Sotakuhnurit ja Allan Finholm

Suomalainen kansallistunne elää sotakokemuksista ja -sankareista. Tuskin oli presidentti päässyt kehumasta edelleen vetreänä elävää veteraani Hannes Hynöstä, kun Kivisillansalmella yksinään kymmeniä venäläisiä konepistoolillaan nitistäneen Allan Finholmin, tähän asti tuntemattomana pysyneen "Suomen pelastajan" elämä päättyi.

Näistä kokemuksista ja sankareista täytynee jatkossakin pitää kiinni, sillä lisää ei ole tulossa. Sodankäyntitavat ovat muuttumassa hälyttävästi siihen suuntaan, ettei yksinäinen suomalainen sotilas konepistooli tanassa ole pelkästään epätodennäköinen, vaan myös epätaloudellinen ratkaisu. Sotilailla kun se ikävä puoli, että niitten ylläpito tulee aika kalliiksi. Eikä siinä auta, vaikka osa lakoaa pois alta, myös niille uusille täytyy hankkia varusteita, ruokaa ja harmillisen usein myös sairaudenhoitopalveluita.

Yhdysvalloissa tämä sodankäynnin ikävä puoli on jo ratkaistu. Vietnamin sota ei päättynyt pelkästään Yhdysvaltoihin virranneiden sinkkiarkkujen takia, mutta sittemmin ovat presidentit puoluekantaan katsomatta pyrkineet välttämään omia miestappioita. Hyökkäyksessä Irakiin oli jo ulkoistettu monia toimia, mutta vasta nyt 2000-luvun aikana on löytynyt ratkaisu niin kenraalien kuin presidenttienkin mieleen eli kuhnuri.

* * *

Kuhnuri eli englantilaisittain drone on yleisnimi kauko-ohjattaville lentolaitteille, joista vaarattomimpia ovat pienikokoiset, kameralla varustetut quadrokopterit. Siinä toisessa päässä ovat ihmisten surmaamiseen ja rakenteiden tuhoamiseen tarkoitetut sotakoneet, joiden avulla rauhannobelisti Barack Obaman hallinto on jo murhannut kymmeniä, ehkä satojakin ihmisiä ympäri maailmaa.

Sotakuhnurilla on monta etua puolellaan verrattuna tavalliseen lihasta ja luusta valmistettuun sotilaaseen. Kotirintamaa ilahduttavin piirre on tietenkin se, ettei sitä sinkkiarkkua edes teoriassa tarvita. Jos kuhnuri jää sille tielle, korkeintaan sen jossain vuoren sisällä turvassa istuva ohjaaja tirauttaa muutaman kyyneleen, kunnes saa uuden koneen joystickinsä ulottuville.

Sotakuhnuri ei tietenkään ole ilmainen, mutta sen omistamisesta ei seuraa yhtä paljon kustannuksia kuin ihmislihasta. Jos kuhnuri palaa turvallisesti sotaretkeltään, sen voi tankkauksen jälkeen laittaa taas matkaan ilman tarvetta iltalomiin tai terapiaistuntoihin. Kuhnuri on robotti, eivätkä robotit napise tai esitä ikäviä kysymyksiä myöskään tappotehtävien moraalisesta puolesta.

Mikä hienointa, sotakuhnureilla voidaan palvella sitä tärkeintä eli sotataloudellista kompleksia ja pitää asefirmojen tilauskirja pulleana. Kuhnuri on suhteellisen monimutkainen ase, joten siitä saa maksajalta eli Yhdysvaltain kansalta kunnon hinnan. Parin vuoden takaisin uutisen mukaan moderni sotakuhnuri saattaa maksaa noin 12 miljoonaa dollaria. Suuri summa kansalaiselle, mitätön sotilasjohdolle, joka unelmoi Star Wars -tyylisestä kuhnuriarmeijasta.

* * *

Isänmaallinen suomalainen mies tietenkin toteaa yksikantaan, ettei Suomen puolustusvoimat koskaan vaihda kunnon sissiä tuollaisiin kavalasti ilmojen halki väijyviin lentolaitteisiin. Onkin täysin mahdollista, ettei historiamme suurin sotilasjohtaja Carl Haglund vielä osaa nähdä kuhnuria ihan ärjyvän jälkipolton voimin taivaalle itsensä sinkoavan jenkkihävittäjän korvaajana, mutta kunhan tätä kapitalismin lamaa jatkuu riittävän kauan, kuka tahansa suuri sotilasjohtaja alkaa kysellä kuhnurivalmistajilta hintoja.

Suomen virallinen sotilaallinen doktriinihan on pelkkä siviileille tarkoitettu paperi, jolla ei tositilanteessa - Nato tai Venäjä haluaa ottaa Suomen ilma-, meri- ja maatilan omaan käyttöönsä tai estää toiselta sen haltuunoton - ole muuta kuin parin tarpeettoman teatteriuhrin tuottamisen tehtävä. Ruotsin hyökkäyksen kanssa Suomella voisi olla mahdollisuuksia laittaa kampohin, mutta ei aitojen sotilaallisten suurvaltojen.

Sillä jos Suomi halutaan vallata, asialla laitetaan ohjukset ja kuhnurit. Ohjukset pelottelemaan, kuhnurit hoitamaan täsmätapot ja -lamautukset. Sillä vaikka ohjukset ovat kehittyneet, niiden saaminen täsmälleen haluttuun kartan pisteeseen on edelleen vaikeaa. Kauko-ohjattava kuhnuri on tässä suhteessa aivan toista maata. Se saadaan tarpeen vaatiessa vietyä ns. iholle, eikä kohteella sen jälkeen ole enää mahdollisuuksia muualla kuin seikkailuelokuvissa.

* * *

Miksi sotakuhnuri ei sitten ole vielä vallannut näyttämöä kokonaan? On sillä muutama huono puolikin hinnan lisäksi. Pääosa kuhnureista ei ole mitään Mach2-vauhtiveikkoja, joten ilmatorjunnalla on jotain mahdollisuuksiakin. Kuhnuri on parempi salamurhaajana kuin rintamasotilaana. Suurempi este niiden leviämiselle lienee kuitenkin ollut valikoiva myynti. Kaikilla armeijoilla ei uusia kuhnureita ole, eikä välttämättä tule olemaankaan, mikäli se on kiinni Yhdysvalloista (tai Israelista). Kuhnuri on tehokkaimmillaan, kun ei ole odotettavissa toisenvärisen kuhnurin vastavierailua.

Kun varsinaisia massatuhoaseita ei ilmeisesti kukaan uskalla käyttää, kuhnuritekniikka voi olla vauraalle, omia tappioita viimeiseen asti välttelevälle maailmanpoliisille optimaalinen työväline. Mutta kyllä siitä ovat muutkin kiinnostuneita, joten en olisi yllättynyt, vaikka kuhnuritekniikkaa pyrittäisiin saamaan muidenkin armeijoiden käyttöön. Sen rinnalla viranomaisten pelko pikkuisten kamerahelikoptereiden synnyttämistä ongelmista on pientä pörinää.

Hengissä selvinneiltä asiaa ei kannata kysyä, mutta jos sodissa kaatuneilta päästäisiin kysymään, kannattaisiko sotilaat korvata kuhnureilla, vastaukset saattaisivat olla aika yhdensuuntaisia. Jos vielä valtiovarainministeri on sitä mieltä, että on järkevää korvata 10.000 miestä ja 20 huippukallista jenkkihävittäjää sadalla kuhnurilla, kyllä ne voivat Suomenkin taivaalle ilmestyä. Ehkä tosin vasta sen jälkeen, kun Suomi on runnottu Naton viralliseksi jäsenmaaksi. Sitä pelätessä toivotamme Allan Finholmillekin "lepää rauhassa, teit jo osuutesi, enemmänkin".