Vallan osto- ja myyntiliike

Katsoin Tuukka Temosen kohtalaisesti kohua ja huomiota herättäneen dokumentin Presidentintekijät, joka kuvaa hyvin läheltä kampanjaa Sauli Niinistön saamiseksi tasavallan presidentin virkaan toisella yrittämällä. Vastoin odotuksiani jaksoin katsoa koko dokumentin. En ehkä niinkään siksi, että kyseessä olisi ollut poikkeuksellisen hyvin tehty dokumentti (se oli kuitenkin ihan hyvin tehty), vaan enemmänkin sen takia, että huomasin haluavani seurata Taru Tujusen kehonkielen tarjoamaa mielenkiintoista informaatiota viimeiseen kuvaan asti.

Meillä äänestäjillä on usein varsin inhorealistinen näkemys politiikasta ja poliitikoista. Uskomme tietävämme, miten likaista peliä se on, miten puolueet ja poliitikot ajavat vain omaa etuaan. Temosen elokuva antaa mahdollisuuden tarkistaa, kuinka väärässä ehkä olemmekin. Ehkä kysymys onkin aidosta innosta ja halusta edistää joitakin yhteiskunnallisia asioita?

Presidentintekijät on melkoista shokkihoitoa kansalaiselle, joka ei ole koskaan päässyt vallan piireihin eikä maistamaan tuota pääosin immateriaalista ihanuutta. Sillä vallastahan on kysymys siinä, kun tasavallan presidentiksi halutaan saada joku tietty ihminen, eikä jotakuta muuta. Tässä elokuvassa aktiiviset Kokoomuksen jäsenet ja joukko oletettavasti samanhenkisiä palkattuja ammattilaisia näyttävät kaikessa karuudessaan, miten teennäistä touhu voi olla.

* * *

Joku voi pitää minua jäävinä sanomaan mitään Kokoomuksen vaalityödokkarista, koska olen julkisesti poliittisen kirjon toisella laidalla. Siksi haluan korostaa, etteivät seuraavat ajatukset millään muotoa koske vain Kokoomusta tai yleisemminkään poliittista oikeistoa. Aivan saman olisi luultavasti saanut aikaan minkä tahansa eduskuntapuolueen työtä avoimesti kuvaava dokkari. En usko, että ne kauheasti eroaisivat toisistaan.

Mutta kieltämättä oli kiehtovaa istahtaa samaan pöytään Taru Tujusen, Hjallis Harkimon ja muun kampanjaväen kanssa. Kiehtovaa siksi, että koko elokuvan aikana ei oikeastaan kertaakaan käy ilmi, mitä maailmankatsomusta porukka normaalisti edustaa. Tämä elokuva kertoo ihmisistä, joiden ideologiana on saada myytyä äänestäjille laajaa kansansuosiota valmiiksi nauttiva, mutta tuotteena erittäin hankalasti paketoitavissa oleva ihminen.

Vaikka etukäteen oli kohtalaisen selvää, että Sauli Niinistön mahdollisuudet tulla valituksi aivan siitä huolimatta, keitä muita on ehdokkaina, olivat erittäin hyvät, koko kampanjaa ja dokumenttielokuvaa hallitsee pelko ja huoli. Kun ollaan vallan osto- ja myyntiliikkeessä, teorioista ja virallisista hymyistä ei ole paljoakaan iloa. "Entä jos?" on hallitseva tunne niilläkin, joiden voisi olettaa olevan jo rutinoituja poliittiseen myyntityöhön.

Tässä suhteessa kaikki muut jäävät statisteiksi Taru Tujusen rinnalla. Hän johtaa kaikkea ja kantaa suurimman vastuun - mutta kenelle? Elokuvan perusteella häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko seuraavan presidentin nimi Niinistö vai jotain ihan muuta. Mutta siitä ei jää epäselvyyttä, että Tujuselle kysymys on omasta uskottavuudesta, kenen tahansa silmissä. Hän on ammattilainen koko ajan, mutta katsoja jää miettimään, onko se kuitenkaan politiikka, jonka ammattilainen hän haluaa olla.

Ehkä eriskummallisin rooli on elokuvassa varattu liikemies Hjallis Harkimolle, joka näkyy kuvassa tuon tuostakin, mutta joka ei sano mitään tärkeää, ei tee mitään hyödyllistä, on vain läsnä. Ehkä Temonen on tällä halunnut korostaa sitä, että rahan ei tarvitse puhua tai tehdä mitään. Mutta oliko Harkimo paikalla aatteen vai rahan takia - vai molempien -, edes sitä emme saa tietää.

* * *

Temonen kuvaa armottomasti sitä keinotekoista intoa ja ihan aitoa, laskelmoitua falskiutta, joka vääjäämättä liittyy poliittiseen osto- ja myyntitoimintaan. On selvää, että vaikka kuvattavat hetkittäin unohtavat kameran läsnäolon, päähenkilöt muistavat sen aivan varmasti ja heidän esiintymisensä on tarkoitettu yhtä paljon Temosen kameralle kuin muille läsnäolijoille. Silloin tällöin esiintyvä kiroilu voi synnyttää illuusion "avoimuudesta" ja "rehellisyydestä", mutta en usko, että julkinen ärtymys johtui huonojen näyttelijänsuoritusten julkistamisesta. Luultavasti ainakin Tujunen ymmärsi, kuinka elokuva paljastaa kaiken kampanjatouhun tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden. Puheet oikeustoimista olivat ilmeisesti lähinnä teatteria, Tujunenhan on elokuvan todellinen tähti. Miehet ovat kaikki statisteja.

Presidentintekijät on ennen muuta armoton kuvaus jotenkin säälittävästäkin teennäisyyden maailmasta, jossa pokkana mietitään, kuinka ehdokkaasta voidaan luoda mahdollisimman monta ääntä tuova mielikuva aivan siitä riippumatta, minkälainen ehdokas oikeasti on. Aika ajoin voi rivien välistä lukea täydellistä tympääntyneisyyttä sekä Sauli Niinistöä että koko vaalia kohtaan. Kukaan ei elokuvassa hehkuta Niinistön upeita mielipiteitä tai ideologisia näkemyksiä. Kukaan ei kehu ehdokasta, jonka valinnan hyväksi tehdään koko ajan töitä. Ehdokas on täydellinen sivuhenkilö, mitä Temonen on myös korostanut päästämällä elävän Sauli Niinistön kuvaan vain muutaman nopeasti ohi kiitävän hetken ajaksi.

* * *

Kokoomuslaisten suhtautuminen yllättäen loppusuoralla Niinistön uhkaajaksi nousseeseen Pekka Haavistoon on mielenkiintoinen sivujuonne. Ei sanaakaan ideologioista, koko ajan mietitään vain pintaa ja presidenttien puolisoiden vaikutusta (Niinistön katsotaan alusta lähtien olevan tässä vahvoilla ja kuvattavilla on selvästi vaikeuksia pysytellä kameran edessä asialinjalla vertaillessaan mielessään Jenni Haukiota ja Antonio Floresta). Kampanjaväelle näyttää olevan selvää, että Haavisto ei uhkaa Niinistöä olemalla selkeästi oikeistolaisempi (tai oikeammin antivasemmistolaisempi) kuin Niinistö itse, vaan edustamalla kaikkea "muuta" kuin nyrpeänä toiselle kierrokselle alistuva, poikamaisen Haaviston rinnalla vanhalta ja väsyneeltä vaikuttava  Niinistö.

Kun prosenttiluvut sitten tulevat valotaululle, kuukausien pelko viime hetken epäonnistumisesta (eli että se "muu" olisi taas vienyt Niinistöltä varman voiton) purkautuu liki hysteerinä ilona. Paitsi Taru Tujusella, joka on silmiinpistävän rauhallinen. Hänelle tämä oli vain yksi homma muiden joukossa. Hän tietää jo, että yksi vaihe on päättynyt ja ajattelee luultavasti jo sitä seuraavaa.