 20 huippukallista jenkkihävittäjää sadalla kuhnurilla, kyllä ne voivat Suomenkin taivaalle ilmestyä. Ehkä tosin vasta sen jälkeen, kun Suomi on runnottu Naton viralliseksi jäsenmaaksi. Sitä pelätessä toivotamme Allan Finholmillekin "lepää rauhassa, teit jo osuutesi, enemmänkin".


Ihmissudet joukossamme

Katsoin joululomalla Martin Scorsesen ylipitkän, tositarinaan perustuvan "mustan komedian" The Wolf of Wall Street. Elokuvaa on kehuttu ja se menestyi taloudellisesti hyvin, vaikka ei loppujen lopuksi saanut ainuttakaan Oscar-palkintoa monista ehdokkuuksista huolimatta. Vähäisempiä palkintoja on elokuvalle kuitenkin satanut.

Itse nauroin elokuvassa yhden ainoan kerran, kun Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) isää näyttelevä Bob Reiner saa raivarin puhelimen jatkuvasta pirinästä. Se oli tuttu tunne ja tunsin lämmintä myöntätuntoa. Pääosin elokuva oli ahdistava ja surullinen, vaikka samalla myös pohtimaan pakottava. Ennen muuta jäin miettimään sitä, mitä kaikkea Scorsese on halunnut elokuvallaan viestittää.

Tämä kysymys on pakko esittää, koska elokuva on rakennettu Belfortin oman tarinan varaan tavalla, joka varsinkin DiCaprion erinomaisen roolityön takia näyttää Belfortin nerokkaana myyntimiehenä, joka vain yhteiskunnan säätämien pikkumaisten lakien takia joutuu lusimaan ja aloittamaan uransa uudelleen, vieläpä varmuuden vuoksi Uudessa Seelannissa.

Elokuvan pohjimmainen moraalinen asetelma on sekin jotenkin häilyvä. Tavallisia kansalaisia ilman vähäisintäkään myötätuntoa huijaavien meklareiden aivotonta mässäilyä kuvataan epäilemättä ironisesti, mutta luultavasti tälle ironialle käy monen katsojan päässä kuten Kari Kuuvan Tango pelargonialle. Huijarit joutuvat loppujen lopuksi maksamaan ahneudestaan jotain, mutta eiköhän tuo maksu ollut kaiken huvin arvostakin, tuntuu elokuva viestittävän.

* * *

Itselleni elokuvan pohjimmainen moraalinen kysymys liittyy ahneuden, upporikastumisen kaiken muun yli menevään arvostukseen. Scorsese tuntuu haluavan sanoa, että ainakin Yhdysvalloissa - mahdollisesti myös Uudessa Seelannissa ja Sveitsissä - kuvitelma henkilökohtaisesta rikastumisesta on korkein mahdollinen arvo ja inhimillinen tavoite. Sitä, joka tuossa tavoittelussa onnistuu, ei arvioida keinojen vaan lopputuloksen kautta. Vaikka ne miljoonat olisi hankittu sekä muodollisesti rikollisesti että äärimmäisen julmasti muita - käytännössä meklaria tyhmempiä - huijaamalla, miljonääri on ja pysyy ihailtuna (tai ainakin kadehdittuna) hahmona.

DiCaprion tulkitsema Belfort on kaltaistensa häikäilemättömien huijareiden joukossa nero ja luontainen kyky, koska ymmärtää ahneuden heikentämän ihmisluonnon porsaanreiät ja osaa hyödyntää ne täysimääräisesti. Itse elokuva on jossain määrin epäuskottava tehdessään joukosta luusereita yhtäkkiä menestyviä pörssimiehiä vain Belfortin opetusten seurauksena. Onneksi Scorsese ei kuitenkaan pidä illuusiota huijareiden keskinäisestä rakkaudesta ja solidaarisuudesta yllä loppuun asti. Kun tiukka paikka tulee, jokainen kavaltaa ja hylkää kanssarikollisensa.

Vaikka ymmärrän Scorsesen ratkaisun tehdä Belfortista elokuvassa myös tapahtumia ulkoapäin selostava selviytyjä, syntyy DiCaprion omahyväisestä virnistyksestä koko elokuvaa kantava viritys: ette te tyhmät minulle mitään voi, minä nousen aina tuhkasta! Juuri tästä joukossamme toimivien ihmissusien elinvoimasta - jonka näyttämällä Scorsese ei tietenkään valehtele - kertomalla elokuva muuttuu mielestäni "mustasta komediasta" samanväriseksi tragediaksi. Kun Belfort loppukohtauksessa etsii aucklandilaisten miljonääriksi haluavien tolvanoiden joukosta uusia apulaisia, virneeseen voivat vääntyä vain näitten ihmissusien suupielet.

* * *

Itseään heikompia saalistavalla ihmisellä ei tietenkään voi olla aivan tavanomaista moraalia. Scorsese ei elokuvassaan vaivaudu erittelemään sivuhenkilöiden persoonia, melkein kaikki miehet ovat yksinkertaisesti ahneita mässäilijöitä. Mielenkiintoisesti Scorsese varustaa vain elokuvan harvat naisroolit moraalisilla ulottuvuuksilla. Belfortin ensimmäinen vaimo toteaa suoraan miehensä huijaavan avuttomia ihmisiä ja tuomitsee sen. Belfortin toinen vaimo hyväksyy miehensä taloudellisen häikäilemättömyyden, mutta ei jatkuvaa uskottomuutta.

Mielenkiintoisin rooli psykologisesti on kuitenkin varattu toisen vaimon Emma-tädille, jota Joanna Lumley uskottavasti esittää. Siinä missä yhdysvaltalaiset vain rymyävät, brittitäti toimii harkitsevasti ja jopa kunniantuntoisesti. Tätä syvemmin Scorsese läpivalaisee vain Belfortia itseään, vaikka voikin olla, että lopputulos on enemmän tai vähemmän tosielämän Belfortin sanelema (Yhdysvalloissa ei elossa olevaa ihmistä voi fiktiivisesti käsitellä vastoin hänen tahtoaan). Äärimmäisen addiktiivisen Belfortin kiintymystä mihinkään muuhun kuin rahaan, seksiin ja huumaaviin aineisiin elokuvassa korkeintaan arvuutellaan. Scorsese tuntuu haluavan sanoa, että ei sitä muuta persoonaa niin kauheasti olekaan.


Huumekuvauksena The Wolf of Wall Street jää todennäköisesti historiaan hyvin minimaalisesti moralisoivana. Vaikka keskushenkilöiden hillittömän viivan vetämisen ja pillereiden popsimisen joitakin dramaattisia seuraamuksia kuvataan, pääosin ihmiset pysyvät vuodesta toiseen varsin freeseinä ja terveen oloisina. Ehkä isolla rahalla on tällainen sivuvaikutus, mutta kyllä elokuva ajoittain vaikuttaa kokaiinikauppiaiden sponsoroimalta.

* * *

Elokuvan tuottamista pettymyksistä suurin on ehdottomasti se, miten täydellisesti Scorsese jättää näyttämättä Belfortin huijauskuvion isommassa mittakaavassa. Vaikka finanssikeinottelijoiden pääpaikka Wall Street on nostettu elokuvan nimeen, tuo varsinainen inhimillisen huijauksen keskus on jätetty elokuvassa täysin rauhaan. FBI jahtaa pelkästään pikkurikollisia - sellainen Belfortkin lukujen valossa oli -, eivätkä Wall Streetin oikeat rikolliset eli suurimpien rahalaitosten johtajat saa minkäänlaista pahiksen roolia. Tiedon puutteesta ei voi olla kyse, vaan valinnasta.

Scorsese tietenkin tietää, ettei Oscareita voiteta puhumalla rehellisesti siitä, ketkä Yhdysvalloissa asioista määrävät. Nyt ei tosin niitä palkintoja saatu myöskään vaikenemalla, joten olisiko kuitenkin ollut rehellistä edes vihjaista siihen, että yhdysvaltalaisille syötetystä miljonääriksi tulemisen pakkomielteestä on joku vastuussa, ettei se ole mikään geneettinen ominaisuus? Ne vastuulliset tulevat joka päivä töihin Wall Streetille, mutta heistä ei tehdä elokuvia. Miksiköhän?


PS.
Ahneuttaan typerehtiviä huijaavan pörssikeinottelijan vertaaminen suteen on tietenkin äärimmäisen loukkaavaa sutta kohtaan. Allegoria on luonnontieteellisesti kestämätön ja vain ajatus huijareiden ja saalistavien susien taitavuudesta pitää paikkansa. Siksi puhun yllä "ihmissusista", laihana kompromissina.

torstai 1. tammikuuta 2015

Muitten luovuudella ajeleva ala

Vuodet kuluvat, mutta takuuvarma keino saada verenpaine koholle on lukea Kokoomus-aktivisti Lauri Kairan pääkirjoituksia Gramexpress-lehdestä. Lehden päätoimittajana Vantaan kaupunginvaltuustoryhmän puheenjohtaja Kaira käyttää esiintyvien muusikoiden ja levy-yhtiöiden äänivaltaa. Tällainen kahdella usein varsin etäällä toisistaan sijaitsevalla pallilla taiteilu onnistuu tietysti vain juristilta, joten Kaira on mies paikallaan, kun pitää ajaa naapurioikeuksista tulevan rahan jakamisesta kiistelevien osapuolten yhteistä etua - jos sellaista edes on.

Käytännössä Kaira on muun ns. "luovan alan" palkkatoimijoiden (käytännössä kaikki juristeja) tavoin ratkaissut ongelmat luomalla oman maailman, jonka "luonnollisiin" tarpeisiin muun yhteiskunnan pitäisi mukautua. Tällä silmänkääntötempulla luova tekijä on lavennettu "luovaksi alaksi" ja siten saatu myös kaikkea muuta kuin luovat toimijat jotenkin oikeutetuiksi tekijänoikeustuloihin.

"Luovan alan" käsitteellistä irvokkuutta eivät sen keksijät tietenkään itse näe tai ainakaan myönnä näkevänsä. Mutta jos palautetaan mieleen tekijänoikeuden syvin tarkoitus - luovan yksilön työn turvaaminen -, on pakko tuntea puistatusta, kun alan yhden järjestön lehden päätoimittaja julistaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan suulla, että "Tekijänoikeuden tulee suojata tekijöiden, taiteilijoiden ja luovan alan yritysten oikeudet."

Tällainen tekijänoikeuden ulottaminen yritysten oikeuksien puolelle ei tietenkään ole Lauri Kairan tai edes suomalaisten keksintö, mutta meillä koko alan propaganda nojautuu nykyään siihen illuusioon, että luovat tekijät ja heidän työstään elävät yritykset ovat samalla puolella. Tämähän ei ole totta, se on tietoista propagandaa. Myös osa artisteista uskoo tähän propagandaan ja suostuu kaikenlaisiin noloihin kampanjoihin.

Muiden luovuudella ajeleva yritysmaailma ja sen asianajajat tietävät oikein hyvin, että heillä ei olisi töitä ja tuloja ilman aidosti luovaa työtä tekevien ihmisten ponnisteluja ja suostumista sellaiseen tulonjakoon, jota vain tietämätön voi pitää oikeudenmukaisena. Mutta tekijänoikeusteollisuuden edun mukaista on pitää illuusiota yllä keinolla millä hyvänsä. Kukaan levyjä ostava kansalainen ei ole kiinnostunut pitämään levy-yhtiöiden osakkeenomistajista huolta, mutta artistin puolesta tehdään melkein mitä vain. Sen varassa homma toimii.

* * *

Suomalainen "luova ala" on valinnut pitkän tähtäimen strategiaksi omaa asialistaa jankuttamalla tilanne, jossa tekijänoikeusteollisuuden voittojen turvaaminen vaikka lakiteitse esitetään jonkinlaisena kansallisena etuna. Tuoreessa pääkirjoituksessaan Lauri Kaira maalailee näin laveasti: "Luova ala voi toimia Suomen kasvun moottorina, jos sille annetaan järkevät toimintaedellytykset ja yhtäläiset mahdollisuudet kuin kilpailijamaissamme."

Tällainen lupautuminen talouskasvun moottoriksi on tietenkin katteetonta puhetta 4,8%:n BTK-osuudella, eikä siitä tarvitse koskaan ottaa vastuuta kapitalismin pitkäaikaisen laman takia. Mutta kannattaa kiinnittää myös huomiota ilmaisuihin "järkevät toimintaedellytykset" ja kilpailukyky. Molemmat tähtäävät samaan, tekijänoikeusteollisuudelle annettaviin vastikkeettomiin taloudellisiin etuihin, kuten esimerkiksi hyvitysmaksun tasokorotuksiin ja alan perinteisen monopoliaseman tukemiseen tilanteessa, jossa erityisesti verkon suoratoisto uhkaa panna vuosikymmenten ajan rahaa tahkonneen "niukkuuden jakelun" mallin eläkkeelle. "Piratismin" vastustaminen on jäänyt vähän taka-alalle, kun kaikki tutkimukset osoittavat, ettei laittomalla jakelulla ole enää sitäkään vähää vaikutusta kuin ennen.

T'ällainen karkea valtionsosialismi ja kilpailun torjunta kuulostavat tietenkin kovin vääräoppiselta julistukselta kokoomuslaisten toimijoiden suusta kuultuna. Todellisuudessa tekijänoikeusteollisuus on aina toiminut markkinakilpailua vastaan, sitä ei vaan ole koskaan myönnetty. Vapailla markkinoilla ei olisi kohtuuttoman pitkiä suoja-aikoja, jotka estävät kilpailijoita tuomasta markkinoille oikeudenhaltijan taskussa olevia äänitteitä. Vapailla markkinoilla ei olisi pakkoveron kaltaista hyvitysmaksun kantoa niiltä, jotka eivät kopioi mitään yksityiseen käyttöön. Vapailla markkinoilla ei olisi myöskään Teoston, Gramexin & Co kaltaisia monopolistisia edunvalvontajärjestöjä, vaan oikeasti luovat tekijät voisivat sopia edunvalvonnasta oman valintansa mukaan.

* * *

"Luovan alan" propaganda ei suinkaan aina tehoa edes päättäjiin, joiden asiantuntemuksen kapeutta alan juristit ovat kautta aikojen käyttäneet tehokkaasti hyväksi. Alan rakastama raha-automaatti eli hyvitysmaksujärjestelmä uudistetaan, mutta ei välttämättä teollisuuden suosimalla tavalla eli keräämällä pakkoverolla alan itsensä määrittelemä "oikeudenmukainen" määrä euroja vaan irrottamalla maksu tallennusvälineistä ja siirtymällä suoraan budjettirahoitukseen. Tekijänoikeusalan kannalta tärkeintä ei tietenkään ole keräystapa vaan rahan määrä, joten ilmaisu "puolueettomaan tutkimukseen" perustuvasta arviosta kohtuullisesta korvaustasosta synnyttää huolta. Kun ala on tottunut itse ilmoittamaan, mikä tuo taso on, joku ulkopuolinenhan voi päätyä aivan "väärään" eli aiempaa pienempään summaan.

En ole tekijänoikeusnihilisti. Pidän tärkeänä, että luovalla tekijällä on eettistä ja taloudellista suojaa. En kuitenkaan näe mitään moraalista oikeutusta sille, että näitä oikeuksia itselleen haalinut teollisuus saa julkisen vallan puolelta sellaista monopolistista tukea, joka kuuluu vain oikeasti luoville tekijöille. Kun markkinataloudessa toimitaan, toimitaan sitten markkinatalouden periaatteiden mukaan eikä sosialisoida luovien tekijöiden omaisuutta yrityksille ja järjestöjuristeille.

Edunvalvonta ei ole tietenkään ilmaista. Mutta eivät tekijät todellisuudessa tarvitse kaikkea sitä, mitä "luova ala" on heidän puolestaan päättänyt pyörittää ja kustantaa tekijöiden rahoilla. Alkaa olla korkea aika tekijöiden ottaa takaisin itselleen kuuluva valta juristeilta. Se on paljon järkevämpää ja hyödyllisempää kuin nahistella viime kädessä kaiken kustantavan kuluttajan kanssa.