Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Urheilumafia vauhdissa

Urheilun epäkohdista kirjoittaminen on hankalaa. Niiden, joiden sydän sykkii urheilulle, on vaikea suhtautua riittävän kriittisesti urheilun ikäviin puoliin. Meillä muilla taas on korkea kynnys sotkeutua millään ruumiinosalla siihen inhaan keitokseen, jota kutsutaan kansainväliseksi urheilumaailmaksi. Sami Kolamo kuuluu ensimmäiseen ryhmään, joten hänen kirjansa Urheilun mammuttitauti (Aviador 2018) on kaikista paljastuksistaan ja kovasta kritiikistään huolimatta jotenkin alistunut, vaikka Kolamo virittelee varovaisesti barrikadin näköistä rakennelmaa heittämällä Suomen jalkapallojoukkueen faneille ehdotuksen boikotoida Qatarin kisojen karsintaotteluita (kukaan ei tietysti oleta, että Suomi selviytyisi karsinnoista eteenpäin).

Kolamon kirja on hyytävää luettavaa sellaiselle, jolla on FIFA:n tai KOK:n kaltaisia organisaatioita kohtaan vielä jotain illuusioita jäljellä. Hyytävyyden tunnetta ei luo pelkästään urheilujohtajien loputon, kaiken hävyn kadottanut ahneus ja valmius rankkoihinkin rikoksiin oman vaurauden lisäämiseksi, vaan ennen muuta se valta, joka näillä mafia-tyyppisillä organisaatioilla on. Hyytävyyden muuttaa liki nollapisteeksi se tosiasia, ettei maailmassa näytä olevan vastavoimaa urheilun läpimädälle korruptoituneisuudelle, koska myös päättäjät ja diktaattorit "rakastavat jalkapalloa", mutta ennen muuta urheilumafiosojen tarjoamia tapoja vaurastua ja kasvattaa samalla omaa poliittista valtaa. Yksittäinen urheilujohtaja voi joutua linnaan, mutta systeemi ei siitä muutu.

Sami Kolamo ei erityisen paljon surkuttele penkkiurheilijoita ja muita urheilumafian tukipilareita, mutta hän muistuttaa siitä, ettei kyse ole vain suunnattomista rahallisista välistävedoista ja korruptiosta. Kyse on käytännöllisesti katsoen aina ns. kisaisännän roolia näytelleen kaupungin asukkaiden ja orjan roolissa töitä paiskineiden vierastyöläisten julmasta riistämisestä ja sen jälkeen hylkäämisestä. Vaikka virallisten lukujen mukaan mammuttikisat olisivat olleet "taloudellinen menestys", ne voitot menevät aina muualle kuin kisakaupunkiin. Urheilumafian pyrkimys kasvattaa kisoja vuosi vuodelta suuremmiksi omien voittojen lisäämiseksi on ilmeisesti kuitenkin ylittänyt jonkin sietorajan, sillä ennen niin haluttuja kisäisännyyksiä eivät nykyään tavoittele välttämättä muut kuin yksinvaltiudella asiasta päättävät valtiot.


* * *

Sami Kolamo on niin urheiluihminen, että vaikka hän kuvaa sivu sivun jälkeen FIFA:n ja KOK:n (ne toimivat kirjassa esimerkkeinä, vaikka eivät tietysti ole ainoita lajissaan, vain pahimpia) pomojen rikollista käyttäytymistä, hän ei oikein tohdi sanoa ääneen sitä, että kyseessä on järjestäytyneen rikollisuuden yksi haara. Minusta se on ulkopuoliselle aivan selvä asia. En tarkoita, että jokainen ko. järjestöjen palveluksessa oleva ihminen olisi rikollinen, mutta lankoja vetelevät ja päätöksiä tekevät kyllä ovat olleet ja mitä todennäköisimmin ovat sitä edelleenkin. Toki urheilumafiosokin ansaitsee reilun oikeudenkäynnin, mutta ei heidän valheitaan pidä uskoa vain sen vuoksi, että futis on niin hieno juttu.

Olen itse inhonnut kansainvälistä ja miksei kansallistakin urheiluäijien touhua jo vuosikymmeniä. Edesmennyt isäni toimi Suomen Palloliiton pääsihteerinä ja sen jälkeen UEFA:n (Euroopan futisjärjestö) erilaisissa "tarkkailijatehtävissä" (kiertoilmaisu sille, että vanhat äijät matkustelevat, asuvat ja syövät hyvin ja nostavat hyvät ulkomaan päivärahat muitten kustannuksella). Jouduin tätä yli-ikäisten miesten dominoimaa maailmaa seuraamaan ajoittain läheltäkin, ja se kyllä sammutti muutenkin hyvin vähäisen yleiskiinnostukseni urheilua kohtaan (en tarkoita, etten ymmärtäisi liikunnan ja urheilun merkitystä yksilölle ja yhteisöille, puhun nyt näitten päälle rakennetuista järjestelyistä - ja rakastan sulkapalloa).

En silti väitä, että ns. urheiluväki koostuu pelkistä rikollisista, ei tietenkään. Ylimmän portaan rikollinen puuhastelu on kuitenkin mahdollista osittain siksi, että jonkinlainen omertà hallitsee miljardeja urheilusta innostuneita ihmisiä. Uskomaton lojaalius doping-asioissa jatkuu vuosikymmenestä toiseen, koko ajan menee hautaan ukkoja, joiden paljastukset muuttaisivat urheilun historiaa tai ainakin tulosluetteloita. FIFA:n ja KOK:n johtajien rötöstely on ajoittain johtanut jopa seuraamuksiin (ei kuitenkaan aina ja yleensä varsin lieviin), mutta se ei ole johtunut niinkään rehellisten urheiluihmisten kyllästymisestä, vaan konnien keskinäisestä epäluottamuksesta, kateudesta ja - tietenkin - kyltymättömästä ahneudesta, joka rikkoo kaikkien kannalta edullisen piirin.


* * *

Sami Kolamo on paneutunut aiheeseen hyvin ja pystyy kertomaan myös paljon uutta (itselleni oli Adi Dasslerin pojan Horst Dasslerin keskeinen rooli kansainvälisen urheilurikollisuuden organisoijana uusi tieto). Kolamo kirjoittaa hyvin myös siitä rajattomasta kaksinaismoralismista, jota urheilujohtajien maireat puheet ja riettaat teot ja pröystäilevä elämäntapa symboloivat. Sanat eivät riitä kuvaamaan kuilua näitten huijareitten kauniitten sanojen ja todellisuuden välillä. Yhdessä detaljissa Kolamokin silti ehtii mennä metsään, kun hän muitten futisihmisten tavoin "ilmoittaa" jo etukäteen, ettei Venäjän jalkapallojoukkueella tietenkään ole mitään roolia itse kisoissa, vaikka ne muuten on viritetty Vladimir Putinin tahtomalla tavalla. Onneksi jopa huippu-urheilussa on edelleen pieni yllätyksen mahdollisuus.

Kolamon tekstiä vaivaavat laajasta asiantuntemuksesta huolimatta jossan määrin sekä alussa mainitsemani urheilunrakastajan jääviys että ison aineiston hallitsemisen ongelmat. Tarina ei ihan pysy kasassa, jos tarinaa oikeastaan onkaan, kun luupin alla on toisaalta historiallinen kehitys Hitlerin olympialaisista Putinin ja Qatarin hallitsijan futiskisoihin, toisaalta Horst Dasslerin rakentamassa ja hoitamassa verkossa ilkitöitään tehneiden otusten (kuten João Havelange, francolainen Juan Antonio Samaranch, nepotismin huipppuunsa vienyt Jack Warner ja Sepp Blatter) monimutkainen vehkeily. Näiden kahden jätin käsittely samalla kertaa on perusteltua, mutta laajan aineiston käsittely - myös dopingia Kolamo sivuaa - olisi ehkä vaatinut useampia kirjoittajia ja enemmän kokemusta populaarin tietotekstin tuottamisesta. Nyt voi olla riskinä, etteivät urheiluihmiset lue "oman pesän likaajan" tekstiä ja potentiaalisesti kriittiset eivät jaksa, vaikka kirja ei sinänsä ylipitkä olekaan.

Haluan kuitenkin kehua Kolamoa siitä, että hän jaksaa nostaa näitä urheilun mätäpaiseita näkyviin. Useimmat urheilulle sydämensä antaneet eivät sitä nimittäin tule koskaan tekemään, hyvä jos edes sietävät Kolamon sanomisia. Tässäkin analogia mafiosojen maailmaan on järkyttävän pätevä. Alalla ei vallitse vain vapaaehtoinen vaikenemissopimus, epäkohtiin puuttujiin myös suhtaudutaan helposti kylmäkiskoisesti (Kolamon ei sentään henkensä puolesta tarvitse pelätä). Monet entiset ja nykyiset urheilijat ovat suoraan taloudellisesti kytköksissä "Systeemiin" ja liian moni penkkiurheilija  haluaa mieluummin uskoa kauniiseen valheeseen kuin kohdata ruman totuuden silmästä silmään. Kolamon kirjan jälkeen yhtä harvemmalle on mahdollista väittää, ettei ole tiennyt. Kysymys on sitten vain siitä, etteivät kaikki haluakaan tietää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti