Haltioituneet

Pohdin seuraavassa ääneen, mutta onneksi lyhyesti, itsestä ja omasta elämästä kirjoittamisen ilmiötä ja siitä haltioitumista. Kirjoitan juuri nyt, koska norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen kirjasarjan Taisteluni (Min kamp) viimeisen osan suomennos on juuri ilmestynyt ja myös täkäläiset Knasu-fanit (ilmaisu on heidän itsensä käyttämä) voivat nyt olla äärimmäisen iloisia tai masentuneita, enkä minä ymmärrä, miksi näin on.

Kirjoitan varsin ulkopuolisena. Yritin joitakin vuosia sitten lukea Knausgårdin sarjan ensimmäisen osan, mutta kun olin päässyt kirjaa noin puoliväliin odottaen kirjailijan kohta aloittavan, totesin mitä ilmeisimmin odottavani olematonta ja laitoin kirjan syrjään. Koska en voinut ymmärtää, että joku voi lumoutua tällaisen lukemisesta, asia tietenkin jäi vaivaamaan. Siksi naputtelen nyt näitä rivejä, jonkinlaista mielenrauhaa eli selitystä etsien.

Onko Knausgård norjalaisten oma Kalle Päätalo? Äkkiseltään monet ulkoiset merkit ovatkin kohdallaan, kuten megalomaaninen sanojen määrä, yksityiskohtien tarkka kuvailu sekä omien että muiden intimiteettisuojan uhraaminen jollekin suuremmalle. En minä Päätaloakaan aikoinaan jaksanut yhtä osaa enempää lukea, kärsimätön kun olen, mutta tiedän erityisesti Iijoki-sarjan olleen monelle koillisessa Suomessa eläneelle ja elävälle erittäin merkittävä, myönteinen kokemus. Sotkamon kunnankirjastossa ei 1970-luvulla mitään odotettu kiihkeämmin kuin Päätalon seuraavaa kirjaa. Veikkaan kuitenkin, ettei Knausgård ole kolahtanut Päätalon faneille ja tuskin toisinkaan päin.

* * *

Mikä muuttaa narsistisen itsensäpaljastelun kirjallisuudeksi, ehkä jopa osaksi kansallista tai peräti kansainvälistä kirjallisuuden kaanonia? Tiedämme, ettei pelkkä määrä ja yksityiskohtaisuus riitä, epäonnistuneita yrittäjiä on joka maassa. Päätalon kohdalla selitys löytynee siitä, että kirjoittaessaan omista elämänvaiheistaan Päätalo onnistui kertomaan myös kymmenien tuhansien muiden ihmisten tarinan tavalla, johon oli helppo ja halu samaistua. Kirjallisuudentutkijoiden kiittämä kansatieteellisen tarkkuuden aspekti on tuskin ollut lukijoille se ykkösasia, vaikka tietysti olennainen sekin. Jos kirjoittaja ei kuvaa yksityiskohtia täsmälleen oikein, hän ei kuulu "meihin" vaan on ulkopuolinen.

Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, mihin Knausgårdin suomalaiset lukijat samaistuvat tai tarttuvat (oletan rohkeasti, että norjalaisille tarjolla on jotain päätalomaisittain tutumpaa). Fanien puheista ei saa oikein mitään tolkkua, koska heidän mielestään asian joko tajuaa tai sitten ei. Hiukan ilkeämielinen teoria siitä, että Knasu-fanit ovat yksinkertaisesti sosiaalisen pornon suurkäyttäjiä, uteliaita tirkistelijöitä ja heidän ihailemansa kirjailija vain tyydyttää faniensa himoa, ei minusta kuulosta ainakaan tyhjentävältä selitykseltä. Jaksaako kukaan tirkistellä 3500 sivun verran? Tuntuu epäuskottavalta.

Olen saanut verkosta lukemani perusteella sellaisen käsityksen, että Knausgård vetoaa erityisesti naislukijoihin, vaikka on mies ja kirjoittaa miehen elämästä. Selitys ilmeisesti on, että naislukijoita kiinnostaa mies, joka on kerrankin valmis avaamaan oman elämänsä kenen tahansa seurattavaksi hyvässä ja pahassa - siis ei toimi kuten miehet yleensä toimivat. On vain johdonmukaista, jos tällainen kiinnostaa myös osaa miehistä, niitä jotka tykkäävät nähdä arjen yksityiskohdista rakentuvan kokonaisuuden, vaikka useimpia asia ei kiinnostaisi pätkän vertaa.

* * *

Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei makuasioista kannata kiistellä, ellei kysymys ole ruokaan liittyvistä yksityiskohdista (hyväksyn mausteista käytävän innovatiivisen keskustelun ja jopa lievän painostuksen: on esimerkiksi käsittämätöntä, etteivät suomalaiset kaupat pidä perusvalikoimissaan galangal-jauhetta!). Taide, kirjallisuus, musiikki - kukaan ei hyödy siitä, että kiistellään tämän tai tuon sisällöntuottajan paremmuudesta tai huonommuudesta. Itseäni kiinnostaa eniten se ihmisen kulttuureihin erottamattomasti liittyvä ilmiö, että hyvinkin lähekkäin elävät ihmiset voivat löytää elämyksiä niin tyystin erilaisista asioista.

Kirjastonhoitajana olen toki ammatillisestikin tottunut ja mukautunut siihen, että ihmisten mieltymykset ovat kovin erilaisia, eikä yleensä edes alustavia selityksiä ole tarjolla siihen, että yksi nauttii suomenkielisistä iskelmistä, toinen wieniläisklassisista jousikvartetoista. Musiikin suhteellinen abstraktius erottaa sen kirjallisuudesta ja kuvataiteista, mutta perimmäinen arvoitus on uskoakseni sama. Minulle Knausgårdin vastine musiikissa on esimerkiksi Richard Wagner, jonka herättämää haltioitumista en ole yrityksistä huolimatta kyennyt tavoittamaan ja ymmärtämään.

Lohduttavaa tietysti on, ettei erilaista haltioitumista sinänsä tarvitsekaan ymmärtää. Riittää hyvin, että on passiivisen suvaitsevainen, eikä paheksu ja tuomitse muiden mieltymyksiä. Tietty tyydyttämätön halu ymmärtää erilaista haltioitumista jää silti jäljelle. Haluaisin kokea - ainakin hetken aikaan - sen tunteen, jonka saavuttaakseen joku lukee 3500 sivua Knausgårdia tai kuuntelee kertaheitolla koko Wagnerin oopperasarjan Der Ring des Nibelungen. Ehkä se tunne olisikin ihan tuttu. Ehkä.