Lopetin Hesarin lukemisen

Ratkaisuuni ei vaikuttanut mikään yksittäinen juttu, mieli vaan kypsyi kevään mittaan. Mikään hetken mielijohde ei taustalla myöskään ole. Olen lukenut johtavaa porvarillista sanomalehteä koko aikuisikäni enemmän tai vähemmän tyytymättömänä ja pääosin velvollisuudentunnosta, en mielihalusta. Olen arvellut, että vaikka kuinka riepoo, on syytä tietää, miten vastassa oleva median mahtavin edustaja toimii. Nuorempana luin lehteä "luonnollisena" asiana, koska se oli ainoa perheeseen tullut sanomalehti. Tiesin kyllä, että selkeämmin oikeistolaiset ihmiset pitivät Hesaria liian maltillisena ja suostuivat lukemaan vain Uutta Suomea. Mutta kun nuorta itseäni kiinnostivat enemmän lehden sarjakuvat kuin poliittiset uutiset, helppoahan se oli. Koulun ja armeijavuoden jälkeen suhtautuminen muuttui. Lehden luokkapoliittinen asemoituminen hahmottui uudella tavalla, kun aloin ymmärtää, mitä se hesarilainen "riippumattomuus" tarkoitti todellisuudessa eli lähinnä riippumattomuutta Kokoomus-puolueesta.

Edelle kirjoitettua ei pidä lukea niin, että tuomitsisin Helsingin Sanomat kaikessa ja kaikesta. Isolla lehdellä on mahdollisuus tarjota myös korkeatasoista journalismia, jonka osuus tosin on 2000-luvulla ja varsinkin Aatos Erkon kuoleman jälkeen jatkuvasti pienentynyt korkeintaan keskimittaisen klikkijournalismin tieltä. Vaikka lehdellä on ollut ajoittain omia taloudellisia ongelmia, pääosin se on ollut taloudellisesti liikkumavarainen ja kykenevä hankkimaan informaatiota, josta pienemmät lehdet ovat voineet vai unelmoida. Vaikka asia on kiistanalainen ja arvioinnin yksityiskohdat riippuvat paljon arvioijan omista arvoista, Helsingin Sanomat on uskaltanut kulkea vastoin "yleistä" (jos nyt sellaista voi ilman Hesaria olla) ilmapiiriä. Koin itse, että Aatos Erkon lehdessä esimerkiksi uskonnoilla oli keskimääräistä vähäisempi rooli, mikä erityisesti Uuteen Suomeen verrattuna korostui rationaalisena maallisuutena. Myös esimerkiksi uskonnollisten piirien lellimään Israeliin Erkon lehti uskalsi suhtautua myös kriittisesti.

Omat antipatiani liittyvät vähemmässä määrin lehden kulttuuritoimituksen ylimielisyyteen, enemmän historiallisesti pitkäjänteiseen ulkopoliittiseen antikommunistiseen Yhdysvaltain ihailuun. Kumpikaan ei ole sama asia kuin lehti kokonaisuudessaan, mutta henkilökohtaisten harrastusten takia juuri nämä ovat ärsyttäneet vuosikymmenten mittaan eniten (kilpaurheilun saaman kohtuuttoman suuren roolin osalta HS ei ole poikkeuksellinen suomalainen sanomalehti, vaan yhtä onneton kuin muutkin). Oman arvioni mukaan molempien ilmiöiden taustalla on toisaalta voimakkaasti yhteen perheeseen keskittynyt omistus ja toisaalta selkeän hegemonia-aseman tuottama moraalinen rappeutuminen. Toimituksen yksilöistä riippumatta Helsingin Sanomat oli Aatos Erkon kuolemaan asti yhden Erkon näkemysten tulkki, jonka alfauroksen roolia mikään muu media ei kyennyt haastamaan (Hesarin pysyvä inho Yleisradion uutistoimitustyötä kohtaan on uskoakseni enemmän taloudellista kuin aatteellista perua).

* * *

Tarkoitukseni ei ole tässä lyhkäisessä avautumisessa esittää syvällistä ja viiltävää analyysiä sanomalaisen arroganssin eri puolista, mutta on se silti syytä lausua ääneen. Hesarin lukeminen on aina ollut raskasta, koska toimitusten henkilöistä riippumatta (ja ehkä myös rekrytointiperiaatteiden seurauksena) suhde ulkopuoliseen maailmaan on aina ollut ja on edelleen vähättelevä, itsetietoinen ja aitoon itselle nauramiseen kyvytön. Kai se toimituksessakin on tiedetty, että ulkopuolisten mielestä hesarilaiset ovat naurettavuuteen asti ylimielisiä besserwissereitä, jotka ovat aina oikeassa, vaikka toisin todistettaisiin. Osa tästä asenteesta lienee ammatillista ja ehkä muutakin kateutta, mutta toisaalta asenne on niin laajasti omaksuttu, ettei sitä ihan harhanakaan voi pitää. Eikä nyt puhuta joidenkin tunnettujen toimittajien julkisesta kuvasta (Kari Suomalainen, Seppo Heikinheimo, Jukka Kajava, Aarno Laitinen tai Mattiesko Hytönen), vaan oletuksesta, joka koskee kaikkia lehden kollektiivisessa toimituksessa.

Hesarin subjektiivisesti valikoiva kulttuuripoliittinen vallankäyttö on helppo kiistää, koska kaikissa tilanteissa lehti voi esitellä vain pienen osan julkisesta tarjonnasta. Ei ole mitään yleispätevää mittaria, jolla todistaa yksittäisen kulttuurituotoksen jääneen Hesarin toimittajien henkilökohtaisen kaunan takia huomiotta tai saaneen julkaisun levikin tuhoavan tylyn kritiikin (joka voi olla myös lehden ulkopuolelta tilattu). Mutta erityisesti sen jälkeen, kun lehden monipuolinen kulttuuritoimitus on ajettu käytännössä alas, alkaa olla objektiivisestikin selvää, ettei lehteä kiinnosta entiseen malliin esitellä suomalaista kulttuuria ilmiönä sinänsä. Alentuva suhtautuminen pääkaupungin ulkopuoliseen kulttuuriin (sitä ei lehden näkökulmasta ole) on pikku hiljaa valunut koskettamaan liki kaikkea kulttuuria. Palstatilaa on vähän ja harvoin, eikä minkäänlaisesta kulttuurin tukemisesta kaksin käsin ja monin äänin voi enää puhua.

Helsingin Sanomat on perinnöllisesti nuorsuomalainen ja porvarillisen liberalismin äänenkannattaja. Lehden omistajat eli Erkot eivät halunneet profiloitua suomalaisen julkean oikeistolaisuuden tukijoiksi, vaan lehden aatteelliset juuret ovat yhdysvaltalaisen sosiaalisen omantunnon tunnistavan porvarillisuuden puolella. Erkot pitivät lehtensä tiukasti äärioikeiston ulkopuolella ja hetkittäin suorastaan sen vastustajana. Vielä jyrkemmin lehti on silti aina suhtautunut aatteellisiin perivihollisiinsa eli kommunisteihin. Antikommunismia voi pitää ns. porvarillisen liberalismin normaalina oletusarvona, mutta Helsingin Sanomien kohdalla se oli myös pääomistajien henkilökohtainen näkemys, joka kumpusi yhtä paljon sisällissodan asetelmista kuin voimakkaasta samastumisesta yhdysvaltalaiseen ajattelutapaan. Toistaiseksi on tutkimatta (ja sellaiseksi voi jäädäkin) lehden suorastaan pakkomielteinen "antitaistolaisuus", joka näyttää olevan lehden omistajille ja tekijöille ajankohtainen asia myös 2020-luvulla. 

* * *

Erkot olivat aina kiinnostuneita ulkopolitiikasta ja jo ennen Aatos Erkon aikakautta lehti otti pysyväksi tehtäväkseen kammeta Suomi niin kauas Neuvostoliitosta/Venäjästä kuin mahdollista. Tätä on lehti toteuttanut systemaattisesti koko minun aikuisikäni ja pakko on myöntää, että varsin menestyksekkäästi. EU-jäsenyys ja euroon liittyminen olivat kuitenkin vain askelmia kohden varsinaista tavoitetta eli Suomen liittämistä Naton täysjäseneksi. Se on ollut lehden julki lausuttu tavoite aina (virallisesti viimeistään 2004), mutta kun Venäjän osittain yllättävä hyökkäys Ukrainaan avasi oikotien pitkään vallinneesta pattitilanteesta, lehden omistajat eivät ole jahkailleet, vaan lehden koko koneisto valjastettiin täysipainoisesti viemään Suomi Natoon ns. viimeisen naulan myötä.

Sitä ei voi moittia, että yksityisomistuksessa oleva sanomalehti ottaa ajaakseen tällaisen poliittisen tavoitteen. Toisaalta minua lehden lukijana voi tuskin moittia siitä, että lehden tuorein panostus sotapsykoosin, pelottelun ja Nato-vedätyksen rintamalla osoittautui lopuilta henkisesti sietämättömäksi. En halua lukea ja tukea lehteä, joka oman näkemykseni mukaan on tuhoamassa Suomen itsenäisyyden ja muuttamassa maamme Yhdysvaltain sotilaalliseksi vasallivaltioksi. Lehti on osoittanut, että se piittaa enemmän Yhdysvaltain aseteollisuuden ja turvallisuuspolitiikan kuin Suomen eduista. Se on osoittanut, että ideologinen riippuvuus Yhdysvalloista on lehden omistajille tärkeämpää kuin pitkän tähtäimen Suomen itsenäisyyden takaava turvallisuuspolitiikka. Lopettamalla lehden lukemisen ilmaisen olevani tyystin eri mieltä. En minä koskaan lukenut myöskään Uutta Suomea.

Ratkaisulleni voi helposti naureskella. Eihän kukaan voi piitata siitä, luenko vai enkö jotain lehteä. Ratkaisuni ei olekaan mielenosoitus, edes pienimuotoinen. En kuvittele ratkaisuni vaikuttavan mihinkään muuhun kuin henkilökohtaiseen hyvinvointiini. Sen uskon paranevan, kun päivittäiset militaristisen ulkopoliittisen propagandakeiton ainekset jäävät näkemättä, nielemättä ja ajattelematta. Helsingin Sanomat ei ole enää kulttuurilehti, joten sen seuraamatta jättämällä ei menetä mitään. Etniseltä taustaltani osittain venäläisenä voin myös jättää helpottuneena kokematta sen karkean, rasistisen ryssävihan, jota "liberaali" lehti on lukijapalautteessa sallinut jo vuosikausien ajan. Uskon yleisen henkisen hyvinvointini paranevan, kun en enää altistu edes vähäisessä määrin Helsingin Sanomien omistajien tilaamalle yhteiskunnalliselle tihutyölle. Tiedän, etten ole ainoa näin toimiva ja tunteva.

 

Venäjän epäonnistumisten historiaa

Venäjä kiinnostaa angloamerikkalaisia tutkijoita. Monentasoisia tutkimuksia julkaistaan paljon ja myös suomennetaan ahkerasti. Orlando Figes on 1959 syntynyt historian professori Birbeck Collegessa Lontoossa. Figes on erikoistunut Venäjän historiaan. Hänen kirjansa Revolutionary Russia 1891-1991 ei ole aivan tuore tapaus, sillä alkuteos ilmestyi jo 2014. Suomennos Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 (Siltala 2021) lieneekin julkaistu ensi sijassa "selittämään" eli taustoittamaan Putinin hallinnon ajattelua siitä huolimatta, ettei Figesin teksti muodollisesti ulotu nykyiseen Venäjään. Suomennoksen on ehkä hiukan yllättäen tehnyt SKDL:n sosialistina ja rauhanaktivistina paremmin tunnettu Kalevi Suomela. Käännös on sujuva ja asiantunteva, vaikka hetkittäin jotkin sanavalinnat ("sloogani") ja omaperäiset isot alkukirjaimet ("Neuvostojärjestelmä", "Neuvostovalta") pistävätkin silmään.

Orlando Figes tuntee aiheensa perusteellisesti, vaikka käyttääkin sanoja "kommunismi" ja "sosialismi" samalla epätarkkuudella kuin käytännössä kaikki angloamerikkalaiset (ja muunmaalaiset) antikommunistiset kirjoittajat. Figesin perusasenne kuvaamiinsa toimijoihin on järjestään hyvin kriittinen, mutta hän onnistuu kuitenkin pääosin välttämään sen avoimen vihan ja halveksunnan, joka tekee monista alan teoksista tympeitä lukukokemuksia. Kirjan näkökulma on kuitenkin yksiselitteisesti rajattu vallankumouksen epäonnistumisiin. Figes kyllä oikoo joitakin vakiintuneita väärinkäsityksiä, kuten ns. Ukrainan nälänhädän tulkinnan tietoisena kansanmurhana (Figesin mukaan nälkä oli piittaamattomuuden seurausta, mutta sitä ei mitenkään suunniteltu ukrainalaisten tuhoksi vaan esimerkiksi Kazahstanissa jälki oli aivan samanlaista). Mutta mitään myönteistä vallankumouksen muuttamasta Neuvostoliitosta Figes ei ole löytänyt tai halunnut lisätä tarinaansa.

Figes kuuluu myös siihen historioitsijoiden ryhmään, jolle on tärkeää korostaa Leninin roolia Neuvostoliiton komentotalouden ja sortojärjestelmän suunnittelijana. Figes ei sinänsä vähättele Stalinin roolia, mutta hän muistuttaa toistuvasti siitä, että Stalin oli ideologisesti leninisti ja että vallankumouksen väkivaltaisuuden perinne on seurausta Leninin armottomista näkemyksistä. Sen Figes joutuu kuitenkin myöntämään, että Lenin teki kaikkensa, jottei Stalin nousisi neuvostovaltion johtoon. Johtavan porukan sisäistä valtataistelua Figes olisi voinut ehkä valaista enemmänkin, sillä hän analysoi mielenkiintoisella tavalla eroja ideologisissa yksityiskohdissa, joiden valinnoilla kuitenkin oli tavallisten ihmisten elämään suuri vaikutus. Rivien välissä Figes tuntuu ajattelevan, että vallankumouksen kohtalo olisi voinut olla toinen, jos Stalinin vahvimmat vastustajat olisivat onnistuneet estämään tämän nousun yksinvaltiaaksi.

* * *

Figesin kirjan perusajatus siitä, että Venäjän vallankumous alkoi jo ennen vuotta 1917, on kirjassa hyvin perusteltu. Ylipäätään ajatus siitä, että suuret yhteiskunnalliset muutokset alkaisivat jonain tiettynä hetkenä, on heikolla pohjalla. Venäjän kokoisen valtavan kokonaisuuden kohdalla on erityisen vaikeaa puhua edes samanaikaisista tapahtumista. Myös Figes korostaa monta kertaa sitä, kuinka vähän ja hitaasti jotkut dramaattiset käänteet Pietarissa tai Moskovassa vaikuttivat kaukaisissa maaseutukylissä yhtään mihinkään. Vaikka lokakuun vallankumous oli Figesin tulkinnan mukaan sinänsä vääjäämätön, oli bolševikkien voitto kilpailevista muutosta ajavista voimista silti tavallaan sattumaa. Toisinkin olisivat tapahtumat voineet mennä. Figes ei sinänsä etene mihinkään spekulaatioihin tai vaihtoehtoisten historioiden pohdintaan, mutta hänen muuten aika tavanomainen kuvauksensa vallan päätymisestä bolševikeille muistuttaa silti siitä, miten pienestä isotkin muutokset voivat olla kiinni.

Figes on lähtökohdiltaan selkeästi antikommunisti, mutta hän ei anna sen suuremmin vaikuttaa itse tarinaan, joka keskittyy pitkälle Stalinin hallintokauteen. Myöhemmät neuvostojohtajat hän ohittaa melko vähällä, vaikka sekä Nikita Hruštšov että Mihail Gorbatšov saavat suhteellisina muutosjohtajina enemmän tilaa. Kuten todettu, Putinin aikaan kirja ei ulotu, eikä edes Boris Jeltsinin kautta käsitellä, koska Figesin tulkinnan mukaan Venäjän vallankumous päättyi vuonna 1991. Ratkaisua voi jossain määrin harmitella, koska mikään ei koskaan pääty täsmällisenä vuotena ja koska tälläkin hetkellä käydään kiistelyä mm. siitä, pyrkiikö Putin uuteen Stalinin Neuvostoliittoon vai onko hänen todellinen tavoitteensa palauttaa eloon tsaarien Venäjä. On totta, että jähmettyneen neuvostososialismin parasta ennen -päiväys oli taatusti vanhentunut 1991, mutta miljoonien kansalaisten ajatuksissa säilyi kaipuu Neuvostoliiton suhteellisen vakiintuneisiin oloihin.

Figes on maltillinen kirjoittaja, eikä hänen tyyliinsä kuulu pyrkimys liata kohdehenkilöitään, joilla ei tietenkään ole enää mitään mahdollisuutta puolustautua. Hetkittäin silti myös Figes syyllistyy ylimieliseen leimaamiseen ilman lähdeviitteitä tai muita todisteita. Neuvostoliiton sotasankari Georgi Žukovia hän muistelee näin lennokkaasti: "Venäläiset rehvastelivat valloittamissaan maissa. Žukov esimerkiksi täytti kotinsa Saksan neuvostovyöhykkeeltä varastamillaan tauluilla ja muilla aarteilla." (s. 278) Ehkä näin tapahtui, mutta kun Figes ei esitä mitään näyttöä, hän saa väitteensä kuulostamaan lähennä ilkeämieliseltä juorulta. Onneksi tällaisia kohtia on kirjassa vähän, pääosin Figes jättää henkilökohtaiset tuntemukset taka-alalle ja keskittyy tapahtumien kuvaamiseen. Tässä kohdassa lienee syytä todeta, ettei Figes näytä tehneen uutta tutkimusta, vaan hänen kirjansa on yhteenvetoa ja tulkintaa. Se ei vähennä tekstin mielenkiintoisuutta, vaikka päälinjat tuntisikin.

* * *

Figes ei juuri käsittele Suomea, lähinnä olemme Leninille tilapäisen piilopaikan tarjonnut naapuri, jota Venäjä - myös vallankumouksellinen - piti luontaisena etupiirinään. Ehkä tämänkin takia suomentaja Kalevi Suomela on halunnut kirjaan jälkikirjoituksen, jossa hän Figesin työn esittelyn ohessa luennoi SKDL:n ideologisesta taustasta esittäen itselleni uuden väitteen, jonka mukaan "suomalainen kommunismi" edusti todellisuudessa aina "kautskylaisittain ymmärrettyä sosialismia". Tällä Suomela haluaa nähdäkseni korostaa, että "Aarne Saarisen johtama aleniuslainen enemmistö" kuuluu historiallisesti "hyvien" joukkoon, kun taas "Moskovalle uskollinen vähemmistö" edustaa sitä Figesin käsittelemää epäonnistumisten historiaa. En osaa arvioida, kuinka innostuneita edes ns. enemmistökommunistit ovat nimeämisestään Karl Kautskyn aateveljiin. En myöskään tiedä, onko Suomelan näkemyksestä syntynyt minkäänlaista keskustelua Vasemmistoliiton piirissä. Luultavasti ei.

Venäjän vallankumouksen vaikutus 1900-luvun maailmanhistoriaan on ollut valtava. Vaikka Figes kuvaa vain epäonnistumisia, todellisuudessa Neuvostoliitto toimi ajoittain globaalina esimerkkinä ja innostajana monille ihmisille ja kokonaisille valtioille, jotka rimpuilivat irti kapitalistisen siirtomaavallan lonkeroista. Vaikka on perusteltua todeta Neuvostoliiton perustuneen suuressa määrin valheeseen ja väkivaltaiseen komentotalouteen, kumpikaan niistä ei ollut vallankumouksen tavoite tai edes vääjäämätön seuraus, kuten oikeistolainen ajattelu sitkeästi väittää. Kommunistinen puolue muutti vanhoillisen maatalousmaan vanhoilliseksi teollisuusvaltioksi ja ydinaseen omistavaksi avaruusteknologian ykköseksi, mutta inhimillinen hinta oli hirvittävä. On myös hyvin epäselvää, edistikö Neuvostoliiton syntyminen historiallisesti katsoen kapitalismin loppua ja kommunistien ennustamaa ja odottamaa siirtymää kommunistiseen yhteiskuntaan vailla pakkoa ja vallankäyttöä.

Orlando Figes lienee kirjoittanut kirjansa - kuten myös sen pohjana toimineen pääteoksensa A People's Tragedy - The Russian Revolution 1891-1924 (1996), jota ei jostain syystä ole koskaan suomennettu - sillä tavoitteella, että Venäjän vallankumouksen historiasta voi ja täytyy oppia jotain. Lukijalle jää kuitenkin suurimmaksi osaksi epäselväksi, mitä pitäisi oppia paitsi ettei kansalle pidä valehdella eikä sitä saa sortaa hyvänkään tavoitteen nimissä. Figesin käsitteistössä ei ole sanaa "kapitalismi", mikä ehkä selittää sen, ettei häntä ole kiinnostanut vuoden 1991 jälkeinen Venäjä. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea, millaisena Figes näkee kapitalistisen Venäjän mahdollisuudet. Vallankumous ei tuottanut oikeusvaltiota, mikä ei haittaa kapitalistia, mutta sitäkin enemmän tavallista kansalaista. Jos Putin pyrkii takaisin tsaarin Venäjälle, joutuuko hän sillä tiellä hylkäämään myös jumalattoman kapitalismin ja lännessä niin arvostetut yksilönvapaudet? Vallankumoushan sekin olisi, mutta kenen tai minkä hyväksi?

Kapitalismin vaarallisimmat porukat

Tavallaan ajatus listata 50 maailman vaarallisinta yhtiötä on älytön, sillä eivät öljy-yhtiöt, roskaravinnon tyrkyttäjät ja IT-jättiläiset sentään aivan samaa vaaraa kuluttajalle tai tavalliselle kansalaiselle synnytä. Täytyy kuitenkin myöntää, että Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala ovat onnistuneet kirjassaan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä (Nemo/Otava 2021) rakentamaan tietopaketin, jonka lukeminen sekä viihdyttää, raivostuttaa että ällistyttää. Joidenkin kirjaan päässeiden toimijoiden vaarallisuus on kyllä määritelmäkysymys, enkä parhaalla tahdollanikaan ymmärrä, miksi Norjan kansallinen öljyrahasto on mukana todellisten pahisten ja ryöväreitten joukossa. Mutta sovitaan, että kirjoittajat ovat tällä ja eräillä muilla hämmennystä herättävillä valinnoillaan halunneet korostaa, ettei vaarallisuus ole sama asia kuin harkittu rikollisuus tai rikollinen piittaamattomuus.

Kirjoittajat eivät millään muotoa vaikene siitä, että heidän kirjansa vaaralliset yhtiöt ovat kaikki kapitalistisen talousjärjestelmän tuotteita. Kirjasta etsii silti turhaan lukua, joka analysoisi edes alustavasti sitä mekanismia, joka tuottaa ympäristölleen vaarallisia toimijoita ainakin näennäisesti siitä riippumatta, tähtääkö kukaan näiden toimijoiden päättäjistä tietoisesti vaaran tuottamiseen. Tällaisessa kirjassa ei tarvitsisi olla edes mitään marxilaista kapitalismianalyysiä, mutta kun suuryhtiöiden ja niiden vallan keskittymistä ei selitetä edes porvarillisen yhteiskuntateorian näkökulmasta, jätetään asiaa harrastamattomat kyllä aika tavalla heitteille. En halua uskoa, että tämä on ollut tekijöiden tarkoituskin. Sen sijaan haluan ajatella, että kapitalismianalyysi on jätetty pois, jotta siihen tarttuisi useampi ihminen. Voi olla toimivakin ratkaisu.

Se on silti ristiriidassa kahden kirjan päättävän yhteenvetoluvun kanssa. Niissä nimittäin esitetään rohkeita ennusteita - tai peloitteluita - maailman tulevaisuudesta. Tällaista ei mielestäni ole järkevää tehdä, jollei asiaa kytketä mitenkään kysymykseen kapitalismin säilymisestä, muuttumisesta tai korvautumisesta. Erityisesti suhteessa Kiinaan, jossa valta on tällä hetkellä Kiinan kommunistisen puolueen tiukassa otteessa, tuntuu oudolta jättää pohtimatta se mahdollisuus, että Kiinan tie voi merkitä "läntisen" kapitalismin päätepistettä ja korvautumista valtiojohtoisella markkinataloudella, jollainen tuntuu olevan kiinalaisten vallanpitäjien ideaali. Kun toisaalta tiedetään, miten täydellisesti pankkijärjestelmä nilkuttaa katastrofista toiseen vain valtioiden rajattoman tuen ansiosta, pitäisi mielestäni vakavasti kysyä, onko mitään järkeä analysoida suuryhtiöitä irrallaan kysymyksestä kapitalismin tulevaisuudesta.

* * *

Raeste ja Sokala on keränneet lukijan iloksi (tai masennukseksi) mittavan määrän esittelyjä, jotka valaisevat joidenkin kaikille tuttujen megaluokan toimijoiden lisäksi kymmenien vähemmän tunnettujen kapitalististen vallankäyttäjien ahneutta, piittaamattomuutta ja usein myös yksiselitteisiä rikoksia, joista tosin yleensä selviää murto-osalla siitä rahasta, jota näillä rikoksilla on ansaittu. Se jo yksinään selittää, miksi samat rikokset toistuvat uudestaan ja uudestaan. Ne toistuvat, koska rikos kannattaa melkein aina suurelle toimijalle ja koska rangaistukset eivät kohdistu yksilöihin, vaan pankkitileille. Vaikka olen itse sitä mieltä, etteivät kapitalistiset toimijat yksilöinä ole keskimääräistä mädempiä, täytyy välillä ihmetellä sitä häpeämättömyyttä, jolla pankkien ja suuryritysten rysän päältä kiinni jääneet pomot "pyytävät anteeksi" vain jatkaakseen saman tien samoja rötöksiä. Voi liioittelematta sanoa, että näillä miehillä (melkein kaikki ovat miehiä) ei ole minkäänlaista häpyä.

Raeste ja Sokala ovat nähneet vaivaa kerätäkseen konnagalleriaansa hyvin erityyppisten yhtiöitten kirjon. Silti on selvää, että heidän tulkintansa mukana megaluokan IT-jätit ovat vaarallisempia kuin ryvettyneet pankit, öljy-yhtiöt ja asekauppiaat. Pahimpien ryhmään on mahtunut vain yksi "ulkopuolinen" eli saudien öljy-yhtiö Aramco. Hieman yllättäen vanhemmat IT-toimijat eli Microsoft ja Apple eivät myöskään ole valikoituneet aivan kärkipäähän, vaikka toki TOP 15:ssa ovat. Googlen & Co kärkisijoitukset heijastanevat sitä ajatusta, että vaarallisuutta ei mitätä tässä päivässä aiheutettujen ikävyyksien määrällä vaan enemmän sillä, keiden käsiin big data näyttää keskittyvän. Raeste ja Sokala ovat selkeästi sitä mieltä, että tulevaisuus on niiden, jotka pystyvät monopolisoimaan verkkokäytöstä kertyvän datan tehokkaimmin. Lännessä kolmikko Google, Amazon ja Facebook pitää valtaa, idässä kiinalainen Tencent & Co.

Näkemys on varmasti perusteltu, vaikka ei kiistaton. Kukaan ei tiedä, kasvaako persoonadatan arvo "ikuisesti", vai saavutetaanko ehkä jo piankin jonkinlainen kyllästymispiste, jonka jälkeen lisädata ei enää paranna mainosten osuvuutta ja verkon käyttäjien orjuutusastetta. Itse pidän tätäkin vaihtoehtoa mahdollisena. Vaikka hallitusten toimet ovat olleet todella ponnettomia ja suorastaan haluttomia, on toki mahdollista, että suurimpien toimijoiden vallan rajoittamiseen käydään tosimielellä. Yhdysvalloissa on pitkä monopolisoitumisen vastainen perinne, joka saattaa johtaa suurimpien IT-toimijoiden osittaiseen purkamiseen ja toimintojen hajauttamiseen. Tällainen puuttuminen on kapitalismin periaatteiden vastaista, mutta ei silti mahdotonta. Toisaalta voi olla, että se hetki, jolloin suuripien yritysten toimintaan olisi vielä voitu puuttua, on jo mennyt ohi.

* * *

Raeste ja Sokala kiinnittävät runsaasti huomiota Kiinaan ja sen rooliin suurimpien toimijoiden maailmassa. Huomio on perusteltua, onhan Kiinan nousu Yhdysvaltain haastajaksi tapahtunut tavattoman lyhyessä ajassa, periaatteessa täysin väkivallattomasti (ei koske Kiinan sisäisiä ongelmia) ja suhteellisen huomaamattomasti. Vaikka kirjoittajat tuntuvat varoittavan lukijaa Kiinan vaarasta, ei ole vaikea huomata, että Kiina herättää myös kiinnostusta ja uteliaisuutta osin länsimaalaisille täysin uusien tapojensa takia. Kiina ei ole myöskään peitellyt pyrkimystään maailman ykkösvallaksi. Eräs tämän tavoitteen keskeinen elementti on tekoälyn ja siihen liittyvien teknisten ratkaisujen hyödyntäminen. Kiina ei aio valloittaa maailmaa tykeillä ja ohjuksilla, vaan kietomalla kaikki kauppaa käyvät ja internetiä käyttävät yhteisöt osaksi kiinalaista maailmaa.

Raeste ja Sokala heittävät kirjassaan peliin erilaisia kapitalismin nykyvaihetta ehkä kuvaavia ilmaisuja. Minusta ne eivät ole olennaisia sen havainnon rinnalla, että kapitalismin suurin valtti eli dynaaminen innovointi on jäänyt sivuosaan, kun vallan ja vaurauden keskittyminen yhä harvempien käsiin on ottanut pääroolin. Pyrkimys monopoliin on aina ollut erottamaton osa kapitalismin sisäistä toimintalogiikkaa, mutta olemme selvästikin todistamassa vaihetta, jossa taloudellinen valta on kasautumassa globaalisti muutamiin käsiin ja samalla tuo valta on irtautumasta poliittisen vallan teoreettisestakin valvonnasta - paitsi Kiinassa. Malli on yhteinen kaikille jäteille: pieni startup-yritys keksii jotain uutta, ottaa taloudellisen riskin vain tullakseen jätin ostamaksi, pahimmassa tapauksessa pois markkinoilta. Kilpailua voi esiintyä enää vain jättien kesken,

Kapitalismin vaarallisuudella on monet kasvot, joista Raeste ja Sokala jättävät aika monet vähälle käsittelylle. Järjestäytynyt rikollisuus on yksi, maatalouden tehotuotanto toinen esimerkki. En itsekään halua vähätellä IT-jättien synnyttämiä vaaroja, mutta minusta pitäisi ymmärtää myös niiden riippuvuus häiriöttömästä toimintaympäristöstä. Jos ja kun maailma syöksyy ympäristömuutosten takia satojen miljoonien ihmisten pakkopakolaisuuteen, mainostajien into saattaa kummasti romahtaa ja somedatan arvo kadota taivaan tuiverrukseen. Kapitalismilla ei ole keinoja estää itsetuhoista kehitystään, vastuu sen kurissa pitämisestä on vallankäyttäjillä. Isoin kysymys kuuluukin, löytyykö sokean rahajahdin tilalle edes sen verran yhteisvastuullisuutta, että näköpiirissä oleva itsetuho kyetään välttämään ilman suunnattomia inhimillisiä kustannuksia. Juuri nyt ei vahvaan optimismiin ole perusteita. 

Sotarikollisia

En usko olevani hiukkaakaan vähemmän kauhistunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan kuin kuka tahansa tavallinen suomalainen. Vihaan syvästi sotaa, kaikkia sotia. Synnyin onnekkaasti muutaman vuoden toisen maailmanpalon päättymisen jälkeen, mutta olen joutunut kahlaamaan sotien hirvittävää historiaa yrittääkseni ymmärtää, miten sodan kaltainen äärimmäinen rikos ja onnettomuus voi olla niin tavallinen yritys ratkaista tämä tai tuo ongelma. Olen suorittanut 11 kuukauden pituisen asevelvollisuuden armeijassa, jossa oletusarvon mukaisesti vihollinen tulee aina idästä. Minusta armeija teki lopullisesti pasifistin, vaikka olin aika pitkällä sillä suunnalla jo sinne mennessäni. Olen joutunut miettimään myös kysymystä "oikeutetusta väkivallasta". Vaikka sitä on vaikea kokonaan kiistää, olen päätynyt ajattelemaan, että edes oikeutettuna väkivalta ani harvoin on hyvä ratkaisu. Minusta olisi ollut esimerkiksi inhimillisesti parempi ratkaisu välttää talvisota aluevaihtoihin suostumalla.

Militaristiset oikeistolaiset (aivan oikein luettu, kaikki oikeistolaiset eivät ole militaristeja ja onpa heidän joukossaan myös periaatteellisia pasifisteja) ovat yrittäneet kovasti vetää yhtäläisyysmerkkejä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän välille. Vaikka yritys on lapsellinen ja heikosti perusteltu, sillä on oma taustansa siinä kylmässä sodassa, jonka hohkassa olen koko elämäni elänyt. NATO perustettiin 14.4.1949 sotilaalliseksi uhkaksi Neuvostoliitolle ja sen liittolaisille.  Neuvostoliitto vastasi perustamalla Varsovan liiton 14.5.1955. Vaikka Neuvostoliitto ja Varsovan liitto katosivat maailmasta vuonna 1991, NATO ei ole ilmaissut vähäistäkään aikomusta lakkauttaa itseään tarpeettomana. Syy tähän on osoittautunut sittemmin ilmeiseksi. Yhdysvallat tarvitsee - ja käyttää - NATOa edelleen työkalunaan suurvaltataistelussa maailman hegemoniasta.

Vuonna 1991 hetkeksi hiukan lämmennyt suurvaltojen pysyvä vastakkainasettelu johtuu pääosin siitä, että Yhdysvallat ei jäänyt maailman ainoaksi ydinasevallaksi. Neuvostoliitto ehti ennen hajoamistaan rakentaa asejärjestelmän, joka estää Yhdysvaltoja ratkaisemasta hegemoniaan liittyviä pääkysymyksiä sodalla. Kun maailma on muutaman kerran ollut hyvin lähellä ydinsodan katastrofia, nykyiset suurvaltajohtajat ovat oppineet ja hyväksyneet, että ydinaseet ovat pelote, eivät käytännöllinen ase. Vähäisempää sotimista ydinaseet eivät sen sijaan ole estäneet, sillä niissä ei ole ollut kysymys yleisestä hegemoniasta vaan taloudellisista asemista ja voitoista. Kun joskus aikaisemmin selitettiin sodat rutiininomaisesti kiistoilla uskonnosta tai alueiden hallinnasta, myöntävät nykyään jokseenkin kaikki, että sota on vain tapa tuhota taloudellisia kilpailijoita ja parantaa omaa asemaa.

* * *

Venäjän presidentti Vladimir Putin on onnistunut hankkiutumaan koko ns. läntisen median ykkösinhokiksi, jonka rinnalla Saddam Husseinin tai Muammar Gaddafin kaltaiset pikkudiktaattorit ovat muuttuneet pyhäkoulupojiksi. Sotapropaganda on aina yltiöpäistä, liioittelevaa ja vain ohuesti kiinni tosiasioissa. Putinin asemointi sotarikollisena on samaan aikaan totta ja julkean tekopyhää. Tosiasioiden ja uhrien lukumäärien valossa Putinia paljon suurempia sotarikollisia ovat olleet mm. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja Ison-Britannian pääministeri Tony Blair, joiden militaristinen linja Irakissa aiheutti virallisesti ainakin 90000 siviilin kuoleman, todellisuudessa uhrien määrä on voinut olla paljon suurempi. Pelkästään Basran kaupungin alueelle Bush ja Blair syytivät 300 000 kiloa uraaniammuksia, joiden säteily aiheuttaa edelleen syöpäkuolemia. Belgradin 11-viikkoisen pommituksen takana 1999 olivat kaikki NATOn jäsenvaltiot, mutta asiasta päätti viime kädessä presidentti Bill Clinton, jonka asevoimat halusivat tukikohdan Kosovoon.

Sekä Irakin sotaa että Belgradin pommituksia kritisoitiin ankarasti. Mutta kukaan ei ole oikeasti kuvitellut, että vastuulliset olisi saatettu oikeuden eteen vastaamaan sotarikoksistaan. Kun Yhdysvallat on maailman mahtavin suurvalta, sen rikokset jätetään systemaattisesti tutkimatta ja tuomitsematta. Oikeuteen ja vankilaan joutuu paljon suuremmalla todennäköisyydellä näistä rikoksista kertova journalisti. Ironista tai ei, Yhdysvaltain tiedustelun rikoksia paljastunut Edward Snowden joutui pakenemaan Moskovaan, koska yksikään "vapaa" länsimaa ei uskaltanut antaa hänelle poliittista turvapaikkaa. Nyt Snowden on vapaalla jalalla vain Putinin armosta. Julian Assangen julma kohtelu Isossa-Britanniassa näyttää, miten Snowdenin olisi käynyt ilman Putinia.

Tekopyhyys ja kaksoisstandardit ovat aina kuuluneet sodan ja sotapropagandan välineisiin. Oli diktaattori kuinka hirmuinen tahansa, hän on turvassa, kunhan kuuluu "meidän" puolellemme. Siirtomaavaltojen historian luvuttoman monet brutaalit orjapiiskurit ovat saaneet osakseen patsaita, joita vasta 2010-luvulla on ruvetta kritisoimaan ja jopa kaatamaan. "Hyvis" ja "pahis" ovat propagandatermejä, joilla pyritään muokkaamaan yleistä mielialaa tukemaan vallanpitäjien ratkaisuja. Kun tällä hetkellä kuulostelee median näkemystä, jopa Stalin voisi olla kateellinen siitä yksimielisyydestä, jolla jako hyviin ja pahoihin on toteutettu niin lännessä kuin Venäjällä. Vain militaristista asennetta arvostetaan, rauhantekijät eivät saa edes puheenvuoroa rintaman kummallakaan puolella. Toisaalta mitään sotarikoksia ei voi olla ilman militarismia.

* * *

Ei ole yllättävää, että Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on nyt läntisen median suuri sankari. Hän on ammattinäyttelijä, joka syntyi venäjänkieliseen perheeseen ja aloitti ukrainan kielen opiskelun vasta vuonna 2017. Zelenskyi on myös kohtuullisen hyvin menestynyt yrittäjä, jonka henkilökohtainen kannatus ehti ennen sodan alkua painua noin 25 % tienoille, koska hänen korruptionvastainen kampanjansa on ollut monille pettymys ja koska myös Zelenskyi on sotkeutunut veroparatiisikeinotteluiden kaltaisiin nolouksiin. Mutta millään muulla ei nyt ole väliä kuin sillä, että Zelenskyi johtaa sotatoimia tarmokkaasti, vaatii menestyksekkäästi aseita ja muuta tukea ulkomailta ja ennen kaikkea esiintyy julkisuudessa vakuuttavasti. Nuoren Zelenskyin rinnalla iäkäs Putin vaikuttaa vain tylsältä ja pakkomielteisen häijyltä. Kukaan ei kysy, mitä Zelenskyi teki tai jätti tekemättä estääkseen Putinin hyökkäyksen ja maansa joutumisen sotatoimien kohteeksi.

Olen itse todennut, että todella valtiomiesmäisen teon Zelenskyi olisi tehnyt, jos hän olisi ilmoittanut Putinille, että Ukraina ei ryhdy taistelemaan venäläisiä joukkoja vastaan, mutta sen sijaan koko maa ryhtyy aktiiviseen väkivallattomaan vastarintaan miehittäjää vastaan. Jos Zelenskyi olisi tehnyt toivomallani tavalla, hän olisi pelastanut maansa tuholta, mutta menettänyt samalla Yhdysvaltain tuen. Voittivatko Neuvostoliiton panssarivaunut jotain Prahassa 1968? Samoin olisi voinut käydä Ukrainassa 2022. Mutta ei käynyt, sota voitti. Aivan kuten Petro Porošenko sitoutui loputtomaan sisällissotaan Itä-Ukrainassa toteuttaakseen Yhdysvaltain ehdot taloudelliselle ja sotilaalliselle tuelle, myös Zelenskyi joutui - näin uskon - panemaan kovan kovaa vastaan sodalla, jota kumpikaan ei voi voittaa. En usko, että Zelenskyi on henkilökohtaisesti mikään militaristi. Mutta Joe Biden valitettavasti on, kuten demokraattipresidentit ovat jostain syystä yleensä olleet.

Minulle jokainen sotaan ryhtyvä päättäjä on sotarikollinen. Se ei riipu sodan lopputuloksesta, jonka mukaan voittaja on sankari, hävinnyt on rikollinen. Sodasta ja rauhasta päättävät eivät koskaan itse joudu ottamaan todellista riskiä. Ei Zelenskyikään siellä pommitusten keskellä ole videoitaan kuvannut. Sotarikolliset eivät koskaan ole itse vaarassa, paitsi jos sattuvat häviämään rikollisen sotansa. Mutta viattomat, niin sotilaat kuin siviilitkin, he maksavat sotarikollisten päätösten kustannukset, joista hirvittävin on lukemattomien ihmisten elämän traumatisoituminen. Kuolema sodassa ei ole pahinta, pahinta on jäädä henkiin ja tajuta, että sota oli täysin tarpeeton, merkityksetön. Että sota sodittiin vain jonkun sotarikollisen ja hänen neuvonantajiensa ja tukijoidensa etujen takia. Että sodan maksavat aina ne, jotka siitä eniten kärsivät. Todelliset sankarit eivät salli sotien syttyvän, vaikka öljy- ja aseteollisuuden lobbarit kuinka ruikuttaisivat. Todelliset johtajat suojelevat kansaansa viimeiseen asti sodan kauhuilta ja tuholta.