Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Ei mitään uutta pornon vastaiselta rintamalta


En yritä teeskennellä, että olisin tarttunut Pia Rendicin kirjaan Voihan porno! (KKJMK 2018) avoimin mielin. Arvasin kyllä, mistä näkökulmasta asiaa lähestyttäisiin. Olin silti lievästi utelias näkemään, löytyisikö pornografian vastaiselta rintamalta uusia ja tuoreita ajatuksia. Eipä löydy, ei ainakaan Rendicin jäljiltä. Itse asiassa Voihan porno! on lajissaankin aika huono kirja, vaikka kirjoittaja on yrittänyt piilottaa uskonnollisen osuuden kirjan loppuun. Se ei kauhean paljon auta, kun tekstiä sävyttää alusta lähtien jyrkkä asenteellisuus, valikoiva yhdysvaltalaisten lähteiden luettelu, olkiukkojen rakentelu & polttelu sekä - valitettavasti - aihepiirien tarkka valikointi siten, ettei ajatus vaan harhaudu siitä, mikä piti todistaa. Tässä tapauksessa siis siitä, että ”porno” on (aina) haitallista ja ettei sen aiheuttamiin kasvaviin ongelmiin kiinnitetä riittävästi huomiota. Ei ainakaan tavoilla, joita Pia Rendic pitää oikeina. Kirjan perusteella hänellä on erittäin selkeä näkemys siitä, miten asiat ovat ja miten niitten pitäisi olla.

Pia Rendic työskentelee Kyproksella ja Suomessa toimivan Vapauta Uhri ry:n toiminnanjohtajana ja tekee teologian alaan kuuluvaa väitöskirjaa pornografiasta ja sen vaikutuksista. Tämän kirjan perusteella en kadehdi sitä, joka joutuu Rendicin väitöskirjatyötä ohjaamaan ja kritisoimaan. Sitä työtä nimittäin tämän työnäytteen perusteella tulee riittämään. Oman arveluni mukaan myös teologisessa tiedekunnassa pidetään kiinni muodollisista tieteellisen menetelmän ehdoista. Ihmiskaupan uhrien avustaminen on eettisesti kunnioitettavaa ja käytännöllisesti hyödyllistä työtä. Ihmiskauppa on kaikissa muodoissaan rikos ihmisyyttä vastaan. Se ei kuitenkaan ole pornon kanssa analoginen ilmiö, vaikka Rendic tällaisen mielikuvan halunnee luoda. Ei ihme, että kirjaan sisältyvät asialliset huolenaiheet kuten pornobisnekseen liittyvä rikollisuus, ihmiskauppa, misogynia, huumeet ja veneeriset taudit, addiktoituminen ja vääristyneet mielikuvat joutuvat kaikki saman saarnaavan menetelmän uhreiksi. Rendicillä ei ole paljoakaan nöyryyttä monimutkaisen asian edessä.

Rendicillä on vahva feministis-uskonnollinen perusajattelutapa, jolle on luonnollista puhua ”miehistä” yhtenäisenä toimijaryhmänä ja nähdä ”naiset” - samoin yhtenäisenä ryhmänä - lähtökohtaisesti ”miesten” uhreina, potentiaalisina tai todellisina. Rendicin maailmassa porno on pahaa, kun taas ”luonnollinen, terve seksuaalisuus” eli kuten tavallista, ”erotiikka” on ihan eri asia ja hieno (Jumalan ihmiselle antama) lahja. Mutta tietenkään Rendic ei määrittele sitä omaa erotiikkaansa tarkemmin, lukijan täytyy vain olettaa, että siinä nainen ei ole miehen seksuaalisten halujen objekti eikä siinä mitenkään halvenneta naisia. Miesten seksuaalisesta halveksimisesta Rendic ei puhu, eikä hänen pornomaailmassaan myöskään esiinny homopornoa - arvatenkin sen takia, ettei sen yhteydessä esiinny naisten väärinkohtelua. Jos miehiä kohdellaan väärin, se ei kuulu kirjan kattamaan maailmaan.

* * *

Kohtuuden nimissä on todettava, ettei Pia Rendic kuulu niihin uskonnollisiin pornonvihaajiin, joille seksuaalisuus sinänsä on kartettava ja varottava alue. Joissakin yhdysvaltalaisissa uskonnollisissa piireissä häntä pidettäisiin ehkä liian radikaalina, vaikka hän puhuukin koko ajan seksistä kauniisti vain ”normaalissa parisuhteessa” eli heteroseksuaalisessa, kristillisessä liitossa. Itseäni ärsyttää eniten se, ettei Rendic vahingossakaan lipsahda erittelemään seksuaalisuuden biologista perustaa ja sen moninaisia seuraamuksia. Ei lipsahda, koska jos hän hyväksyisi ihmisen biologiseksi olioksi, hän ei olisi voinut kirjoittaa niin asenteellisesti kuin kirjoittaa. En tässä rupea kertaamaan biologisia perusasioita, mutta paljon jo helpottaisi, jos Rendic myöntäisi, että miehen ja naisen biologinen erilaisuus saattaa näkyä myös seksuaalisessa käyttäytymisessä ja sitä kautta myös suhtautumisessa seksuaalisiin stimulantteihin. Mutta ei, jotenkin ”miehet” nyt vaan ovat tällaisia ja ”naiset” tuollaisia (jotenkin parempia joka tapauksessa).

Tällainen evoluution, biologian ja käytännössä monen muunkin tieteenalan perusteiden ohittaminen pakottaa Rendicin ”todistamaan” väitteensä (eli siveyspoliittisen agendansa) ikivanhalla metodilla: otetaan yksi (yhdysvaltalainen) tutkimus tai tohtori, jolta otetaan yksi lausunto tai otetaan todistajalausunto 40 vuotta pornoaddiktiosta kärsineeltä ”Mikolta” ja viitataan sen jälkeen ”moniin muihin samaa todistaviin tutkimuksiin ja näkemyksiin”. Luulisi pornoa näinkin paljon tutkineen ihmisen ymmärtävän, miten heikko todistusvoima millä tahansa pornoon liittyvllä kyselyllä on jo tutkimusteknisistä ja -psykologisista syistä. Kuinka todennäköistä on saada täysin rehellisiä vastauksia täysin sattumanvaraisesti valitulta, riittävän suurelta vastaajajoukolta kysymyksiin, joihin ihmiset tuskin ilkiävät vastata edes itselleen? Vaikka esimerkiksi itsetyydytyksen synnillisyyden mielikuva on 1900-luvun mittaan haalistunut, ani harvalle se edelleenkään on samantyyppinen kysymys kuin ”kuinka usein ajatte parran”.

Rendicin ”todistusaineisto” ei todista yhtään mitään ja tässä hän tulee aiheuttaneeksi vahinkoa aidoista ongelmista puhumiselle. Heikko argumentaatio yleisellä tasolla peittää alleen sen, että myös pornografian tuottamiseen ja kuluttamiseen liittyy yhteisöllisiä ja yksilöllisiä ongelmia, vaikka myönnettäisiin, ettei itse ilmiössä - ihmisen halussa saada seksuaalista mielihyvää erilaisten stimulanttien avulla - ole mitään ongelmaa. Osa Rendicin saarnaan liittyvistä ongelmista on todellisia, mutta ne uhkaavat jäädä kokonaan sen tsunamisaarnan alle, jota kirjoittaja vyöryttää lukijan yli. Voin ymmärtää Rendicin turhautuneisuuden ja kärsimättömyyden. Mutta tässä tapauksessa on vikaa myös saarnaajassa itsessään samoin kuin sen ymmärtämisessä, miten ihmiset maailmassa haluavat olla ja elää. Rendicin on nimittäin lähes ylivoimaista myöntää ja hyväksyä, ettei ihmisten suurta enemmistöä oikeasti kiinnosta hänen huolensa siitä yksinkertaisesta syystä, että Rendic tuomitsee ja kieltää heidän rakkaan harrastuksensa.

* * *

Rendic käsittelee myös vakavia, todellisia ongelmia. Vaikka pornografia sinänsä ei mielestäni ole ”hyvä” tai ”paha” sen enempää kuin oliivi, sauna tai kansantanssit, kyllähän niitä ongelmia kertyy alalla, jonka piirissä on - ainakin Rendicin todistuksen perusteella - suurin osa maailman miehistä ja naisistakin aika moni, jos ei käyttäjänä niin uhrina kuitenkin. Ei-fiktiivisen pornon tuotannossa esiintyy ihmisten törkeää hyväksikäyttöä (haluan puhua ihmisistä, koska ongelmat koskettavat kaikkia sukupuolia, vaikka Rendic ei siitä halua mitään sanoakaan), pakottamista, painostamista, huijaamista, väkivaltaa ja kaikkea mahdollista muuta rikollisuutta. On kuitenkin yksi asia todeta, että tätä esiintyy ja että siihen täytyy puuttua ja aivan toinen asia väittää, että ei-fiktiivisen pornon tuottaminen on automaattisesti ihmisoikeuksien rikkomista. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa ja on omiaan synnyttämään täsmällisten toimien sijasta väsynyttä käsienlevittelyä. Minkäs moiselle miljardibisnekselle kukaan voi.

Pidän myös uskottavana sitä, että ei-fiktiivisen pornon helppo saatavuus on synnyttänyt aidon addiktio-ongelman. Aina on ollut ihmisiä, joiden mielenkiinto kohdistuu kohtuuttomasti (siis sekä objektiivisesti että subjektiivisesti) seksiin ja osittain pornografian tuottaminen on ollut aina palvelutuotantoa näille yksilöille. Silti se, miten internet yhdistettynä mobiililaitteisiin on tuonut aiemmin ankaran niukkuuden riivaamat sisällöt käytännössä rajattomassa mittakaavassa kenen tahansa ulottuville maksutta, on uusi ilmiö, jolla epäilemättä on myös ikäviä seurauksia niin seksuaalisen käyttäytymisen asenteissa, odotuksissa kuin toteutuksissakin, varsinkin nuorilla. Pidän silti monimutkaisen asian rajuna yksinkertaistamisena väittää, että pornon ylikulutus tuhoaa av(i)oliitot ja ylipäätään ”miesten” ”luonnollisen ja terveen” suhtautumisen ”naiseen”. Pikemminkin olisin taipuvainen ajattelemaan, että rajattomasti tarjolla oleva ei-fiktiivinen porno pakottaa jokaisen katsotaan silmiin sitä, mitä ns. ihmissuhteilta oikeastaan haluaa. Jos se osoittautuu kristilliselle perheelle ja perhekäsitykselle tuhoisaksi, syy saattaa jopa olla vääristyneissä perhekäsityksissä.

En ole tässä kommentissa ryhtynyt piikittelemään Rendicin tekstin yksityiskohtia, vaikka siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Kaikki haastateltavat ”alkavat tulemaan” ja käyttävät yhdysvaltain englannista johdettua passiivia ”sinun on silloin ihan pakko”, jollain ihmeellä todistajat ovat jo 1990-luvun puolella päässeet addiktoitumaan nettipornoon, joka on selkeästi 2000-luvun juttu jne. Olennaista on, että meillä on käsissä taas yksi hukattu mahdollisuus puhua vakavista ja tärkeistä ongelmista. Mahdollisuus järkevään keskusteluun katoavat, kun Rendic toteaa mm. että ”Teologiselta kannalta tarkasteltuna pornonkäyttöä onkin mahdotonta nähdä moraalisesti tai eettisesti hyväksyttävänä asiana” (s. 118) tai ”Miksi ihmisten pitäisi löytää parempaa pornoa? Eikö kaikki porno ole tavalla tai toisella ihmistä vahingoittavaa?” (s. 142). Minusta olisi ollut rehellistä kuvailla vaikka epilogissa avoimesti sitä ”luonnollista ja tervettä erotiikkaa”, joka Rendicin todistuksen mukaan on hänelle itselleen arvokas asia. Että tietäisimme kirjan suljettuamme, milloin seksi on ”hyvää” ja milloin taas ”pahaa”. Nyt jää paha epävarmuus.


maanantai 16. heinäkuuta 2018

Rakastetun runoilijan elämästä hienosti ja huonosti

Runoilija J. H. Erkon elämäkertaa onkin kaivattu - ainakin minä olen. Työni suomalaisten säveltäjien teosluetteloiden parissa on ollut myös työtä Erkon runojen parissa, niin suosittua hänen lyyrinen sanontansa on ollut säveltäjien keskuudessa. Marjo Kuulan kirjoittama elämäkerta Sydämeen luettavaksi (Tuusulan museo 2018) täyttää itse elämäkerralle asetettavat perusvaatimukset ja koska kirjaan on koottu paljon muutakin, yleisarvosanaksi tulisi helposti kiitettävä. Tulisi, koska julkaisussa on myös kaksi merkittävää puutetta, joiden takia kokonaisarvosana jää kiitettävästä. Haukuista lisää tuonnempana.

On hienoa, että Tuusulan museo on voinut kunnan tuella sekä Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla tuottaa näyttävän, upeasti kuvitetun ja huolella taitetun (Maria Appelberg) teoksen, jota on miellyttävä lukea ja selailla, kunhan on ensin jaksanut kantaa sen lukupöydälle (laatupaperilla on hintansa ja painonsa). Kerrankin vanhat valokuvat, kortit ja kirjeet on saatu painopinnalla toistumaan täysin autenttisen näköisinä. Värierottelu ja muu kuvankäsittely ansaitsee täyden kympin. Tätä lähemmäs originaaliaineistoa on vaikea päästä, varsinkin tällaisessa B5-koossa. Päätekstin väliin sijoitettuja tietoiskuja on tosin niin paljon, että ainakin itseäni ne jo häiritsivät - siis sijoittelullaan, eivät sisällöillään.

Elämäkerran jatkoksi on - ehkä julkaisun "arvokkuuden" lisäämiseksi - otettu neljä erillisartikkelia. Juhani Niemi erittelee pätevästi Erkkoa runoilijana ja näytelmäkirjailijana, Päivi Ahdeoja-Määttä esittelee Erkon julkaisujen grafiikkaa todella kiinnostavasti ja Antti Blåfield laajentaa lukijan huomion muihin tunnettuihin Erkkoihin, mikä ei ole lainkaan huono ajatus, kun nämä suhteet eivät kaikille ole niin tuttuja ja kun monet tuntuvat luulevan, että Erkot ovat syntymärikkaita. Martti Turtolan aikakauden politiikkaa ja kulttuurihistoriallista kehystä taustoittava teksti ei sisällä juurikaan uusia ajatuksia, mutta puoltaa sekin paikkaansa, kun Marjo Kuula ei siihen puoleen ole juurikaan puuttunut.


* * *

Marjo Kuulan elämäkerta on suppeahko, mutta lähdeaineiston perusteella kattava kuvaus Erkon elämänvaiheista. Kuulan tyylissä on ehkä hiukan turhan paljon juhlakirjan sävyjä, enkä itse ole koskaan pitänyt siitä, että elämäkerturi käyttää kohteestaan tuttavallisesti etunimeä ("Heikki" tai "Henrik"). Tiedän toki, mitä sillä tavoitellaan ja mihin yleensä päästäänkin, mutta minusta "Erkko" olisi toiminut mainiosti, koska muitten Erkkojen kohdalla olisi voinut luontevasti käyttää etunimiä. Kuula ei syvenny Erkon varsinaiseen runoilijantyöhön, mutta kertoo kuitenkin mielenkiintoisella tavalla monen tutun runon taustoista.

Kuulan elämäkerrallinen ote on myötäsukainen, mutta ei räikeästi kaunisteleva. Varsinaisia "paljastuksia" on turha etsiä, ellei sellaisena pidetä Erkon elinikäistä kiinnostusta nuoriin naisiin. Kuula kuvaa lukemattomia lyhyitä ja vielä lyhyempiä romansseja neutraalisti, vaikka antaa joidenkin aikalaisten kritisoida Erkon kyvyttömyyttä tajuta, miksi tunnettuun runoilijaan ihastuminen ei vielä tarkoita, että nuori tyttö haluaisi sitoa elämänsä itseään 20-30 vuotta vanhempaa mieheen. Kuula kuvaa varsin uskottavasti, että vaikka Erkko oli joissain suhteissa ahdistunut ja kompleksinen luonne, hän suhtautui kanssaeläjiinsä ystävällisesti ja oli yleisesti ottaen varsin pidetty ihminen. Hänellä oli myös useita avokätisiä mesenaatteja varsinkin elämänsä loppusuoralla, kuten Juho Lallukka.

Kuula kuvaa Erkon urakehitystä - jos sellaisesta voi edes puhua - ja terveyden jatkuvia ongelmia asiallisesti liioittelematta tai suuremmin peittelemättä. Kuula antaa kuitenkin ymmärtää, että Erkon terveydentilalla oli todellisten sairauksien (varsinkin keuhkot) ohella myös psykosomaattinen puolensa eli Erkko vetosi herkästi terveydellisiin ongelmiin, jotka sitten poistuivatkin itse ikävän asian myötä. Erkko ei kuitenkaan näytä olleen ympäristön kannalta ollenkaan hankala tyyppi, vaan hänellä oli pysyvästi isohko hyvin ystävien joukko, johon kuuluivat mm. Juhani Aho ja Pekka Halonen. Erkon suhdetta muihin aikakauden runoilijoihin Kuula ei valitettavasti suuremmin erittele. Ehkä lähdeaineisto ei anna siihen mahdollisuuksia.


* * *

Lopuksi niihin moitteisiin. Ensimmäinen on valitettavan tavallinen nykyään muuten laadukkaissakin tietokirjoissa eli hakemiston puute. Kun kirjan tekemisessä ei selvästikään ole tarvinnut säästellä jokaista mahdollista euroa, hakemistojen puute lankeaa kokonaan toimittajan eli Marjo Kuulan vastuulle. Sydämeen luettavaksi on juuri niitä kirjoja, joista saa täyden hyödyn vain hakemiston kanssa. Kirja vilisee henkilöhahmoja, joista monet esiintyvät siellä sun täällä, jotkut vain kerran. Mutta miten selvittää, onko kirjassa käsitelty Erkon ja henkilö X:n suhdetta? Ainoa keino on lukea kirja läpi hitaasti ja muistiinpanoja koko ajan tehden. Se ei ole nykyaikaa, se on iso moka. Jos kirjasta joskus otetaan uusi painos, toivoisi hartaasti tämän ongelman poistamista.

Sama koskee toista todella harmillista puutetta. Kirjassa on sivulla 345 otsikon "J. H. Erkon tuotanto" alla lueteltu runokokoelmat, näytelmät ja "muita teoksia" kuin suoraan Wikipediasta kopioituna. Julkaisuvuosi on mainittu, julkaisijaa tai painopaikkaa ei. Emme tiedä, onko teosluettelo täydellinen, koska kommentaareja ei ole, mutta kirjan lukemalla tietää, ettei todellakaan ole, koska siitä puuttuvat esimerkiksi muihin julkaisuihin sisältyvät runot. Masentavinta kuitenkin on se, ettei tähän ensimmäiseen Erkko-elämäkertaan ole vaivauduttu tekemään sitä, minkä sieltä ilman muuta olettaisi löytyvän eli runojen luetteloa ja runohakemistoa. Edelleenkään emme saa tietää, mitkä runot Erkon tuotantoon sisältyvät, mitä runoja missäkin kokoelmassa on ja mistä löytyvät ne julkaistut runot, jotka on julkaistu muissa yhteyksissä.

Tämä ei ole merkityksetöntä pikkutietoa, tämä on ydintietoa runoilijasta puhuttaessa. Miksi on niin vaikea käsittää, että suositun runoilijan suosio nousee juuri niistä runoista (ja niistä tehdyistä lauluista), ei julkaisujen nimistä? Arvaan toki, että Erkon omiin kokoelmiin sisältymättömän tuotannon erittely olisi vaatinut työtä (kokoelmien avaamiseen olisi mennyt vajaa tunti, rauhallisesti kirjoittaen). Mutta mikä olisi luontevampi yhteys tuon työn tekemiselle kuin elämäkerta, johon on koottu niin paljon muuta hyödyllistä! Olen itse niin pettynyt, etten tiedä, miten asian ilmaisisin kohteliain sanankääntein. Siksi tuo rujo otsikkokin, se kun on valitettavasti tämän takia ihan totta. 


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Kyllä ujokin ehtii ja saa aikaan

En ole koskaan tavannut Jukka Rislakkia, mutta hänen kirjojaan 1970- ja 1980-luvulla luin ja ostinkin. Nehän loivat terävää valoa nurkkiin, jotka eivät olleet vain pilkkosen pimeitä vaan joitten olemassaolosta harvalla oli edes hämärää käsitystä. Mullistusten mies (Otava 2018) pyrkii sekin valaisemaan polkua, joka olisi ulkopuoliselle liian mutkainen kuljettavaksi. Rislakin elämä on monella tavalla niin epätavallinen ja yllättävä, ettei tällaista tarinaa saisi kasaan taitavakaan fiktionkehrääjä. Rislakki pystyy kertomaan erikoisia juttuja, koska on sattunut usein olemaan väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mullistusten mies on lukijalle ristiriitainen kokemus. Vaikka se etenee periaatteessa kronologisesti, sivupuikahduksia on niin paljon, että usein on vaikea hahmottaa, mitä aikaa eletään. Rislakki on muistelijana itseironinen, hyvämuistinen mutta ei kitkerän katkera. Itse asiassa hänen anteeksiantavaa suhtautumistaan niihin lukuisiin ihmisiin, jotka ovat häntä työkseen solvanneet ja häirinneet, voi lähinnä kadehtia. Kun Rislakki kertoo ikäviä, kohde on yleensä nimetön. Name droppingin tunnetta on ajoittain, mutta toisaalta toimittajan elämä tietysti perustuu ihmissuhteisiin. Ujoksi mieheksi Rislakki on saanut varsin paljon aikaan. Kehuja hän jakaa säästelemättä - jos on aihetta.

Mullistusten mies tarjoaa muutaman sisällöllisen yllätyksen. Perusteellisesti kommentoitu bibliografia on myönteinen harvinaisuus, jollaisen voi kirjoittaa vain tekijä itse. Tätä osuutta tulevat myöhemmät tutkijat arvostamaan suuresti, miks'eivät nykyisetkin, jotka haluavat tarkistaa jonkin Rislakin jutun päivämäärän. Liitteet ovat kunnossa, joskin itse olisin kaivannut henkilöhakemiston lisäksi myös asiahakemistoa. Ne eivät ole sama asia ja kun Rislakki on rakentanut kirjansa osittain tajunnanvirtatekniikalla (minkä toteaminen ei ole moite), olisi asiahakemistolle paljonkin käyttöä.

* * *

Oletan, että useimmat lukijat ovat kiinnostuneimpia kahdesta teemasta: Helsingin Sanomista ja Rislakin poliittisista kannoista. Ensimmäiseen kirja vastaa hyvin, toinen tuottaa ehkä pettymyksen ainakin niille oikeistolaisille jäärille, joitten mielestä Jukka Rislakki oli Hesarissa Kremlin (siis Neuvostoliiton, ei Putinin) ja taistolaisten myyrä. Koruttomasti ja ilman suurempaa dramatiikkaa Rislakki todistaa, että vaikka hänen sympatiansa kiistatta olivat 1970-lukulaisittain vasemmalla, ei hänestä tekemälläkään saan minkään puolueen tai ideologian edustajaa. Janan molemmissa päissä eli ja elää vahva usko siihen, että Rislakki pelasi vastustajan pussiin, mutta syytetty itse kuvailee hyvin uskottavasti sen, miten viattomana äärioikeistolaisen kodin kasvatti maailman pahuuksiin eri vuosikymmeninä törmäsi. Neuvostoliiton edustaman sortokoneiston vannutuneeksi viholliseksi Rislakki sentään itsensä muotoilee, mutta tuskin kaikki sitäkään koko totuudeksi uskovat.

Kuvaus Helsingin Sanomien sisältä on ehdottomasti kirjan parasta ydinosaa. Me ulkopuolisetkin ihmettelimme, miten Jukka Rislakin kaltainen oman tiensä kulkija on ikinä päässyt lehden palvelukseen ja miten hän saattoi tehdä niin pitkän uran. Helppoa se ei kyllä ole ollut. Pahimmillaan omat koirat ovat purreet säälimättä kun pelkkä julkaisematta jättäminen ei ole riittänyt kiukun laannuttamiseen. Kai lehdessä kuitenkin oivallettiin Rislakin tutkivan journalismin arvo ja häntä siedettiin. Ei "kiintiövasemmistolaisena" vaan "kiintiörislakkina". Viiltävän omakohtaisesti Rislakki joka tapauksessa kuvaa sitä, miten lähtökohtaisesti "liberaali" ja "sitoutumaton" valtalehti tiukan paikan tullen asettaa ideologian journalismin edelle. Pelkästään Rislakin julkaisematta jätetyistä - siis käytännössä sensuroiduista - jutuista syntyisi kai melkoinen pino.

Myös Rislakin analyysi 1960- ja 1970-lukujen nuorisoradikalismista on ansiokas ja läheltä koettuna riittävän autenttinen. "On kiintoisaa, miten suuri kompleksi joillakin kirjoittajilla - myös Helsingin Sanomissa - yhä on siitä, että hetken ajan, joitakin vuosia 1900-luvun jälkipuoliskolla, osa, pieni osa, opiskelevasta nuorisosta Suomessakin oli vasemmistolaista." (s. 82) Rislakki muistuttaa, että 1970-luku oli todellisuudessa oikeiston voimakasta nousun aikaa. Paradoksaalisesti se johtui osittain juuri nuorten vasemmistoradikaalien näkyvästä roolista, joka sai teollisuusmiesten lompakot ammolleen vastaiskun tarpeisiin. Rislakkihan ei kekkereihin varsinaisesti itse osallistunut, vaikka tarjosi kirjoillaan ja teksteillään toki sytytysainetta. Nyt hän toteaa, että "säästyy sankarien jalustalta suistamisen vaivalta, kun ei nosta ketään ihailun korokkeelle." (s. 83)

* * *

Rislakin "Baltia-fiksaatio" - jos näin vahva ilmaisu sallitaan, ja minkäs sille tekee - ilmenee muistelmissa sekä asenteissa että asian määrässä. Kuvaukset elämästä Latviassa ovat ehkä yllättäen varsin inhorealistisia, mitään kiiltokuvaa ei Rislakki tarjoile. EU-Latvian epäkohtien kuvailua Rislakki tasapainottaa muistuttamalla väsymättä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän propagandasodasta. Syntyy vaikutelma, että siinä missä journalistin silmä on itään päin edelleen erittäin tarkkana, se lännen suuntaan pilkkii tai pysyy luomen alla. Siihen nähden, miten paljon Rislakki on aikoinaan tutkinut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja tiedustelua, hänen analyysinsä esimerkiksi Ukrainasta tuntuvat melko yksisilmäisiltä. Siihen on epäilemättä syynsä, mutta minusta molemmat silmät avoinna operoinut Rislakki oli parempi Rislakki.

Kirjoittajan kuvaukset Juuso Waldenin ja hanen käsikassaroidensa yksinvaltaisesti hallitsemasta Jämsänkoskesta ja sen äärimmilleen kärjistyneestä luokkajaosta - Rislakit olivat tiukasti siellä omistavan luokan puolella vaikka palkkatyöläisiä hekin olivat - ovat herkullisia ja itse asiassa tästä kaikesta olisi lukenut enemmänkin. Jämsän seudullahan tapahtui 1918 tolkuttomasti raakuuksia, vaikka taistelut eivät sinne yltäneet. Vuoden 1918 maailma jatkui tehtailla pitkään. Erityisesti Jukka Rislakin suhde jyrkän oikeistolaiseen isäänsä olisi ansainnut ehkä vielä enemmän valaistusta. Äärimmäisen jyrkissä luokkavastakohtaisuuksien pienoismaailmassa kehittyi erilainen nuori, josta tuli erilainen aikuinen.

Ehkä sen tarinan kirjoittaa sitten joskus joku muu kuin Jukka Rislakki itse. Koko elämänsä muita päätä pidempänä, mutta ujona ja sitoutumattomana persoonana ei välttämättä ole ollut helppoa. Nyt jo tukka harmaantuneena Rislakki näyttää olevan leppoisassa sovussa taakse jääneen kanssa. En tiedä, onko se koko kuva, mutta siihen on nyt tyytyminen. Tämä on varmasti poliittisesti epäkorrektisti sanottu, mutta minulla on sellainen tunne, että Rislakki menee siellä Latviassa vähän hukkaan, kun maailmassa olisi vielä niin paljon tutkittavaa ja raportoitavaa. Toisaalta voidaan tietysti ajatella, että Rislakki on jo osansa tehnyt, muut jatkakoot. Njaa, jos niitä jatkajia sitten tulee. Hesarissa ovat ainakin osanneet varoa moista.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Kielipeliä fossiilikapitalismin vastaiselta rintamalta

Poimin tämän kirjan luettavaksi sekä otsikon että kansikuvan takia. Antti Salmisen ja Tere Vadénin kirjan Elo ja anergia (Niin & Näin 2018) kannessa retkottaa kallionäätä, joka kärventyi hengiltä pysäyttäessään - tietenkin vahingossa, mutta symbolisesti kuin itsensä uhraten - CERNin jättiläismäisen LHC-tutkimuslaitteen. Kiintoisa symboli ja kiintoisa termi "anergia", jota tuon näädän teko muuten myös edusti.

Kirjaa suurella vaivalla eteenpäin kahlatessani pohdin kahta asiaa. Ensin mietin pitkään, onko tämä suomalainen Sokal-jäynä ja vielä pitempään mietin, ovatkohan tekijät täysin harkiten ja tuottamuksellisesti luoneet mahdollisimman vaikealukuisen kirjan. Olen päätynyt siihen, että vastaus molempiin pohdintoihin on kielteinen. Kyllä Salminen ja Vadén tosissaan ovat, mutta en halua uskoa vaikealukuisuuden tarkoituksellisuuteen. Se olisi jo liikaa.

Silti on pakko sanoa suoraan ja kiertelemättä, etten ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä hillittömästi verbaalis-filosofisen itsesaastutuksen syntiin uppoavaa kirjaa. En halua ajatella, että kun kyse on filosofeista, tällaiset määrittelyt ovat merkityksettömiä ja kysymys on vain oman kieleni surkeasta yksinkertaisuudesta. Viehtymys kielipeleihin ja ns. "sivistyssanojen" viljelyyn kotimaisen luomusanan sijasta ei toki ole ns. akateemisessa maailmassa harvinaista. Nykyään vaan pääsuuntauksena on pyrkimys saada lukija ymmärtämään, vaikka sitten vähän rimaa laskemalla. Sellaisesta eivät Salminen & Vadén liene kuulletkaan tai ainakaan eivät piittaa.

* * *

Jotta en leimaudu välittömästi paitsi ymmärtämättömäksi maallikoksi vaan myös pahantahtoiseksi liioittelijaksi, lainaan tähän yhden virkkeen, jonka kaunokirjalliset ansiot olen valmis myöntämään, mutta joka kuvastaa yleisemmällä tasolla Salmisen & Vadénin puhetavan ongelmallisuutta: "Vasta sitten hedelmällinen, maan pimeän tulen kirkastama ja kiduttama maatuminen, fossiiliobjektin mortifikaatio humistisessa humuksessa, voi riittää tarpeellisen laadukkaaseen luotetietoon, jonka on mahdollista auttaa yhteisöjä omavaraistumaan ja asubjektivoitumaan, löytämään ja kultivoimaan riittämiin virta-varannollista merkitysenergiaa, joka kykenee avaamaan fossiilisyntaksia murtavia polveutumia." (s. 164-165)

Olen itse tehnyt sen verran paljon töitä tämän opuksen kanssa, että arvelen olevani hitusen jyvällä siitä, mitä arvon filosofit (ehkä) haluavat sanoa. Peruseetoksesta olen jopa aivan samaa mieltä: fossiilisten polttoaineiden vimmaisen ylikäytön varaan rakentuva maailma ei kestä, se romahtaa ja tuhoaa samalla sekä tätä pelkäävät että siitä piittaamattomat ihmiset. Olen myös samaa mieltä siitä, että ihmisen elintavan pitäisi muuttua antihauraaksi (Nassim Nicholas Talebin termi), mikä olisi "fossiilisyntaksin" täydellinen vastakohta.

Salminen ja Vadén tekevät eetoksensa tulkitsemisen ja siihen yhtymisen äärimmäisen vaikeaksi. Jatkuvan kielellä temppuilun lisäksi he haastavat ns. tieteellisen ajattelutavan ja epäilevät vahvasti sen mahdollisuutta vapautua "fossiilisyntaktisesta" riippuvuudesta. Löytyypä kirjasta myös selkeä uskontoja mielistelevä lause, vaikka sen perimmäinen tarkoitus lieneekin piikittää tiedeuskovaisia lukijoita jollain hermomyrkyllä: "Onko esimerkiksi varmaa, että jonkinlainen uskonto ei pysty tarjoamaan ihmisille enemmän kärsimyksen lievennystä tai onnellisuutta kuin paras tuntemamme tiede?" (s. 197-198)

* * *

Tiedettä & tekniikkaa paljon paremmin hallitseva ystäväni oli tuomiossaan jyrkempi. Hänen mielestään Salminen & Vadén puhuvat monissa kohdin silkkaa pötyä, joka perustuu asioitten väärinkäsittämiseen, ei jonkin mystisen salaisuuden oivaltamiseen. Itse haluaisin uskoa, että vaikka näin olisi, tottapahan filosofit ovat parhaansa yrittäneet ja kukapa täysin virheettömän kirjan pystyisi kirjoittamaan. Silti on myös niin, että jos päättää kirjoittaa tavalla, jonka ymmärtää ehkä kourallinen muita Eurooppalaisen filosofian seuran jäseniä, lukijan ei ehkä pidä tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei löydä ymmärrettävää tekstiä edes luvusta, jonka otsikkona on "Vastaus".

Olen siis sitä mieltä, että Salmisella ja Vadénilla on tärkeä viesti, jota kannattaisi kuunnella. Mutta mihin kantaa viesti, joka on kääritty monimutkaiseen kielipeliin ja ilmiselvään haluttomuuteen tulla "yksinkertaisesti ymmärretyksi". Elo ja anergia lienee kunniakas luku kustantamon niin & näin melkein sadan nimekkeen mittaisessa katalogissa, joka pursuaa nimekkäitä filosofeja ja vähän vähemmän nimekkäitä suomalaisia kirjoittajia, oletettavasti filosofeja ainakin useimmat. Valitettavasti joudun tunnustamaan, etten ole aiemmin tähän kustantajaan törmännytkään, vaikka Tere Vadénin näkemyksiä olen kuullutkin.

Minäkin inhoan ja vastustan "fossiilikapitalismia", mutta mistä ihmeestä löytäisin sen yhteisen barrikadin Salmisen & Vadénin kanssa? Tämän kirjan perusteella minulla ja kaltaisillani ei ole eikä tule olemaan avaimia filosofisen elon valtakuntaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Anna minulle rahaasi

Voin yrittää kuvitella, mitä liikkui nuoren romaninaisen mielessä, kun en reagoinut hänen naamani edessä heiluttelemaansa pahviseen kahvimukiin, mutta hetkeä myöhemmin livautin vitosen setelin hienosti soittaneen nuorten fonibändin jo ennestään kolikoita ja seteleitä pursuavaan soitinkoteloon. Oletettavasti tuota naista otti päähän minun ja muiden ratkaisu. Taitavat katusoittajat saavat myötätuntoa ja kolikoita, ammattikerjäläiset eivät niinkään. Tai ilmeisesti homma vielä kuitenkin kannattaa ainakin vilkkaimpana turistiaikana, koska meno Helsingin keskustassa vaan kiihtyy koko ajan. Vakiohahmojen, hiljaa kumarassa istuvan mummon ja soittotaidottoman soittajan lisäksi varsinkin Ateneumin takaisella kujalla pyörii nyt näitä nuoria romaninaisia - ei miehiä. Pari viikkoa sitten en meinannut läpi päästä, vaikka kello oli vasta puoli yhdeksän. En usko näyttäneeni siltä, että olen seuraa hakemassa.

Toinen varma paikka seurata ammattikerjäläisyyden evoluutiota on tietysti Kurvi, missä käydään usein ohi kulkevan havaintojen mukaan kauppaa ainakin pillereillä, "kulta"sormuksilla ja naisseuralla. Jotenkin se yhteinen kieli tuntuu varsinkin jostain aineesta sekaisin olevien kanssa löytyvän. Tai sitten vaan näyttää siltä. Kaukaa tulleilla romanikerjäläisillä on Kurvissa jo vakiopaikat, aamusta iltaan. Kurvissa ei kainosti kerjätä, siellä ei niitä kultasydämisiä mummoja taida riittävästi kulkea.

Olen joskus aikaa sitten perustellut, miksi en anna ammattikerjäläisille rahaa. Lyhyesti kerraten: kysymys on EU:n siunauksella ja tieten harrastettavasta modernista orjuudesta, joka ei lopu ainakaan sillä, että se tehdään taloudellisesti kannattavaksi. Kysymys ei ole siitä, etteivätkö kerjäystyötä käytännössä tekevät olisi kurjassa asemassa. Kyllä he ovat. Mutta ne kerjäläisyydellä kerättävät rahat eivät varmastikaan mene lyhentämättömänä kotona kaukana etelässä odottavalle köyhälle perheelle. Pääosa rahasta menee orjaa käskyttävälle miehelle, joka hyvin saattaa olla lähisukulainen. Monta vuotta seurasin aamuisia käskynjakotilaisuuksia Malmin asematunnelissa. Kyllä siinä herkät tunteet karisivat.

* * *

Suhtautumiseni on "pitkäjänteisen tavoitteellista", voin vastata sille, joka soimaa minua kovasydämisyydestä. En halua tehdä mitään, mikä pitää yllä tätä modernia orjajärjestelmää. Ei minulla ole viisautta kertoa, miten ongelma ratkaistaan. Mutta kuten hyvin on nähty, ei se ainakaan lantteja jakamalla ratkea, pikemminkin tapahtuu täsmälleen toisin: ammattikerjäläisyys lisääntyy ja monipuolistuu. Monista nuorista kerjäläisammattilaisista voisi tulla erinomaisia feissareita, koska heiltä puuttuu useimpia suomalaisia alituiseen vaivaava tunne, etteivät halua "häiritä" muita. 

Henkilökohtaisesti minua ärsyttää myös tämän ammattikerjäläisyyden sukupuoliroolisto, joka heijastanee sekä bisneskokemuksia että ikivanhaa miesten ja naisten työnjakoa. Helsingissä ei nuoria miehiä näe kerjäämässä, he hoitavat käskyttämisen ja ties mitä muuta sillä puolella. Vanha mies voidaan laittaa "soittamaan" pienikokoista hanuria, vanhan ja raajarikkoisen miehen tai naisen roolina on aina herättää sääliä kyyhöttämällä hiljaa. Ison Numeron myynti-into näyttää lopahtaneen, välillä se oli kova sana ja siinä hommassa näki/näkee miehiäkin. Myös kielonippujen myynti on ilmeisesti molemmille sukupuolille sopivaa hommaa. Pikkulapset ovat onneksi kadonneet katukuvasta, siinä meni selvästi sääntö-Suomen ja EU-Suomen välinen sietoraja.

Ajatus siitä, että nuoria romaninaisia tuodaan Suomeen myös harjoittamaan prostituutiota, se herättää jo suoranaista kiukkua. Näin vanhemman ihmisen näkövinkkelistä useimmat siellä Ateneumin takana liikkuvista kuuluisivat ainakin ikänsä puolesta kouluun, ei kadulle. Viranomaiset ovat varmaan "voimattomia", saahan sitä liihotella miesten ympärillä ja yrittää ottaa käsipuolesta kiinni, ei siinä mitään lakia varmaan rikota. Mitä nyt ehkä ihmisoikeuksia, mutta kuuluvatko ne romaneille EU:ssa muutenkaan?


* * *

Lukija arvannee, että kaltaiseni maaimanparantaja etsii mielessään ratkaisua, joka lopettaa kerjäläisorjuuden ja palauttaa myös eteläisen Euroopan ja Balkanin romaneille ihmisoikeuden. Se ei varmastikaan onnistu yksittäisen EU-maan viranomaistoimilla, kuten kerjäämisen kieltämisellä. Kiellot johtavat vain kieltojen kiertämiseen, koska perusongelmana on sietämätön ihmisoikeustilanne ja kohtuuton elintasokuilu yksittäisten EU-maitten välillä. On sinänsä helppo luetella niitä toimia, joilla ammattikerjäläisyyden ainoaksi elinkeinoksi jättävä rakenne muuttuu: koulutus ja nuorten perheiden tukeminen, rikollisten toiminnan estäminen. Paljon vaikempaa on edes kuvitella, miten eteläisten EU-maiden hallinnot saataisiin pakotettua muuttamaan sortavaa suhtautumistaan.

Yleinen Zeitgeist Euroopassa ei ainakaan näytä hyvältä. Itäisen Euroopan maat pystyttävät aktivisesti muureja maahanmuuttajia vastaan. On vaikea uskoa, että ne sen jälkeen keskittäisivät tarmonsa romanien aseman parantamiseen. Ei se ole tähänkään asti kiinnostanut, tuli EU:lta tukimiljardeja kuinka paljon hyvänsä. Rajaton Eurooppa näyttää sekin muuttuvan takaisin rajatarkastusten Euroopaksi. Sellainen kehitys voisi vaikeuttaa kerjäläisbisneksen ulottamista vauraaseen Pohjolaan, jonne on vaikea päästä kulkematta tarkastuspisteiden kautta. Itse perusongelmaa, romanien suuren enemmistön alisteista asemaa se ei tietenkään helpota.

Melkoinen osa Euroopan romaneista ei elä 2000-lukua, vaikka kännykkä kädessä onkin, hyvä jos 1900-luvun alkupuoltakaan. Arvaamme, että myös romaneilla on varakas, hyvin toimeen tuleva vähemmistönsä. En tiedä, onko se 1 vain useampi prosentti koko porukasta. Mutta sen uskon, että Euroopan romanien 99 % ei elä yhtä turvattua ja ihmisarvoista elämää kuin me muut - tai Suomen romanit. Varmasti osa tilanteesta on seurausta omista valinnoista, haluttomuudesta asettua, sulautua ja mukautua valtakulttuuriin. Mutta se ei selitä tätä orjasysteemiä eikä se varsinkaan oikeuta valtiollista välinpitämättömyyttä. Olen henkilökohtaisesti valmis taloudelliseen tukemiseen, mutta en orjakerjäläisen kupin kautta. Se on ihmisarvoa loukkaava tilanne ja sen salliminen on rikos ihmisyyttä vastaan.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Edistyksen hinnasta

En muistaakseni ole #metoo-kampanjaa erityisen paljon julkisesti kommentoinut. Olen ilmeisesti halunnut pysytellä siitä syrjässä, koska en oikein usko kampanjan minua kaipaavan ja koska ymmärrän tällaisten yleistysten aina johtavan myös ylilyönteihin ja kohtuuttomuuksiin. Nyt kun Pirkko Saisio on isosti noussut kyselemään myös #metoon myötä tapahtuvan edistymisen hintaa, tuntuu kommentointi lähes välttämättömältä.

Vaikka lienee selvää, että on olemassa sukupuolisen häirinnän, häiriköinnin ja suoranaisen väkivallan kulttuureja (sekä miehillä että naisilla ja hyvin monenlaisissa ympäristöissä), jokainen tapaus on ainutlaatuinen. Vaikka asialla olisi sarjakiusaaja eikä uhrikaan tilanteessa ensimmäistä kertaa, jokainen kerta on erilainen. Ihminen voi näennäisesti turtua kohtaamaansa väärinkohteluun, mutta se ei tarkoita, etteivät väkivallan vaikutukset kasautuisi.

Sekin on hyvä muistaa, että kuka tahansa meistä voi satunnaisesti syyllistyä toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden loukkaukseen, vaikka ei tekisi sitä tietoisesti eikä tuntisi mitään viehtymystä häiriköidä muita ihmisiä seksuaalisesti tai muullakaan tavalla. Olemme niin erilaisia, että subjektiivisesti aidosti viaton ihastuksen osoitus voi vastaanottajan päässä tulla koetuksi häiriköintinä. Tätä ei voi estää, vaikka olisi kuinka #metoon kyllästämä.

* * *

On järkevää kysellä Saision tavoin, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan siitä hyvästä, että edes tietoisuus seksuaalisen ja muun häiriköinnin olemassaolosta lisääntyy ja parhaassa tapauksessa vähentää todellisen maailman häiriköintiä (lienee selvää, ettei mikään määrä oikeudenkäyntejä tai julkisia häpäisyjä poista niitä syitä, joiden takia käyttäydymme huonosti). Mies- tai naisvihasta energiaa saava voi olla valmis melkein mihin tahansa, mutta jos tuollaisia äärimmäisiä tunteita haluaa visusti vältellä - kuten tolkku ihminen tietenkin tekee -, johonkin se raja kai täytyy yrittää piirtää.

Minusta sekä Leena Virtasen että Saision taistolais- ja stalinismi-mielikuvat ovat kovin putkinäköisiä ja enemmänkin kotimaiseen klikkijulkisuuteen kytkeytyviä. Eihän #metoon yhteydessä kauhisteltu lynkkausmentaliteetti ole millään tavalla uusi tai pelkästään joihinkin poliittisen vasemmiston vaiheisiin liittyvä ilmiö. Taistolais- ja stalinismipuheilla saa Suomessa päähäntaputuksia, mutta ongelman historiallinen ja globaali luonne uhkaa hämärtyä. Virtanen että Saisio kiertävät mielestäni tässä olennaista eli sitä että kysymyksessä on ihan yleisinhimillinen, kaikille sukupuolille, näkemyssuunnille ja maailmankatsomuksille aina maistunut mahdollisuus edistää omaa näkemystä, tarvittaessa muiden kärsimysten kustannuksella.

Yhdyn useimpiin Saision näkemyksiin tässä asiassa, mutta kernaasti kuulisin vaikka vain Suomen olosuhteisiin ja nimettyihin "syyllisiin" yhdistettynä, miten "syytetty on syytön, kunnes hänet syylliseksi todetaan" ja "syylliseksi todetullakin on ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti" käytännössä muutettaisiin todeksi. En usko, että Saisio vaatii "karenssiaikaa", jonka jälkeen nostetut kanteet raukenevat, koska monissa tapauksissa metelin nostamisen hitauteen on inhimillisesti painavia syitä (kukapa sitä oman alan diktaattoria rupeaa haastamaan julkisesti, Kristiina Halkola tässä juuri muistutti siitä, kuinka työ elokuvapuolella loppuivat Jörn Donneria vastaan nostetun oikeusjutun jälkeen).

* * *

Miten meillä tai maailmalla tikun nokkaan nostetut ja henkisen lynkkausporukan armoille käytännössä jätetyt weinsteinit ja törhöset pitäisi Pirkko Saision ihannemaailmassa hoitaa? Tai ne kymmenet/sadat/tuhannet vähemmän tunnetut nimet, jotka ovat aikojen kuluessa syyllistyneet johonkin #metoo-kampanjan hahmottamaan ikävään tekoon (jätän asian juridisen puolen huomiotta, se on aivan liian monimutkainen tässä pohdittavaksi). Häirintä on asianomistajarikos. Jos ihminen ei koe tulleensa ahdistelluksi, onko hän silti uhri, jolle täytyy olla rangaistava vastinpari? Pitäisikö pippelinsä koosta ja toimintakyvystä pilkattu mies painostaa nostamaan asiasta meteliä ja vaatimaan pilkkaajia julkiseen vastuuseen?

Näitten asioitten ytimessä on yksityisyyden varjelu, joka monelle on tärkeämpää kuin oikeus ja kohtuu #metoon hengessä. Kumpi on suurempi häpeä, tulla puolisonsa kaltoin kohtelemaksi yksityisyyden suojassa vai asian julkinen käsittely? Ei tällaisiin kysymyksiin ole vastausta. En tiedä, onko #metoo vaikuttanut asenteisiin yksityisyyden varjoisessa maailmassa. Kymmenienkään elokuva-alan vaikuttajien ristiinnaulitseminen ei välttämättä hillitse sitä häirikköä, joka niin monessa meistä pesii ja esimerkiksi alkoholin vapaaksi päästämänä tekee tuhoja, joita aamun kirkkaudessa sitten hävetään, kauhistellaan ja luvataan ei-koskaan toistuvan.

Tikunnokkaan nostetut ovat joutuneet ikiaikaisen talikko & soihtu -lynkkausasenteen uhreiksi siitä riippumatta, miten paljon ovat itse muita ihmisiä kohdelleet huonosti, eikä se ole oikeus eikä kohtuus. Kyvyttömyytemme hoitaa jotain #metoo-kampanjaa ilman ylilyöntejä on ilmeinen. Pitäisikö siitä tehdä johtopäätös, että taistelua "edistyksen" puolesta ei pitäisi koskaan tehdä kampanjoiden, koska se johtaa vääjäämättä ylilyönteihin? Vai onko vika siinä, miten kampanjoita rakennetaan ja johdetaan? On niin paljon rakenteellisia ongelmia, jotka eivät itsestään katoa, koska ne tuottavat joillekuille etua, hyvää tai suoranaista mielihyvää. Kaltoinkohtelu ei kohteliaasti pyytämällä lopu, mutta sitäkin sopii miettiä, miten kaltoin niitä pahiksiakaan on syytä kohdella. Ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluiksi inhimillisesti koskevat myös pahiksia.