Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Kaikki ei vaan kolahda

Tartuin Mike Pohjolan "immersiiviseen romaaniin" Sinä vuonna 1918 (Gummerus 2018) uteliaana ja hiukan arkaillen. "Tiesin" jo etukäteen, että kyseessä ei ole millään muotoa perinteinen romaani, vaan eräänlainen roolipelaamisen upottaminen suorasanaiseen kaunokirjalliseen tekstiin - tai näiden äpärälapsi, ihan riippuen määrittelijän innostuksen asteesta. Pohjola on itse kirjoittanut näin: "Sinä vuonna 1918 on vakava aikuisten kirja aiheesta, jossa ei ole mitään hauskaa. Mutta huomasin, että juuri tämän muodon käyttö valaisee aiheesta sellaisia kolkkia, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon. Jännittää aika paljon, miten tämä toimii lukijoille."

Jos jännitti kirjailijaa, jolta olen aiemmin lukenut fiktiivisen historiallisen jännärin 1827 (Gummerus 2016) ja pitänyt siitä, niin kyllä jännitti myös lukijaa. Suurten ikäluokkien edustajana kuulun jo vanhusväestöön, jonka ei kai oletusarvoisesti odoteta olevan kiinnostunut kokeilevasta taiteesta. Ennakko-oletuksille on myös perustaa. Lista kulttuurisista ilmiöistä, joita en usko ymmärtäväni, on jo valmiiksi pitkä: rap, larppaaminen, cosplay, hipsteriys, industrial metal, tositelevisio, chilin työntäminen jäätelöön, jonottaminen Starbucks-kahvilaan jne. Joudun nyt valitettavasti lisäämään joukkoon immersiiviset romaanit.

Kysymys ei ole siitä, etten tajuaisi, mitä Mike Pohjola varsin kunnianhimoisesti yrittää. Tai ainakin luulen tajuavani, kiitos tekijän tuoteselosteen verkkosivuillaan. Järkiminäni analysoi Pohjolan ideaa ja nyökyttelee. Tällä tekniikalla lukija/näyttelijä tulee tarkastelleeksi esimerkiksi moraalisia valintoja ikään kuin "pakotetusti", kun ei voi istua katettuun pöytään. (Tosin tähän on todettava, että noutopöydästä voi silti puhua, ei Pohjola anna täyttä valinnanvaraa, vaan lähtee joukosta oletuksia). Tämä avaa varmasti näkökulmia erityisesti tällaisen kiihdyttävän aihepiirin kuten sisällissodan kohdalla.


* * *

Uskoisin, että ongelma ei ole sen paremmin Mike Pohjolassa kuin immersiivisessä maailmassa sinänsä. Olen nimittäin aika varma siitä, että esimerkiksi nuorimman tyttäreni (s. 1998) ikäpolvessa tällainen lukutapa voi herättää suorastaan innostusta, koska heille erilaiset roolipelit (siis teknisen maailman ulkopuolella) ovat tuttu asia, eivätkä voimakkaat ennakkoasenteet jähmetä. Ongelma on itsessäni, jolla on ilmeisesti erittäin voimakas ennakkovaatimusten lista "romaanille", varsinkin historialliselle fiktiolle. Immersiivisyys tuntuu yksinkertaisesti "väärältä". On kirjailijan velvollisuus tehdä valinnat, jotka rakentavat paitsi yleisen juonen, myös ne realisoituvat vaihtoehdot miljardeista mahdollisista.

Järkyttävää, mutta totta; minä ärsyynnyin jo ensimmäisten lukijalle lankeavien valintatehtävien kohdalla, eikä syynä ollut pelkästään ajatus siitä, että minun pitäisi edetä välillä nopan silmälukujen mukaan (sekin on tämänikäiselle luonnotonta Afrikan tähden ulkopuolisessa maailmassa). Minua ärsytti se, että kirjailija riistää minulta oikeuden upota hänen rakentamaansa maailmaan ja ruveta hikoilemaan loputtomien valintojen ja - härregud! - ilmeisesti myös loputtomien muistiinpanojen kanssa. Ei, ei, ei! Enkö saa vain istua pöydän ääressä ja lukea, lukea, lukea?

On todettava, että immersiivisyys - tai edes mahdollisuus kokeilla immersiivisyyttä - ei houkutellut kaltaistani ollenkaan käytännön toteutuksen tasolla (ajatus oli mielenkiintoinen). Tilanne on varsin paradoksaalinen, koska olen valmis samaan aikaan toteamaan, että Mike Pohjola on onnistunut kirjoittamaan vuoden 1918 tapahtumista - tai pitäisikö sanoa valinnoista - varsin mielenkiintoisella tavalla. Olen lueskellut kirjaa käskyistä piittaamatta ja olisin sillä perusteella valmis antamaan siitä romaanista, jota ei siis ole olemassa, kiitettävän arvosanan. Kuten kirjassaan 1827, Pohjola osoittaa erinomaista fiktiivisen eläytymisen kykyä historiallisista yksityiskohdista tinkimättä.


* * *

Olen tässä pohdiskellut, kummalle tämä kokemukseni on takaisku - vai onko se sitä kummallekaan. On selvää, ettei Mike Pohjolan kannata suunnata tekstejään ensi sijassa 1940-luvun puolella syntyneille, vaikka näillä olisi kuinka paljon kiinnostusta historiaan ja sen uudelleenkuvitteluun. Hänen kannattaa etsiä niitä nuoria, joita polttelee uteliaisuus, kiinnostus historiaan ja kyky kohdata ennakkoluulottomasti haasteita, jotka vaativat rutiineista ja pinttymistä poikkeamista. Jos Sinä vuonna 1918 nousisi 70+-väen suosikiksi, kannattaisi Pohjolan varmaan olla vähän hämmentynyt.

Voin myös kysyä ääneen, tarvitseeko kaltaiseni pois kuolemassa oleva ihminen immersiivisyyden kaltaisia uusia näkökulmia. Mukaanhan niitä ei saa ja näissä entisissäkin on tuntunut olevan aika riittämiin hengenravintoa. Aivot rapeina pitäviä haasteita voi saada muualtakin kuin immersiivisyydestä. Pikaisen pohdinnan tuloksena päästän itsenikin pälkähästä, ei se nyt niin vaarallista ole, jos en nyt ihastunut roolipelaamiseen. Joku muu varmasti ihastuu ja kirjailija saa myönteistä palautetta sellaiselta, joka on oivaltanut immersiivisyyden myönteisenä uutuutena. Parempi niin ja hyvä niin.

Heitän tähän loppuun kuitenkin kysymyksen tai pyynnön kirjailijalle, ihan miksi sen haluaa itse kukin tulkita. Onko mahdollista tai edes todennäköistä, että Gummerus kustantaa jossain vaiheessa romaanin "Mike Pohjola vuonna 1918"? Minua nimittäin rupesi omia valintoja enemmän kiinnostamaan se, miten kirjailija itse tämän vaihtoehtohistorian hoitaisi, jos pitäisi julkisesti se toteuttaa vain yhdellä tavalla. Ei ole pakko vastata, mutta kai tämä ajatus kirjailijan päässä jossain vaiheessa on ollut. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti