Ovellaseisoskelijat + Redi for exit

Jos et halua lukea marinaa toisten elämää hankaloittavista tyypeistä, lopeta alkuunsa. Tämä tuplateksti valittaa nimittäin sekä ihmisistä että ihmisten tekeleistä.

Me kaikki tunnemme tämän ärsyttävän tyypin. Hyvin usein hän on nuori tai nuorehko mies, usein reppu selässä, joka tapauksessa vähää tilaa muilta vievä. Hän ei liikennevälineeseen tultuaan siirry käytävällä pidemmälle tai mene kiltisti istumaan, vaan jää rennosti notkumaan juuri siihen kohtaan, mistä poisjäävien ja sisääntulevien pitäisi kulkea. Ehkä hitusen yllättyneenä hän sitten koko matkan ajan väistelee ohi tunkevia ihmisiä eikä ole näkevinään kiukkuisia ilmeitä. Usein tuntuu siltä, että näiltä tyypeiltä puuttuu sekä tilannetaju että muitten ihmisten huomioon ottamisen kyky (tai halu, tai molemmat).

Samat tyypit pysähtyvät liikennevälineestä poistuessaan heti oven ulkopuolella, sytyttääkseen kuvottavan savukääryleen tai tehdäkseen jotain muuta vain itselle tärkeää. Ja taas tungetaan ohi ja kiristellään hampaita. Siinä missä nämä tyypit ovat sietämättömän itsekeskeisiä, mutta ohi tunkevat olemme sietämättömän tuppisuisia. Meidän pitäisi kailottaa kovalla äänellä "voisitko ystävällisesti siirtyä pois siitä ovelta, haittaat muiden liikkumista!" mutta sen sijaan tyydymme mulkoilemaan. Minäkin useimmiten, vaikka en aina. Kun sanon ääneen, mikä olisi järkevää ja muut huomioon ottavaa, saan osakseni "katseita". Minusta tulee häirikkö, koska vaikka tuo ovellaseisoskelija on ärsyttävä, hän ei sentään riko suomalaisen joukkoliikenteen pyhintä määräystä: älä koskaan sano mitään ääneen.

* * * 

Tein ystäväni Karin kanssa tutkimusretken Kalasatamaan sijoitettuun kauppakeskus Rediin. Meillä oli etukäteen kielteinen, epäilevä asenne, joka palkittiin runsain vahvistuksin. Käynti oli tympeä kokemus logon muotokielestä keinotekoiseen "vanhan eurooppalaisen kantakaupungin ihmisen kokoiseen tunnelmaan". Seikkailumme alkoi bussin 58 pysäkiltä, josta johtaa sisuksiin yksi ovi, päällään iso numero 3. Sisällä ainoa reitti ei kuitenkaan vie kerrokseen 3, vaan on ensin mentävä kerrokseen 2 ja sieltä kerrokseen 3, jos sinne on menossa. Tämä näyttääkin olevan Redin suunnittelijoiden perusidea: mikään ei noudata arkilogiikkaa, ihmisen intuitiota, vaan kaikki on täytynyt tehdä jotenkin toisin.

Redi on ikävän keskeneräinen. Sisältöä odottavat tyhjät myymälätilat ovat aina masentavia, oltiin sitten Itiksen Eastonissa tai Redissä. Nämä paikathan ovat sataprosenttisesti kaupallisia tiloja, jotka ilman sitä kaupallista yrittäjää ovat sataprosenttisesti kuolleita tiloja. Käydessämme perjantai-iltapäivänä oli myyjiä luultavasti enemmän kuin ostajia, mutta sehän ei ole meidän murheemme. Kaikkien kauppakeskusten sisältähän löytää nykyään samat ketjuyrittäjät, joten jos ei kiinnitä huomiota Redin pyöreisiin kulmiin, voisi suurimman osan ajasta kuvitella olevansa Espoon Sellossa.

Jossain Redin liepeillä on myös alueen asukkaille tarkoitettu terveysasema. Sattumalta heti kärkeen törmäsimme asukkaaseen, joka epätoivoisesti etsi kulkua tähän ei-kaupalliseen palveluun. Mekin kiinnostuimme tästä pahamaiseisen vaikeasta tehtävästä, mutta kylttejä aikamme seurattuamme jouduimme toteamaan, että tekniikan tohtorin ja filosofian maisterin yhteisillä kyvyillä emme saaneet muuta selville, kuin että ilmeisesti - asiaa ei missään suoraan kerrottu - se terveysasema ei sijaitsekaan itse Redissä vaan jossain sen liepeillä. Viimeiseksi vihjeeksi jäi nuoli oikealle, missä suunnassa ei ollut mitään lisävihjeitä. Toivottavasti terveysasemaa tarvinneella oli parempi onni ja vahvempi motivaatio. Meidän puolestamme opasteiden suunnittelijat ja toteuttajat voisi saman tien siirtää muihin tehtäviin.

* * *

Ovillaseisoskelijat ja muut muista piittaamattomat persoonat sentään joskus poistuvat liikennevälineestä, mutta Redi tuskin ihan nopeasti on purkukunnossa. Siihen on satsattu valtavasti rahaa - arkkitehditkin ovat tiettävästi olleet italialaisia, joille Suomen puolivuotinen kaamosräntävuodenaika ei ehkä ole ollut päällimmäisenä mielessä. Redin katolle kasattu Bryga eli kattopuutarha sekä reitti yli liikennevirran tuntui kauniina syyspäivänäkin aika kalsalta. Luultavasti sen käyttö tuleekin rajoittumaan noin 3-4:ään lämpimimpään kuukauteen. Sieltä sitä voi tiirailla, valmistuvatko viereisen pilvenpiirtäjän ylimmät kerrokset koskaan.

Iskulause "ihmisen kokoinen" on tietenkin puhdasta kaupallista hölynpölyä. Mikään Redissä ei ole "ihmisen kokoista" vaan kaupallisen toiminnan ehdoilla rakennettua keinotekoista "tunnelmaa". Redi on jo sinällään aivan liian suuri ihmiselle, eikä mainosmiesten idea antaa kaupallisen megaliitin osille Helsingin slangista pöllittyjä "meriaiheisia" nimiä kuten "Stadi", "Sköne" ja "Bryga" taida ihan nykynuorisoa puhutella. Mekin 1949 syntyneet jouduimme kaivamaan sköneä aika syvältä. Ainakaan vanhan slangin käyttö ei mitenkään helpota suunnattoman, sekavan ja suljettujen näkymien hahmottamista. Ainoat paikat, joissa selkeästi tietää missä on, ovat rakennukset yhdistävät kulkusillat. Heti kun solahtaa jommallekummalle puolelle, on nopeasti ei-missään.

Edellä oleva hapan kommentti ei ole objektiivinen. En pidä kauppakeskuksista, en ylipäätään pidä kaupallisesta toiminnasta. Mutta kun sinänsä tympeään ostotyrkyttämiseen yhdistyy todella huonosti onnistunut opastus ja liikkumisen logiikka (onnistuneessa ihminen löytää intuitiivisesti sinne minne pitää mennä), mieliala laskee väistämättä. I Sicilianon annokset olivat maistuvia, mutta kun porcini-annoksessa on hädin tuskin muutama herkkutatin osaksi tunnistettava hiutale, oikein mitään ei ole tehtävissä. Redin purkaminen tuskin tulee kysymykseen, joten omalta kohdaltani ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pysyä jatkossa poissa. Saman päätöksen olen tehnyt myös Itiksen Eastonin kohdalla. En taida kuulua modernin kaupallisen ajattelun kohdeyleisöön.

 

Hossan luonto on hiljaisuus

Kainuun pohjoisimmassa nurkassa sijaitseva Hossan erämainen alue on tärkeä paikka. Olen kokenut siellä ainutlaatuisia elämyksiä 1970-luvulta lähtien, mm. elämäni ensimmäiset revontulet ja muhkeat korvasienisaaliit. Suhtauduin uutisiin Hossan saamasta kansallispuiston asemasta ristiriitaisesti. Päätös tietysti varmisti alueen pysymisen meidän kaikkien käytössä. Toisaalta se sisältää kohtuuttoman suuren turismin siemenen, jonka kasvun mitoista kukaan ei vielä tiedä. 

Nyt on luontokuvaaja ja matkailuyrittäjä Lassi Rautiainen kustantanut Rautiaisen omiin valokuviin perustuvan pienikokoisen kirjan Hossa (Arcticmedia 2018). Se edustaa valitettavasti juuri sitä maailmaa, jonka en itse haluaisi koskaan Hossaan asettuvan. Täyteen pakattua matkailuyrittämisen hösötystä, joka ei anna Hossan erämaaluonnon puhua itse puolestaan, vaan jonka täytyy käyttää kymmeniä sivuja valokuviin avajaisiin osallistuneesta presidenttiparista ja muista silmäätekevistä. Ikään kuin heillä olisi Hossan kanssa yhtään mitään tekemistä.

Kirjojen taitto on pitkälle makuasia, mutta kun tämä on minun blogini, voin yksinkertaisesti todeta, että nyt on onnistuttu tekemään kirja, jota ei voi lukea (kaksikielinen, surkean pieni fontti ja sekin pääosin vaalennettujen kuvien päällä niin ettei kummastakaan saa selvää) eikä juuri mielihyvällä katsoa (paljon pienikokoisia kuvia painopinta-ala tarkkaan hyödynnettynä ja liian pienessä formaatissa). Kyllähän Rautiaisella on hienoja kuvia ja jotkut niistä ovat päässeet kunnolla esillekin. Mutta vain muutamat. Kun on pitänyt saada tilaa loputtomille kuville turisteista kirjavissa asuissaan tekemässä sitä ja tätä aktiviteettia Hossan kulisseissa.

* * *

Edelliseen voi joku todeta, että miksi marista yhdestä kirjasta, kyllähän niitä maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa ongelmana on kuitenkin se, että Rautiaisen kirja on ainoa markkinoilla oleva Hossaa muuten kuin karttoina esittelevä julkaisu. Ihmisellä, joka ei alueesta mitään tiedä,  ei ole vaihtoehtona ottaa käteensä katsottavaksi tai luettavaksi jotain toista Hossaa vähemmän matkailuelinkeinon näkökulmasta tarkastelevaa opusta. Sellaista ei ole olemassa.

Voisin huitaista koko ajatukselle Hossan kaltaisen kohteen esittelemisestä kirjamuodossa. Eihän se ole edes mahdollista. Hossan luonnon hiljaisuus, karu pienimuotoisuus ja henkeä salpaava kauneus eivät koskaan voi siirtyä paperin pinnalle, kansien väliin. Onnistuneinkaan runo ei korvaa sitä, että itse menee sinne ja antaa luonnon kirjoittaa runot suoraan ihmisen mieleen. Parhaatkin kuvat antavat vain kalpean aavistuksen Hossan luonnon olennaisista puolista. Värikallion tunnelman voi kokea vain Värikallion tuntumassa, esi-isien työn luona.

En voi olla piittaamatta, koska niin moni ei vielä tiedä Hossasta yhtään mitään. Se on aina ollut meille kaikille, mutta varsinkin nyt kansallispuistona se tarjoutuu jokaiselle uteliaalle. Mutta herätteen täytyy tulla jostain ja kirjastossa on nyt vain tämä Rautiaisen kirja houkuttelemassa. Toivon tietysti olevani väärässä, mutta pahoin pelkään, että se houkuttelee Kainuun Disneylandistä kiinnostuneita enemmän kuin niitä, jotka vain haluavat olla luonnossa. Rautiaisen kirja pyrkii puhuttelemaan niitä, joille Hossakin olisi touhua, aktiviteettia, elämysten bongausta. Se on vähän surullinen ajatus.

* * *

Voi tietysti olla, että Metsähallitus teettää tai on jo teettämässä Hossasta "virallista" esittelyjulkaisua, jonka ei tarvitse tyrkyttää itseään Sauli Niinistön ja Jenni Haukion kuvilla vaan jossa luonto ja ihmisen rakentamat palvelut ovat neutraalisti paikoillaan antamassa lukijalle tilaa kiinnostua. Vaan eipä saatu tällaista julkaisua aikaiseksi kansallispuiston avajaisiin, mahdetaanko siis saada myöhemminkään. Kirjojen tuottaminen ei ole Metsähallituksen vahvinta aluetta.

Vaikka Värikallio ja Julma-Ölkky ovat ilmeisiä nähtävyyksiä, ne eivät ole tyypillistä Hossaa ollenkaan. Pääosin alue on pienimuotoista, vesien ihmiselle määrittelemää ja rajaamaa maisemaa, jossa kuikan laulu tai poron hiljainen liike näkökentän rajamailla ovat jo isoja tapahtumia. Enimmäkseen Hossan luonnossa ei tapahdu paljon mitään ja juuri siksi se on niin ainutlaatuinen. Muistutus kiireiselle ihmiselle siitä, miksi se kiire on itse aiheutettua, melkein aina tarpeetonta.

Olen varmasti lapsellinen, kun toivon Hossan pysyvän omana itsenään, hiljaisena ja tyhjänä. Itsekkyyttä se ei kuitenkaan ole. En käytännön syistä pysty olemaan Hossan vakituinen kävijä ja oleskelija, ja todella toivon suomalaisen luonnon ystävien löytävän sen maiseman ainutlaatuiset piirteet ja tunnelmat. Mutta ei turisteina, kiireisinä elämysmatkailijoina vaan ajan kanssa, hiljalleen. Hossan luonto on ajatonta, ja sellaisena se kannattaa myös nauttia.

Paljon puhetta propagandasta

Tartuin Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaan Propagandan historia : Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (Into 2018) uteliaana - ja laskin sen käsistäni hiukan hämmentyneenä ja vähän pettyneenä. Pitkänen ja Sutinen ovat ehtineet saada kaikenlaista aikaan kirjallisen luovuuden ja tietokirjoittamisen alalla, mutta kummallakaan ei ilmeisesti ole poliittisen historian tai viestinnän koulutusta eikä kokemusta näistä aihepiireistä kirjoittamisesta. Sen valitettavasti huomaa sekä kirjan rakenteesta että kirjoitustavasta. Kirjaa varten ei ole tehty omaa tutkimusta, vaan on luettu alan kirjallisuutta, josta erityisesti Philip M. Taylorin kirja Munitions of the Mind : A History of Propaganda from the Ancient World to the Present Day vuodelta 1995 tuntuu olleen keskeinen esikuva ja lukuisten sitaattien lähde. Ajoittain onkin sellainen tunne, että lukee opinnäytettä, jonka tarkoitus on osoittaa, että tekijät hallitsevat lähteiden ja lähdeviittausten moitteettoman käytön.

Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, mistä Pitkänen & Sutinen kirjoittavat vaan siinä, miten he aihettaan käsittelevät ja mihin johtopäätöksiin tai yleistäviin kiteytyksiin he ovat päätyneet. Jälkimmäisistä voi lyhyesti todeta, että eivät juuri minkäänlaisiin, vaikka kirjan nimenä on rohkeasti ”Propagandan historia”. Kirjoittajien tarkoituksena on oman ilmoituksen mukaan ollut tarjota ”kokonaiskuva mielipidevaikuttamisesta” ”historiallista reittiä” pitkin kulkien. Lukijan kannalta kirjan kronologia on kuitenkin hämmentävä, koska yleisen etenemisen keskeyttävät tuon tuostakin piipahdukset yksittäisiin ilmiöihin ja monesti kronologiasta suuremmin piittaamatta. Itse en luvattua kokonaiskuvaa saanut aivoissani syntymään.

Vaikka kirjoittajat jättävät propagandan määritelmän osittain avoimeksi - sinänsä järkevää kirjoittajien koulutustaustaa ajatellen - he ovat jakaneet propagandan historian karkeasti kolmeen vaiheeseen I. Retoriikan aika (30-vuotiseen sotaan asti), II Propagandan aika ja III Mainonnan aika. Jaottelu on aika kiistanalainen, eikä mielestäni kirjoittajilla riitä argumentteja perustella sitä väkevästi. Vaikuttaakin siltä, että juuri tähän ajalliseen jaotteluun on päädytty vain siksi, että näyttää "hyvältä", vaikka Pitkänen & Sutinen muistuttavat toistuvasti siitä, miten vaikeaa rajanveto propagandan ja ei-propagandan välillä on.

* * *

Näkemykseni olisi paljon vähemmän kriittinen, jos Into olisi julkaissut kirjan, jonka nimenä olisi ollut vaikkapa "Esseita propagandan historiasta". Esseistinen lähestymistapa sallii jättää langat irralleen ja singahdella mieleen juolahtavien perään. Essee-tyyppiseltä kirjoittamiselta ei myöskään odoteta systemaattista lähestymistapaa. Propagandan historia on minusta opinnäytteen ja esseekokoelman välimuoto, mutta tuskin "historia" siinä mielessä, että se toimisi systemaattisena johdatuksena propagandan monisyiseen maailmaan. Kirja tarjoaa kyllä monenlaista pohdittavaa ja ajalteltavaa, osittain juuri sen takia, ettei se ole  perinteinen ilmiön historiikki.

Kysymys propagandan määrittelystä ei ole vähäpätöinen, koska sen myötä pitkälle päätetään, mistä puhutaan, mistä ei. Kirjoittajat ovat piilottaneet oman määritelmänsä melko hyvin, mutta sivulta 20 voi löytää seuraavan muotoilun: "Propaganda on siis kommunikaatiota, joka manipuloi mahdollisimman tehokkain keinoin sille enemmän tai vähemmän suosiollisia massoja ja tekee sen tarkoituksellisesti, johonkin päämäärään pyrkien." Minusta näin voidaan sanoa kaikesta yhteiskunnallisesta viestinnästä, eikä määritelmä tarjoa käytännön välinettä jaotella yksittäisiä ilmiöitä, vaikka siihen kytkettäisiin kirjoittajienkin mainitsemia lisäedellytyksiä kuten propagandaa harjoittavan tietoisuus pyrkimyksestään tai propagandan näkeminen pyrkimyksenä toiminnan, ei niinkään mielipiteiden muutokseen.

Minusta Pitkänen & Sutinen eivät hahmota propagandan olemusta tyydyttävällä tavalla siksi, että he eivät tarkastele sitä yhtenä vallankäytön menetelmänä, vaan lähinnä viestinnällisenä innovaationa, jonka historia on sidoksissa teknisten ja yhteiskunnallisten keksintöjen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kun propagandaa ei sidota yhteiskunnallisen vallan analyysiin, siitä tulee jonkinlainen muuntelevan kielipelin kohde, humanistinen näyttelyesine. Minusta se on vakava virhe, jonka myötä Propagandan historia jää lukemistoksi, joka ei suoranaisesti johdattele ymmärtämään propagandan kovaa ydintä eli sen valtapoliittista käyttöliittymää.

* * *

Vaikka on periaatteessa mahdollista kutsua propagandaksi mitä ja kenen tahansa harjoittamaa manipulatiivista viestintää, on melko selvää, ettei tällaisella viestinnällä ole merkitystä, ellei sen takana ole vallankäytön motiivia, pyrkimystä päästä valtaan tai säilyttää haltuun jo saatu yhteiskunnallinen (poliittinen, taloudellinen, sivistyksellinen) valta ja hegemonia. Vallan ulkopuolella esiintyy kyllä propagandistista toimintaa, mutta sillä ei ole lähellekään samaa vaikutusta kuin vallankäyttöön kykenevien poliitikkojen, suuryritysten toimitusjohtajien, uskonnollisten johtajien tai kulttuuristen mielipidevaikuttajien toimilla.

Itse ajattelen, että propagandaan turvaudutaan, kun valtaan ei päästä käsiksi tai siitä ei pystytä pitämään kiinni suoraviivaisemmilla toimilla. Propaganda on suostuttelua tilanteessa, jossa suora pakottaminen arvioidaan tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta joko vaaralliseksi tai tehottomaksi - tai yksinkertaisesti riittämättömäksi. Propaganda on aina vallankäytön väline, joka edellyttää jonkinasteista sananvapauden käyttöoikeutta. Vahvinta propagandaa voi harjoittaa se, jolla on sananvapauden monopoli. Yksinvaltiaat, paavit ja sotapäälliköt voivat väittää ja tehdä mitä haluavat, propagandan tuella tai ilman sitä. Propaganda ei ole köyhän ja vallattoman ulottuvilla.

Kun propagandaa lähestytään vallan näkökulmasta, tulee tarpeettomaksi pohtia, harrastiko valtakunta X vai Y historian hurjinta propagandaa tai onko tämä tai tuo vaikuttaminen aitoa propagandaa vai ei. Propaganda ei ole itseisarvoista, sillä on vain välinearvoa. Siksi mikään moralistinen lähestymistapa - johon kyllä myöskään Pitkänen & Sutinen eivät sorru - ei vie pitkälle. Propagandaa on loppujen lopuksi vain kahta lajia, tehokasta ja tehotonta. Kysymys propagandan totuudellisuuden määrästä on toisarvoinen, koska propagandan arvon määrittelee sen harjoittaja tulosten perusteella, eikä ulkopuolisten arvioilla ole merkitystä, elleivät ne suoraan vähennä propagandan tehoa, kuten toki usein tapahtuu.

* * *

Propagandan keinovalikoiman muuntuminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde, joka kuitenkin edellyttäisi syvempää paneutumista harvempiin asioihin, kuin mitä Propagandan historia tarjoaa. Propaganda on tekemistä, ei teoriaa. Sen historia on tekojen historiaa, jossa lopullinen arvio voidaan usein tehdä vasta pitkän ajan kuluttua, joskus ei silloinkaan. Esimerkiksi uskonnollisen propagandan vaikutukset ovat hankalia tutkimuskohteita, koska uskomusten muutoksiin vaikuttavat muutkin asiat kuin pelkkä propaganda. Saattaisikin olla järkevää lähestyä asiaa kapeammista näkökulmista kuin Propagandan historiassa tehdään. Propagandan sisäisen logiikan ymmärtämistä edistäisi syventyminen, ei pintaliitoa tapahtumasta toiseen.

Poliittisen propagandan kohdalla eräs suurimpia ongelmia on riittävän neutraalin tutkimusotteen tavoittaminen. Jos lähtee siitä oletuksesta, että propaganda on tyypillistä vain yksinvaltiaille tai vastaaville, voi joutua nopeasti tutkimustradition kuplaan, jonka sisälle mahtuvat vain tarkkaan rajatut ilmiöt. Esimerkiksi koululaitosten rooli valtiollisen propagandan välittäjä on erittäin puutteellisesti tutkittu aihepiiri, samoin vaikkapa sanomalehdistön harjoittaman pitkän tähtäimen propagandan riippuvuus omistajien intresseistä. Monet aihepiirit ovat yksinkertaisesti perinteisen tabun suojaamia.

Edellä oleva melko ankara kritiikki Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaa kohtaan on syytä nähdä enemmän moitteena kirjan nimen valintaa ja siitä seuraavia mielikuvia kohtaan kuin tekijöiden haukkumisena. Uskon tekijöiden tehneen paljon töitä, mutta urakka on vaan ollut kohtuuttoman iso. Kokeneen kustantajan olisi pitänyt malttaa mielensä ja otsikoida Propagandan historia vähemmän vaativalla tavalla. Parhaassa tapauksessa tämä julkaisu ehkä silti muistuttaa siitä, miten vähän syvällistä tutkimusta propagandasta on ainakin Suomessa tehty ja miten pinnallisia monet propagandaan liittyvät ennakkokäsitykset ovat. Propaganda on läsnä meidän kaikkien elämässä aamusta iltaan, joten kyllä asiaan on syytä paneutua kunnolla ja riittävän monesta näkökulmasta.

PS Kirjassa on kaksi värikuvaliitettä, jotka tarjoavat värikkään näkymän joihinkin historiallisiin propagandakuviin. Mielestäni olisi kuitenkin ollut parempi sijoittaa kuvat mustavalkoisina tekstin yhteyteen havainnollistamaan sanottua. Ymmärrän tekniset ja kustannussyyt koota kuvat liitteeksi, mutta viestin välittymisen kannalta ratkaisu on onneton. Propadanga ei tietenkään ole vain kuvallista viestintää, mutta niin paljon se sitä on, että viestiä on vaikea kuljettaa kuvatonna.

"Luovan alan" käsi veronmaksajan kukkarossa

Aina kun vantaalainen kokoomuspoliitikko Lauri Kaira kirjoittaa päätoimittamansa Gramexpressin sivuilla (nyt on silmien alla Kairan kirjoitus Väärä tieto kutistaa hyvitysmaksun numerossa 3/2018), veroja maksavien kansalaisten on syytä tarkistaa lompakkonsa sijainti. Sillä Kaira haluaa aina lisää rahaa. Ei tietysti itselleen, sehän olisi sopimatonta, vaan "luovalle alalle". Se on kiertoilmaisu muitten luovuudella voittoa tekevälle tekijänoikeusteollisuudelle (jatkossa teoteo), joka teeskentelee välittävänsä luovasta ihmisestä ja taiteilijasta.
 
Tällä kerralle olen ärtynyt Lauri Kairan vaatimuksesta, joka liittyy hallituksen tuoreeseen päätökseen leikata ns. kasettimaksua eli lähinnä musiikintekijöille maksettavaa hyvitystä siitä, että tekijänoikeuslain 12§:n mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksityiseen käyttöönsä muutama kappale laillisesti valmistetusta ja julkistetusta teoksesta. Sehän on jo tietoisesti unohdettu, että tämä laki säädettiin aikanaan ilman mitään hyvitysnäkökulmaa. Lain takaaman oikeuden rahastaminen keksittiin vasta kasettinauhurin myötä ja erilaisten digitaalisten muistien ilmaantuminen sai teoteon täysin riehaantumaan ihanista ilmaisen rahan mahdollisuuksista.

En mene historian yksityiskohtiin, mutta kun epäoikeudenmukaisen tallennusalustaan kohdistetun hyvitysmaksun tie nurmettui ja siirryttiin suoraan valtion budjettiin upotettuun hyvityssummaan,  teoteon ahmattien ongelmaksi tuli lakitekstin ilmaisu "kohtuullinen korvaus". Valtiovalta ratkaisi asian vaivojaan - ja ehkä rahaakin - säästääksen määrittämällä summaksi sen tason, jolla lain muuttamisen aikoihin korvauksissa oltiin eli 11 miljoonaan euroon. Teoteon puolella oltiin kauhistuneita, koska tuo 11 miljoonaa oli paljon vähemmän kuin summa oli ollut kultaisina vuosina, jolloin ihmiset vielä tallensivat telkkariohjelmia katsoakseen niitä myöhemmin ja teoteo saattoi periä veroa valokuvaajien lomakuvien turvakopioinnista.

* * *

Hyvitysmaksulaki lähtee siitä ajatuksesta, että "kohtuullinen korvaus" määritellään luotettavin selvityksin ja tutkimuksin, ei siis teoteon normaalilla menetelmällä vetämästä hihasta ulos jokin iso summa ja lisäämällä siihen perään nolla ja murheellisia ilmeitä alan surkean talouskehityksen symbolina. Valtiovalta ei vaan ole ollut kiinnostunut asiaa tutkimaan, koska summa halutaan tietenkin pitää mahdollisimman pienenä. Toisin kuin Lauri Kaira haluaisi, "luova ala" ei ole todellisuudessa valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja varsinainen kärkihanke. Kun valtiovaltaa ei voi suoraan haukkua ja solvata, Kaira hakee tukea sekä omasta puolueestaan (Raija Vahasalo) että oppositiosta (Pia Viitanen). Molemmat luonnollisesti tukevat Kairaa, eihän hän muuten olisi juuri heiltä kysynytkään.

Kaikki kuitenkin tietävät, että puhe "kohtuullisesta korvauksesta" on poliittista teatteria. Mikään tutkimustieto siitä, minkälaisia summia ehkä on teoteolta jäänyt saamatta kopioimisen mahdollisuuden takia, ei poista sitä tosiasiaa, ettei ilmaisulle "kohtuullinen" ole mitään objektiivista perustaa. Mitä tahansa asiasta päätetäänkin, ratkaisu on aina täysin poliittinen. Juuri siksi laki onkin kirjoitettu niin, ettei hyvitysmaksun suuruutta ole sidottu mihinkään oikeasti mitattavissa olevaan asiaan kuten vaikkapa musiikkiartistien keskitulon kehitykseen. Eduskunta on halunnut pitää hyvitysmaksun tason määrittelyn itsellään, vaikka se on puettu lakitekstissä pehmeään kankaaseen.

Vain rahasta kiinnostunutta teoteoa tällainen tietenkin ärsyttää tavattomasti. Budjettiperustainen hyvitysmaksu aikoinaan houkutti, koska se lupasi varmaa rahaa, jota ei tekniikan ja tallenteiden käyttötapojen muutos uhkaa. Toisaalta toki arvattiin etukäteen, että päättäjillä voi olla houkutus pitää summa mahdollisimman pienenä tai peräti pienentää sitä, vaikka summat sinänsä eivät koko budjetin tasolla isoja olekaan. Kun nyt on toteutumassa se pahin skenaario eli että hallitus haluaa pienentää "luovalle alalle" jaettavan ilmaisen rahan määrää, Kairan johtama lobbauskoneisto on täysillä.

* * *

Tuo lobbauskoneisto ei tietenkään voi julkisesti myöntää, että "kohtuullinen" on poliittisen harkinnan alainen asia. Siksi pidetään yllä mielikuvaa jostain "oikeasta" tasosta, joka tietenkin on aina paljon enemmän kuin mitä on saatu. Tämä "oikea taso" on tempaistu siitä samasta hihasta kuin kaikki muutkin teoteon julkisuudessa pyörittämät rahasummat. Miksi enemmän kuin 11 miljoonaa olisi sitä kohtuutta paremmin kuin hallituksen esittämä 9 miljoonaa? Kairan lobbauskärryn logiikka lähtee siitä, että veronmaksajan on hyvitettävä teoteolle se summa, jonka se oman väitteensä mukaan olisi saanut ilman tekijänoikeuslain pykälää nro 12, koska tuo summa kuuluu teoteolle. Kyllä, logiikka on sama kuin mafiapomolla, jonka mielestä kaikki ryövättävissä oleva "kuuluu" hänelle.

Oikeus tehdä kopioita yksityiseen käyttöön on aikoinaan säädetty sekä siksi, että mahdottomaksi valvoa tiedetty toiminta on järkevä säätää sallituksi, sekä yksityisen kopioinnin yleisen sivistyksellisen hyödyllisyyden takia. Eduskunta ei siis ole tarkastellut asiaa teoteon teoreettisten taloudellisten menetysten näkökulmasta. Se on myöhempien aikojen keksintö ja sidottu tekniseen kehitykseen. Se mitä Kaira & Co eivät missään tapauksessa halua ääneen mainittavaksi, on edellä mainitun kehityksen kulkeminen koko ajan yksityistä kopiointia vähentävään suuntaan. Vaikka kopioiminen sinänsä on tullut teknisesti helpommaksi, ylivoimaisesti vahvin trendi on tällä hetkellä suoratoisto verkon kautta. Se on varsinkin nuorempien keskuudessa vallitseva musiikin käyttötapa, johon ei sisälly enää minkäänlaista kopioinnin tarvetta.

Jos Lauri Kaira ei olisi teoteon yksisilmäinen lobbari, hän toisi reilusti esiin sen, että hyvitysmaksun perusteet ovat katoamassa, eivät lisääntymässä. Sen takia kysymys hyvitysmaksujen tason kohdalla on pikemmin se, onko kyseiseen korvaukseen muutaman vuoden kuluttua enää mitään oikeudellista perustetta. Kun kuuntelee nuorempien puheita, meille vanhuksille tärkeä "kotikopiointi" on käytännössä tuntematon, merkityksetön asia. Jos jotain ei saa verkosta, se ei ole kiinnostavaa. CD-levyjä voidaan ostaa eksoottiseksi lahjaksi tai tuen ilmaisuina, mutta ajatus teinistä itse poltettu CD-R kädessä on nykyään absurdi.

* * *

Koska teoteoa kiinnostaa vain raha, on todennäköistä, että jos lobbaaminen hyvitysmaksujen suurentamiseksi ei tehoa, ala siirtyy lobbaamaan jonkin muun veronmaksajilta kerättävän pakkoveron puolesta. Idea siitä, että teollisuus voi kerätä pakkoveroa joutumatta itse tekemään yhtään mitään on aivan liian houkutteleva pois annettavaksi. En tiedä, ryhtyykö Kaira seuraavaksi vaatimaan valtion kautta rojalteja suoratoistopalveluiden käytöstä vai prosenttiosuutta verkossa liikkuvista "luovista biteistä". Jotain vaatimuksia sieltä suunnalta kuitenkin tulee, jos hallitus ei helly, vaan todellakin pienentää hyvitysmaksusumman 9 miljoonaan.

Teoteon on onnistunut värväämään monet musiikintekijät propagandakärryjen kiskojiksi. Hyvin myyville artisteille noista hyvitysmaksumiljoonista jotain siirtyykin, joten lyhyen tähtäimen ansaintalogiikan perusteella Tuomari Nurmion kannattaa kiskoa Kairan kärryä. Aktiivisimmat musiikin kopioijat ovat aktiivisimpia harrastajia, jotka myös ostavat suurimman osan niistä levyistä, joita artistit tekevät. Tämä joukko kulkee kuitenkin vääjäämättä kohti hautaa ja sen tietävät myös päättäjät, jotka näitä hyvitysrahoja pohtivat. Leimautuminen Gramexin mannekiiniksi ei ehkä haittaa Nurmiota, mutta nuoremmille asia voi olla aivan toisennäköinen.

Meidän veronmaksajien into maksaa "hyvitystä" olisi paljon suurempi, jos voisimme olla varmoja siitä, että euroakaan ei mene "luovalle alalle" vaan pelkästään luoville yksilöille. Levy-yhtiö on kaupallinen yritys (melkein aina), joten sen talouden pönkittäminen verovaroin on silkkaa sosialismia, kuten myös kokoomuslaisen Lauri Kairan pitäisi ymmärtää ja myöntää. Mutta niinhän se menee, että jos "sosialismilla" voi lisätä omaa varallisuutta, se onkin ihan OK. "Luovan alan" kekseliäisyys "sosialismin" saralla onkin ollut paljon aktiivisempaa kuin perinteisellä poliittisella vasemmistolla. Ettei vaan tulisi Kairallekin loikkausehdotuksia?

Rajaniemen helmiä sioille

Arvostan Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogiaa suuresti. Se yhdistää esteettömän mielikuvituksen, huumorin ja jännityksen kunnioittaen tieteiskirjallisuuden perinteisiä hyveitä mutta jäämättä niiden vangiksi. Kvanttivaras tarjoaa paljon ennen kohtaamatonta. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Rajaniemen uutuudesta Summerland, jonka Tero Valkonen on suomentanut (Gummerus 2018). Rajaniemen mielikuvitus on tallella, mutta jännitys on melkein kokonaan tavanomaista vakoojien maailman jännitystä. Huumori on lähes kokonaan kadonnut, joskin on helppo huomata ne muutamat kohdat, joihin Hollywoodin nikkarit sijoittaisivat katsomosta tirskahduksia kirvoittavat gaginsa.

Kvanttivaras on kirjoitettu scifi-älyköille selvästikin sillä ajatuksella, että kuka keksii huikeammin. Kesämaa sisältää omaperäisen kuvitelman maailmasta, jossa fyysinen kuolema on vain siirtymäriitti, mutta ei mikään päätepiste. Rajaniemen ektomaailmassa on paljon hienoja oivalluksia, vaikka kaiken sijoittaminen 1930-luvun lopun tekniseen ympäristöön selvästikin on kahlinnut kirjoittajan mahdollisuuksia. Hetkittäin on tunne, että vaihtoehtohistorian pyrkimys pitää yllä illuusiota mahdollisesta maailmasta muuttuu itsetarkoitukselliseksi näyttelykierrokseksi.

Myös kirjan ihmiset ja ihmissuhteet ovat yllättävän perinteisiä, vaikka taustalla on radikaalisti uusi suhtautuminen kuolemaan. Ei voi välttyä tunteelta, että se, minkä Kvanttivarkaan kekseliäs maailma piilotti taitavasti, näkyy Kesämaassa ideoiden ja ihmiskuvausten eriparisuutena. Tuntuu kuin Rajaniemi olisi kokenut velvollisuudekseen kirjoittaa myös perinteistä kovaksikeitettyä dekkaria ankeine ihmissuhteineen, vaikkei ole sen parissa aivan kotonaan.

* * *

Pahimmin pettää ainakin omat odotukseni kirjan poliittinen vai pitäisikö sanoa ideologinen yksitotisuus. Yhtäällä ovat brittiläiset, yläluokkaiset mahtailijat, jotka kuitenkin ovat hyviksiä, vaikka olisivat kuinka kieroja pahiksia. Sitten on Neuvostoliiton "leninistejä", jotka ovat tavallaan hyviksiä, vaikka ovatkin pahiksia. Ja sitten on - yllätys yllätys! - Stalinin johtamia "stalinisteja", jotka tietenkin ovat pelkästään pahiksia. Luulin pitkään, että Rajaniemi kiepsauttaa mustavalkoisen maailmansa palaset täysin uuteen asentoon jossain vaiheessa, mutta tätä ei koskaan tapahdu. Kirja on kirjoitettu lukutaitoiselle jenkille, jonka käsitystä maailman hyvistä, pahoista ja rumista ei ole mitään (taloudellista) syytä horjuttaa. 

Toinen suuri pettymys itselleni oli, että Rajaniemi on jättänyt kirjansa maailmasta kokonaan pois uskonnollisten yhteisöjen roolin. Se olisi tietenkin monimutkaistanut kirjan asetelmaa, mutta ennen muuta se olisi tuonut mukaan kysymyksen siitä, miten vahingossa löytynyt "tuonpuoleinen" suhteutuu kuvitelmiin jumalista. Ehkä Rajaniemi on pelannut varman päälle ja jättänyt uskonnon varmuuden vuoksi pois. Eurooppalaiselle lukijalle se kuitenkin näyttäytyy isona reikänä, jonka kohdalla ei ole yhtään mitään. Neuvostoliittolaisten supertietokoneen kuvaaminen uudeksi jumalaksi ei paranna tilannetta hiukkaakaan.

Kesämaa on muuten kuin Hollywood-tuotantoon tarkoitetun kansainvälisen jännärin käsikirjoitus, mutta "tuonpuoleisen" tapahtumia lukuun ottamatta se jättää täysin hyödyntämättä mahdollisuuden näyttää juonen kannalta keskeiset Neuvostoliitto ja Espanja tässä vaihtoehtohistoriassa. Ennen muuta itse "tuonpuoleinen", siis se "Kesämaa" jää muutaman pikaisen piirron varaan. Niin voi tehdä vain kolmiosaiseksi tarkoitetun elokuvan ensimmäisessä osassa, joten kai tässäkin on pohjustettu jatko-osia, joissa Kesämaahan sitten paremmin tutustutaan. Minä en ole innostunut tällaisesta paukkujen säästämisestä.

* * *

Rajaniemen kuvittelemassa maailmassa ei ole Yhdysvaltoja, ei Kiinaa eikä varsinkaan Hitlerin Saksaa. Se on tietenkin sallittua, mutta jättää tunteen maisemasta, joka on jätetty tahallaan suttuiseksi, ettei sitä tarvitse piirtää tarkasti. Itse asiassa varsin harvat kirjan asiat sitovat sen tapahtumia meidän tuntemaamme historiaan. Espanjan sisällissota, Franco, Stalin, Lenin - kaikki muu on ajatonta brittiläisen luokkayhteiskunnan ja misogynian kevyttä kritiikkiä ja "tuonpuoleisen" keksinnöillä leikkimistä. Sitä ei voi kiistää, että Rajaniemi on taas ollut erittäin kekseliäs ja monet hänen rakentamistaan ideoista ovat aidosti kiehtovia. Tuntuu vaan siltä, että ne menevät hyvisten ja pahisten välisessä perinteisessä taistelussa jotenkin hukkaan.

Lukemani kirjaston kappale on luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Se on hiukan totta, mutta enimmäkseen ei. Rajaniemi on halunnut kokeilla voimiaan vakoilujännärin parissa kokonaan hylkäämättä tieteiskirjallisuuden tarjoamaa vapautta. Tällaiset hybridit ovat herkästi pilaantuvaa lajia, enkä itse ollut lopputulokseen ihan tyytyväinen. Rajaniemi tuhlaa hienot ideansa tavanomaisuuden markkinoille. Siksikin tämä on helmiä sioille.

Surullisinta ehdottomasti on, että kun sitä ehti kolmen Kvanttivarkaan kanssa odottaa jatkuvia yllätyksiä, Kesämaa on niiden suhteen suorastaan pihi. Kirjan käänteet ovat kaikki sellaisia, jotka eivät pudota pop cornia suuhunsa tunkevaa leffankatsojaa kärryiltä - vaikka juuri se Rajaniemen kirjan pitäisi tehdä. Kukaan ei ylläty siitä, että yksi päähenkilöistä on toisen avioton poika. Ja pitäisi nähdä valkokankaalta, kun eräs roolihahmo muuttuu ihmisestä suunnattoman tuhoisaksi ektotankiksi, että sitä edes vähän hätkähtäisi. Mutta tietenkin Kesämaa saa jatko-osia, ehkä trilogia on tästäkin tuleva. Ehkä sitten katse avautuu hiukan laajemmalle, "Niittäjät" tulevat oikeasti esiin ja Stalin onnistuu tihutöissään. Niitä odotellessa emme kuitenkin säästele hengitysliikkeissä.