Terve potilas

Kuulun niihin suomalaisiin (miehiin), jotka avaavat terveyskeskuksen ovat vain ankaran pakon edessä ja silloinkin koko ajan vastaan jupisten. Siksi oli ilahduttavaa lukea Iris Pasternackin pamfletti Tautitehdas (Atena 2015), joka pohdiskelee ylidiagnosointiin liittyviä ongelmia ja epäkohtia. Maallikon intuition helposti yllättävä perusargumentti on, että meillä käytetään valtavasti resursseja diagnooseihin ja niistä seuraaviin hoitoihin, joiden toiminnallinen vaikutus kuitenkin on vähäinen tai olematon. Sairastuvuus tai kuolleisuus eivät näitten toimien takia vähene.

Pasternackin näkökulma on diagnooseja tekevän lääkärin, joten on ymmärrettävää, että hän vain sivuaa tässä yhteydessä medikalisaation nimellä tunnettuun ongelmaan, jonka ytimessä on lääketeollisuuden voitontavoittelu, ei ihmisten terveys. Pasternack ei syyllistä kollegoitaan pahasti, mutta toteaa kuitenkin, että lääketeollisuuden kielteinen vaikutus lääkäreiden itsenäiseen, potilaan parhaasta lähtevään motiiviin on todellisuutta.

Itseäni innostaa kuitenkin eniten tämä Pasternackin muistutus siitä, että kun tarpeeksi tarkasti tutkitaan, käytännöllisesti katsoen kaikista ihmisistä löytyy jotain diagnosoitavaa, jonka perusteella meidät voidaan julistaa ei-terveiksi ja muuttaa potilaiksi siitä riippumatta, miltä meistä itsestämme tuntuu. Merkittävä osa näistä löydöksistä on sellaisia, ettei niistä seuraa mitään ihmisen hyvinvointia uhkaavaa, ei edes kaikista kasvaimista. Ylidiagnosoinnin ikävin puoli ei ole sen taipumus viedä resursseja todellisilta tarpeilta vaan ihmisille aiheutettu tutkimuksellinen epämukavuus, turhien toimenpiteiden vakavat komplikaatiot ja yleinen pelon lisääntyminen. Rauhallisenkin ihmisen elämä järkkyy, kun lääkäri löytää jossain seulonnassa jotain, mistä voi tilastollisesti joskus seurata jotain ikävää. Jostain syystä lääkärien vala ei kiellä heitä aiheuttamasta ylimääräistä ahdistusta.

* * *

Ns. krempat kuuluvat useimpien ihmisten elämään tuttuina, vaikka ei toivottuina kumppaneina. Niitä voi olla jo lapsilla, mutta kun ikää tulee yli biologisen PARASTA ENNEN -päiväyksen, krempat lisääntyvät nopeaa vauhtia ja ulottuvat sellaisiin elimistön osiin, jotka ennen toimivat ihan hyvin. Suhtautuminen kremppoihin vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä ajattelee, että ne kuuluvat elämään siinä missä hyvätkin jutut, niihin pitää vaan sopeutua. Osa ihmisistä taas haluaa toimia kaikissa terveyteen ja sairauteen liittyvissä asioissa varman päälle. Käydään mahdollisimman usein lääkärillä, varmuuden vuoksi. Osallistutaan kaikkiin mahdollisiin seulontoihin, luetaan lääkärikirjaa, seurataan nettikeskusteluita ja udellaan lähimmäisiltä heidän kokemuksiaan.

Molemmilla suhtautumistavoilla on omat järkevät perustelunsa. Kremppoihin alistuva ajattelee yleensä, ettei niille kuitenkaan mitään voida (esimerkiksi selkäkivut) tai jos voidaan, hoidot ovat isompi riesa kuin itse kremppa. Jos ei koe oman elämänlaatunsa heikentyvän kohtuuttomasti, asiahan on kunnossa. Toisaalta aina silloin tällöin käy niinkin, että varman päälle itseään seuraavan ja tutkituttavan toimista seuraakin onnenpotku ja alkava melanooma havaitaan ajoissa. Näinkin tapahtuu, vaikka ei muusta kuin tilastollisen todennäköisyyden syystä.

Pasternackin kokemuksen mukaan erityisesti ns. kontrollifriikit persoonat epäilevät aktiivisesti olevansa sairastumisen uhan alla ja haluavat siksi jatkuvia tutkimuksia. Näkemys on kiintoisa, koska se kuulostaa kyllä uskottavalta, mutta samaan aikaan olen itse tässä suhteessa poikkeava. Olen ehdottomasti kontrollifriikki, mutta suhtaudun muuhun kuin akuuttien vaivojen pohtimiseen hyvin nihkeästi. Erilaisten kremppojeni lista on järkyttävän pitkä, mutta en silti näe painavaa syytä asioida lääkärin puheilla. Helmikuussa määrätyn ja huhtikuussa lopulta hoidetun verikokeen tuloksia en ole vieläkään saanut kysytyksi, koska asia ei oikeasti kiinnosta minua.

* * *

Tiedän joitain syitä sille, etten halua tulla diagnosoiduksi sairaaksi. Pidän Iris Pasternackin esittämiä järkiperäisiä perusteluja välttää turhaa lääkärissäkäymistä uskottavina ja tarvittaessa vetoan niihin. Suhtaudun myös elämään sinänsä turhia dramatisoimatta, koska jokainen vuosi yli 50:n on joka tapauksessa biologisesti epätodennäköinen lottovoitto. Mutta tiedän vältteleväni lääkäreitä myös siksi, etten halua joutua tutkimuspöydälle ja erilaisiin laitteisin vain sen takia, että minusta ehkä löydetään jotain isompaa vikaa.

En halua vähätellä modernia lääketiedettä, mutta en pidä sitä myöskään erehtymättömänä (se on tietysti myös fakta). Sama koskee lääkäreitä. He tarkoittavat epäilemättä hyvää, mutta haluan pidättää itselläni oikeuden arvioida, milloin jokin kremppa ihan oikeasti vaatii jotain toimia. Olen alistunut syömään ennaltaehkäiseviä sydänlääkkeitä huonon perimän takia, mutta taidan silti lopettaa päivittäisen verenpainelääkkeen ottamisen. Kyllä se hiukan alentavasti vaikuttaa, mutta ei likimainkaan yhtä paljon kuin reipas rehkiminen polkupyörän selässä. Sellaisen päälle kun mittaa, kaikki on hyvin.

En myöskään halua sanoa kenellekään, että huoli pois, ei sulla mitään sairautta voi olla. Totta kai voi olla ja tulla, enkä minä ole kenekään muun kropan asiantuntija. Silti ajattelen, että kaikkein huolestuneimpien sitä juuri kannattaisikin miettiä Iris Pasternackin sanoja vakavasti. Ehkä se elämisen laatu voisi jopa nousta, jos ei koko ajan murehdi niitä mahdollisia sairauksia ja reagoi vasta, kun oma elimistö antaa selviä merkkejä. En kannusta huolettomuuteen, mutta ehkä kannattaa kuitenkin kuunnella enemmän itseään kuin pelkojaan.