Ei mitään uutta pornon vastaiselta rintamalta

En yritä teeskennellä, että olisin tarttunut Pia Rendicin kirjaan Voihan porno! (KKJMK 2018) avoimin mielin. Arvasin kyllä, mistä näkökulmasta asiaa lähestyttäisiin. Olin silti lievästi utelias näkemään, löytyisikö pornografian vastaiselta rintamalta uusia ja tuoreita ajatuksia. Eipä löydy, ei ainakaan Rendicin jäljiltä. Itse asiassa Voihan porno! on lajissaankin aika huono kirja, vaikka kirjoittaja on yrittänyt piilottaa uskonnollisen osuuden kirjan loppuun. Se ei kauhean paljon auta, kun tekstiä sävyttää alusta lähtien jyrkkä asenteellisuus, valikoiva yhdysvaltalaisten lähteiden luettelu, olkiukkojen rakentelu & polttelu sekä - valitettavasti - aihepiirien tarkka valikointi siten, ettei ajatus vaan harhaudu siitä, mikä piti todistaa. Tässä tapauksessa siis siitä, että ”porno” on (aina) haitallista ja ettei sen aiheuttamiin kasvaviin ongelmiin kiinnitetä riittävästi huomiota. Ei ainakaan tavoilla, joita Pia Rendic pitää oikeina. Kirjan perusteella hänellä on erittäin selkeä näkemys siitä, miten asiat ovat ja miten niitten pitäisi olla.

Pia Rendic työskentelee Kyproksella ja Suomessa toimivan Vapauta Uhri ry:n toiminnanjohtajana ja tekee teologian alaan kuuluvaa väitöskirjaa pornografiasta ja sen vaikutuksista. Tämän kirjan perusteella en kadehdi sitä, joka joutuu Rendicin väitöskirjatyötä ohjaamaan ja kritisoimaan. Sitä työtä nimittäin tämän työnäytteen perusteella tulee riittämään. Oman arveluni mukaan myös teologisessa tiedekunnassa pidetään kiinni muodollisista tieteellisen menetelmän ehdoista. Ihmiskaupan uhrien avustaminen on eettisesti kunnioitettavaa ja käytännöllisesti hyödyllistä työtä. Ihmiskauppa on kaikissa muodoissaan rikos ihmisyyttä vastaan. Se ei kuitenkaan ole pornon kanssa analoginen ilmiö, vaikka Rendic tällaisen mielikuvan halunnee luoda. Ei ihme, että kirjaan sisältyvät asialliset huolenaiheet kuten pornobisnekseen liittyvä rikollisuus, ihmiskauppa, misogynia, huumeet ja veneeriset taudit, addiktoituminen ja vääristyneet mielikuvat joutuvat kaikki saman saarnaavan menetelmän uhreiksi. Rendicillä ei ole paljoakaan nöyryyttä monimutkaisen asian edessä.

Rendicillä on vahva feministis-uskonnollinen perusajattelutapa, jolle on luonnollista puhua ”miehistä” yhtenäisenä toimijaryhmänä ja nähdä ”naiset” - samoin yhtenäisenä ryhmänä - lähtökohtaisesti ”miesten” uhreina, potentiaalisina tai todellisina. Rendicin maailmassa porno on pahaa, kun taas ”luonnollinen, terve seksuaalisuus” eli kuten tavallista, ”erotiikka” on ihan eri asia ja hieno (Jumalan ihmiselle antama) lahja. Mutta tietenkään Rendic ei määrittele sitä omaa erotiikkaansa tarkemmin, lukijan täytyy vain olettaa, että siinä nainen ei ole miehen seksuaalisten halujen objekti eikä siinä mitenkään halvenneta naisia. Miesten seksuaalisesta halveksimisesta Rendic ei puhu, eikä hänen pornomaailmassaan myöskään esiinny homopornoa - arvatenkin sen takia, ettei sen yhteydessä esiinny naisten väärinkohtelua. Jos miehiä kohdellaan väärin, se ei kuulu kirjan kattamaan maailmaan.

* * *

Kohtuuden nimissä on todettava, ettei Pia Rendic kuulu niihin uskonnollisiin pornonvihaajiin, joille seksuaalisuus sinänsä on kartettava ja varottava alue. Joissakin yhdysvaltalaisissa uskonnollisissa piireissä häntä pidettäisiin ehkä liian radikaalina, vaikka hän puhuukin koko ajan seksistä kauniisti vain ”normaalissa parisuhteessa” eli heteroseksuaalisessa, kristillisessä liitossa. Itseäni ärsyttää eniten se, ettei Rendic vahingossakaan lipsahda erittelemään seksuaalisuuden biologista perustaa ja sen moninaisia seuraamuksia. Ei lipsahda, koska jos hän hyväksyisi ihmisen biologiseksi olioksi, hän ei olisi voinut kirjoittaa niin asenteellisesti kuin kirjoittaa. En tässä rupea kertaamaan biologisia perusasioita, mutta paljon jo helpottaisi, jos Rendic myöntäisi, että miehen ja naisen biologinen erilaisuus saattaa näkyä myös seksuaalisessa käyttäytymisessä ja sitä kautta myös suhtautumisessa seksuaalisiin stimulantteihin. Mutta ei, jotenkin ”miehet” nyt vaan ovat tällaisia ja ”naiset” tuollaisia (jotenkin parempia joka tapauksessa).

Tällainen evoluution, biologian ja käytännössä monen muunkin tieteenalan perusteiden ohittaminen pakottaa Rendicin ”todistamaan” väitteensä (eli siveyspoliittisen agendansa) ikivanhalla metodilla: otetaan yksi (yhdysvaltalainen) tutkimus tai tohtori, jolta otetaan yksi lausunto tai otetaan todistajalausunto 40 vuotta pornoaddiktiosta kärsineeltä ”Mikolta” ja viitataan sen jälkeen ”moniin muihin samaa todistaviin tutkimuksiin ja näkemyksiin”. Luulisi pornoa näinkin paljon tutkineen ihmisen ymmärtävän, miten heikko todistusvoima millä tahansa pornoon liittyvllä kyselyllä on jo tutkimusteknisistä ja -psykologisista syistä. Kuinka todennäköistä on saada täysin rehellisiä vastauksia täysin sattumanvaraisesti valitulta, riittävän suurelta vastaajajoukolta kysymyksiin, joihin ihmiset tuskin ilkiävät vastata edes itselleen? Vaikka esimerkiksi itsetyydytyksen synnillisyyden mielikuva on 1900-luvun mittaan haalistunut, ani harvalle se edelleenkään on samantyyppinen kysymys kuin ”kuinka usein ajatte parran”.

Rendicin ”todistusaineisto” ei todista yhtään mitään ja tässä hän tulee aiheuttaneeksi vahinkoa aidoista ongelmista puhumiselle. Heikko argumentaatio yleisellä tasolla peittää alleen sen, että myös pornografian tuottamiseen ja kuluttamiseen liittyy yhteisöllisiä ja yksilöllisiä ongelmia, vaikka myönnettäisiin, ettei itse ilmiössä - ihmisen halussa saada seksuaalista mielihyvää erilaisten stimulanttien avulla - ole mitään ongelmaa. Osa Rendicin saarnaan liittyvistä ongelmista on todellisia, mutta ne uhkaavat jäädä kokonaan sen tsunamisaarnan alle, jota kirjoittaja vyöryttää lukijan yli. Voin ymmärtää Rendicin turhautuneisuuden ja kärsimättömyyden. Mutta tässä tapauksessa on vikaa myös saarnaajassa itsessään samoin kuin sen ymmärtämisessä, miten ihmiset maailmassa haluavat olla ja elää. Rendicin on nimittäin lähes ylivoimaista myöntää ja hyväksyä, ettei ihmisten suurta enemmistöä oikeasti kiinnosta hänen huolensa siitä yksinkertaisesta syystä, että Rendic tuomitsee ja kieltää heidän rakkaan harrastuksensa.

* * *

Rendic käsittelee myös vakavia, todellisia ongelmia. Vaikka pornografia sinänsä ei mielestäni ole ”hyvä” tai ”paha” sen enempää kuin oliivi, sauna tai kansantanssit, kyllähän niitä ongelmia kertyy alalla, jonka piirissä on - ainakin Rendicin todistuksen perusteella - suurin osa maailman miehistä ja naisistakin aika moni, jos ei käyttäjänä niin uhrina kuitenkin. Ei-fiktiivisen pornon tuotannossa esiintyy ihmisten törkeää hyväksikäyttöä (haluan puhua ihmisistä, koska ongelmat koskettavat kaikkia sukupuolia, vaikka Rendic ei siitä halua mitään sanoakaan), pakottamista, painostamista, huijaamista, väkivaltaa ja kaikkea mahdollista muuta rikollisuutta. On kuitenkin yksi asia todeta, että tätä esiintyy ja että siihen täytyy puuttua ja aivan toinen asia väittää, että ei-fiktiivisen pornon tuottaminen on automaattisesti ihmisoikeuksien rikkomista. Se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa ja on omiaan synnyttämään täsmällisten toimien sijasta väsynyttä käsienlevittelyä. Minkäs moiselle miljardibisnekselle kukaan voi.

Pidän myös uskottavana sitä, että ei-fiktiivisen pornon helppo saatavuus on synnyttänyt aidon addiktio-ongelman. Aina on ollut ihmisiä, joiden mielenkiinto kohdistuu kohtuuttomasti (siis sekä objektiivisesti että subjektiivisesti) seksiin ja osittain pornografian tuottaminen on ollut aina palvelutuotantoa näille yksilöille. Silti se, miten internet yhdistettynä mobiililaitteisiin on tuonut aiemmin ankaran niukkuuden riivaamat sisällöt käytännössä rajattomassa mittakaavassa kenen tahansa ulottuville maksutta, on uusi ilmiö, jolla epäilemättä on myös ikäviä seurauksia niin seksuaalisen käyttäytymisen asenteissa, odotuksissa kuin toteutuksissakin, varsinkin nuorilla. Pidän silti monimutkaisen asian rajuna yksinkertaistamisena väittää, että pornon ylikulutus tuhoaa av(i)oliitot ja ylipäätään ”miesten” ”luonnollisen ja terveen” suhtautumisen ”naiseen”. Pikemminkin olisin taipuvainen ajattelemaan, että rajattomasti tarjolla oleva ei-fiktiivinen porno pakottaa jokaisen katsotaan silmiin sitä, mitä ns. ihmissuhteilta oikeastaan haluaa. Jos se osoittautuu kristilliselle perheelle ja perhekäsitykselle tuhoisaksi, syy saattaa jopa olla vääristyneissä perhekäsityksissä.

En ole tässä kommentissa ryhtynyt piikittelemään Rendicin tekstin yksityiskohtia, vaikka siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet. Kaikki haastateltavat ”alkavat tulemaan” ja käyttävät yhdysvaltain englannista johdettua passiivia ”sinun on silloin ihan pakko”, jollain ihmeellä todistajat ovat jo 1990-luvun puolella päässeet addiktoitumaan nettipornoon, joka on selkeästi 2000-luvun juttu jne. Olennaista on, että meillä on käsissä taas yksi hukattu mahdollisuus puhua vakavista ja tärkeistä ongelmista. Mahdollisuus järkevään keskusteluun katoavat, kun Rendic toteaa mm. että ”Teologiselta kannalta tarkasteltuna pornonkäyttöä onkin mahdotonta nähdä moraalisesti tai eettisesti hyväksyttävänä asiana” (s. 118) tai ”Miksi ihmisten pitäisi löytää parempaa pornoa? Eikö kaikki porno ole tavalla tai toisella ihmistä vahingoittavaa?” (s. 142). Minusta olisi ollut rehellistä kuvailla vaikka epilogissa avoimesti sitä ”luonnollista ja tervettä erotiikkaa”, joka Rendicin todistuksen mukaan on hänelle itselleen arvokas asia. Että tietäisimme kirjan suljettuamme, milloin seksi on ”hyvää” ja milloin taas ”pahaa”. Nyt jää paha epävarmuus.