Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 29. lokakuuta 2015

Kun oikeistokonservatiivia oikein kiukuttaa...

... hän voi esimerkiksi kirjoittaa pamfletin, jossa kukaan ei ärsyttävästi väitä vastaan tai oio löysiä puheita. Niinpä meillä sitten onkin joukossamme kirja Mitä mieltä Suomessa saa olla : Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015). Päävastuun tästä esseekokoelmasta kantavat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig.

Kirja jakautuu näennäisesti moneen osaan, mutta käytännössä kahteen. Aluksi kirjoittajat pyrkivät määrittelemään edustamansa konservatismin ja sen jälkeen he kiukuttelevat systemaattisesti kaikista niistä asioista, joissa konservatismin pääviholliset eli marxilainen vasemmistolaisuus ja 1960-lukulaisuus ovat kirjoittajien väittämän mukaan vallassa. Tämän kirjan mukaan nämä "auringonlaskun aatteet" ovat jotenkin onnistuneet pääsemään valtaan jokseenkin kaikilla elämänaloilla eli tiukasti porvarillinen Suomi onkin vasemmistolaisen ns. suvaitsevaiston tihutöiden kenttä.

Seuraavat ajatukset eivät pyri esittelemään tätä kirjaa, jota on vaikea suositella muille kuin asioista valmiiksi hyvin perillä oleville ja hyvin kriittiseen lukutaitoon kykeneville. Tunnen kuitenkin suurta vetoa ns. kiukuttelukirjallisuutta kohtaan, koska itseänikin kiukuttaa tuon tuostakin ja milloin mikäkin. Edustanen melkein kaikkea sitä, mitä Vihavainen, Hamilo ja Konstig inhoavat, joten lähtöasetelma houkuttaa ainakin minua itseäni.

* * *

On itse asiassa yllättävän kiinnostavaa lukea sitä, miten miellyttävästi oikeistokonservatiivimme itsensä näkevät ja määrittelevät. Allekirjoitan ilman muuta kirjan avaavan Kantin huudahduksen supere aude! eli uskalla käyttää järkeäsi. Huomaan arvostavani monia samoja asioita kuin arvoisat oikeistokonservatiivimmekin, kuten vapautta, vastuuta ja järkeä. Tulkitsen silti tätä yhteistä todellisuuttamme täysin toisella tavalla, ja sellainenhan on kiinnostava ilmiö.

Kukaan ei odota, että pamfletistit keskittyisivät itsekriittiseen konservatisminsa erittelyyn. Silti on häkellyttävää lukea tekstiä, jonka perusteella ainakin näillä konservatiiveilla on vain hyvin periaatteita ja näkemyksiä, kun taas "kulttuurimarxilaisilla" on vain niitä huonoja, loppumattomiin. Tämä itseriittoinen mustavalkoisuus on kirjassa hyvin leimallinen piirre, eikä se tietenkään innosta skeptistä lukijaa. Olisi helpompi ottaa vakavasti kirjoittaja, joka näkee peilissä edes jotain säröä.

Kukaan ei myöskään odota, että pamfletistit perustelevat väitteensä esimerkeillä tai kirjallisuusviitteillä. Oikeistokonservatiivisten kirjoittajien totaalituomioita jakava oikeusistuin on kuitenkin niin itsevarma, että edes pieni määrä väitteitä havainnollistavia tosiasioita olisi tehnyt luettavuudelle hyvää. Valmiiksi samanmielinen tietysti nautiskelee silmittömästä hutkimisesta, mutta meille muille tulee kovin usein tunne, että aidossa väittelyssä tätä tai tuota yleistystä voisi olla aika vaikea todistaa.

* * *

Kirjoittajat edustavat selkeästi ns. uhriutunutta oikeistolaisuutta (eli niitä, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota, asemaa ja taloudellista kiitosta). Tälle porukalle on ominaista syyttää havaitsemistaan ongelmista vasemmistoa (kaikissa sen muodoissaan, vihreät ja feministit kuuluvat tarvittaessa samaan joukkoon), ei vallassa todellisuudessa tiukasti ollutta ja edelleen olevaa porvarillista enemmistöä. Jollain selittämättömällä logiikalla porukka, jonka aatteet edustavat "auringonlaskua", ovat kuitenkin kaikkialla vallassa ja säätelevät asioita aitojen konservatiivien harmiksi ns. suvaitsevaiston mielen mukaan.

1960-lukulaisten salaliitto, joka Vihavaisen, Hamilon ja Konstigin näkemyksen mukaan hallitsee epämääräisenä "suvaitsevaistona" Suomea ja aiheuttaa kaikki ikävät asiat, voisi olla hauska vitsi, mutta ei taida sitä olla. Kirjan kiukutteluosasta nimittäin ei jää käteen juuri muuta kuin loputon lista asioita, joita aito konservatiivi ei voi hyväksyä: marxismi, feminismi, ateismi, homosaatio, ryssät, muslimit, monikulttuurisuus, you name it.

Vaikka kirjoittajat julistautuvat peräti vapaan älymystön edustajiksi (ilman itseironiaa), heidän konservatiivisuutensa ei loppujen lopuksi ole mitenkään poikkeuksellista Suomen historiassa. On inhimillistä, että kirjoittajat näkevät itsensä parempina kuin edeltäjänsä, mutta ulkopuolinen lukija ei ole erityisen vakuuttunut. Eihän kiukuttelu painavammaksi tule sillä, että se toistaa itseään. Keskittyminen ja konkretisoiminen olisi ehkä auttanut. Ehkä ei.

* * *

Olisi ollut kiinnostavaa lukea antivasemmistolaisen kaikelle kiukuttelun sijasta tai edes lisäksi vapaan konservatiivisen älymystön näkemyksiä asioista, joita on tunnetusti vaikea redusoida puoluepoliittiselle arvojanalle. Olisivatko kirjoittajat löytäneet yhteisen linjan esimerkiksi näistä: eutanasia, pedofilia, pasifismi, uskonnollinen aseistakieltäytyminen, rokotevastaisuus, sähköyliherkkyys, Edward Snowden, paavin valta, pornografia, jalokiviterapia, veroparatiisit?

Näitä odotellessa lupaan itse jatkaa peiliin tuijottamista. Ettei vaan mistään pilkistäisi suvaitsevaistoon kuulumisesta kertova karva. Apus minäkin haluan kuulua vapaaseen älymystöön!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti