Kun oikeistokonservatiivia oikein kiukuttaa...

... hän voi esimerkiksi kirjoittaa pamfletin, jossa kukaan ei ärsyttävästi väitä vastaan tai oio löysiä puheita. Niinpä meillä sitten onkin joukossamme kirja Mitä mieltä Suomessa saa olla : Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015). Päävastuun tästä esseekokoelmasta kantavat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig.

Kirja jakautuu näennäisesti moneen osaan, mutta käytännössä kahteen. Aluksi kirjoittajat pyrkivät määrittelemään edustamansa konservatismin ja sen jälkeen he kiukuttelevat systemaattisesti kaikista niistä asioista, joissa konservatismin pääviholliset eli marxilainen vasemmistolaisuus ja 1960-lukulaisuus ovat kirjoittajien väittämän mukaan vallassa. Tämän kirjan mukaan nämä "auringonlaskun aatteet" ovat jotenkin onnistuneet pääsemään valtaan jokseenkin kaikilla elämänaloilla eli tiukasti porvarillinen Suomi onkin vasemmistolaisen ns. suvaitsevaiston tihutöiden kenttä.

Seuraavat ajatukset eivät pyri esittelemään tätä kirjaa, jota on vaikea suositella muille kuin asioista valmiiksi hyvin perillä oleville ja hyvin kriittiseen lukutaitoon kykeneville. Tunnen kuitenkin suurta vetoa ns. kiukuttelukirjallisuutta kohtaan, koska itseänikin kiukuttaa tuon tuostakin ja milloin mikäkin. Edustanen melkein kaikkea sitä, mitä Vihavainen, Hamilo ja Konstig inhoavat, joten lähtöasetelma houkuttaa ainakin minua itseäni.

* * *

On itse asiassa yllättävän kiinnostavaa lukea sitä, miten miellyttävästi oikeistokonservatiivimme itsensä näkevät ja määrittelevät. Allekirjoitan ilman muuta kirjan avaavan Kantin huudahduksen supere aude! eli uskalla käyttää järkeäsi. Huomaan arvostavani monia samoja asioita kuin arvoisat oikeistokonservatiivimmekin, kuten vapautta, vastuuta ja järkeä. Tulkitsen silti tätä yhteistä todellisuuttamme täysin toisella tavalla, ja sellainenhan on kiinnostava ilmiö.

Kukaan ei odota, että pamfletistit keskittyisivät itsekriittiseen konservatisminsa erittelyyn. Silti on häkellyttävää lukea tekstiä, jonka perusteella ainakin näillä konservatiiveilla on vain hyvin periaatteita ja näkemyksiä, kun taas "kulttuurimarxilaisilla" on vain niitä huonoja, loppumattomiin. Tämä itseriittoinen mustavalkoisuus on kirjassa hyvin leimallinen piirre, eikä se tietenkään innosta skeptistä lukijaa. Olisi helpompi ottaa vakavasti kirjoittaja, joka näkee peilissä edes jotain säröä.

Kukaan ei myöskään odota, että pamfletistit perustelevat väitteensä esimerkeillä tai kirjallisuusviitteillä. Oikeistokonservatiivisten kirjoittajien totaalituomioita jakava oikeusistuin on kuitenkin niin itsevarma, että edes pieni määrä väitteitä havainnollistavia tosiasioita olisi tehnyt luettavuudelle hyvää. Valmiiksi samanmielinen tietysti nautiskelee silmittömästä hutkimisesta, mutta meille muille tulee kovin usein tunne, että aidossa väittelyssä tätä tai tuota yleistystä voisi olla aika vaikea todistaa.

* * *

Kirjoittajat edustavat selkeästi ns. uhriutunutta oikeistolaisuutta (eli niitä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota, asemaa ja taloudellista kiitosta). Tälle porukalle on ominaista syyttää havaitsemistaan ongelmista vasemmistoa (kaikissa sen muodoissaan, vihreät ja feministit kuuluvat tarvittaessa samaan joukkoon), ei vallassa todellisuudessa tiukasti ollutta ja edelleen olevaa porvarillista enemmistöä. Jollain selittämättömällä logiikalla porukka, jonka aatteet edustavat "auringonlaskua", ovat kuitenkin kaikkialla vallassa ja säätelevät asioita aitojen konservatiivien harmiksi ns. suvaitsevaiston mielen mukaan.

1960-lukulaisten salaliitto, joka Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin näkemyksen mukaan hallitsee epämääräisenä "suvaitsevaistona" Suomea ja aiheuttaa kaikki ikävät asiat, voisi olla hauska vitsi, mutta ei taida sitä olla. Kirjan kiukutteluosasta nimittäin ei jää käteen juuri muuta kuin loputon lista asioita, joita aito konservatiivi ei voi hyväksyä: marxismi, feminismi, ateismi, homosaatio, ryssät, muslimit, monikulttuurisuus, you name it.

Vaikka kirjoittajat julistautuvat peräti vapaan älymystön edustajiksi (ilman itseironiaa), heidän konservatiivisuutensa ei loppujen lopuksi ole mitenkään poikkeuksellista Suomen historiassa. On inhimillistä, että kirjoittajat näkevät itsensä parempina kuin edeltäjänsä, mutta ulkopuolinen lukija ei ole erityisen vakuuttunut. Eihän kiukuttelu painavammaksi tule sillä, että se toistaa itseään. Keskittyminen ja konkretisoiminen olisi ehkä auttanut. Ehkä ei.

* * *

Olisi ollut kiinnostavaa lukea antivasemmistolaisen kaikelle kiukuttelun sijasta tai edes lisäksi vapaan konservatiivisen älymystön näkemyksiä asioista, joita on tunnetusti vaikea redusoida puoluepoliittiselle arvojanalle. Olisivatko kirjoittajat löytäneet yhteisen linjan esimerkiksi näistä: eutanasia, pedofilia, pasifismi, uskonnollinen aseistakieltäytyminen, rokotevastaisuus, sähköyliherkkyys, Edward Snowden, paavin valta, pornografia, jalokiviterapia, veroparatiisit?

Näitä odotellessa lupaan itse jatkaa peiliin tuijottamista. Ettei vaan mistään pilkistäisi suvaitsevaistoon kuulumisesta kertova karva. Apus minäkin haluan kuulua vapaaseen älymystöön!

Terveys bisneksenä

En ole asiantuntija. Olen elämäni aikana käyttänyt terveyspalveluita melko vähän ja sairauspalveluita vielä vähemmän. Ei niin, ettei kremppoja olisi ollut ja vielä enemmän nyt parasta ennen -päivän aikoja sitten mentyä. Mutta en voi pitää itseäni varsinaisesti medikalisaation uhrina, mitä nyt napsin sydänkohtausta ennalta ehkäiseviä, ei erityisen kalliita pillereitä. Silti olen huolissani.

Ajatus siitä, että ihmisiä hoidetaan turhaan tai liikaa, on arkisen intuition vastainen. Sitä kuvittelee, ettei kukaan tarjoa tai halua hoitoa, joka ei ole välttämätöntä. Ilmeisesti kuvittelee väärin, sillä olemme lajina taipuvaisia nauttimaan siitä, että meitä hoidetaan ja että meitä täytyy hoitaa. Sen lisäksi tietenkin tämä ruljanssi tuottaa valtavia rikastumisen mahdollisuuksia.

Olen juuri lukenut kahden selvästi älykkään ihmisen kritiikkiä ylenpalttista hoitamista ja diagnosointia vastaan. Filosofi Ilkka Niiniluoto ja ortopedi Teppo Järvinen kirjoittavat molemmat järkeenkäyvästi siitä, että terveyttä voidaan hoitaa myös liikaa. Silti kumpikaan ei nosta pöydälle sitä ilmeisintä syytä, joka globaalin medikalisaatiokierteen aiheuttaa eli terveiden hoitamisen bisnestä.

* * *

En hiukan kyynisenä ja epäluuloisena ihmisenä usko, että kaikki lääkärit ovat pelkästään hyviä ihmisiä. Osa on vähäisen kokemukseni perusteella todella töykeätä ja potikastaan huonosti ymmärtävää porukkaa, osa lukemani perusteella todella ahneita. Kumpaakaan ei kielletä lääkärin valassa, mutta kumpikin piirre on minusta ristiriidassa ainakin sen kanssa, millaista henkilökohtaista moraalia itse odottaisin lääkäriltä.

Minusta on käsittämätöntä, että lääkäri voi olla mukana lääkebisneksessä tuntematta ylivoimaisia moraalisia paineita. Miten voi työtään rauhassa tehdä, jos oman lompakon edun mukaista on määrätä mahdollisimman paljon lääkkeitä, mahdollisimman paljon ja kalliita hoitoja ja ennen kaikkea pitää kansalainen koko elämänsä riippuvaisena terveyspalveluista?

Tietenkään kaikki lääkärit eivät anna osakkuuden lääketehtaassa tai terveysbisneksessä vaikuttaa käytännön ratkaisuihinsa. En missään tapauksessa usko, että kaikki lääkärit ovat korruptoituneita. Mutta osa epäilemättä on ja sekin riittää perusteeksi esittää kysymys siitä, miksi bisnes ihmisten terveyden kustannuksella ylipäätään sallitaan. Kysymys on luonnollisesti retorinen tässä finanssikeinottelun hallitsemassa maailmassamme.

* * *

Ihmisen suhtautuminen sairauksiin tai terveyden ylläpitämiseen ei varmaan ole pääosin järkiperäistä. Terveys ja siihen liittyvä toimintakyky ovat meille niin tärkeitä, että uhan ilmestyminen - tai pelkkä uhasta mainitseminen - saa arviointikykymme heikkenemään ja pehmenemme uskomaan melkein mihin tahansa. Sairaushan on usein määrittelykysymys, ei fakta. Jos valkotakkinen lääkäri sanoo minua sairaaksi, kuka minä olen väittämään vastaan.

Globaali medikalisaatio sisältää varmaan monia ja osin monimutkaisiakin elementtejä (kuten vaurastuneen ja ylipitkään elävän ihmisen harhakuvitelman ikuisesta terveydestä), mutta ennen muuta se johtuu siitä, että kiitos leväperäisen lainsäädännön on äärimmäisen kannattavaa tehdä rahaa ihmisten sairauksilla ja ennen muuta sairauksien pelolla. Niin kannattavaa, että sairauksia kannattaa vaikka tehtailla lisää. Mieluiten sellaisia, joihin ei lääkehoitoa ole vielä tarjolla ja jonka oireisto on oikein monimutkainen ja voi vaatia lukuisia eri lääkkeitä.

Aivan erityisen kannattavaa taloudellisesti on päästä asemaan, jossa absurdien patenttisuojien takia voi määritellä ainutlaatuisen lääkkeen hinnan niin, että se sisältää todellisten kustannusten lisäksi myös mittavat osingot osakkeenomistajille, myös niille lääkäreille, jotka tuota kallista lääkettä määräävät käytettäväksi. Lääkepatentit pitäisi kieltää ja rakentaa lääketehtaiden voitoilla vaikka UNICEFin alainen tutkimusosasto, joka keskittyy kehittämään lääkkeitä maailman kansalaisia eniten kurittaviin sairauksiin hinnoilla, joihin myös köyhillä valtioilla ja kansalaisilla on varaa.

* * *

Terveysbisnes lepää vahvasti sen kuvitelman varassa, että meillä varakkailla Maan asukkailla on oikeus elää niin pitkään kuin mahdollista. Jokainen viisikymppiseksi jaksanut tietää, että biologinen rakennelmamme on kehittynyt suunnilleen niin pitkää elämää varten. Kaikki sen yli on poikkeusta, evoluution keinotekoista ohitusta.

Miksi ihmisen pitäisi elää mahdollisimman pitkään? En tiedä prosentteja, mutta olen aika varma siitä, että terveysbisnes saa pääosan voitoistaan vanhentuvien ja yliaikaisten ihmisten hengissä ja toimintakunnossa pitämisestä. Bisnes kärsisi, jos ihmiset tyytyisivät biologiseen kohtaloonsa ja kuolisivat ennen kaikkia niitä satoja uusia tauteja, jotka ihmistä voivat uhata. Siksi meihin kohdistuu jatkuva aivopesu, jonka ydinsanoma on, että hoidoilla (= rahalla) voimme elää jos ei ihan ikuisesti, niin vuosikymmeniä lisää nautiskellen ja vielä kerran nautiskellen. Luonnollisesti korvausta vastaan.

Kukaan ei halua kokea elämää rajoittavaa kipua. Mutta onko meitä pidettävä väkisin hengissä vain sen takia, että medikalisaatiobisnes voi hyvin? Ihminen kykenee lisääntymään niin tehokkaasti, ettei ole mitään syytä keinotekoisesti pidentää ihmisten elinaikaa toisesta päästä. Yksi keino rajoittaa väestönkasvua ja yhä kestämättömämmäksi käyvää ikääntymisen taloudellista taakkaa on vähentää medikalisaation valtaa ja antaa meidän vanhojen kuolla, kun se biologisesti on ajankohtaista.

Asiasta, mutta huonolla kalustolla ja hutiloiden

Raunioista nousee Donbass (2015)

Tässäpä kirjanen, joka nostattaa verenpainetta suunnalla jos toisellakin. Russofobit saavat todennäköisesti orgastisen amok-kohtauksen, kuten jo heinäkuussa Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen, joka olisi todennäköisesti voinut vaieta kirjan kuoliaaksi, mutta ei joko malttanut tai jolle annettiin käsky kirjoittaa alentuvasti ja alentavasti.

Mutta on tässä nielemistä silläkin, joka kaipaa yksipuolisen Nato-propagandan vastapainoksi edes jonkinlaista Ukrainan tapahtumien ja motiivien neutraalia erittelyä. Matti Rossin nimissä julkaistu kirja on nimittäin todella huonosti tehty painotuote ja jota sen takia Halmisen kaltaisten päinvastaiseen suuntaan juoksevien on helppo pilkata.

Kirjoitan ”Matti Rossin nimissä” julkaistu kirja, koska tämä julkaisu ei vastaa Rossin tekstien normaalia korkeaa tasoa. En nyt tarkoita viimeistelemättömyyttä, joka näkyy kirjoitusvirheiden lisäksi asioiden tahattomana toistelemisena ja yleisenä sisällön vaeltelemisena asiasta toiseen. Tarkoitan itse lauseita, jotka eivät kauttaaltaan nouse Rossin tasolle. Mukana on kappaleita, joiden en usko olevan edes Rossin omaa käsialaa. Ei hän jättäisi teonsanaa pois lauseesta, vaikka se on venäjänkielelle luontevaa.

En tunne julkaisun taustaa, mutta minusta tuntuu, että Matti Rossin nimeä on tässä käytetty hyväksi tavalla, joka ei ole kunniaksi kenellekään. Kirjaan on koottu paljon materiaalia, joka suomalaisissa viestimissä on joko systemaattisesti jätetty huomiotta tai käsitelty hyvin propagandistisesti. Mutta tapa, jolla tämä informaatio tarjoillaan lukijalle, ei ainakaan paranna viestin ymmärrettävyyttä. Tämä on valitettavaa, sillä ns. virallista EU:n ja USA:n totuutta kriittisesti tarkastelevaa aineistoa on todella vaikea mistään löytää suomen kielellä.

***

Kaiken huipuksi kirjalle on annettu täysin harhaanjohtava nimi ja kansikuva tavoittelee tökeryydessään suomenkielisen kustannushistorian ennätystä. Donbass on sivuosassa, eikä otsikosta mieleen tulevaa itäisen Ukrainan tulevaisuutta pohdita käytännössä ollenkaan. On vaikea välttää vaikutelmaa, että tässä on kylmästi lätkäisty kansien väliin kourallinen kansalliskiihkoista Venäjä-propagandaa ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan jo puoli vuosisataa kriittisen asiantuntevasti asennoituneen Matti Rossin sekalaisia muistiinpanoja parin vuoden ajalta.

Miksi on tehty tällainen karhunpalvelus kaikille niille suomalaisille, jotka näkevät Suomen ja Venäjän naapuruuden hienoja mahdollisuuksia luovana asiana? Kriittinen suhtautuminen EUSA:n aggressiiviseen Ukraina-politiikkaan kun ei tarkoita, että olisi automaattisesti Vladimir Putinin kansallismielisen oikeistohallinnon kannattaja. Yhdysvaltain intressejä lähinnä ajaneen Ukraina-tragedian jalkoihin uhkaa jäädä kaikki se myönteinen kehitys, jota toisen maailmansodan jälkeen on suomalais-venäläisissä suhteissa saatu aikaan. Jos ei tänä päivänä yhdy Nato-kiihkoilijoiden kuoroon, huomaa nopeasti olevansa samassa tilanteessa kuin vasemmisto 1930-luvulla oli. Venäjästä ei saa löytää mitään myönteistä. Jos on jotain löytävinään, sen pahempi löytäjälle.

Matti Rossin käsistä olisi voinut syntyä hyvä katsaus Ukrainan tapahtumien taustoista. Mutta Raunioista nousee Donbass on huono pamfletti, jonka arvokkaan sisällön siivilöinti on työlästä, liian työlästä useimmille hiukankin ennakkoluuloisille tai edes peruskriittisille lukijoille. Yhdysvaltalaisen propagandan rinnalle tarvittaisiin kipeästi laadukasta journalismia ja tietokirjoittamista. Kansallis-oikeistolaisen Venäjän propagandatyyli ei tähän tehtävään kelpaa alkuunkaan.

***

Ukrainalaisen fasismin asiantuntevaa ja samalla kriittistä esittelyä kaivattaisiin Suomessa kipeästi, koska lehdistö Hesari etunenässä vaikenee siitä jokseenkin täydellisesti eli ei ole näkevinäänkään, kun sokeudelle on poliittinen tilaus. Kun Kiovan nykyinen hallinto on nostanut taas kunniaan mm. toisen maailmansodan aikaisen Stepan Banderan, jonkun pitäisi vastuullisesti muistuttaa suomalaisia sitä, että Bandera oli kansalliskiihkoinen joukkomurhaaja, joka halusi hävittää mm. juutalaiset ja roomalaiskatoliset puolalaiset Ukrainasta (Bandera itse oli ortodoksi). Ukrainan nykyinen johto on fasismin perillisten käsissä, vaikka totteleekin pääsääntöisesti Yhdysvalloista tulevia ohjeita. Tähän olisi Rossi voinut keskittyä, sellainen kirja olisi ollut todella tarpeen.

Emme tiedä, mitä sieltä Donbassin raunioista lopultakin nousee. Yksisilmäistä propagandaa harrastaville suurvaltajohtajille ja heidän käskyläisilleen se lienee yhdentekevää. Mutta jos sieltä nousee EU:n rahalla operoiva äärioikeistolainen valtakeskus, aika monen olisi syytä hävetä tähänastista vaikenemistaan ja meidän kaikkien pelätä.

Miksi fiksu tupakoi?

Tupakointi ei ole millään mittarilla fiksua. Se voi tuottaa mielihyvää ja vaihtoehdon makeisille, mutta ei se silti ole fiksua. Tupakointi on hengenvaarallinen addiktio. Kukaan fiksu ihminen ei tietenkään tupakoi. Paitsi että asia ei ole niin. Moni fiksukin tupakoi.

Seuraava ääneenajattelu ei sisällä vastausta otsikon kysymykseen, pelkästään ihmettelyä ja jokusen heiveröisen arvelun. Fiksun ihmisen tupakointi on arvoitus, ainakin minulle, edelleen. Ikävä arvoitus, sillä joka päivä joku pinttynyt tupakoija saa diagnoosin KEUHKOAHTAUTUMATAUTI.

Terveyskirjaston mukaan "Keuhkoahtaumataudin miltei ainoa syy on tupakointi. Sairastuneista enemmän kuin yhdeksän kymmenestä on tupakoijia. (...) Keuhkoahtaumatauti voi kehittyä myös ei-tupakoivalle ympäristön tupakansavulle tai ilmansaasteille altistumisen seurauksena." Taudin oireita voidaan helpottaa, mutta tauti tappaa vääjäämättä.

Fiksuuteen tämä liittyy sikäli, että keuhkoahtautumatauti voidaan kokonaan estää välttämällä tupakointia tai lopettamalla se ennen 30-40 vuoden ikää. Fiksu ihminen ainakin ymmärtää, että valinnan mahdollisuus on. Keuhkoahtautumataudista ei voi yleensä syyttää ketään muuta kuin peilistä näkyvää tyyppiä.

* * *

Tupakoinnin aloittaminen selitetään usein sillä, että nuoren ihmisen on liki mahdotonta ajatella kymmeniä vuosia eteenpäin ja kuvitella itsensä keuhkoahtautumapotilaana tai keuhkosyövän uhrina. Kaikki ne hirvittävät valistuskuvat ruskeista nikotiinikeuhkoista säikyttävät toki arempaa, mutta eivät välttämättä synnytä tarpeellista oivallusta siitä, että asia liittyisi jotenkin hyväkuntoiseen nuoreen minään.

Nuoruuteen liittyy myös kuolemattomuuden illuusio. Kun elinajanodote on nykyisissä mitoissa, vanhuuden vaivat voi käytännössä unohtaa. Niihinhän voi palata sitten joskus, jos asia muuttuu ajankohtaiseksi. Sitten joskus, sadan vuoden kuluttua.

Hedonismi hakkaa varovaisuuden, porukan paine musertaa loputkin vastarinnasta. Näinhän sitä ajatellaan, kun nuori ihminen - tai lapsi - aloittaa nikotiinin imemisen. Paitsi että yhä harvempi tilastojen mukaan näin kuitenkaan enää tekee. Tupakointi on historiallisesti vähentynyt, eikä urheilijan suupielestä valuva nuuskaräkä välttämättä käännä kehitystä enempää kuin niin viilee sähkötupakkakaan.

* * *

Osa niistä ihmisistä, jotka kaikesta kertyneestä tiedosta ja tarjolla olevasta valistuksesta huolimatta tupakoivat, kuuluu tietenkin luontaisten typerysten sankkaan joukkoon (tupakointi ei ole suinkaan ainoa typerä asia maailmassa). Mutta osalla ei pitäisi olla mitään kognitiivisia esteitä sen tajuamiselle, että tupakointi on hengenvaarallinen pahe sen lisäksi, että se aiheuttaa lähiympäristön laadun nopean heikkenemisen ja lihottaa moraalittoman tupakkateollisuuden omistajia.

Nikotiiniaddiktiosta irrottautuminen on tunnetusti erittäin vaikeaa. Mutta kukaan ei oikeasti pakota sitä ensimmäistä savuketta imemään (tai voi pakottaa, mutta silloin fiksu tietysti vaihtaa seuraa). Kyllä se on viime kädessä ihmisen oma ratkaisu. Jonka moni fiksun kirjoihin lukeutuvakin tekee, todennäköisesti myös tulevaisuudessa.

Tupakan lieveilmiöt läninnä ällöttävät, mutta enemmän minua kauhistuttaa ajatus, että ihmiset ottavat tietoisesti keuhkoahtautumataudin ja keuhkosyövän riskin. En haluaisi, että kukaan joutuu kuolemaan hitaasti tukehtumalla. Siksi toivon koko ajan, että oli ihminen fiksu tai ei, olisi edes sen verran fiksu, että jättäisi aloittamatta. Tai lopettaisi, kun vielä ehtii.

Elämä ilman uskontoa

Hyvin varhainen muistikuva: makaan kokonaan peiton alla pimeässä, kiroan kristinuskon Jumalaa - ja heti perään, varmuuden vuoksi, pyydän tekopyhästi anteeksi rumia sanojani.

En ole koskaan elämässäni kaivannut uskonnon väitetysti tarjoamaan lohtua tai johdatusta elämässä. Lapsuuden pyhäkoulut olivat piinallisia kokemuksia, koulun uskonnontunnit tylsääkin tylsempiä, vaikka kympin saikin todistukseen melko vähällä vaivalla (ylioppilastodistukseen numero kyllä laski ysiin, kovasti jumalinen opettajamme oli ilmeisesti alkanut epäillä, ettemme ehkä kuitenkaan olleet riittävän vakavasti kirjoittamamme takana).

Erosin uskonnosta heti kun se tuli mahdolliseksi omalla päätöksellä. Eroaskeleet olivat siihen aikaan vielä tarkoitushakuisen hankalat, mutta muistan sen keveyden, jota tunsin, kun saatoin lyödä kirkkoherran kanslian oven viimeisen kerran perässäni. Tunsin vapautuneeni jostain raskaasta ja ikävästä (jälkikäteen ajatellen se oli luterilainen syntiä ja voivottelua korostava ikiharmaa kulttuuri).

* * *

Olen pääosan aikuisesta elämästäni ollut ns. ateisti, mutta jossain vaiheessa jouduin toteamaan, ettei tuo käsite enää vastannut suhdettani uskontoon. Ateisti suhtautuu jumalaan aktiivisen vastustavasti, jotkut suorastaan kiivaasti. Jouduin toteamaan, ettei mikään uskontoon ja uskomiseen liittyvä näkökohta enää liikuttanut minua edes ateismin verran. Totesin muuttuneeni uskonnottomaksi. Olen nykyään ihminen, jolle uskonto ei merkitse yhtään mitään.

Suomalainen ei ole järin kiinnostunut toisen ihmisen uskonnosta, joten uskonnottomuuttaan ei joudu selittämään kuten sitä, ettei käytä alkoholia. Uskonto on yksityisasia ja se sopii minulle. Voin toki käydä leppoisaa argumentointia jumaluskon outouksista, jos joku sitä väkisin haluaa. Mutta tarve polemisoida uskontoa vastaan tuntuu yhtä turhalta kuin murehtia sitä, että joku uskoo keijukaisiin ja menninkäisiin.

En tiedä, olenko koskaan ymmärtänyt uskonnollisia tunteita tai tarpeita. Todennäköisesti en, vaikka toki pystyn kuvittelemaan, että kovasti kuoleman jälkeistä kohtaloaan pelkäävä tai elämänsä mielellään vahvan johtajan huomaan laskeva löytää uskonnosta vakalleen sopivan kannen. Vaan kun ei kaipaa, niin ei kaipaa.

* * *

Edellä todetun perusteella joku voi ihmetellä, miksi uskonnoton ihminen kirjoittaa kokonaisen blogin uskonnosta. Syy on yksinkertainen. Uskonto olisi merkityksetön asia, ellei ihmisillä olisi ollut tuhansien vuosien ajan taipumusta rakentaa uskonnon päälle valtaa käyttäviä organisaatioita eli kirkkoja. Uskonnoista täytyy piitata, koska kirkot käyttävät suurta yhteiskunnallista valtaa.

Olisin erittäin ilahtunut, jos voisin lakata piittaamasta kirkkojen touhuista. Valitettavasti ne kuitenkin aiheuttavat jatkuvalla syötöllä niin paljon harmia ihmiselämään, ettei asian voi antaa olla. Suomessa ongelmat ovat sinänsä vähäisiä: kirkot ovat ikävän vanhoillisia (ortodoksit hakkaavat siinä vielä luterilaiset 3-0)  ja historiallinen liitto valtiovallan kanssa jäytää pahasti uskonnonvapauden periaatetta. Uskonnolliset yhteisöt nauttivat ansaitsematonta pilkansuojaa ja automaattijäsenmaksun kohtuutonta tulovirtaa. Kaikki asioita, joista pitäisi päästä eroon.

Maailmanlaajuisesti islamin ja roomalaiskatolisen kirkon kaltaiset miljardien ihmisten käyttäytymistä ikivanhoilla älyttömyyksillä säätelevät komentobunkkerit aiheuttavat konkreettisesti jokapäiväistä ahdistusta, kauhua ja tuhoa. Kirkoksi järjestäytynyt uskonto on paras sodan ja hävityksen tekosyy, on aina ollut ja saattaa olla vielä pitkään. On yhdentekevää, onko jumala olemassa vai ei. Kirkot kyllä pitävät huolen siitä, etteivät tämän jumalolennon mahdolliset hyvät tarkoitukset pääse vaikuttamaan ihmisten elämään myönteisesti.

* * *

Elämä ilman uskontoa ei ehkä olisi helppoa jokaiselle. Kaikki eivät halua ottaa täyttä vastuuta omista tekemisistään ja ratkaisuistaan. Siksi uskonnonvapaus - oikeus uskoa johonkin tai olla uskomatta - on järkevä lähtökohta ja yhteiskunnallinen perusoikeus.

Kun vaan vielä keksittäisiin tapa, jolla kirkkoja estettäisiin puuttumasta maallisiin asioihin.

(Kuva Don Addis, 1935-2009)

PS 13.10.2015

En sanonut edellä mitään agnostikoista, koska yritin pysytellä kohteliaana. Mutta kyllä agnostikko jää seisoskelemaan tienristeykseen perusteilla, jotka minusta ovat pelkkiä tekosyitä.

LieBlock

Käytän verkkoasioinneissa yleensä vain Firefoxin selainta. Silloin tällöin avaan kuitenkin myös Googlen Chromen. Firefoxissa minulla on apuohjelma AdBlock asennettuna, Chromeen en ole sitä laittanut. Ero on järkyttävä. Laatulehtenä itseään pitävän Helsingin Sanomien verkkosivun lukeminen ilman AdBlock-ohjelmistoa on jokseenkin toivotonta taistelua yrittää saada se varsinainen sisältö näkyviin mainosten takaa.

Minä rakastan AdBlock-liitännäistä ja riemastuin tavattomasti taannoisesta saksalaisen tuomioistuimen päätöksestä, jonka mukaan tämä maksuton lisäosa ei riko sikäläistä lakia. Näppejään nuolemaan jäi mahtava Springer-konserni, joka ei ole tottunut häviämään saksalaisessa tuomioistuimessa. Toivottavasti oli opettavainen kokemus.

En voi kuvitellakaan eläväni enää ilman AdBlockin kaltaista apuvälinettä. Sen ansiosta voi käväistä verkkosivuilla joutumatta klikkailemaan päälle tunkevia tyrkkymainoksia pois tieltä. Sen ansiosta en joudu kohtaamaan sitä hullujenhuonetta, jollaiseksi verkkomaailma on 2010-luvulla muuttunut mainostajien kilpaillessa miljardien klikkaajien huomiosta.

AdBlockissa onkin vain yksi puute. Se toimii pelkästään selaimessa, ei analogisessa maailmassa.

* * *

Olen varmasti poikkeuksellisen mainoskielteinen ihminen. Vuonna 1949 syntyneenä olen elänyt koko elämäni visuaalisen mainostamisen maailmassa, joten inhossani ei ole kysymys mistään uudesta reaktiosta. Olen inhonnut mainosmaailmaa koko aikuisen elämäni ajan.

On olemassa myös viehättäviä, visuaalisesti upeita mainoksia. Erik Bruunin julisteista moni on silkkaa kaupallista mainosta, vaikka samalla omaperäistä ja hienoa kuvataidetta, joka on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen myös kaltaiseeni äkäpussiin.

En pidä itseäni mainosten periaatteellisena vastustajana. Uusista tuotteista ja palveluista tarvitaan myös tiedotusta ja mainonta on kaupallisten toimijoiden tiedotusta. Sen sijaan vastustan ja inhoan mainosten teennäisyyttä ja valheellisuutta. Siis aivan samaa kuin ihmiselämässä muutenkin. Se on varsinkin televiomainonnan vakiomuoto.

* * *

Onko mainosten pakko teeskennellä ja valehdella? Eivätkö tuotteet ja palvelut kelpaa ihmisille ilman loputonta huijausta? Uskoakseni pääsyyllinen kollektiiviseen valehtelun kulttuuriin on keskinäinen kilpailu rajallisista kuluttajan rahoista. Moni pysyvästikin markkinoilla oleva yritys luottaa hit and run -tyyppiseen toimintaideologiaan, vastoin arkista intuitiota siitä, että rehellisyys kannattaa.

Joskus nuorempana ajattelin, että mainosvalheet ovat jonkinlaisia "erehdyksiä" ja että hyvien ominaisuuksien liioittelu ja huonoista vaikeneminen on vain "huonoa mainontaa". Jouduin sittemmin toteamaan, että rehellisyys on mainosmaailmassa niin harvinaista, että sellaista kohdatessaan tulee välittömästi hyvälle mielelle, koski mainos mitä tahansa asiaa.

Mainosmaailma puolustautuu mielellään väittämällä, että ihmiset haluavat mielikuvamainontaa, joka luo illuusioita hyvinvoinnista ja varakkuudesta sillekin, jolla ei ole kumpaakaan. Tämähän se mainostajien perussynti onkin, köyhän ja avuttoman härski huijaaminen. Jos mainosten kohteena olisivat vain yhteiskunnan hyväosaiset, voitaisiin kyynisesti todeta, että heillä nyt on varaa osallistua mainostajien illuusionäytöksiin ja maksaa laskut.

* * *

Jotkut ovat sitä mieltä, että ilman mainostajia ja hyväuskoisia klikkauksia meillä ei olisi nykyisenkaltaista verkkoa. Olen samaa mieltä, mutta kiistän väitteeseen sisältyvän ajatuksen, että tuo verkko olisi nykyistä tylsempi tai huonompi. Useimmat netin hienot keksinnöt ovat täysin mainostajista riippumattomia innovaatioita, vaikka ne saatetaan jälkikäteen kietoa sataprosenttisen kaupalliseen muotoon.

Rehellinen mainonta eli kaupallinen tiedottaminen on epäilemättä melkoista toiveajattelua. Tai sitten se vain hukkuu äärimmäisen valheellisten automainosten luoman tunnelman alle. Ja totta tosiaan, kun Ylhäisten Kotileipä Oy nettisivuillaan toteaa, että "Tuoreet jauhot ja Virttaankankaan puhdas pohjavesi takaavat maistuvan maun." niin tottahan tuo on eikä lainkaan valhetta. He eivät väitä, että Ylhäisten ruisleipä on maailman parasta, vaikka olisin samaa mieltä väitteen kanssa.

Ehkä me tarvitsemmekin AdBlockin rinnalle tai sijasta LieBlock-liitännäisen, joka karsii näkyvistä vain valheelliset mainokset. Minä ainakin asennan LieBlockin heti kun se tulee tarjolle.

Tapaus Jari Rosenberg

Ärtyminen ja kiivailu ovat inhimillisiä reaktioita, joihin jokainen meistä ajoittain lankeaa. Harva kuitenkaan tykkää ihmisistä, jotka ovat koko ajan ärtyneitä ja kiivaita. Kuten nyt esimerkiksi professori Tiina Rosenberg ja kirjailija Jari Tervo tuntuvat olevan. Kumpikin on onnistunut herättämään poikkeuksellisen voimakkaita vastareaktioita, mutta kumpikin myös poikkeuksellisen ärtyneellä ja kiivaalla tekstillä.

Kun Jari Tervo kirjoittaa "valkoisesta roskaväestä" tai "kotoperäisestä paskasakista", on hän vain tyylillisen loikan päässä Tiina Rosenbergistä, joka kirjoittaa masentuneista tai vähintään puolimasentuneista 50-, 60- tai 70-vuotiaista miespuolisista asiantuntijoista, joiden ikävistä seurauksista ollaan mitään sanomattakin selvillä.

Molemmat ovat oman tulkintansa mukaan taistelussa rasismia vastaan vähemmistöasemassa olevien, varsinkin naisten puolesta. Heillä näyttäisi olevan pitkälti sama kohdekin, vaikka professori puhuu fiinimmin fasisteista, ei vapaan kirjailijan tavoin paskasakista. Rosenberg tunnustautuu vasemmistolaiseksi, vaikka moni vasemmistolaisena itseään pitänyt ei ehkä yhdy näkemykseen, jonka mukaan äärimmäinen feminismi edustaisi perinteisiä vasemmistolaisia tasa-arvotavoitteita. Jari Tervon nimittäminen vasemmistolaiseksi edellyttää puolestaan kommentoijan asemoitumista suhteellisen äärimmäiseen oikeaan nurkkaan.

* * *

Voiko ihminen olla samaan aikaan suvaitsevainen ja kiivas "antifasisti" tai "antipaskasakkilainen"? Tätä huomaan miettiväni yrittäessäni ymmärtää professori Rosenbergin Helsingin Sanomille myöntämässään haastattelussa esittämien ajatusten sisäistä logiikkaa. Muuttuuko Suomeen pyrkivä pakolainen ei-suojeltavaksi, jos hän osoittautuu naisten oikeuksia systemaattisesti polkevaksi pikkunatsiksi? (Oletettavasti sellaisiakin joukossa on, ihan tilastomatemaattisin perustein.) Nauttisiko Ruotsiin pakolaisena pyrkivä, naispuolinen, islaminuskoinen, homoseksuaalinen latentti pedofiili Rosenbergin täyttä tukea ja ymmärrystä, hänhän kuuluisi samaan aikaan ainakin viiteen eri vähemmistöryhmään?

Entä jos Jari Tervosta ei olisikaan tullut kaikin puolin menestynyttä kirjailijaa, joka on Wikipedian mukaan saanut suomalaisista kirjailijoista eniten kirjastoapurahoja vuosina 2004-2010 ja jolla on varaa asua Helsingin Katajanokalla? Jos hän olisi hyvistä pyrkimyksistään huolimatta jäänyt etsiskelemään Rovaniemelle jotain töitä vailla arvostusta ja taloudellista turvallisuutta? Olisiko hänen kiukkunsa kohteiden valikoima tänä päivänä jossain määrin toinen kuin se nyt on?

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei sen paremmin professori Rosenberg kuin kirjailija Tervo ole mainostanut omaa suvaitsevaisuuttaan. He vastustavat avoimesti, jyrkästi ja varauksitta erittäin monia asioita, joten "suvaitsevaistoon" heitä ei tosiaankaan voi sijoittaa. Siksi tärkeämpi kysymys kuuluukin, onko heidän arroganttiin, karkeasti monia ihmisiä halveksivaan ja leimaavaan puhetapaansa kuitenkin kätkettynä arvokas totuus.

* * *

Saattaa hyvin olla. Ongelmana on vaan juuri tuo kätkeytyminen. Kun kieli on tarpeeksi häijyä, adjektiivit tarpeeksi solvaavia ja loppupäätelmät kuin kristityn helvetin porteilta, nouseeko se arvokas ollenkaan näkyviin ja vaikuttamaan? Modernissa viestinnässä kuorrutuksella on merkitystä. Rosenberg ja Tervo ovat molemmat tottuneita sanan ja julkisuuden käyttäjiä. Voisivatko he olla viestintätaktisesti näin tomppeleita?

Professori Rosenberg väittää, että Suomi voisi ottaa vastaan miljoona pakolaista:"Metsiä ja kyliä kyllä riittää." Täytyyhän professorin tietää, etteivät maailman pakolaiset halua asettua Pudasjärven takamaille vaan sinne, missä on aurinkoa, lämpöä ja kielitaidottomankin ulottuvilla olevia töitä ja asumismahdollisuuksia. Jos hän ei tätä tiedä, hän puhuu vailla alkeellistakin asiantuntemusta. Jos hän tällaisia sanoo vastoin parempaa tietoa, hän harrastaa halpaa propagandahöpinää.

Jari Tervon purkaus saattoi olla primitiivireaktio. Eihän hänen tarvitse tykätä "huonosti koulutetun, epäterveellisesti syövän, homoja ja muukalaisia vihaavan, kulttuuria inhoavan ja omasta pseudo- ja kiihkoisänmaallisuudestaan jäykistyvän kansanosan" näkemyksistä saati tuhmista teoista, mutta oliko se oma inho ihan pakko näin leimaavasti ilmaista? Ei hyväkään tarkoitus muuta häijyyttä hellyydeksi.

Olen monista asiasisällöistä aivan samaa mieltä kuin Rosenberg ja Tervo. Mutta heidän puheistaan kuultava itseriittoinen toisenlaisten ihmisten halveksunta ja viha tuntuvat erittäin vastenmieliseltä. Kuin pataa ja kattilaa kuuntelisi.

(En ole pyytänyt enkä saanut lupaa tämän Yhdysvalloissa uran tehneen loistavan pilapiirtäjän Erkki Alasen piirroksen julkaisemiseen. Pyydän oikeudenhaltijoilta ymmärrystä!)

Miksi en yhdy Valtaojan valssiin?

Suomen tunnetuin tähtitieteilijä, professori Esko Valtaoja, on jättänyt virkauransa pitämällä tiedeoptimismia uhkuvan läksiäispuheen pari päivää sitten. Valtaojan viesti ilahduttaa varmasti kaikkia niitä ihmisiä, jotka yleisellä tasolla uskovat teknologiaan ja ihmiskunnan järkevyyteen, mutta ovat silti olleet hiukan huolestuneita maailman menosta.

Valtaoja ei levitä kultajyviään julkisesti ensimmäistä kertaa. Uskon hänen suuren menestyksensä tieteen kansantajuistajana johtuneen juuri siitä, että Valtaojansa lukenut voi illalla laskea päänsä pielukselle mieli rauhaisana. Valtaoja osaa kuvailla monimutkaiset asiat riittävän simppelisti (joku voisi sanoa myös "mutkia oikoen") ja silti synnyttää kuulijassa syvällisen viisauden tuntemuksen. Se ei ole ihan vähän se. Voin kuvitella, kuinka puoluetoimistoissa supistaan, uskaltaisiko Valtaojaa lähteä kosimaan ehdolle.

Valtaoja on lumonnut tavallisen kansan lisäksi myös palkintoja ja tunnustuksia jakavat tahot. Hänen ansiolistansa tälläkin saralla on lähinnä mykistävä. Vuoden 2013 tiedebarometrin mukaan hän oli tuolloin Suomen tunnetuin "tieteilijä". Se on tuskin liioittelua, vaikka aivan kaikkia eivät Valtaojan puheenaiheet tietenkään kiinnosta. Lyhyesti tosiasiat yhteen vetäen on pakko olettaa, että Esko Valtaoja lähtee eläkkeelle tyytyväisenä tähänastisiin saavutuksiinsa.

* * *

Äkkiä katsoen minun pitäisi olla tyypillinen suomalainen Valtaoja-fani. Olemme samaa ikäluokkaa ja uteliaisuutemme kohteet menevät mainiosti päällekkäin. Valtaojan flirttailu uskonnollisten näkemysten suuntaan (Wikipedian mukaan Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi eli ei ota kantaa) on epäilyttävää, mutta toki vapauttavasti selitettävissä, kuten Vapaa-ajattelijoiden ja Skepsiksen palkinnot antavat ymmärtää.

Minä en kuitenkaan ole Valtaoja-fani. Sitä pitää epäilemättä hiukan perustella, vaikka yleisöjemme määrällinen suhdeluku lienee jotain luokkaa 1:1000000 ja vaikka myös minä olen katsellut Nuasjärven pintaa, vaikkakaan en juuri Korvanniemen mökkirannasta.

* * *

Valtaoja ilmoittaa näkemyksensä edustavansa realismia, mutta minusta hänen ajattelunsa on todellisuudessa valikoivaa realismia. Hän ei edes yritä tarkastella maailmaa ja sen tilaa kenen tahansa näkökulmasta. Hän on osa tieteellistä eliittiä (ja sitä myöten tietysti osa montaa muutakin eliittiä), jonka ei tarvitse murehtia samoja asioita kuin ihmiskunnan suuren enemmistön. Hän ei ole etuoikeutettu ilkeyttään, mutta on silti.

Valtaoja antaa ymmärtää, että politiikka ja siihen liittyvä vallankäyttö ovat merkityksettömiä historian sivuseikkoja, jos edes niitä. Hänelle on realismia töksäyttää, että "sodat ovat katoamassa maailmasta" (kuten väkivalta muutenkin) tai että bruttokansantuotteen eksponentiaalinen kasvu on historian ainoa merkittävä asia. Tuon tuotteen jakautuminen ihmisten kesken on taas merkityksetön sivupolku.

En tykkää haukkumasanasta "tiedeuskovainen". Mutta miten muuten voi kuvata tiedemiestä, joka luovuttaa yhteiskunnallisen valtansa pois teeskentelemällä, että valtaa käytetään aina tieteen tai teknologian ehdoilla kaikkien ihmisten hyväksi? Valtaojalle vastakkain ovat söpöluomua kaipaavat pessimistit (pöljät) ja teknologiaan/tieteeseen uskovat optimistit (fiksut). Sellainen sopii varmasti maailman rikkaimmalle prosentille, joka hallitsee tänään 40%:a kaikesta varallisuudesta ja kymmenen vuoden kuluttua vielä paljon enemmän. Mutta ei se muutos Valtaojan maailmaa tule koskettamaan, joten saamme kuulla hänen ilosanomaansa vielä monta kertaa.