Ihmissudet joukossamme

Katsoin joululomalla Martin Scorsesen ylipitkän, tositarinaan perustuvan "mustan komedian" The Wolf of Wall Street. Elokuvaa on kehuttu ja se menestyi taloudellisesti hyvin, vaikka ei loppujen lopuksi saanut ainuttakaan Oscar-palkintoa monista ehdokkuuksista huolimatta. Vähäisempiä palkintoja on elokuvalle kuitenkin satanut.

Itse nauroin elokuvassa yhden ainoan kerran, kun Jordan Belfortin (Leonardo DiCaprio) isää näyttelevä Bob Reiner saa raivarin puhelimen jatkuvasta pirinästä. Se oli tuttu tunne ja tunsin lämmintä myöntätuntoa. Pääosin elokuva oli ahdistava ja surullinen, vaikka samalla myös pohtimaan pakottava. Ennen muuta jäin miettimään sitä, mitä kaikkea Scorsese on halunnut elokuvallaan viestittää.

Tämä kysymys on pakko esittää, koska elokuva on rakennettu Belfortin oman tarinan varaan tavalla, joka varsinkin DiCaprion erinomaisen roolityön takia näyttää Belfortin nerokkaana myyntimiehenä, joka vain yhteiskunnan säätämien pikkumaisten lakien takia joutuu lusimaan ja aloittamaan uransa uudelleen, vieläpä varmuuden vuoksi Uudessa Seelannissa.

Elokuvan pohjimmainen moraalinen asetelma on sekin jotenkin häilyvä. Tavallisia kansalaisia ilman vähäisintäkään myötätuntoa huijaavien meklareiden aivotonta mässäilyä kuvataan epäilemättä ironisesti, mutta luultavasti tälle ironialle käy monen katsojan päässä kuten Kari Kuuvan Tango pelargonialle. Huijarit joutuvat loppujen lopuksi maksamaan ahneudestaan jotain, mutta eiköhän tuo maksu ollut kaiken huvin arvostakin, tuntuu elokuva viestittävän.

* * *

Itselleni elokuvan pohjimmainen moraalinen kysymys liittyy ahneuden, upporikastumisen kaiken muun yli menevään arvostukseen. Scorsese tuntuu haluavan sanoa, että ainakin Yhdysvalloissa - mahdollisesti myös Uudessa Seelannissa ja Sveitsissä - kuvitelma henkilökohtaisesta rikastumisesta on korkein mahdollinen arvo ja inhimillinen tavoite. Sitä, joka tuossa tavoittelussa onnistuu, ei arvioida keinojen vaan lopputuloksen kautta. Vaikka ne miljoonat olisi hankittu sekä muodollisesti rikollisesti että äärimmäisen julmasti muita - käytännössä meklaria tyhmempiä - huijaamalla, miljonääri on ja pysyy ihailtuna (tai ainakin kadehdittuna) hahmona.

DiCaprion tulkitsema Belfort on kaltaistensa häikäilemättömien huijareiden joukossa nero ja luontainen kyky, koska ymmärtää ahneuden heikentämän ihmisluonnon porsaanreiät ja osaa hyödyntää ne täysimääräisesti. Itse elokuva on jossain määrin epäuskottava tehdessään joukosta luusereita yhtäkkiä menestyviä pörssimiehiä vain Belfortin opetusten seurauksena. Onneksi Scorsese ei kuitenkaan pidä illuusiota huijareiden keskinäisestä rakkaudesta ja solidaarisuudesta yllä loppuun asti. Kun tiukka paikka tulee, jokainen kavaltaa ja hylkää kanssarikollisensa.

Vaikka ymmärrän Scorsesen ratkaisun tehdä Belfortista elokuvassa myös tapahtumia ulkoapäin selostava selviytyjä, syntyy DiCaprion omahyväisestä virnistyksestä koko elokuvaa kantava viritys: ette te tyhmät minulle mitään voi, minä nousen aina tuhkasta! Juuri tästä joukossamme toimivien ihmissusien elinvoimasta - jonka näyttämällä Scorsese ei tietenkään valehtele - kertomalla elokuva muuttuu mielestäni "mustasta komediasta" samanväriseksi tragediaksi. Kun Belfort loppukohtauksessa etsii aucklandilaisten miljonääriksi haluavien tolvanoiden joukosta uusia apulaisia, virneeseen voivat vääntyä vain näitten ihmissusien suupielet.

* * *

Itseään heikompia saalistavalla ihmisellä ei tietenkään voi olla aivan tavanomaista moraalia. Scorsese ei elokuvassaan vaivaudu erittelemään sivuhenkilöiden persoonia, melkein kaikki miehet ovat yksinkertaisesti ahneita mässäilijöitä. Mielenkiintoisesti Scorsese varustaa vain elokuvan harvat naisroolit moraalisilla ulottuvuuksilla. Belfortin ensimmäinen vaimo toteaa suoraan miehensä huijaavan avuttomia ihmisiä ja tuomitsee sen. Belfortin toinen vaimo hyväksyy miehensä taloudellisen häikäilemättömyyden, mutta ei jatkuvaa uskottomuutta.

Mielenkiintoisin rooli psykologisesti on kuitenkin varattu toisen vaimon Emma-tädille, jota Joanna Lumley uskottavasti esittää. Siinä missä yhdysvaltalaiset vain rymyävät, brittitäti toimii harkitsevasti ja jopa kunniantuntoisesti. Tätä syvemmin Scorsese läpivalaisee vain Belfortia itseään, vaikka voikin olla, että lopputulos on enemmän tai vähemmän tosielämän Belfortin sanelema (Yhdysvalloissa ei elossa olevaa ihmistä voi fiktiivisesti käsitellä vastoin hänen tahtoaan). Äärimmäisen addiktiivisen Belfortin kiintymystä mihinkään muuhun kuin rahaan, seksiin ja huumaaviin aineisiin elokuvassa korkeintaan arvuutellaan. Scorsese tuntuu haluavan sanoa, että ei sitä muuta persoonaa niin kauheasti olekaan.


Huumekuvauksena The Wolf of Wall Street jää todennäköisesti historiaan hyvin minimaalisesti moralisoivana. Vaikka keskushenkilöiden hillittömän viivan vetämisen ja pillereiden popsimisen joitakin dramaattisia seuraamuksia kuvataan, pääosin ihmiset pysyvät vuodesta toiseen varsin freeseinä ja terveen oloisina. Ehkä isolla rahalla on tällainen sivuvaikutus, mutta kyllä elokuva ajoittain vaikuttaa kokaiinikauppiaiden sponsoroimalta.

* * *

Elokuvan tuottamista pettymyksistä suurin on ehdottomasti se, miten täydellisesti Scorsese jättää näyttämättä Belfortin huijauskuvion isommassa mittakaavassa. Vaikka finanssikeinottelijoiden pääpaikka Wall Street on nostettu elokuvan nimeen, tuo varsinainen inhimillisen huijauksen keskus on jätetty elokuvassa täysin rauhaan. FBI jahtaa pelkästään pikkurikollisia - sellainen Belfortkin lukujen valossa oli -, eivätkä Wall Streetin oikeat rikolliset eli suurimpien rahalaitosten johtajat saa minkäänlaista pahiksen roolia. Tiedon puutteesta ei voi olla kyse, vaan valinnasta.

Scorsese tietenkin tietää, ettei Oscareita voiteta puhumalla rehellisesti siitä, ketkä Yhdysvalloissa asioista määrävät. Nyt ei tosin niitä palkintoja saatu myöskään vaikenemalla, joten olisiko kuitenkin ollut rehellistä edes vihjaista siihen, että yhdysvaltalaisille syötetystä miljonääriksi tulemisen pakkomielteestä on joku vastuussa, ettei se ole mikään geneettinen ominaisuus? Ne vastuulliset tulevat joka päivä töihin Wall Streetille, mutta heistä ei tehdä elokuvia. Miksiköhän?

PS.
Ahneuttaan typerehtiviä huijaavan pörssikeinottelijan vertaaminen suteen on tietenkin äärimmäisen loukkaavaa sutta kohtaan. Allegoria on luonnontieteellisesti kestämätön ja vain ajatus huijareiden ja saalistavien susien taitavuudesta pitää paikkansa. Siksi puhun yllä "ihmissusista", laihana kompromissina.