Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 6. lokakuuta 2018

"Luovan alan" käsi veronmaksajan kukkarossa

Aina kun vantaalainen kokoomuspoliitikko Lauri Kaira kirjoittaa päätoimittamansa Gramexpressin sivuilla (nyt on silmien alla Kairan kirjoitus Väärä tieto kutistaa hyvitysmaksun numerossa 3/2018), veroja maksavien kansalaisten on syytä tarkistaa lompakkonsa sijainti. Sillä Kaira haluaa aina lisää rahaa. Ei tietysti itselleen, sehän olisi sopimatonta, vaan "luovalle alalle". Se on kiertoilmaisu muitten luovuudella voittoa tekevälle tekijänoikeusteollisuudelle (jatkossa teoteo), joka teeskentelee välittävänsä luovasta ihmisestä ja taiteilijasta.
 
Tällä kerralle olen ärtynyt Lauri Kairan vaatimuksesta, joka liittyy hallituksen tuoreeseen päätökseen leikata ns. kasettimaksua eli lähinnä musiikintekijöille maksettavaa hyvitystä siitä, että tekijänoikeuslain 12§:n mukaan jokaisella on oikeus tehdä yksityiseen käyttöönsä muutama kappale laillisesti valmistetusta ja julkistetusta teoksesta. Sehän on jo tietoisesti unohdettu, että tämä laki säädettiin aikanaan ilman mitään hyvitysnäkökulmaa. Lain takaaman oikeuden rahastaminen keksittiin vasta kasettinauhurin myötä ja erilaisten digitaalisten muistien ilmaantuminen sai teoteon täysin riehaantumaan ihanista ilmaisen rahan mahdollisuuksista.

En mene historian yksityiskohtiin, mutta kun epäoikeudenmukaisen tallennusalustaan kohdistetun hyvitysmaksun tie nurmettui ja siirryttiin suoraan valtion budjettiin upotettuun hyvityssummaan,  teoteon ahmattien ongelmaksi tuli lakitekstin ilmaisu "kohtuullinen korvaus". Valtiovalta ratkaisi asian vaivojaan - ja ehkä rahaakin - säästääksen määrittämällä summaksi sen tason, jolla lain muuttamisen aikoihin korvauksissa oltiin eli 11 miljoonaan euroon. Teoteon puolella oltiin kauhistuneita, koska tuo 11 miljoonaa oli paljon vähemmän kuin summa oli ollut kultaisina vuosina, jolloin ihmiset vielä tallensivat telkkariohjelmia katsoakseen niitä myöhemmin ja teoteo saattoi periä veroa valokuvaajien lomakuvien turvakopioinnista.

* * *

Hyvitysmaksulaki lähtee siitä ajatuksesta, että "kohtuullinen korvaus" määritellään luotettavin selvityksin ja tutkimuksin, ei siis teoteon normaalilla menetelmällä vetämästä hihasta ulos jokin iso summa ja lisäämällä siihen perään nolla ja murheellisia ilmeitä alan surkean talouskehityksen symbolina. Valtiovalta ei vaan ole ollut kiinnostunut asiaa tutkimaan, koska summa halutaan tietenkin pitää mahdollisimman pienenä. Toisin kuin Lauri Kaira haluaisi, "luova ala" ei ole todellisuudessa valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja varsinainen kärkihanke. Kun valtiovaltaa ei voi suoraan haukkua ja solvata, Kaira hakee tukea sekä omasta puolueestaan (Raija Vahasalo) että oppositiosta (Pia Viitanen). Molemmat luonnollisesti tukevat Kairaa, eihän hän muuten olisi juuri heiltä kysynytkään.

Kaikki kuitenkin tietävät, että puhe "kohtuullisesta korvauksesta" on poliittista teatteria. Mikään tutkimustieto siitä, minkälaisia summia ehkä on teoteolta jäänyt saamatta kopioimisen mahdollisuuden takia, ei poista sitä tosiasiaa, ettei ilmaisulle "kohtuullinen" ole mitään objektiivista perustaa. Mitä tahansa asiasta päätetäänkin, ratkaisu on aina täysin poliittinen. Juuri siksi laki onkin kirjoitettu niin, ettei hyvitysmaksun suuruutta ole sidottu mihinkään oikeasti mitattavissa olevaan asiaan kuten vaikkapa musiikkiartistien keskitulon kehitykseen. Eduskunta on halunnut pitää hyvitysmaksun tason määrittelyn itsellään, vaikka se on puettu lakitekstissä pehmeään kankaaseen.

Vain rahasta kiinnostunutta teoteoa tällainen tietenkin ärsyttää tavattomasti. Budjettiperustainen hyvitysmaksu aikoinaan houkutti, koska se lupasi varmaa rahaa, jota ei tekniikan ja tallenteiden käyttötapojen muutos uhkaa. Toisaalta toki arvattiin etukäteen, että päättäjillä voi olla houkutus pitää summa mahdollisimman pienenä tai peräti pienentää sitä, vaikka summat sinänsä eivät koko budjetin tasolla isoja olekaan. Kun nyt on toteutumassa se pahin skenaario eli että hallitus haluaa pienentää "luovalle alalle" jaettavan ilmaisen rahan määrää, Kairan johtama lobbauskoneisto on täysillä.

* * *

Tuo lobbauskoneisto ei tietenkään voi julkisesti myöntää, että "kohtuullinen" on poliittisen harkinnan alainen asia. Siksi pidetään yllä mielikuvaa jostain "oikeasta" tasosta, joka tietenkin on aina paljon enemmän kuin mitä on saatu. Tämä "oikea taso" on tempaistu siitä samasta hihasta kuin kaikki muutkin teoteon julkisuudessa pyörittämät rahasummat. Miksi enemmän kuin 11 miljoonaa olisi sitä kohtuutta paremmin kuin hallituksen esittämä 9 miljoonaa? Kairan lobbauskärryn logiikka lähtee siitä, että veronmaksajan on hyvitettävä teoteolle se summa, jonka se oman väitteensä mukaan olisi saanut ilman tekijänoikeuslain pykälää nro 12, koska tuo summa kuuluu teoteolle. Kyllä, logiikka on sama kuin mafiapomolla, jonka mielestä kaikki ryövättävissä oleva "kuuluu" hänelle.

Oikeus tehdä kopioita yksityiseen käyttöön on aikoinaan säädetty sekä siksi, että mahdottomaksi valvoa tiedetty toiminta on järkevä säätää sallituksi, sekä yksityisen kopioinnin yleisen sivistyksellisen hyödyllisyyden takia. Eduskunta ei siis ole tarkastellut asiaa teoteon teoreettisten taloudellisten menetysten näkökulmasta. Se on myöhempien aikojen keksintö ja sidottu tekniseen kehitykseen. Se mitä Kaira & Co eivät missään tapauksessa halua ääneen mainittavaksi, on edellä mainitun kehityksen kulkeminen koko ajan yksityistä kopiointia vähentävään suuntaan. Vaikka kopioiminen sinänsä on tullut teknisesti helpommaksi, ylivoimaisesti vahvin trendi on tällä hetkellä suoratoisto verkon kautta. Se on varsinkin nuorempien keskuudessa vallitseva musiikin käyttötapa, johon ei sisälly enää minkäänlaista kopioinnin tarvetta.

Jos Lauri Kaira ei olisi teoteon yksisilmäinen lobbari, hän toisi reilusti esiin sen, että hyvitysmaksun perusteet ovat katoamassa, eivät lisääntymässä. Sen takia kysymys hyvitysmaksujen tason kohdalla on pikemmin se, onko kyseiseen korvaukseen muutaman vuoden kuluttua enää mitään oikeudellista perustetta. Kun kuuntelee nuorempien puheita, meille vanhuksille tärkeä "kotikopiointi" on käytännössä tuntematon, merkityksetön asia. Jos jotain ei saa verkosta, se ei ole kiinnostavaa. CD-levyjä voidaan ostaa eksoottiseksi lahjaksi tai tuen ilmaisuina, mutta ajatus teinistä itse poltettu CD-R kädessä on nykyään absurdi.

* * *

Koska teoteoa kiinnostaa vain raha, on todennäköistä, että jos lobbaaminen hyvitysmaksujen suurentamiseksi ei tehoa, ala siirtyy lobbaamaan jonkin muun veronmaksajilta kerättävän pakkoveron puolesta. Idea siitä, että teollisuus voi kerätä pakkoveroa joutumatta itse tekemään yhtään mitään on aivan liian houkutteleva pois annettavaksi. En tiedä, ryhtyykö Kaira seuraavaksi vaatimaan valtion kautta rojalteja suoratoistopalveluiden käytöstä vai prosenttiosuutta verkossa liikkuvista "luovista biteistä". Jotain vaatimuksia sieltä suunnalta kuitenkin tulee, jos hallitus ei helly, vaan todellakin pienentää hyvitysmaksusumman 9 miljoonaan.

Teoteon on onnistunut värväämään monet musiikintekijät propagandakärryjen kiskojiksi. Hyvin myyville artisteille noista hyvitysmaksumiljoonista jotain siirtyykin, joten lyhyen tähtäimen ansaintalogiikan perusteella Tuomari Nurmion kannattaa kiskoa Kairan kärryä. Aktiivisimmat musiikin kopioijat ovat aktiivisimpia harrastajia, jotka myös ostavat suurimman osan niistä levyistä, joita artistit tekevät. Tämä joukko kulkee kuitenkin vääjäämättä kohti hautaa ja sen tietävät myös päättäjät, jotka näitä hyvitysrahoja pohtivat. Leimautuminen Gramexin mannekiiniksi ei ehkä haittaa Nurmiota, mutta nuoremmille asia voi olla aivan toisennäköinen.

Meidän veronmaksajien into maksaa "hyvitystä" olisi paljon suurempi, jos voisimme olla varmoja siitä, että euroakaan ei mene "luovalle alalle" vaan pelkästään luoville yksilöille. Levy-yhtiö on kaupallinen yritys (melkein aina), joten sen talouden pönkittäminen verovaroin on silkkaa sosialismia, kuten myös kokoomuslaisen Lauri Kairan pitäisi ymmärtää ja myöntää. Mutta niinhän se menee, että jos "sosialismilla" voi lisätä omaa varallisuutta, se onkin ihan OK. "Luovan alan" kekseliäisyys "sosialismin" saralla onkin ollut paljon aktiivisempaa kuin perinteisellä poliittisella vasemmistolla. Ettei vaan tulisi Kairallekin loikkausehdotuksia?


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Rajaniemen helmiä sioille

Arvostan Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogiaa suuresti. Se yhdistää esteettömän mielikuvituksen, huumorin ja jännityksen kunnioittaen tieteiskirjallisuuden perinteisiä hyveitä mutta jäämättä niiden vangiksi. Kvanttivaras tarjoaa paljon ennen kohtaamatonta. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Rajaniemen uutuudesta Summerland, jonka Tero Valkonen on suomentanut (Gummerus 2018). Rajaniemen mielikuvitus on tallella, mutta jännitys on melkein kokonaan tavanomaista vakoojien maailman jännitystä. Huumori on lähes kokonaan kadonnut, joskin on helppo huomata ne muutamat kohdat, joihin Hollywoodin nikkarit sijoittaisivat katsomosta tirskahduksia kirvoittavat gaginsa.

Kvanttivaras on kirjoitettu scifi-älyköille selvästikin sillä ajatuksella, että kuka keksii huikeammin. Kesämaa sisältää omaperäisen kuvitelman maailmasta, jossa fyysinen kuolema on vain siirtymäriitti, mutta ei mikään päätepiste. Rajaniemen ektomaailmassa on paljon hienoja oivalluksia, vaikka kaiken sijoittaminen 1930-luvun lopun tekniseen ympäristöön selvästikin on kahlinnut kirjoittajan mahdollisuuksia. Hetkittäin on tunne, että vaihtoehtohistorian pyrkimys pitää yllä illuusiota mahdollisesta maailmasta muuttuu itsetarkoitukselliseksi näyttelykierrokseksi.

Myös kirjan ihmiset ja ihmissuhteet ovat yllättävän perinteisiä, vaikka taustalla on radikaalisti uusi suhtautuminen kuolemaan. Ei voi välttyä tunteelta, että se, minkä Kvanttivarkaan kekseliäs maailma piilotti taitavasti, näkyy Kesämaassa ideoiden ja ihmiskuvausten eriparisuutena. Tuntuu kuin Rajaniemi olisi kokenut velvollisuudekseen kirjoittaa myös perinteistä kovaksikeitettyä dekkaria ankeine ihmissuhteineen, vaikkei ole sen parissa aivan kotonaan.

* * *

Pahimmin pettää ainakin omat odotukseni kirjan poliittinen vai pitäisikö sanoa ideologinen yksitotisuus. Yhtäällä ovat brittiläiset, yläluokkaiset mahtailijat, jotka kuitenkin ovat hyviksiä, vaikka olisivat kuinka kieroja pahiksia. Sitten on Neuvostoliiton "leninistejä", jotka ovat tavallaan hyviksiä, vaikka ovatkin pahiksia. Ja sitten on - yllätys yllätys! - Stalinin johtamia "stalinisteja", jotka tietenkin ovat pelkästään pahiksia. Luulin pitkään, että Rajaniemi kiepsauttaa mustavalkoisen maailmansa palaset täysin uuteen asentoon jossain vaiheessa, mutta tätä ei koskaan tapahdu. Kirja on kirjoitettu lukutaitoiselle jenkille, jonka käsitystä maailman hyvistä, pahoista ja rumista ei ole mitään (taloudellista) syytä horjuttaa. 

Toinen suuri pettymys itselleni oli, että Rajaniemi on jättänyt kirjansa maailmasta kokonaan pois uskonnollisten yhteisöjen roolin. Se olisi tietenkin monimutkaistanut kirjan asetelmaa, mutta ennen muuta se olisi tuonut mukaan kysymyksen siitä, miten vahingossa löytynyt "tuonpuoleinen" suhteutuu kuvitelmiin jumalista. Ehkä Rajaniemi on pelannut varman päälle ja jättänyt uskonnon varmuuden vuoksi pois. Eurooppalaiselle lukijalle se kuitenkin näyttäytyy isona reikänä, jonka kohdalla ei ole yhtään mitään. Neuvostoliittolaisten supertietokoneen kuvaaminen uudeksi jumalaksi ei paranna tilannetta hiukkaakaan.

Kesämaa on muuten kuin Hollywood-tuotantoon tarkoitetun kansainvälisen jännärin käsikirjoitus, mutta "tuonpuoleisen" tapahtumia lukuun ottamatta se jättää täysin hyödyntämättä mahdollisuuden näyttää juonen kannalta keskeiset Neuvostoliitto ja Espanja tässä vaihtoehtohistoriassa. Ennen muuta itse "tuonpuoleinen", siis se "Kesämaa" jää muutaman pikaisen piirron varaan. Niin voi tehdä vain kolmiosaiseksi tarkoitetun elokuvan ensimmäisessä osassa, joten kai tässäkin on pohjustettu jatko-osia, joissa Kesämaahan sitten paremmin tutustutaan. Minä en ole innostunut tällaisesta paukkujen säästämisestä.

* * *

Rajaniemen kuvittelemassa maailmassa ei ole Yhdysvaltoja, ei Kiinaa eikä varsinkaan Hitlerin Saksaa. Se on tietenkin sallittua, mutta jättää tunteen maisemasta, joka on jätetty tahallaan suttuiseksi, ettei sitä tarvitse piirtää tarkasti. Itse asiassa varsin harvat kirjan asiat sitovat sen tapahtumia meidän tuntemaamme historiaan. Espanjan sisällissota, Franco, Stalin, Lenin - kaikki muu on ajatonta brittiläisen luokkayhteiskunnan ja misogynian kevyttä kritiikkiä ja "tuonpuoleisen" keksinnöillä leikkimistä. Sitä ei voi kiistää, että Rajaniemi on taas ollut erittäin kekseliäs ja monet hänen rakentamistaan ideoista ovat aidosti kiehtovia. Tuntuu vaan siltä, että ne menevät hyvisten ja pahisten välisessä perinteisessä taistelussa jotenkin hukkaan.

Lukemani kirjaston kappale on luokitettu tieteiskirjallisuudeksi. Se on hiukan totta, mutta enimmäkseen ei. Rajaniemi on halunnut kokeilla voimiaan vakoilujännärin parissa kokonaan hylkäämättä tieteiskirjallisuuden tarjoamaa vapautta. Tällaiset hybridit ovat herkästi pilaantuvaa lajia, enkä itse ollut lopputulokseen ihan tyytyväinen. Rajaniemi tuhlaa hienot ideansa tavanomaisuuden markkinoille. Siksikin tämä on helmiä sioille.

Surullisinta ehdottomasti on, että kun sitä ehti kolmen Kvanttivarkaan kanssa odottaa jatkuvia yllätyksiä, Kesämaa on niiden suhteen suorastaan pihi. Kirjan käänteet ovat kaikki sellaisia, jotka eivät pudota pop cornia suuhunsa tunkevaa leffankatsojaa kärryiltä - vaikka juuri se Rajaniemen kirjan pitäisi tehdä. Kukaan ei ylläty siitä, että yksi päähenkilöistä on toisen avioton poika. Ja pitäisi nähdä valkokankaalta, kun eräs roolihahmo muuttuu ihmisestä suunnattoman tuhoisaksi ektotankiksi, että sitä edes vähän hätkähtäisi. Mutta tietenkin Kesämaa saa jatko-osia, ehkä trilogia on tästäkin tuleva. Ehkä sitten katse avautuu hiukan laajemmalle, "Niittäjät" tulevat oikeasti esiin ja Stalin onnistuu tihutöissään. Niitä odotellessa emme kuitenkin säästele hengitysliikkeissä.