Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 16. elokuuta 2018

Suutari pysyköön lestissään?

Kuuntelin juuri läpi Genesiksen riveissä säveltäjänä ja kosketinsoittajana loistaneen Tony Banksin tuoreimman levytyksen orkesterille, karusti nimettynä pelkällä numerolla 5.  Todellisuudessa kyseessä on kolmas kerta, kun Banks julkaisee säveltämäänsä orkesterimusiikkia. Edelliset olivat Seven : A Suite for Orchestra (2004) ja Six Pieces for Orchestra (2012). On kurjaa joutua toteamaan, että Banks teki sen taas eli julkaisi levyllisen mitäänsanomatonta orkesteriviihdettä, joka voisi toimia jonkin pompöösin Hollywood-elokuvan soundtrackina, mutta ei sille, joka on nauttinut Genesiksen riveissä syntyneistä mestariteoksista.

Mikä näitä rock-säveltäjiä oikein vaivaa? Banks ehti tehdä hienoa pop-progea pari vuosikymmentä, mihin hän kadotti kaikki ideat ja kunnianhimonsa, kun välineenä olikin täysi sinfoniaorkesteri? Valitettava tosiasia nimittäin on, että kaikki kolme Banksin orkesterilevyä ovat musiikillisesti aika kunnianhimottomia, ideaköyhiä ja ennen muuta täysin yllätyksettömiä sävellyksiä. Jos ei tietäisi, että kyseessä on ihan sama ihminen kuin Genesiksessä, vaikea olisi kuullun pohjalta uskoa. En muista kahdelta vanhemmalta levyltä yhtään mitään, vaikka olen ne kiltisti ja huolella kuunnellut. Levyllä 5 on ehkä yksi tai kaksi ihan pikkuista idean poikasta. Kaikki muu on suoraan elokuvaviihteen massatuotannosta. Aivan käsittämätön juttu.

Entä sitten Maccan, The Beatles -yhtyeessä uskomattoman määrän hienoja pop- ja rock-lauluja tehnyt Paul McCartney? Vuonna 1991 hän päätti hiukan raottaa kukkaronsa kireitä nyörejä ja palkkasi Carl Davisin orkestroimaan yli kaksituntisen oratorion, koska hän itse ei tunne nuotteja (näin se on, rakkaat nuoret musiikin opiskelijat kautta maailman, te olette tässä suhteessa valovuosia edellä Paul McCartney'a). Tuloksena oli yli kaksi tuntia kestävä Paul McCartney's Liverpool Oratorio, Maccanin elämää löysästi seuraava tarina, joka kuunteleminen läpi oli ainakin minulle ylivoimainen urakka. Missä olivat kaikki McCartneyn tarttuvat melodiat? Eihän Carl Davis niitä voinut mihinkään hukata rakentaessaan säveltäjän hyräilemien tai pianolla pimputtamien melodioitten varaan kokonaisen oratorion!

Liverpool Oratorio on tylsää kuunneltavaa sekä Beatles-faneille että taidemusiikin harrastajille. Kumpikaan ei siitä mitään mainittavampaa saa irti. Englanninkielisen Wikipedian artikkeli toteaa, että levytys pärjäsi kaupallisesti oikein hyvin, mutta että kriitikoiden vastaanotto oli aika tyly "the virtually unanimous verdict being that the work, while attractive, was simplistic, overlong and, given its aspirations, insubstantial". Yritin itse kuunnella vielä vuonna 1997 julkaistun orkesterilevyn Standing Stone, mutta sen jälkeen luovutin, enkä pysty sanomaan mitään albumeista Working Classicals (1999, orkesterille), Ecce cor meum (oratorio, 2004) ja Ocean's Kingdom (2011, balettimusiikkia). En oikein jaksa uskoa ihmeisiin niidenkään osalta.


* * *

Tony Banksin ja Paul McCartneyn esimerkit antavat ymmärtää, että pop- ja rock-säveltäjien kannattaisi pysyä lestissään ja jättää ns. taidemusiikki rauhaan. Todellisuudessa tietenkään kaikki yrittäneet eivät ole epäonnistuneet. Keith Emerson sävelsi useita onnistuneita taidemusiikkipastisseja ollessaan Emerson, Lake & Palmerin (ja aikaisemmin Nicen) jäsenenä sekä soolourallaan. Frank Zappa sävelsi merkittävän määrän taidemusiikkia, jota soitetaan edelleen aktiivisesti. Jon Lordin sävellys Concerto for Group and Orchestra vuodelta 1969 kestää edelleen kuuntelua, vaikka rockin ja orkesterimusiikin yhteys onkin aika keinotekoinen ja orkesterin osuus nykypäivän näkökulmasta aika sentimentaalista.

Ei siis voi yleistää, että kun vaurastunut rock-säveltäjä haluaa ruveta taidemusiikin säveltäjäksi, tuloksena on automaattisesti epäonnistuminen. Banksin ja McCartneyn esimerkit panevat kuitenkin ajattelemaan, että onnistunut cross over vaatii muutakin kuin että toteuttajalla on rahaa ja intoa. Useimmat rockin puolelta perinteisen taidemusiikin kuvioihin siirtyneet eivät ole olleet uudessa genressään uutta luovia (jopa Frank Zappa liikkui pääosin tutuissa maisemissa ja vasta viimeisinä elinvuosinaan alkoi irtaantua taidemusiikin perinteistä säveltäessään Synclavier-soittimellaan).

Sitä, mistä tässä kirjoitan, ei pidä sekoittaa sekä ns. art rockissa että progessa yleistä taidemusiikin ideoitten lainaamista ja soveltamista populaarimusiikin viitekehyksessä. Kun Keith Emerson tulkitsee Modest Musorgskin Näyttelykuvia, lopputulos on progea, ei taidemusiikkia. Taidemusiikista suoraan ja vähemmän selvästi tapahtunutta lainailua on tehty valtavasti, monenlaisin tuloksin. Usein progeäijien tyylitaju ei ole ihan riittänyt ja kriitikot ovat saaneet aihetta pilkata 20 minuutin pituisia "minisinfonioita" niiden mahtipontisuudesta ja välillä koomisuuden puolelle menevästä pyrkimyksestä itsetarkoitukselliseen monimutkaisuuteen.

* * *

Sitten ovat ne artisti-säveltäjät, jotka liikkuvat sulavasti genrejen välissä, yli ja ohi. Yksi tunnetuimmista on Keith Jarrett, jonka kutsuminen "vain" jazz-muusikoksi olisi huutava vääryys. Jarretilla on laaja sooloimprovisaatiotuotanto, josta on aivan mahdoton ruveta tekemään genreperusteisia luokituksia ja selvitä ehjin nahoin. Jarrett on myös soittanut Johann Sebastian Bachia tyylinmukaisesti ja säveltänyt esimerkiksi uruille (Hymns/Spheres, 1976) ja klavikordille (The Book of Ways, 1987) musiikkia, jota pelkästään kuuntelemalla olisi vaikea olla sijoittamatta taidemusiikin yleiskehikkoon.

Sitten meillä on ikioma Iiro Rantala, joka on näyttävästi ja erittäin onnistuneesti murtautunut jazzin puolelta myös täysiveriseksi taidemusiikin soittajaksi ja säveltäjäksi. Tuore konserttilevytys Mozart, Bernstein, Lennon on huikea näyte Rantalan nykyisestä monipuolisuudesta, jota voi kutsua monella tasolla onnistuneeksi cross overiksi. Rantalan Mozart on aitoa tavaraa, samoin hänen tulkintansa Leonard Bernsteinin Candide-musiikista. Puhumattakaan Rantalan omista sävellyksistä, jotka ovat ehkä vielä populaarimusiikkia, mutta koko ajan karkaamassa luokittelijalta ja määrittelijältä. Myös Olli Virtaperko on hyvä esimerkki muusikosta ja säveltäjästä, joka liikkuu omaehtoisesti genrerajoista suuremmin piittaamatta Zappa-tulkinnoista omiin sävellyksiin sinfoniaorkesterille tai kun siltä tuntuu, kunnianosoituksina 1600-luvun gambamusiikille.

Vastaan tässä vaiheessa otsikon provokatoriseen kysymykseen vältellen. Joskus lestissä kannattaisi pysyä, vaikka olisi rahaa se lesti hyljätä. Mutta toisaalta musiikin maailma on täynnä hienoja onnistumisia muusikoilta ja säveltäjiltä, jotka eivät ole suhtautuneet ahtaisiin tyylirajoihin liian kunnioittavasti. Olisi aivan kauheata, jos joku olisi saanut Iiro Rantalan vakuutetuksi siitä, ettei hänen kannata koskaan edes yrittää Mozartin soittamista "jazz-pianistina" (pianoproffa Tuija Hakkilalle monta yläpeukkua Helsingin Sanomien julkistamista opetussessioista; ne ovat tavattoman antoisia muillekin kuin Rantalalle!). Annetaan siis säveltäjien ja muusikoiden vapaasti kokeilla ja otetaan tulokset vastaan ilman ennakkoluuloja.


perjantai 10. elokuuta 2018

GM-vapaa dodo?

Seuraava teksti kuuluu aiheisiin, joita olen pohdiskellut vaan aina jättänyt tuonnemmaksi. Nytkään ei ole mitään käytännöllistä syytä tai pakkoa, mutta kirjaan silti bittimaailmaan ajatuksiani geenimuunneltuun ravintoon liittyvistä kysymyksistä. Taustalla on globaali taistelu siitä, millä tavalla elintarvikkeiksi eli ihmisen syötäväksi päätyviä aineksia saa tai pitää tuottaa. En kajoa uskonnollisperäisiin verenvuodatussääntöihin ja muihin yhtä esoteerisiin juttuihin, vaan keskityn huoleen, jota tunnetaan GM-tuotteita kohtaan.

En itse ole huolissani ainakaan samoista asioista kuin valtaosa lukemieni juttujen perusteella huolta kantavista ihmisistä. Vaikka termi "geenimuuntelu" kuulostaa epämukavalta, se on pohjimmiltaan hyvin arkinen tapahtuma, voisi sanoa suorastaan jokasekuntinen tapahtuma, evoluutioprosessin keskeinen ilmiö. Ainoa merkittävä ero evoluution ja ihmisen toteuttaman geenien muuttamisen välillä on se, että ihmisellä on selkeät tavoitteet, evoluutiosta on tavoitteita turha etsiä, se on puhdasveristä kokeilun ja sattuman leikkiä (ihmisen näkökulmasta).

Kun ihminen räätälöi jonkin vilja- tai perunalajikkeen sietämään paremmin kylmää, kuivuutta tai sienten, hyönteisten ja muiden kiusalaisten synnyttämää painetta, tapahtuu samaa kuin evoluutiossa, mutta paljon nopeammin ja keskittyneemmin. Siinä missä evoluutio tuhlailee valtavasti, ihminen tähtää mahdollisimman suoraviivaiseen yksittäisten ominaisuuksien muuttamiseen haluttuun suuntaan. Tästä näkökulmasta tarkastellen ihmisen muuntelema lajike ei mitenkään poikkea evoluution mutaatioiden kautta toteuttamasta muuntelusta. Meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole mitään keinoa erottaa toisistaan luonnon omia ja ihmisen tuottamia muunteluita. GM-lajikkeet eivät hohda pimeässä myrkynvihreinä.

* * *

Joudun pitämään yleistä GM-vastaisuutta höpsisminä, jossa sekoittuvat ennakkoluulot, pelot ja tietämättömyys. Ei ole perusteltua pelätä, että luontoon livahtanut ihmisen muuntelema lajike vääjäämättä johtaisi jonkinlaiseen ekokatastrofiin. Paljon todennäköisempää on, että ihmisen räätälöimä lajike ei pärjää luonnossa ilman ihmisen huolenpitoa, vaikka lajikkeella olisikin jonkin tietyn vainolaisen hyvä sietokyky. En myöskään usko, että ihmisen muuntelema lajike olisi sinänsä ravintoarvoiltaan tai muuten huonompi kuin evoluution tuottamat lajikkeet (jos nyt ihmisen ravinnossa mitään täysin "luonnollista" ainakaan meillä Suomessa enää on). Paljon suurempi syy on pelätä tuotantoeläimiin pumpattavia hormoneja ja antibiootteja, joilla ei ole luonnossa mitään vastinetta.

Täysin huolettomasti ei geeneihin kajoamiseen ole silti syytä suhtautua. Ei siksi, että mutanttihirviöiden synnyttämisen riski olisi paljon teoreettista suurempi, vaan siksi, että ymmärryksemme perintötekijöiden vaikutuksista ovat niin vaillinaiset. Olemme jo joutuneet luopumaan siitä kuvitelmasta, että geenit toimisivat kuin legopalikat: tuonvärinen ja -muotoinen tuonne ja pyörä alkaa pyöriä. Geeniteknologia ja tietämys perimän monimutkaisuudesta etenevät kovaa vauhtia, mutta mihinkään hybrikseen ei ole syytä. Jokseenkin varmaa on, että sitä mitä emme vielä tiedä ja ymmärrä on paljon enemmän kuin sitä, minkä tunnemme ja hallitsemme hyvin. Geenimuuntelun riskit liittyvätkin uskoakseni toimiin, jotka kohdistuvat meille edelleen tuntemattomiin tai selittämättömiin prosesseihin.

Edellä sanotusta ei pidä olettaa, että ymmärtäisin keskimääräistä tavista enemmän geeneistä, geeniteknologioista tai edes biologiasta. Mutta olen ollut havaitsevinani ns. tiedeuskovaisuuden piirissä myös mielestäni katteetonta optimismia, joka ei tavallaan edes hyväksy takaiskujen ja umpikujien mahdollisuutta. Esimerkiksi vahva halu kloonata sukupuuttoon kuolleita lajeja takaisin elävien kirjoihin ei synnytä minussa myötätuntoa. Teoreettisesti ja biologian tutkimuksen näkökulmasta olisi tietysti kiehtovaa, jos joku dodo voitaisiin kloonaamalla saada heräämään henkiin. Mutta jos tällainen kloonattu dodo (Raphus cucullatus) vietäisiin elelemään Mauritiuksen saarelle, se olisi biologisesti nyt vieraslaji. Ei välttämättä vahingollinen, mutta vieraslaji silti ja toimen eettistä pohjaa voisi arvostella.

* * *

Scifi-kirjallisuuden ja -elokuvien synnyttämät mielikuvat kauhistuttavia hirviöitä laboratorioissaan synnyttävistä hulluista tiedemiehistä ovat käytännössä fiktiota. Modernin geeniteknologian harjoittaminen muilta salassa ei liene erityisen todennäköistä, vaikka teoriassa jonkin diktatuurin resursseilla sekä salaaminen että tutkimus voisivatkin olla mahdollisia. Tiedeyhteisöltä täysin salassa tapahtuma tieteellinen eteneminen ei yksinkertaisesti kuulosta uskottavalta kuten ei sekään, että joku hullu diktaattori tuottaisi jossain salaisessa paikassa ylivoimaisia kyborgeja tai ihmistä älykkäämpiä eläimiä.

Itseäni pelottaa enemmän se mahdollisuus, että geeniteknologian tutkimusta ja sovelluksia ohjaa tieteellisen ja yleisen intressin sijasta yksityinen, kaupallinen intressi. Vaarana ei tuolloinkaan ole, että jonkun Monsanton geenimuunneltu maissi nousee kapinaan ihmistä vastaan vaan yksinkertaisesti se, että suuryrityksille tuottoisa lajike syrjäyttää kaikki muut ja synnyttää kaupallisen monopolin lisäksi myös evoluution näkökulmasta harvinaisen geneettisen monopolin (oma keksintö koko sana, tämä ei ole tiedepuhetta). Kaikki mikä uhkaa luonnon monimuotoisuutta eli biodiversiteettiä, on uskoakseni syytä torjua - jos ei muuten niin varmuuden vuoksi.

Itse en vaadi GM-vapaata ruokaa, koska sellaista ei ole olemassa. Jokseenkin kaikki tarjolla oleva ruoka on ihmisen ohjaileman evoluution tuotetta. Mangoista ja guavoista en ole ihan varma, mutta tuskin luonnossa olisi koskaan syntynyt Golden Deliciousia tai muita herkullisen makeita omenalajikkeita. Itsekseen elelleet Andien perunat olisivat luultavasti edelleenkin ihmiselle myrkyllisiä, vaikka varmaan monimuotoisia mukuloita. Ilman ihmisen puuttumista geneettiseen peliin navetoissa ei märehtisi lempeäsilmäisiä nautoja vaan tuplakokoisia, hurjia alkuhärkiä - jotka eivät tietysti navettoihin tyytyisi. Kaikki ympärillämme on geenimuuntelun tulosta, se on evoluution tapa vastata muuttuviin olosuhteisiin. Ihmisen geenisakset voivat tietysti tuottaa inhottaviakin mutaatioita, mutta niinhän käy koko ajan luonnossakin, ellei satu uskomaan, että jumala loi puutiaisen ja hirvikärpäsen ihmisen iloksi ja päivien ratoksi.


PS Myönnän avoimesti, että yksi kannustin kirjoittaa tämä teksti oli saada tekosyy julkaista kuva ihmisen tuhoamasta dodosta. Olen pikkupojasta lähtien tuntenut tätä lintua ja sen kohtaloa kohtaan myötätuntoa. Dodo-parka. Liian luottavainen, liian herkullinen. Väärässä paikassa väärällä historian hetkellä.

 

tiistai 7. elokuuta 2018

Taistelu kansakunnan muistista

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä tai arvioida laajemmin Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamaa kirjoituskokoelmaa Rikki revitty maa (Gaudeamus 2018), joka on suomenkieliselle yleisölle tarkoitettu käännös vuonna 2014 Hollannissa julkaistulle kirjalle The Finnish Civil War 1918 : History, Memory, Legacy. Kirja tarjoaa nuoremman polven historiantutkijoiden tekstejä vuoden 1918 tapahtumista ja on sellaisenaan ansiokas ja arvokas lisä siinä ilmiössä, jota voi kutsua yritykseksi kirjoittaa traumaattisista ajoista trauman ulkopuolelta.

Keskityn tässä pohtimaan kysymystä "muistokulttuureista", jotka enemmän kuin tosiasiat tai viileä tutkimustieto ovat jo sadan vuoden ajan näytelleet keskeistä sijaa yksilöiden mielenmaisemassa.  Aihe on itselleni hyvin henkilökohtainen, vaikka lähiomaisista ei löydy merkittäviä vuoden 1918 muistelijoita. Luin lapsena kirjahyllystä löytynyttä "vapaussotakirjallisuutta" (lähinnä niitä, joissa oli kuvia) ymmärtämättä yhtään, mistä oli kysymys. Minulle ei koskaan tuputettu valkoista vapaussodan muistoa, mutta silti se hallitsi nuoruuttani, kunnes pääsin tutustumaan myös siihen toiseen näkemykseen.

Minun elinaikanani ovat punaisten perilliset voineet muistella vuonna 1918 henkensä menettäneitä suhteellisen vapaasti, mutta aina ei näin ole ollut. Voittajan viha hävinnyttä kansanosaa kohtaan sai maailmansotien välillä suorastaan häpeällisiä muotoja, kuten punaisten hautojen häpäisyä, muistomerkkien tuhoamista ja ennen muuta oman muiston kieltämisen. Sehän on klassinen tapa nujertaa valmiiksi alistettu ihminen, kielletään vielä ajatukset ja muistot. Tätä ei valkoisessa muistokulttuurissa ole tietenkään myönnetty eikä mainittu, ääneenlausumattomana perustelu se, että punaiset eivät ole valkoisten veroisia ihmisiä. Eihän sellaisille punaorvoille ja -leskille mitään sosiaaliturvaa tarvitse myöntää, mitäs katalat lähtivät esivaltaa vastustamaan. Varsinkin ne punaorvot.

* * *

Aapo Roseliuksen kirjoitus Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat erittelee perusteellisesti sitä prosessia, jonka tarkoituksena ja tavoitteena oli valkoisen muiston yksinvalta, hegemonia. Kyse ei ollut mistään rivimiesten spontaanista toiminnasta, vaan taisteluiden vielä riehuessa käynnistetystä järjestelmällisestä pyrkimyksestä kaapata voittajan haltuun historiallinen totuus ja yhden näkemyksen hegemonialla estää kaikki muut. Kuten tiedämme, tässä pyrkimyksessä myös onnistuttiin, ennen muuta Suojeluskuntajärjestön perustamisen avulla. Mannerheimilla oli prosessissa keskeinen merkitys, eikä hänen yksipuolista rooliaan valkoisen Suomen sotapäällikkönä vielä häirinnyt tarve esiintyä myös työläisten marsalkkana saati kaikkien kansalaisten presidenttinä.

Roseliuksen kuvaama valkoisten vapaussodan muistokulttuuri yltyi nopeasti vimmaan ja kiihkoon, jota on nyt sata vuotta myöhemmin selvästi vaikea käsittää. Koko maa peitettiin muistomerkeillä, juhlilla ja muisteluilla, joilla kaikilla oli sama tehtävä: muuttaa todellisuus vitivalkoiseksi ja pakottaa muut sävyt katoamaan julkisuudesta (yksityisyyteen ei sentään kyetty tunkeutumaan ja pääosa punaisten muistelua tapahtui piilossa julkisuudelta). Esimerkiksi 20 000 asukkaan Loimaalla järjestettiin keväällä 1919 parikymmentä valkoisten voittoon liittynyttä muistojuhlaa, vaikka suurin osa kunnan asukkaista oli tukenut punaisia ja 500 kuollutta punaista vasten oli tarjolla vain tusina valkoista uhria. Myös paikkakunnat, jotka eivät mitenkään olleet sotatoimissa mukana, peitettiin valkoisella muistelulla. Jos mitään muisteltavaa ei ollut, se sepitettiin.

Keskeinen osa valkoisten muistokulttuuria oli kiihkoisänmaallinen, pateettinen ja mielikuvakieleltään groteski sanahelinä, jonka tarkoituksena oli toisaalta kohottaa valkoisten taistelumieltä, joka tietysti uhkasi arjessa laimentua, toisaalta häivyttää mahdollisimman näkymättömiin kaikki kiusalliset tosiasiat kuten valkoisten harjoittama kansanmurha, venäläisten sotilaitten mitätön osuus ja saksalaisten sotilaitten täysin ratkaiseva rooli. Muistan itse jo suhteellisen nuorena kokeneeni tämän puhetavan luotaantyöntävänä, kun luin seikkailuhenkisille pojille kirjoitettuja fiktioita Suur-Suomesta. On vaikea tietää, olivatko kaikki valkoisen muistopuheen käyttäjät aina tosissaan, kun he ylistivät "kumpujen yöstä" nousevia urhoja ja hurmeisia uhrijuhlia. Tympeältä se joka tapauksessa tuntui, vaikkei valkoista yksipuolisuutta sinänsä osannut tunnistaa.

* * *

Roselius ei mitenkään peittele valkoisen muistokulttuurin synkkiä puolia, mutta hänkään ei pahemmin kysy tai kerro, millä kaikki tuhannet muistomerkit ja muu toiminta rahoitettiin. Sama vaiteliaisuushan on jatkunut myös vuoden 1945 jälkeen. Vapaussodan muisteluun riittää rahaa, mutta sen alkuperästä ei huudella. Lienee silti selvää, että esimerkiksi Suojeluskunta sai merkittävää rahoitusta oikeistolaisilta liikemiehiltä, joiden rahat valkoisten voitolla turvattiin. Valkoisen rahan liikkeitä on tutkittu niin vähän, ettei kyseessä liene sattuma. Taistelu kansakunnan muistista on jatkunut laantumatta jo sata vuotta, joten mitään tarvetta avoimuuteen ei edelleenkään ole. Eikä toisaalta pakkoa.

Punaisten puolella muistokulttuuri on ollut aina paljon vaisumpaa, vaikka vuoden 1945 jälkeen sinänsä laillista ja sallittua. Itsekin käyn vappuaamuisin Pohjois-Haagassa olevalla punaisten vaatimattomalla muistomerkillä. Mitään tästä muistelusta ei tihku valtamedioihin, edes vasemmiston yhteinen vappumarssi ei ole jollekin Helsingin Sanomille edes sisäsivuille piilotetun pikku-uutisen arvoinen asia. Tilan vievät isot värikuvat brunssilla onnellisesti hymyilevien vuoden 1918 voittajien jälkeläisten juhlinnasta.

Muistaminen on tärkeää, valikoiva muistaminen vaarallista. Punaisten kaikki rikokset on lueteltu tuhanteen kertaan, valkoisten vain osittain edes tunnustetut ja tunnistetut odottavat edelleen vuoroaan. Odotan itse valtiovallalta sen ääneen sanomista, että Svinhufvudin joulukuussa 1918 valkoisen puolen murhaajille myöntämä takautuva armahdus oli sietämätön vääryys, joka edelleen jakaa kansakunnan, vaikka suuri enemmistö ei niitä asioita ajattele. Valkoisten muistihegemonian säilymisen kannalta on kuitenkin välttämätöntä jatkaa vaikenemista ja valehtelemista. Itse uskon, että tuo hegemonia vielä kerran murtuu. Mutta ei se itsestään tapahdu. Ensin pitäisi murtaa se järjestelmä, joka tuota hegemoniaa pitää edelleen yllä. Nuorten historiantutkijoiden rooli on tässä tärkeä, vaikka he eivät ehkä itse aina juuri sitä roolia tavoittelekaan.


lauantai 4. elokuuta 2018

Alas kapitalismi, eläköön uusi talousjärjestelmä!

Saksalainen vasemmistopoliitikko ja kansantaloustieteilijä Sahra Wagenknecht on kirjoittanut häkellyttävän kirjan Raha ilman ahneutta : Kuinka pelastautua kapitalismilta (Into 2018). Häkellyttävän siinä mielessä, että Wagenknecht ehdottaa aivan pokkana ja rauhallisin äänenpainoin kapitalismin dumppaamista sinne minne se kuuluu eli historian kaatopaikalle. Tilalle hän ei ehdota minkään sortin sosialismia, vaan kapitalismista riippumatonta vastuullista markkinataloutta ("yhteishyvän taloutta"), jonka tavoitteena ei ole yksityinen rikastuminen vaan yhteinen hyvinvointi.

Erikoisinta Wagenknechtin kirjassa on tapa, jolla hän todistelee kapitalismin tuhoisuutta turvautumatta varsinaisesti marxilaiseen talousteoriaan (on sitä siellä taustalla, mutta ei pinnalla) tai edes moderniin vasemmistolaiseen puheenparteen. Wagenknechtin todistelussa ei vastusteta yksityistä yritteliäisyyttä, ei yksityisiä yrityksiä eikä edes voiton tavoittelua. Tähtäimessä on thatcheriläinen vapaaksi ryöstäytynyt rikollistalous, jota Wagenknecht kutsuu myös talousfeodalismiksi. Markkinatalous ei itse asiassa tarvitse kapitalismia, jolle vapaa kilpailu on vihattava omaisuuksien kasaamisen hidaste.

Periaatteessa Wagenknechtin teeseissä ei pitäisi olla kenellekään kapitalismiin kriittisesti suhtautuvalle mitään radikaalisti uutta, mutta niin vain kirja onnistuu esittämään raikkaasti uudenlaiselta tuntuvan tarjouksen, jolla tietysti kukaan järkevä ja vastuuntuntoinen ihminen ei voi suhtautua torjuvasti. Valtaa eivät kuitenkaan pidä järkevät ja vastuuntuntoiset, joten Wagenknechtin kuvaileman järkiperäisen ja yhteisöllisen talousjärjestelmän tiellä on erinäisiä esteitä. Kirjoittaja ei itse juuri näitä vastavoimia erittele saati pohdi onnistumisen esteitä, mutta ehkä juuri se onkin kirjan valtti.

* * *

Wagenknecht hallitsee kansantaloustieteen popularisoinnin yllättävänkin hyvin. Hän avaa kapitalismin (pääomilla hallitsemisen ja rikastumisen) ja ei-kapitalistisen yrittäjyyden ja toimeliaisuuden esimerkillisen selkeästi. Wagenknecht myös todistelee vastaansanomattomasti, kuinka olennaista roolia valtiot ovat aina näytelleet kapitalismin historiassa (ilmaisu "valtion näkyvä käsi" on erittäin onnistunut), vaikka virallisen ideologian mukaan valtio täytyisi pitää kaukana markkinoista. Ilman valtioiden toimia kapitalismia ei olisi koskaan edes syntynyt, mutta loputtoman, pakkomielteisen ahneen kasvun ja kasautumisen sivutuotteena on vakava uhka tasapainoiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle, laadulle ja innovaatioille.

Wagenknecht käyttää runsaasti tilaa kertoakseen lukijoille rahasta ja sen yhteydestä kansantalouteen, pankkijärjestelmään ja yleiseen hyvinvointiin. Tässä yhteydessä Wagenknecht murskaa monia yleisiä väärinkäsityksiä, joita pankkien vastuullisuudesta edelleen on sekä päättäjillä että kansalaisilla. Hän uskaltaa myös analysoida EU:n ja Saksan taloudellisten ratkaisujen vastuuttomuutta sanoessaan suoraan, että jatkuvaa ylijäämää takoneen Saksan olisi pitänyt lisätä ostojaan alijäämäisistä euromaista sen sijaan että ne Kreikan tavoin pakotettiin seinää vasten odottamaan teloituskomppanian laukauksia samalla kun saksalaiset ja muut jättipankit ryöväsivät holtittoman luotonantonsa tuottamat jättivoitot omille tileilleen.

Wagenknecht uskaltaa myös sanoa ääneen, että huonot poliittiset päätökset ovat johtaneet siihen, että pankkiirit määräävät tänä päivänä politiikan päälinjoista, viralliset päättäjät ovat pelkkiä kumileimasimia, jotka pelkäävät luottokelpoisuuden julkisia arvioita ja muita kapitalismin tuhoisia innovaatioita (yleishyödyllisiä innovaatioita kapitalismin ei tuotakaan). Wagenknecht ei annakaan mitään armoa tiivistäessään tarpeelliset toimet: "... rahoitusalaan ei voi soveltaa lempeää säännöstelyä. Siltä olisi vietävä koko sen vallan perusta eli mahdollisuus tuottaa rahaa lähes rajattomia määriä, tehdä sillä käsittämättömiä voittoja ja ohjata rahavirrat reaalitalouteen järjettömiä ja jopa vahingollisia reittejä pitkin. Muuten taistelu on hävitty. (...) Talousjärjestelmän uudistaminen ei siis onnistu ilman suuria rahatalouden muutoksia." (s. 203)

* * *

Itselläni ei noussut kirjan tekstin mittaan erityisiä vastalauseita, Wagenknechtin ehdotukset ovat kaikessa mullistavuudessaan täysin järkeenkäyviä, selkeitä ja välttämättömiä, jos tavoitteena on hyvä elämä kaikille, ei vain sille yhdelle prosentille. Erityisen viehättävä on kirjoittajan ehdotus kapitalismin perustama olevan pääoman neutralisoinnista ja siirtymisestä osakeyhtiöiden olemattomasta vastuusta täyteen vastuullisuuteen. Se mitä Wagenknecht ehdottaa, on talouselämän "sosialisointi" ilman yrittäjyydestä ja yksityisomistuksesta luopumista. Malliin sisältyy roima annos sellaista idealismia, jota on todellisuudesta varsin vaikea löytää. Mutta sellaistakin idealismia tarvitaan, kun kohteena on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Wagenknecht on kansantaloustieteilijä, mutta myös aktiivipoliitikko. Siihen nähden hän pohtii yllättävän vähän tarvittavan muutosrintaman kokoamisen ongelmia, ne hän on käytännössä jättänyt muille tai myöhemmin ratkaistaviksi. Ehkä näin on hyväkin, ettei kirja pääty inhorealistiseen Saksan puoluekentän ruumiinavaukseen vaan toiveikkaaseen ajatukseen järjen ja yhteiskunnallisen vastuuntunnon voitokkaasta etenemisestä. Itse en näin optimistinen osaisi olla, näen koko ajan edessäni Saksan poliittisen oikeiston tympeän tyrmäävät kasvot.

Wagenknecht haastaa kuitenkin myös perinteisen oikeiston mukaan, ainakin sen osan, joka arvostaa markkinataloutta ja yrittäjyyttä. Tämä onkin ehkä kirjan radikaalein väite. Sen mukaan barrikadin toisella puolella ovat objektiivisesti vain aidot kapitalistit (pääoman tuotoilla rikastuvat parasiitit), tällä puolella ovat kaikki omasta työstään elävät ammatista ja tulonmuodostustavasta riippumatta. Wagenknecht virittelee siis sen 99 %:n kapinaa, jossa sellutehtaan palkkajohtaja ja leipää aamulla kello 4 paistava leipuri ovat antikapitalisteja siinä missä perinteiset tehdastyöläisetkin. Tätä täytyy varmaan vähän sulatella, mutta toisaalta, miksipä ei?