Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

perjantai 27. toukokuuta 2016

Syytettynä: sananvapaus

Virossa syyttäjä Lea Pähkel haluaa kirjailija Kaur Kenderin vankilaan rikoslain §178:n perusteella lapsipornon tuottajana ja levittäjänä, syynä novelli Untitled 12. Luulin ensin lukevani uutista Turkista tai Saudi-Arabiasta, mutta ei, kyllä nyt puhutaan EU-maa Virosta, tuosta Suomen eteläisestä naapurimaasta. Eikä kyseessä ole mikään karnevalistinen viihdeoperaatio, jolla lääkitään loukkaantuneen diktaattorin minäkuvaa. Viron valtio on selvästikin päättänyt ristiinnaulita liian pitkään yhteiskunnallisena kriitikkona ja suoraan puhujana kunnostautuneen Kenderin.

En ole lukenut Kaur Kenderin novellia Untitled 12, joten en puhu seuraavassa suoraan tekstistä, joka kirjailijan ilmoituksen mukaan on lapsipornon vastainen. ”En siinä ihannoi lapsipornoa vaan päinvastoin esitän sen niin rivona ja kuvottavana, ettei yksikään lapsipornon kuluttaja voi vähään aikaan jatkaa rauhassa elämäänsä”, totesi Kender tammikuussa tehdyssä haastattelussa. Novelli on fiktiivinen kuvaus siitä, miten varakas virolainen voi nykymaailmassa tehdä mitä haluaa. Kenderin näkemyksen mukaan se on siis yhteiskuntakritiikkiä, mutta jonka syyttäjä tulkitsee omista syistään pornografiaksi.

Tällainen näkemys, jonka mukaan vaikean aiheen fiktiivinen käsittely tekee käsittelijästä syyllisen tai vähintäänkin epäilyttävän, ei ole sinänsä harvinainen. Erityisesti lapsipornografian kaltainen tabuaihe, josta jokaisella on jyrkkä mielipide aihepiirin tuntemisesta riippumatta, tarjoaa oivan keinon herättää epäilys kirjoittajan motiiveista. Oliko sitä ihan pakko kirjoittaa? Ettet vaan valinnut tätä aihetta henkilökohtaisista syistä? Ajattelitko tehdä paljonkin rahaa näin läpinäkyvällä jutulla? Ai jai, kyllä tällaisesta jotain seurauksia täytyy olla!

* * *

Virallisen syyttäjän esittämänä näkemys siitä, että on aiheita, joita ei saa kaunokirjallisuudessakaan käsitellä, on tuttua teokratioista ja totalitaarisesti hallituista valtioista. Viro on kuitenkikn EU:n jäsenmaa ja jos Kender saa vähäisenkin tuomion fiktiivisen kertomuksen kirjoittamisesta, asia on syytä viedä EU-tuomioistuimeen, jossa tuomio todennäköisesti kumoutuu. Länsimainen sananvapauden käsite kun ei sisällä ajatusta siitä, että valtiovalta päättää, mistä aiheista saa kirjoittaa, mistä ei. Asia on täsmälleen päinvastoin, sananvapautta voi olla vain, jos aiheet ovat vapaasti valittavissa.

Sananvapaus ei ole missään absoluuttinen, mutta ns. länsimaissa sen rajat on ilmaistu laeissa, ei kiellettyjen aiheiden listoilla. Virossa syyttäjän lähtökohtana lienee osoittaa, että Kender on lavastanut lapsipornografisen tekstin yhteiskuntakritiikiksi. Sellainen on aina vaarallisen mielivallan mahdollistavaa tulkintaa, jonka seurauksena sotakirjan kirjoittajaa voidaan syyttää sodan ihannoinnista ja prostituution ongelmista raportoivaa prostituution edistämisestä ja ihailemisesta. Kirjailijan intentiota ei voi tuomioistuimessa ratkaista uskottavalla tavalla.

Jos Kenderin pyrkimyksenä oli tuottaa markkinoille lapsipornografista tekstiä, miksi hän valitsi foorumiksi vironkielisen novellin julkisella blogialustalla? Halusiko hän härnätä vallanpitäjiä? Epäilemättä halusi, vaikka ei juuri näin, ja oikeus on nyt siinä nolossa tilanteessa, että se joutuu valitsemaan kirjailijan ilmaiseman intention ja ulkopuolisen oletuksen välillä. Jos oikeus hylkää syytteen, viranomaiset joutuvat naurunalaisiksi. Jos oikeus tuomitsee Kenderin, viranomaiset joutuvat kohtaamaan ankaraa kritiikkiä – ja joutuvat viimeistään siinä vaiheessa naurunalaisiksi, kun EU-tuomioistuin vapauttaa Kenderin. Syytteen takana täytynee siis olla jotain paljon painavampaa, josta ei vaan puhuta ääneen.

* * *

Miksi pitäisi ylipäätään kieltää fiktiivinen teksti, jonka joku – vaikka ei kirjailija itse – tulkitsee ”lapsipornografiaksi” tai ”jumalanpilkaksi” tai joksikin muuksi kieltoa vaativaksi teoksi? Edistääkö jostain ikävästä aiheesta kirjoittaminen tuon ikävyyden esiintyvyyttä? Onko Untitled 12 lisännyt lasten seksuaalista riistoa ensin Virossa ja sitten englanninkielisissä maissa (novelli on myynnissä Amazonilla)? Fiktiivinen kuvaus lapsen seksuaalisesta riistosta ei ole lapsen seksuaalista riistoa, vaikka julkisessa lynkkaushenkisessä keskustelussa asia mielellään toisin halutaan esittää. Kaunokirjallisuus nyt vaan toimii niin, että vaikeita asioita kuvataan – todellisuudessa ketään kaltoin kohtelematta –, jotta ihmiset alkavat ajatella näitä asioita ja sen kautta ehkä todellisuuskin muuttuu ja tässä tapauksessa oikeasti lapsiin kohdistuva seksuaalinen riisto vähenee mm. köyhyyden, kouluttamattomuuden ja yleisen turvattomuuden vähenemisen myötä.

Kenderin tapauksessa näyttää ilmeiseltä, että häneen isketään lapsipornosyytteillä, mutta todellinen syy on ihan muualla. Vallanpitäjien näkökulmasta on tietysti yksi lysti, millä verukkeella ärsyttävä kriitikko vaiennetaan. Jos siinä ohessa saadaan kriitikon maine pysyvästi tahrittua – ja mikä olisi siihen sopivampi kuin lapsenraiskaajan leima –, aina parempi. Sananvapauden näkökulmasta tällaiset prosessit ovat kuitenkin äärimmäisen huolestuttavia. Ne kertovat siitä, että viranomaiset ovat halukkaita ja valmiita tuhoamaan näennäisesti demokraattisessa valtiossa yksilön, joka ei alistu vapaaehtoisesti.

Hiukan epätavallisen uran ennen kirjailijuuttaan tehnyt Kender itse saattaa alkusäikähdyksen jälkeen suorastaan nauttia siitä, että häneen kohdistetaan näin rajuja toimia. Useimmille kirjailijoille vastaava tilanne olisi kuitenkin äärimmäisen pelottava. Ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta näkemään, että tätä viranomaiset syytteillään epäilemättä myös tavoittelevat. Kenderin mielestä eu-virolainen kirjallisuus on tosin jo valmiiksi pehmeää ja kritiikitöntä, mutta ilmeisesti eliitti haluaa varmistaa, ettei kendereitä sikiä lisää. Se on lisäsyy pitää tätä oikeusprosessia sananvapauden uhkana. Todellinen uhka ei ole Kender, vaan hänen kritisoimansa rahan rappeuttava valta. Mikä kustantaja ehtii ensimmäisenä julkaista Kenderin tekstin suomeksi? Ai ei ehdi?


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Israel - Madagaskar

Vuonna 1940 pohdittiin vakavasti mahdollisuutta perustaa juutalaisvaltio Madagaskarille. Ajatuksella oli kannatusta sekä natsien että eräiden juutalaisjärjestöjen keskuudessa, mutta loppujen lopuksi idea ei toteutunut, lähinnä logististen haasteiden takia. Hitler päätti päästä eroon juutalaisista tappamalla heidät kaikki siirtämisen sijasta ja siirtomaaisäntien kerho päätyi sodan jälkeen piirtämään juutalaisten valtiolle pienen alueen Palestiinasta. Lienee sanomattakin selvää, ettei sen paremmin madagaskarilaisilta kuin palestiinalaisilta kysytty heidän innokkuudestaan antaa alueensa juutalaisten valtiolle. Sellainen ei ollut siirtomaaisäntien tapa silloin eikä ole tänään.

Olisiko Lähi-Itä nyt ihan toisenlainen, jos Israel olisi perustettu Madagaskarin saarelle? Natsit ehkä ajattelivat, että saari voidaan eristää ja sen asukkaat näännyttää kätevästi nälkään luoteja tuhlaamatta. Jotkut juutalaisaktivistit puolestaan kai ajattelivat, että Madagaskar on riittävän iso ja "tyhjä" vaikka minkälaiseen kehitykseen. Ainakin Israel olisi ollut strategisesti neutraalimmassa paikassa, kun lähimmälle mantereelle on yli 600 kilometriä.

Olisiko Madagaskarin Israel ollut täysin erilainen valtio kuin Palestiinaan perustettu ikuinen kriisipesäke? Luultavasti olisi, vaikka tässä joudutaan nopeasti toisen asteen spekulaatioihin. Ainakaan ei olisi sitä ongelmaa, että palestiinalaiset ovat edelleen ilman omaa valtiotaan. Sen sijaan meillä tietysti voisi olla se ongelma, että madagaskarilaiset ovat ilman omaa valtiota, joka annettiin muitten päätöksellä Israelille. Tuskin siitäkään olisi ongelmitta selvitty.

* * *

Raivostuttaa joka kerta, kun joku kiihkoileva israelilaispoliitikko tai heitä tukevan juutalaisjärjestön edustaja nostaa antisemitismikortin tilanteessa, jossa kritiikin kohteena on Israelin hallinto, eivät juutalaiset. Tätä raivostumista riittää, sillä antisemitismikortin heiluttelu on näitten kansalliskiihkoilijoiden menun toinen pääruokalaji. Se toinen on tietenkin holokausti-kortti, jota heiluttelemalla yritetään yleensä peittää sitä ikävää tosiasiaa, että Israelin hallinto kohtelee palestiinalaisia hyvin samoilla tavoilla ja asenteilla kuin natsit juutalaisia.

Israelin jyrkän oikeistolaisella ja palestiinalaisia polkevalla hallinnolla on tukenaan hyvin sekalainen porukka. On näitä vimmaisia Israel-kristittyjä, joiden ajattelua on mahdoton ymmärtää muuten kuin sokeana lojaaliutena Raamattua kohtaan. Sitten ovat nämä juutalaisten omat, usein uskonnosta hekin vauhtia puuhiinsa hakevat pienryhmät, jotka kaikki kilpailevat lähinnä sillä, kuka on se äärimmäisimmän poliittisen ohjelman ajaja. Näkymättömin, mutta oletettavasti merkittävin on se kansainvälisesti verkottunut juutalaistaustaisten taloudellisten toimijoiden joukko, joka mm. Yhdysvalloissa pitää hallitusta kuin hallitusta tiukasti pässinnarun päässä.

Juutalaisten omat aktivistijärjestöt pelaavat usein kaksilla korteilla. Yhteen suuntaan heilutetaan sitä holokausti-korttia ja annetaan ymmärtää, että koko muu maailma on antisemitistinen ja haluaa vain juutalaisille pahaa. Tämän uhriutumistaktiikan kääntöpuolena on se ärhäkkyys, jolla usein samat järjestöt käyvät jokaisen Israelin hallintoa kritisoivan kimppuun, ja nyt heiluukin se antisemitisti-kortti. Näillä pelaajilla on ei-juutalaisille tarjolla vain kaksi vaihtoehtoa: joko tuet kritiikittä sitä, mitä Israelissa kulloinkin vallassa oleva ryhmittymä ajaa tai sitten olet juutalaisten tuhoamista toivova antisemitisti tai jotain vielä pahempaa.

* * *

Fiksu ihminen ymmärtää, että jotkut juutalaiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen juutalaisuutta, vaikka kysymys on politiikasta, ei etnisistä tai edes uskonnollisista taustoista. Todellisuudessa juutalaisuus ei ole sen kummempi puheenaihe kuin saamelaisuus, katalonialaisuus tai papualaisuus. Juutalaiset ovat kyllä levittäytyneet poikkeuksellisen laajalle alueelle maailmassa ja he ovat pärjänneet poikkeuksellisen hyvin tieteen, taiteen ja viihteen saroilla, taloudesta nyt puhumattakaan. Silti juutalaisuus ei oikeasti ole sinänsä globaalisti tärkeä puheenaihe.

Sen sijaan se kaikki, mitä noilla antisemitismi- ja holokaustikorteilla tehdään, on tärkeää ja koskettaa meitä kaikkia. Israel on ydinasevaltio ja sillä on tukenaan maailman ainoa ydinaseita ihmisten tappamiseen käyttänyt valtio eli Yhdysvallat. Siksi kaikki Israeliin liittyvä koskettaa kaikkia maailman ihmisiä, niitäkin, jotka eivät ole koskaan edes kuullet juutalaisista. Israelin valtio keskellä palestiinalaisten maata on pysyvä ongelma, joka uhkaa yhtä hyvin juutalaisia itseään kuin palestiinalaisia ja meitä kaikkia muitakin.

Siksi meidän on kyettävä pitämään semitismimme eli myönteinen suhtautumisemme juutalaisiin tolkullisena ja muistettava itse tehdä ero juutalaisuuden ja Israelin hallinnon välillä, koska tuon hallinnon lobbarit tekevät kaikkensä häivyttääkseen tuon eron sukupuuttoon. Ei pidä tuntea syyllisyyttä siitä, että kritisoi Netanjahun tai Liebermanin raakaa politiikkaa. Ei pidä mielistellä, kun demokratiallaan kerskaileva Israel polkee säälimättä alueen alkuperäisväestön eli palestiinalaisten oikeuksia. Natsien tappava antisemitismi ei oikeuta polkemaan yhdenkään palestiinalaisen ihmisoikeuksia.

Juutalaisten valtiota ei perustettu Madagaskarille, se perustettiin Palestiinaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, tosiasioiden kanssa täytyy opetella elämään. Myös Israelin juutalaisten täytyy se opetella, ei pelkästään heilutella lobbarikortteja huonon politiikan näkösuojana. Meidän muiden ei tarvitse eikä pidä valita joko juutalaisia tai palestiinalaisia. Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle oli etninen tausta, uskonto tai ihonväri mikä tahansa. Vain siltä pohjalta voi Lähi-Idän ihmisille joskus koittaa elämä ilman sodan ja tuhon pelkoa.


keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Haltioituneet

Pohdin seuraavassa ääneen, mutta onneksi lyhyesti, itsestä ja omasta elämästä kirjoittamisen ilmiötä ja siitä haltioitumista. Kirjoitan juuri nyt, koska norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen kirjasarjan Taisteluni (Min kamp) viimeisen osan suomennos on juuri ilmestynyt ja myös täkäläiset Knasu-fanit (ilmaisu on heidän itsensä käyttämä) voivat nyt olla äärimmäisen iloisia tai masentuneita, enkä minä ymmärrä, miksi näin on.

Kirjoitan varsin ulkopuolisena. Yritin joitakin vuosia sitten lukea Knausgårdin sarjan ensimmäisen osan, mutta kun olin päässyt kirjaa noin puoliväliin odottaen kirjailijan kohta aloittavan, totesin mitä ilmeisimmin odottavani olematonta ja laitoin kirjan syrjään. Koska en voinut ymmärtää, että joku voi lumoutua tällaisen lukemisesta, asia tietenkin jäi vaivaamaan. Siksi naputtelen nyt näitä rivejä, jonkinlaista mielenrauhaa eli selitystä etsien.

Onko Knausgård norjalaisten oma Kalle Päätalo? Äkkiseltään monet ulkoiset merkit ovatkin kohdallaan, kuten megalomaaninen sanojen määrä, yksityiskohtien tarkka kuvailu sekä omien että muiden intimiteettisuojan uhraaminen jollekin suuremmalle. En minä Päätaloakaan aikoinaan jaksanut yhtä osaa enempää lukea, kärsimätön kun olen, mutta tiedän erityisesti Iijoki-sarjan olleen monelle koillisessa Suomessa eläneelle ja elävälle erittäin merkittävä, myönteinen kokemus. Sotkamon kunnankirjastossa ei 1970-luvulla mitään odotettu kiihkeämmin kuin Päätalon seuraavaa kirjaa. Veikkaan kuitenkin, ettei Knausgård ole kolahtanut Päätalon faneille ja tuskin toisinkaan päin.

* * *

Mikä muuttaa narsistisen itsensäpaljastelun kirjallisuudeksi, ehkä jopa osaksi kansallista tai peräti kansainvälistä kirjallisuuden kaanonia? Tiedämme, ettei pelkkä määrä ja yksityiskohtaisuus riitä, epäonnistuneita yrittäjiä on joka maassa. Päätalon kohdalla selitys löytynee siitä, että kirjoittaessaan omista elämänvaiheistaan Päätalo onnistui kertomaan myös kymmenien tuhansien muiden ihmisten tarinan tavalla, johon oli helppo ja halu samaistua. Kirjallisuudentutkijoiden kiittämä kansatieteellisen tarkkuuden aspekti on tuskin ollut lukijoille se ykkösasia, vaikka tietysti olennainen sekin. Jos kirjoittaja ei kuvaa yksityiskohtia täsmälleen oikein, hän ei kuulu "meihin" vaan on ulkopuolinen.

Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mihin Knausgårdin suomalaiset lukijat samaistuvat tai tarttuvat (oletan rohkeasti, että norjalaisille tarjolla on jotain päätalomaisittain tutumpaa). Fanien puheista ei saa oikein mitään tolkkua, koska heidän mielestään asian joko tajuaa tai sitten ei. Hiukan ilkeämielinen teoria siitä, että Knasu-fanit ovat yksinkertaisesti sosiaalisen pornon suurkäyttäjiä, uteliaita tirkistelijöitä ja heidän ihailemansa kirjailija vain tyydyttää faniensa himoa, ei minusta kuulosta ainakaan tyhjentävältä selitykseltä. Jaksaako kukaan tirkistellä 3500 sivun verran? Tuntuu epäuskottavalta.

Olen saanut verkosta lukemani perusteella sellaisen käsityksen, että Knausgård vetoaa erityisesti naislukijoihin, vaikka on mies ja kirjoittaa miehen elämästä. Selitys ilmeisesti on, että naislukijoita kiinnostaa mies, joka on kerrankin valmis avaamaan oman elämänsä kenen tahansa seurattavaksi hyvässä ja pahassa - siis ei toimi kuten miehet yleensä toimivat. On vain johdonmukaista, jos tällainen kiinnostaa myös osaa miehistä, niitä jotka tykkäävät nähdä arjen yksityiskohdista rakentuvan kokonaisuuden, vaikka useimpia asia ei kiinnostaisi pätkän vertaa.

* * *

Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei makuasioista kannata kiistellä, ellei kysymys ole ruokaan liittyvistä yksityiskohdista (hyväksyn mausteista käytävän innovatiivisen keskustelun ja jopa lievän painostuksen: on esimerkiksi käsittämätöntä, etteivät suomalaiset kaupat pidä perusvalikoimissaan galangal-jauhetta!). Taide, kirjallisuus, musiikki - kukaan ei hyödy siitä, että kiistellään tämän tai tuon sisällöntuottajan paremmuudesta tai huonommuudesta. Itseäni kiinnostaa eniten se ihmisen kulttuureihin erottamattomasti liittyvä ilmiö, että hyvinkin lähekkäin elävät ihmiset voivat löytää elämyksiä niin tyystin erilaisista asioista.

Kirjastonhoitajana olen toki ammatillisestikin tottunut ja mukautunut siihen, että ihmisten mieltymykset ovat kovin erilaisia, eikä yleensä edes alustavia selityksiä ole tarjolla siihen, että yksi nauttii suomenkielisistä iskelmistä, toinen wieniläisklassisista jousikvartetoista. Musiikin suhteellinen abstraktius erottaa sen kirjallisuudesta ja kuvataiteista, mutta perimmäinen arvoitus on uskoakseni sama. Minulle Knausgårdin vastine musiikissa on esimerkiksi Richard Wagner, jonka herättämää haltioitumista en ole yrityksistä huolimatta kyennyt tavoittamaan ja ymmärtämään.

Lohduttavaa tietysti on, ettei erilaista haltioitumista sinänsä tarvitsekaan ymmärtää. Riittää hyvin, että on passiivisen suvaitsevainen, eikä paheksu ja tuomitse muiden mieltymyksiä. Tietty tyydyttämätön halu ymmärtää erilaista haltioitumista jää silti jäljelle. Haluaisin kokea - ainakin hetken aikaan - sen tunteen, jonka saavuttaakseen joku lukee 3500 sivua Knausgårdia tai kuuntelee kertaheitolla koko Wagnerin oopperasarjan Der Ring des Nibelungen. Ehkä se tunne olisikin ihan tuttu. Ehkä.



sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Terve potilas

Kuulun niihin suomalaisiin (miehiin), jotka avaavat terveyskeskuksen ovat vain ankaran pakon edessä ja silloinkin koko ajan vastaan jupisten. Siksi oli ilahduttavaa lukea Iris Pasternackin pamfletti Tautitehdas (Atena 2015), joka pohdiskelee ylidiagnosointiin liittyviä ongelmia ja epäkohtia. Maallikon intuition helposti yllättävä perusargumentti on, että meillä käytetään valtavasti resursseja diagnooseihin ja niistä seuraaviin hoitoihin, joiden toiminnallinen vaikutus kuitenkin on vähäinen tai olematon. Sairastuvuus tai kuolleisuus eivät näitten toimien takia vähene.

Pasternackin näkökulma on diagnooseja tekevän lääkärin, joten on ymmärrettävää, että hän vain sivuaa tässä yhteydessä medikalisaation nimellä tunnettuun ongelmaan, jonka ytimessä on lääketeollisuuden voitontavoittelu, ei ihmisten terveys. Pasternack ei syyllistä kollegoitaan pahasti, mutta toteaa kuitenkin, että lääketeollisuuden kielteinen vaikutus lääkäreiden itsenäiseen, potilaan parhaasta lähtevään motiiviin on todellisuutta.

Itseäni innostaa kuitenkin eniten tämä Pasternackin muistutus siitä, että kun tarpeeksi tarkasti tutkitaan, käytännöllisesti katsoen kaikista ihmisistä löytyy jotain diagnosoitavaa, jonka perusteella meidät voidaan julistaa ei-terveiksi ja muuttaa potilaiksi siitä riippumatta, miltä meistä itsestämme tuntuu. Merkittävä osa näistä löydöksistä on sellaisia, ettei niistä seuraa mitään ihmisen hyvinvointia uhkaavaa, ei edes kaikista kasvaimista. Ylidiagnosoinnin ikävin puoli ei ole sen taipumus viedä resursseja todellisilta tarpeilta vaan ihmisille aiheutettu tutkimuksellinen epämukavuus, turhien toimenpiteiden vakavat komplikaatiot ja yleinen pelon lisääntyminen. Rauhallisenkin ihmisen elämä järkkyy, kun lääkäri löytää jossain seulonnassa jotain, mistä voi tilastollisesti joskus seurata jotain ikävää. Jostain syystä lääkärien vala ei kiellä heitä aiheuttamasta ylimääräistä ahdistusta.

* * *

Ns. krempat kuuluvat useimpien ihmisten elämään tuttuina, vaikka ei toivottuina kumppaneina. Niitä voi olla jo lapsilla, mutta kun ikää tulee yli biologisen PARASTA ENNEN -päiväyksen, krempat lisääntyvät nopeaa vauhtia ja ulottuvat sellaisiin elimistön osiin, jotka ennen toimivat ihan hyvin. Suhtautuminen kremppoihin vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä ajattelee, että ne kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin jutut, niihin pitää vaan sopeutua. Osa ihmisistä taas haluaa toimia kaikissa terveyteen ja sairauteen liittyvissä asioissa varman päälle. Käydään mahdollisimman usein lääkärillä, varmuuden vuoksi. Osallistutaan kaikkiin mahdollisiin seulontoihin, luetaan lääkärikirjaa, seurataan nettikeskusteluita ja udellaan lähimmäisiltä heidän kokemuksiaan.

Molemmilla suhtautumistavoilla on omat järkevät perustelunsa. Kremppoihin alistuva ajattelee yleensä, ettei niille kuitenkaan mitään voida (esimerkiksi selkäkivut) tai jos voidaan, hoidot ovat isompi riesa kuin itse kremppa. Jos ei koe oman elämänlaatunsa heikentyvän kohtuuttomasti, asiahan on kunnossa. Toisaalta aina silloin tällöin käy niinkin, että varman päälle itseään seuraavan ja tutkituttavan toimista seuraakin onnenpotku ja alkava melanooma havaitaan ajoissa. Näinkin tapahtuu, vaikka ei muusta kuin tilastollisen todennäköisyyden syystä.

Pasternackin kokemuksen mukaan erityisesti ns. kontrollifriikit persoonat epäilevät aktiivisesti olevansa sairastumisen uhan alla ja haluavat siksi jatkuvia tutkimuksia. Näkemys on kiintoisa, koska se kuulostaa kyllä uskottavalta, mutta samaan aikaan olen itse tässä suhteessa poikkeava. Olen ehdottomasti kontrollifriikki, mutta suhtaudun muuhun kuin akuuttien vaivojen pohtimiseen hyvin nihkeästi. Erilaisten kremppojeni lista on järkyttävän pitkä, mutta en silti näe painavaa syytä asioida lääkärin puheilla. Helmikuussa määrätyn ja huhtikuussa lopulta hoidetun verikokeen tuloksia en ole vieläkään saanut kysytyksi, koska asia ei oikeasti kiinnosta minua.

* * *

Tiedän joitain syitä sille, etten halua tulla diagnosoiduksi sairaaksi. Pidän Iris Pasternackin esittämiä järkiperäisiä perusteluja välttää turhaa lääkärissäkäymistä uskottavina ja tarvittaessa vetoan niihin. Suhtaudun myös elämään sinänsä turhia dramatisoimatta, koska jokainen vuosi yli 50:n on joka tapauksessa biologisesti epätodennäköinen lottovoitto. Mutta tiedän vältteleväni lääkäreitä myös siksi, etten halua joutua tutkimuspöydälle ja erilaisiin laitteisin vain sen takia, että minusta ehkä löydetään jotain isompaa vikaa.

En halua vähätellä modernia lääketiedettä, mutta en pidä sitä myöskään erehtymättömänä (se on tietysti myös fakta). Sama koskee lääkäreitä. He tarkoittavat epäilemättä hyvää, mutta haluan pidättää itselläni oikeuden arvioida, milloin jokin kremppa ihan oikeasti vaatii jotain toimia. Olen alistunut syömään ennaltaehkäiseviä sydänlääkkeitä huonon perimän takia, mutta taidan silti lopettaa päivittäisen verenpainelääkkeen ottamisen. Kyllä se hiukan alentavasti vaikuttaa, mutta ei likimainkaan yhtä paljon kuin reipas rehkiminen polkupyörän selässä. Sellaisen päälle kun mittaa, kaikki on hyvin.

En myöskään halua sanoa kenellekään, että huoli pois, ei sulla mitään sairautta voi olla. Totta kai voi olla ja tulla, enkä minä ole kenekään muun kropan asiantuntija. Silti ajattelen, että kaikkein huolestuneimpien sitä juuri kannattaisikin miettiä Iris Pasternackin sanoja vakavasti. Ehkä se elämisen laatu voisi jopa nousta, jos ei koko ajan murehdi niitä mahdollisia sairauksia ja reagoi vasta, kun oma elimistö antaa selviä merkkejä. En kannusta huolettomuuteen, mutta ehkä kannattaa kuitenkin kuunnella enemmän itseään kuin pelkojaan.


Tyrmäävän typerää

Tiedän kyllä, ettei tähän aiheeseen kannattaisi aikaa tai argumentteja käyttää, mutta käytän silti ja yritän löytää hiukan metsää puilta. Aiheenani on ns. iltapäivälehtien, tässä tapauksessa erityisesti Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien verkkolehden barokkisen liioitteleva kielenkäyttö (kauniisti sanoen). Jos arvoisa lukija on edes satunnaisesti käynyt noilla sivuilla, hän kyllä tietää, mitä tarkoitan.

Niin merkityksetöntä naispuolista tyrkkyä ei maailmassa ole, ettei hänen bikinikuvaansa luonnehdittaisi adjektiivilla TYRMÄÄVÄ! Kun somessa tapahtuu jotain oikein merkityksetöntä, Ilta-Sanomien toimittajan mielestä NETTI ON SEKAISIN tai se KUOHUU. Kun lehti julkaisee aivan tavallisen valokuvan, se on yleensä JÄÄTÄVÄ tai KUUMA hiukan aiheesta riippuen. Kaikille näille määritelmille on yhteistä se, ettei niillä ole minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Miksi edes iltapäivälehti käyttää systemaattisesti tällaista kieltä? Tottahan toimittajat tietävät varsin hyvin, että heidän adjektiivinsa yrittävät tehdä ei mistään jotain muuta. Kysymys ei ole toimittajien sivistymättömyydestä tai suppeasta sanavarastosta. Mutta kysymys on kyllä julkaisijan puolelta harkitusta typeryydestä, jota päätoimittaja joutuu palkkansa edestä sietämään, edistämään ja puolustelemaan.

* * *

Yksinkertaisin selitys Ilta-Sanomien puhetavalle on vanha Goebbelsin periaate eli valehdellaan ja liioitellaan niin törkeästi, että tosiasiat katoavat jonnekin hämärään. Kyse on tietenkin myös siitä, että kun oikeasti tärkeitä uutisia ei viitsitä tai haluta välittää, jatkuva datavirta täytyy täyttää jollain halvalla, kuitenkaan lukijoiden klikkaushalua vähentämättä. Kun "uutisen" sisältö on tasan nolla, saadaan klikkauksia paitsi niillä bikinikuvilla itsellään käyttämällä tolkuttomia adjektiiveja ja lupaamalla asioita, joita ei sitten kuitenkaan itse jutussa ole.

Ehkä useimmat lukijat osaavat nauraa pilkallisesti näitten IS:n "juttujen" äärellä, loputtoman turhien julkkisten turhien "tapahtumien" kommentoinnin virralle. Ehkä toimittajat tietävät tämän päivän TYRMÄÄVIEN tarinoiden menevän suoraan huonon viihteen puolelle ja vain sillä mainostajalle kerrottavalla klikkausten määrällä on merkitystä.

Merkityksellisempää on, että Ilta-Sanomat käy loputtoman hömppä"uutisten" tarjonnan rinnalla myös aktiivista yhteiskunnallista poliittista sotaa, jonka kohteena ovat aina olleet ns. vasemmistolaiset asiat, mutta tänä päivänä myös kansallis-oikeistolainen, muille koko ajan UHITTELEVA Venäjä, koska sen olemassaolo estää Suomen oikeistolaista eliittiä liittämästä maata Naton täysjäseneksi. On tiedotusteoreettisesti kiintoisaa, että IS:n uutisotsikoissa kilpailevat tyhjää tyhjemmät julkkikset ja maailmanpolitiikan isot asiat sensaatiohakuisten väitteiden muodossa.

* * *

Ilta-Sanomat on ollut aina suoremmin oikeistolainen kuin emolehtensä Helsingin Sanomat. Yleensä Hesari kuittaa Ilta-Sanomien ilvenksenkokoisin kirjaimin julistaman venäläisten tuoreimman julkeuden yhden palstan pikku-uutisella. TYRMÄÄVISTÄ ja JÄÄTÄVISTÄ julkkiksista Hesari ei vaivaudu kertomaan mitään, se rooli on jätetty kokonaan Ilta-Sanomille. Oikein kyynisesti ilmaisten Hesaria tehdään fiksummille, Ilta-Sanomia typeryksille, jotka pitävät mitä tahansa lehdessä kirjoitettua totuutena, varsinkin jos se vahvistaa omia ennakkoluuloja.

Kukaan ei tietenkään pakota "fiksua" lukemaan Ilta-Sanomien verkkolehteä. Sen keskustelupalstan kommenteista päätellen lukijoita kuitenkin riittää, eivätkä suinkaan kaikki lehden tyrkyttämät huijaukset ja suoranaiset valheet mene läpi. Usein kuitenkin on helppo nähdä, kuinka suoraviivaisesti lehti yllyttää lukijoitaan poliittisella propagandalla välitöntä myönteistä palautetta keräten. Tämä lienee toimituksellisesti valittu linja. Harrastetaan tietoista liioittelua ja mustamaalausta, koska kukaan ei kuitenkaan ehdi ja jaksa ruveta mekkaloimaan saati totuutta tai edes alkeellista itsekriittisyyttä penätä.

T'ällainen on tietenkin journalistisesti aika luisuotsaista toimintaa. Ilta-Sanomat ei kuitenkaan ole ollut JSN:n tuomiolla tämän takia, vaan yleensä siksi, ettei lehdessä haluta tehdä selvää eroa mainoksen ja uutisaineiston välillä. Olen kuullut sellaisenkin älyttömän puolustelun, että IS on pientä verrattuna vaikka brittiläisiin kaltaisiinta, joille mikään epäinhimillinen ei ole vierasta tai torjuttavaa eikä yksityisyydensuojaa ole kuten Suomessa. En tiedä, nolottaako Ilta-Sanomien toimittajia esimerkiksi kollegojen edessä, todennäköisesti ei. Kaikki tietävät, että vain klikkausten määrällä on merkitystä - ainakin työpaikan säilymisen kannalta.

Olisi kyllä mielenkiintoista päästä lukemaan Ilta-Sanomien aivottomuuksia verkkosivuille naputtelevien toimittajien todellisia ajatuksia, niitä joita työnantaja ei kuule. Ei ole valitettavasti vielä kukaan ruvennut asiasta avautumaan. Sitä odotellessa.



torstai 12. toukokuuta 2016

Reservin pasifisti

Menin suoraan koulun penkiltä vapaaehtoisena varusmiespalvelukseen kesäkuussa 1968. Upseerin poikana suhteeni armeijaan oli paradoksaalisesti varsin arkinen. En intoillut, ajattelin vain hoitaa asian pois alta ennen opiskelemaan lähtemistä. Siitä tulikin kovempi koulu kuin olin ajatellut. Olin parturoinut tukkani varmuuden vuoksi niin lyhyeksi kuin saatoin kuvitella, mutta vääpelin ensimmäinen kommentti oli pahantuulinen "Mikäs piitlespoika sieltä tulee."

En minä sotaisa ollut armeijaan mennessänikään, mutta 11 kuukauden kuluttua minusta oli tullut taisteluhaluton reservin vänrikki. Opin tuona aikana paljon aseista, mutta vielä enemmän siitä tunkkaisesta maailmankuvasta, jota armeijan kaltainen pakkolaitos aina edustaa maassa kuin maassa. Oli järkyttävää tajuta, että meitä koulutettiin vastoin todellisen maailman realiteetteja uuteen talvisotaan, jossa vihollinen - aina idästä, poikkeuksetta, vaikka nimeltä mainitsematta - köröttelee panssarivaunuillaan kahtakymppiä kohti Helsinkiä.

Varusmieskoulutuksen sotilaallinen älyttömyys ja armeijan organisatorinen lapsellisuus tekivät minusta aloittelevan pasifistin, rauhanmarssien vakio-osallistujan ja militaristisen intoilun vannoutuneen vastustajan. 1970-luvulla jouduin vielä kysymään itseltäni, eikö kuitenkin ole hyvä, etteivät vain oikeistolaiset hanki sotilaskoulutusta. No tavallaan, mutta jos niin pitkälle joudutaan, että punaisella viivalla armeijan kortistossa merkatulle reservin luutnantille annettaisiin turvasäilön sijasta ase kouraan, maailma olisi jo menossa kohti tuhoaan.

* * *

Henkilökohtainen sotilaallinen urani on tässä kuitenkin täydellinen sivuseikka. Varsinainen asia on se sotilaallinen propaganda, jota Suomessa tyrkytetään kansalaisille päivästä toiseen. Enkä tarkoita vain sitä Ilta-Sanomien aivotonta mättöä, jonka toisella linjalla "tyrmäävät" bikiniasut kuohuttavat maailmaa ja toisella yllytetään vihaamaan Venäjää ja Putinia milloin milläkin kohusyyllä. Tarkoitan ennen muuta esimerkiksi Helsingin Sanomien johdonmukaista ja salakavalaa toimituksellista linjaa, jonka avulla sotaan valmistautuminen on saatu näyttämään normaalilta elämänmenolta.

Kysymys ei ole siitä, etteikö maailmassa olisi koko ajan käynnissä sotaisia konflikteja, joissa kuolee valtavat määrät ihmisiä, vielä suuremmalta määrältä tuhotaan elämisen edellytykset ja traumatisoidaan miljoonien lasten loppuelämä. Sota ja sotaisuus vyöryy kaikkialla tuhoa tuoden ja tuhoa luoden. Kysymys on Suomessa kuitenkin siitä, että myös täällä yllytetään mieliä varautumaan sotatilaan ikään kuin ensimmäistä ja toista maailmansotaa ei olisi koskaan käyty. Kaikki ulkopoliittiset viisaudet on lukittu jonnekin UM:n holveihin, eikä niistä saa Erkkikään ääneen puhua. Suomea ajetaan sotapsykoosiin.

Mutta ei siksi, että Suomea nyt oikeasti uhkaisi joutuminen sotaan. Meitä ajetaan sotapsykoosiin, jotta Suomi saataisiin liitettyä Naton täysjäseneksi, koska sen jälkeen meillä voisi jo olla jotain mahdollisuuksia joutua tekemisiin oikean sotimisen kanssa, ei pelkästään rauhanturvatehtävissä grillaantuvien muutamien kymmenien eliittiupseereiden voimin, vaan koko kansan ponnisteluin ja uhrauksin. Ateenalaisten marssia harjoitellaan jo.

* * *

Suomen poliittisesta elämästä ja ulkopolitiikasta on 2000-luvun oikeistolaistumisen aikana kadonnut kokonaan pyrkimys rauhaan. Sodanvastaisuudesta on tehty vanhanaikaista, nyt pitää oppositiossakin olla innostunut vertailemaan miljardeja maksavien lentokoneiden teknisiä ominaisuuksia, punnita Nato-yhteensopivuuden eri puolia ja ennen kaikkea opetella taas vihaamaan venäläisiä täydestä sydämestä. Sillä se rooli meille on Natossa varattu balttien rinnalla. Ensimmäisinä uhrattavat vimmaiset naapurit.

Kun kuuntelee tämän päivän poliitikkojen puhetta sodasta ja rauhasta (tai siis käytännössä vain sodasta), tajuaa nopeasti sen täydellisen historiattomuuden, jonka vallassa eliitti tällä hetkellä on. Hivuttamalla saavutettu Nato-yhteensopivuus kuvitellaan jonkinlaiseksi Teräsmiehen viitaksi, joka suojelee Suomea maailman pahuudelta. Todellisuudessa Nato on osallisena jokseenkin kaikissa maailman sotaisissa konflikteissa, jos ei muuten, niin Yhdysvaltojen kautta. Siihen Suomen eliitti haluaisi meidät sitoa, uhrautumaan jossain järjettömässä konfliktissa Yhdysvaltain taloudellisten etujen puolesta.

Joka päivä lisääntyy niiden joukko, jotka tulevat jälkeenpäin selittelemään, etteivät he tietenkään sotaa halunneet. Miksi ei lisäänny päättäjien joukossa se joukko, joka valitsee kaikissa tilanteissa sodan sijasta rauhan, neuvottelut, keskustelut vaikka kuinka pitkään? Suomalaisten selkeä enemmistö ei halua sotilaallista liittolaisuutta eli lisätä sotaan joutumisen riskiä, mutta eliitti haluaa. Miksi se sitä haluaa? Kuvitteleeko se jotenkin pysyttelevänsä sodan ulkopuolella? Vastuuttomat houkat!

* * *

Ihmiskunnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella rauhaa sodan sijasta, aina ja kaikkialla. Se alkaa siitä, että lopetetaan myös virallinen vihapuhe, ei pelkästään heilutella sormea nettikiihkoilijoille. Lopetetaan varustautuminen seuraavaan sotaan ja aloitetaan valmistautuminen rauhaan koko maapallolla. Se ei ole yksin suomalaisten vastuulla, mutta myös meidän. Voisimme näyttää esimerkkiä ja demilitarisoida koko Suomen. Rajavartiolaitos riittää mainiosti käytännön tarpeisiin. Armeijastamme ei ole kuitenkaan tositoimiin ja nykyisenkaltaisena demona se vain tuhlaa voimavaroja ja pitää yllä militaristista itsepetoksen henkeä.

Ihmiskuntaa ei pelasta asevarustelu, vaan siitä luopuminen. Ei riitä, että ydinaseita vähennetään. Myös tavanomaisen aseistuksen määrää täytyy vähentää, ei kasvattaa. Suurin vastuu on tietenkin suurvalloilla, molemmilla ja kaikilla niiden innokkailla apureilla ja liittolaisilla. Mutta ennen kaikkea muuta, lopettakaa se vastuuton sotapropagandan levittäminen! Lopettakaa virallinen vihapuhe, opetelkaa uudelleen perinteisen diplomatian hyvät tavat. Yhtään mikään ei ole maailmansotimisen arvoista. Ei ollut 1914, ei ollut 1939, ei ole 2016.

torstai 5. toukokuuta 2016

Trumpistit

Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivä liikemies Donald J. Trump on kiistelty hahmo sekä kotimaassaan että sen ulkopuolella. Hänen todellinen kannatuksensa puolueaktivistijoukon ulkopuolella on vielä mittaamatta, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei republikaanipuolueella ole Trumpin ohittavaa tietä tarjolla - paitsi ottamalla hirmuinen riski puolueen hajoamisesta osiin. Niin pitkälle tuskin puoluejohtokoon on valmis menemään, vaikka kaikki suunnitelmat ovat menneet Trumpin takia pieleen, kaikki.

Trump herättää kiihkeitä tuntoja myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Järkiperustelut ovat ilmeiset: jos Trump valitaan presidentiksi, asialla on kansainvälistä merkitystä Yhdysvaltain suuren vaikutusvallan takia. Jopa Suomessa asti voidaan spekuloida muutoksilla, joita Trumpin presidenttiys todennäköisesti aiheuttaisi niin taloudessa kuin politiikassakin. Pienetkin muutokset ison toimijan ratkaisuissa vaikuttavat laajasti.

Suhtautuminen Trumpin kaltaiseen poliittiseen yrittäjään sisältää kuitenkin paljon muutakin kuin vain ajankohtaisen valinnan kysymyksen. Jos esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkokeskustelijoita on uskominen (uskominen tässä lähinnä siinä merkityksessä, että he ovat tosissaan, eivätkä vitsaile), monille suomalaisillekin Donald J. Trump on jo nyt jonkinlainen poliittinen sankari, jonka tietä Yhdysvaltain presidentiksi esimerkiksi HS on keskustelijoiden mukaan yrittänyt pilkaten ja vähätellen kampittaa.

* * *

Trumpin ihailu on faktojen pohjalta jokseenkin merkillistä - tai sitten ei ollenkaan. Rikastuneet ihmiset synnyttävät joissakin vähemmän onnistuneissa aina halua olla mukana edes taputuskuorossa. Trumpia pidetään oivallisena esikuvana kovalla työllä saavutetusta taloudellisesta riippumattomuudesta. Miljardööri voi olla ikävä tyyppi, mutta kuka tahansa ei miljardiomaisuutta kuitenkaan kerää. Sellainen kutkuttaa tavallisen tallaajan mieltä.

Donald J. Trumpissa ei ole oikeastaan mitään sellaista piirrettä, jota esimerkiksi kristillisen kulttuurin piirissä lähtökohtaisesti pidettäisiin kunnioitettavana. Hän on ilmiselvästi narsisti, sovinisti ja rasisti, joka ei omasta mielestään ole koskaan väärässä. Hän kampaa tukkansa näyttääkseen muulta kuin ikäiseltään eli vanhukselta. Trump ei ole kohtuullinen, kohtelias tai sopuisa eikä missään tapauksessa halua antaa itsestään "pehmeän" mielikuvaa. Trump puolustelee ongelmitta kiduttamista. Trump on kaikin puolin tyly ökyrikas.

Silti jokin hänen esiintymisessään ja hahmossaan viehättää myös joitakin suomalaisia. Moni toivoo, että hänestä tulisi seuraava presidentti. Jotkut uskovat, että Trumpin isolationismi johtaa Yhdysvaltain aggressiivisen sotilas- ja talousvaikuttamisen vähentymiseen. Jotkut uskovat, että Trump puhdistaa Yhdysvaltain korruptoituneen puoluepolitiikan ja pakottaa lobbareiden rahoituksen mukaan äänestävät senaattorit ja kongressiedustajat vaihtumaan rehellisiksi kansan edustajiksi. Jotkut todennäköisesti vain toivovat, että Trump olisi jotain muuta kuin mihin tähän asti on jouduttu tottumaan. Suomalaiset trumpistit luultavasti toivovat, että tästäkin maasta löytyisi oma trump.

* * *

Luultavasti kaikki maailman trumpistit joutuvat pettymään siitä riippumatta, onnistuuko Trump saamaan vaaleissa äänestäjien enemmistön tuen (kansalaisten enemmistön tukeahan ei kukaan ehdokas voi saada, koska niin pieni osuus yhdysvaltalaisista vaivautuu äänestämään) vai häviääkö hän demokraattipuolueen ehdokkaalle. Suomessakin elää vahvana mielikuva Yhdysvaltain presidentin laajoista valtaoikeuksista. Se on kuitenkin osittain harhaa, tiedotusvälineitten valikoivan uutisoinnin tuottamaa mielikuvaa, jonka tarkoituksena on korostaa Yhdysvaltain nyrkkimäistä vaikutusvaltaa maailmalla.

Presidentillä on valtaa, mutta ei yksinvaltaa, jollaisesta Trump paasaa. Todellisuudessa jokainen presidentti joutuu tehtävässään tukeutumaan valtavaan avustajajoukkoon, tekemään yhteistyötä paitsi oman puolueensa, myös kilpailevan puolueen organisaation kanssa tai sitä vastaan. Vaalitaistelussa on helppo uhota nopeista ja tehokkaista iskuista milloin meksikolaisia, milloin Daesh-joukkoja vastaan. Vaalien jälkeen koittaa arki, jossa uhoilu maksaa konkreettista rahaa. Vaikka Donald Trumpin omaisuus on yksilön näkökulmasta valtava, Yhdysvaltain mittakaavassa hänkin on pikkutekijä.

Trumpilla on toki mahdollisuus vielä muuttaa julkista kuvaansa "valtiomiesmäisemmäksi" eli yrittää pitää rääväsuisimmat lausuntonsa kurissa. Se on silti iso riski, sillä ilmeisesti merkittävä osa Trumpin tuesta perustuu juuri siihen, että hän lupaa olla Teräsmies, jollaiseksi hänestä ei todellisuudessa ole. Jos Trump nyt alkaa myöntää, että rajamuurin rakentaminen Meksikoa vastaan on ehkä liian kallis ja muutenkin epätarkoituksenmukainen ratkaisu, moni trumpisti loukkaantuu ja vetää tukensa pois. Trumpin suurimman ongelman muodostavat hänen kiihkeäimmät tukijansa, jotka kuvittelevat, että monimutkaisiin ongelmiin on yksinkertaisia, halpoja ja nopeita ratkaisuja.

* * *

En itse toivo Donald J. Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi. Mutta en usko myöskään, että Hillary Clintonista on ainakaan muulle maailmalle suurta iloa. Jos Barack Obama alistui täydellisesti mm. aseteollisuuslobbyn peukalon alle, siellä jo valmiiksi oleva Clinton tuskin muuttaa mitään paremmaksi. Ei liene kenellekään tämän palstan lukijoista yllätys, kun totean pitäväni Bernie Sandersia tarjolla olevista ehdottomasti parhaana niin Yhdysvalloille kuin maailmalle. Sanders on suomalaisittain lähinnä maltillinen demari, mutta silti valovuosia tolkumpi kuin muut ehdokkaat.

Jos Hillary Clinton toimii kaukonäköisesti ja vastuullisesti, hän värvää Sandersin ainakin varapresidentiksi tai antaa hänen johtoonsa jonkin merkittävän ministeriön. Sandersin kannatus nuorten keskuudessa on niin ylivoimaista, että olisi silkkaa poliittista typeryyttä jättää se huomiotta. Mutta ei yksi Sanderskaan paljon voisi, ei presidenttinä eikä muuten. Yhdysvalloissa monimutkainen valtajärjestelmä on pääosin näkymätön, koska se ei perustu lakeihin vaan rahan valtaan. Tähän rahan valtaan ei presidentillä ole paljoakaan sanottavaa, oli sukunimi Trump, Clinton tai Sanders.

Joka tapauksessa voimme nyt huokaista helpotukselta siltä osin, että seuraava Yhdysvaltain presidentti ei ainakaan ole Ted Cruz, tuo lihaksi muuttunut Lucifer, kuten häntä puoluetoveri niin unohtumattoman kauniisti kuvaili.