Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Edistyksen hinnasta

En muistaakseni ole #metoo-kampanjaa erityisen paljon julkisesti kommentoinut. Olen ilmeisesti halunnut pysytellä siitä syrjässä, koska en oikein usko kampanjan minua kaipaavan ja koska ymmärrän tällaisten yleistysten aina johtavan myös ylilyönteihin ja kohtuuttomuuksiin. Nyt kun Pirkko Saisio on isosti noussut kyselemään myös #metoon myötä tapahtuvan edistymisen hintaa, tuntuu kommentointi lähes välttämättömältä.

Vaikka lienee selvää, että on olemassa sukupuolisen häirinnän, häiriköinnin ja suoranaisen väkivallan kulttuureja (sekä miehillä että naisilla ja hyvin monenlaisissa ympäristöissä), jokainen tapaus on ainutlaatuinen. Vaikka asialla olisi sarjakiusaaja eikä uhrikaan tilanteessa ensimmäistä kertaa, jokainen kerta on erilainen. Ihminen voi näennäisesti turtua kohtaamaansa väärinkohteluun, mutta se ei tarkoita, etteivät väkivallan vaikutukset kasautuisi.

Sekin on hyvä muistaa, että kuka tahansa meistä voi satunnaisesti syyllistyä toisen ihmisen itsemääräämisoikeuden loukkaukseen, vaikka ei tekisi sitä tietoisesti eikä tuntisi mitään viehtymystä häiriköidä muita ihmisiä seksuaalisesti tai muullakaan tavalla. Olemme niin erilaisia, että subjektiivisesti aidosti viaton ihastuksen osoitus voi vastaanottajan päässä tulla koetuksi häiriköintinä. Tätä ei voi estää, vaikka olisi kuinka #metoon kyllästämä.

* * *

On järkevää kysellä Saision tavoin, mikä hinta ollaan valmiita maksamaan siitä hyvästä, että edes tietoisuus seksuaalisen ja muun häiriköinnin olemassaolosta lisääntyy ja parhaassa tapauksessa vähentää todellisen maailman häiriköintiä (lienee selvää, ettei mikään määrä oikeudenkäyntejä tai julkisia häpäisyjä poista niitä syitä, joiden takia käyttäydymme huonosti). Mies- tai naisvihasta energiaa saava voi olla valmis melkein mihin tahansa, mutta jos tuollaisia äärimmäisiä tunteita haluaa visusti vältellä - kuten tolkku ihminen tietenkin tekee -, johonkin se raja kai täytyy yrittää piirtää.

Minusta sekä Leena Virtasen että Saision taistolais- ja stalinismi-mielikuvat ovat kovin putkinäköisiä ja enemmänkin kotimaiseen klikkijulkisuuteen kytkeytyviä. Eihän #metoon yhteydessä kauhisteltu lynkkausmentaliteetti ole millään tavalla uusi tai pelkästään joihinkin poliittisen vasemmiston vaiheisiin liittyvä ilmiö. Taistolais- ja stalinismipuheilla saa Suomessa päähäntaputuksia, mutta ongelman historiallinen ja globaali luonne uhkaa hämärtyä. Virtanen että Saisio kiertävät mielestäni tässä olennaista eli sitä että kysymyksessä on ihan yleisinhimillinen, kaikille sukupuolille, näkemyssuunnille ja maailmankatsomuksille aina maistunut mahdollisuus edistää omaa näkemystä, tarvittaessa muiden kärsimysten kustannuksella.

Yhdyn useimpiin Saision näkemyksiin tässä asiassa, mutta kernaasti kuulisin vaikka vain Suomen olosuhteisiin ja nimettyihin "syyllisiin" yhdistettynä, miten "syytetty on syytön, kunnes hänet syylliseksi todetaan" ja "syylliseksi todetullakin on ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluksi inhimillisesti" käytännössä muutettaisiin todeksi. En usko, että Saisio vaatii "karenssiaikaa", jonka jälkeen nostetut kanteet raukenevat, koska monissa tapauksissa metelin nostamisen hitauteen on inhimillisesti painavia syitä (kukapa sitä oman alan diktaattoria rupeaa haastamaan julkisesti, Kristiina Halkola tässä juuri muistutti siitä, kuinka työ elokuvapuolella loppuivat Jörn Donneria vastaan nostetun oikeusjutun jälkeen).

* * *

Miten meillä tai maailmalla tikun nokkaan nostetut ja henkisen lynkkausporukan armoille käytännössä jätetyt weinsteinit ja törhöset pitäisi Pirkko Saision ihannemaailmassa hoitaa? Tai ne kymmenet/sadat/tuhannet vähemmän tunnetut nimet, jotka ovat aikojen kuluessa syyllistyneet johonkin #metoo-kampanjan hahmottamaan ikävään tekoon (jätän asian juridisen puolen huomiotta, se on aivan liian monimutkainen tässä pohdittavaksi). Häirintä on asianomistajarikos. Jos ihminen ei koe tulleensa ahdistelluksi, onko hän silti uhri, jolle täytyy olla rangaistava vastinpari? Pitäisikö pippelinsä koosta ja toimintakyvystä pilkattu mies painostaa nostamaan asiasta meteliä ja vaatimaan pilkkaajia julkiseen vastuuseen?

Näitten asioitten ytimessä on yksityisyyden varjelu, joka monelle on tärkeämpää kuin oikeus ja kohtuu #metoon hengessä. Kumpi on suurempi häpeä, tulla puolisonsa kaltoin kohtelemaksi yksityisyyden suojassa vai asian julkinen käsittely? Ei tällaisiin kysymyksiin ole vastausta. En tiedä, onko #metoo vaikuttanut asenteisiin yksityisyyden varjoisessa maailmassa. Kymmenienkään elokuva-alan vaikuttajien ristiinnaulitseminen ei välttämättä hillitse sitä häirikköä, joka niin monessa meistä pesii ja esimerkiksi alkoholin vapaaksi päästämänä tekee tuhoja, joita aamun kirkkaudessa sitten hävetään, kauhistellaan ja luvataan ei-koskaan toistuvan.

Tikunnokkaan nostetut ovat joutuneet ikiaikaisen talikko & soihtu -lynkkausasenteen uhreiksi siitä riippumatta, miten paljon ovat itse muita ihmisiä kohdelleet huonosti, eikä se ole oikeus eikä kohtuus. Kyvyttömyytemme hoitaa jotain #metoo-kampanjaa ilman ylilyöntejä on ilmeinen. Pitäisikö siitä tehdä johtopäätös, että taistelua "edistyksen" puolesta ei pitäisi koskaan tehdä kampanjoiden, koska se johtaa vääjäämättä ylilyönteihin? Vai onko vika siinä, miten kampanjoita rakennetaan ja johdetaan? On niin paljon rakenteellisia ongelmia, jotka eivät itsestään katoa, koska ne tuottavat joillekuille etua, hyvää tai suoranaista mielihyvää. Kaltoinkohtelu ei kohteliaasti pyytämällä lopu, mutta sitäkin sopii miettiä, miten kaltoin niitä pahiksiakaan on syytä kohdella. Ihmisarvo ja oikeus tulla kohdelluiksi inhimillisesti koskevat myös pahiksia.



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti