Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

torstai 31. elokuuta 2017

Lainauskorvaustiedon on oltava julkista

Seuraava teksti on poikkeuksellisesti kommentti, jonka lähetin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 7/2017 olleeseen toimittaja Ilkka Kariston juttuun, mutta jota lehti ei ole havaintojeni mukaan jostain syystä julkaissut. Koska asialla on mielestäni yleistä merkitystä, julkaisen kommentin tässä. Olen itse Sanasto ry:n jäsen ja saan vuosittain joitakin kymppejä puheena olevaa lainauskorvausta.

* * *

Ilkka Karisto ihmettelee jutussaan ”Kestämätön tilanne” (Kuukausiliite 7/2017, s. 10) sitä, etteivät Sanasto ry ja OKM piittaa oikeuskanslerin näkemyksestä, jonka mukaan lainauskorvausten* saajien nimet ja summat ovat julkisuuslain perusteella julkista tietoa, vaikka sitä nyt pantataan.

Sillä, paljonko kirjailija X sai vuonna 2016 korvauksia, ei sinänsä ole yhteiskunnallisesti suurta merkitystä ja on ymmärrettävää, etteivät varsinkaan erittäin hyvin tai huonosti pärjänneet kirjailijat halua omaa talouttaan julkisesti reposteltavan. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun asiaa tarkastellaan laajemmasta näkökulmasta.


Kustantajat raottavat sen verran liikesalaisuuksiaan, että tiedämme karkealla tasolla, minkälaisia painoksia suosituimpien tekijöiden teoksista otetaan. Näiltä osin voidaan tehdä joitakin arvioita siitä, minkälainen tulotaso menestyvimmillä kirjailijoilla on. Nämä luvut eivät silti kerro mitään kirjoittamisella elävien yleisestä taloustilanteesta. Siitä eivät kerro mitään myöskään kirjastojen lainausluvut, jotka sinänsä saadaan hyvin tarkasti vuosittaisista tilastoista. Tilastot eivät kerro mitään yksittäisen kirjoittajan tai julkaisun tasolla, tarjolla on vain absoluuttisia kokonaislukuja, joissa on mieltä lähinnä eri vuosien tietoja vertailtaessa.

* * *

Sanaston korvausrekisterissä oleva tieto on yhteiskunnallisesti tärkeätä, koska sen avulla voidaan tehdä arvioita siitä, mikä merkitys lainauskorvauksilla on kirjoittajien taloudessa. Musiikista tiedetään, että tulot keskittyvät aika pienelle suosituimpien tekijöiden joukolle. Oletettavasti tilanne on sama kirjallisuudessa, mutta oletuksen sijaan olisi hyvä saada tietoa. Itseäni kiinnostaisi myös tietää, noudattaako kirjastoista tapahtuva lainaus määrällisesti kirjojen myynnin linjauksia, vai onko se sittenkin erilainen, kun ostokyky ei ratkaise kiinnostuksen kohdetta.

Minusta lakiin perustuvan lainauskorvausjärjestelmän täytyy olla niin avoin, että sen tarjoamaa yhteiskunnallisesti merkittävää dataa voidaan käyttää kulttuurintutkimuksessa ja ajankohtaisen keskustelun aineistona. Jos myös ministeriö kannattaa salaamista, täytynee pyytää hallitusta ja eduskuntaa säätämään lakiin pykälä, joka edellyttää korvausta haluavalta julkisuuteen suostumista. Pikkutekijän kympit eivät tietenkään ketään kiinnosta, mutta toisen pään tapahtumat sitäkin enemmän.

Salailu kääntyy vääjäämättä kirjoittajien ja Sanaston toimikentän tappioksi. Siksi siitä kannattaisi luopua vapaaehtoisesti ja viivyttelemättä. 


* Lainauskorvaus on EU:n direktiiviin pohjautuva hyvitysmaksu siitä, että tekijän teoksen voi maksutta lainata kirjastosta. Maksut perustuvat kirjastojen lainaustilastoihin ja ovat siten "todellisia", vaikka eivät otantamenetelmien takia kuitenkaan täysin realistisia. Korvausraha tulee valtion budjetista eikä se siten vaikuta suoraan esimerkiksi kirjaston talouteen. Lisätietoja löytyy mm. täältä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kun Yle Sipilän kädestä söi

Jonotin aivan liian pitkään kirjaa Ylegate (Barrikadi 2017). Vaikka kirjan kuvaamista tapahtumista ei sinänsä ole kulunut pitkää aikaa, kirja tuntuu jo nyt vanhentuneelta. Se ilmestyi toukokuussa, mutta ei ehtinyt päivittyä päähenkilönsä, päätoimittaja Atte Jääskeläisen samassa kuussa toteutuneilla potkuilla. Tarina tuntuu jäävän kesken, vaikka se ei tietysti koskaan valmiiksi tulekaan. 

Ajankohtaisia tapahtumia analysoivan kirjan ikääntyminen ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Jussi Eronen, Jarno Liski ja Salla Vuorikoski ovat  kirjoittaneet brechtiläisittäin etäännytetyn tarinan, jossa heitä itseään kuvataan kolmannessa persoonassa. Ymmärrettävä ratkaisu, mutta välillä tunnelma on hiukan outo, kuin ruumiistapoistumiskertomuksessa.

Yhteiskunnallisen vallankäytön ja viestinnän asioista kiinnostunut lukee Ylegaten  tietenkin uteliaana ja kiitollisena. Julkisuuteen aiemmin siivilöitynyt kuva oli kiusaantunut ja sana sanaa vastaan -hengen läpitunkema. Kirjallaan Yleisradion palveluksesta irtisanoutuneet tapahtumien keskipisteessä olleet toimijat ovat voineet kertoa asioista vapaammin kuin aikaisemmin. Täysin pidäkkeetöntä teksti ei kuitenkaan ole, pikemminkin päin vastoin.

* * *

Ylegate on suorastaan häkellyttävän asiallinen ja kuivakka. Vaikka aihetta hyvinkin voimakkaisiin mielenilmauksiin olisi tarjolla, kirjoittajat ovat valinneet journalistisesti neutraalin linjan. He eivät selvästikään ole halunneet poltella mitään siltoja, vaikka sisäisesti miten olisi poltellut. Tässä suhteessa ero esimerkiksi MTV:n Jorma Sairaseen ja hänen eläkeläisen suorasukaisiin muistelmiinsa on huikea. Pakko onkin todeta, että Ylegate on vähän tylsää luettavaa. Kuvausten kohteena on varsin dramaattisia tapahtumia, mutta tyylilaji ei horjahtele.

Voi tietenkin myöntää, että tällaisesta tapahtumien kronikastakin valistunut lukija pystyy lukemaan - ainakin rivien välistä - vahvaa kritiikkiä sekä Yleisradion pomoporrasta että poliittisia toimijoita kohtaan. Itse olisin kuitenkin toivonut räväkämpää otetta. Enemmän pamflettia, vähemmän kohteliasta kirjakieltä. Ehkä sellainen ei kuulu Yleisradion sisäiseen kulttuuriin, en tiedä. Ulkopuolinen joka tapauksessa jää ihmettelemään näytelmän henkilöiden hyvää itsehillintää. Kirjassa ei taida olla yhtään kirosanaa.

Edellä olevalla en tahdo sanoa, että Ylegate olisi huono kirja, kyllä se paikkansa ansaitsee ja jossain määrin uteliaan lukijankin. Kirjoittajat eivät silti tunnu edes yrittävän yleisempien johtopäätösten tekemistä, vaikka Yleisradion ja poliitikkojen suhde juuri sellaista kaipaa. Olen itse elänyt koko elämäni poliittisin perustein hallitun Yleisradion aikaa. Ehkä siksi olisin mielelläni kuullut, mitä mieltä Eronen, Liski ja Vuorikoski ovat tästä sidoksesta. Kirjan luettuaan kyllä tietää, että kirjoittajat haluavat vaalia journalistisia periaatteita eivätkä alistua poliittisten johtajien miellyttämiseen. Valitettavasti tätä pidemmälle ei sitten päästäkään.

* * *

Kirjoittajat antavat aika suoraan ymmärtää, että Atte Jääskeläinen kahmi itselleen valtaa, mutta eivät avaa juuri lainkaan sitä, miksi tämän sallittiin tapahtua siellä, missä Yleisradion linjauksista oikeasti päätetään. Minusta on vähän lapsellista esittää, että pääministeri Sipilän painostukseen alistuminen oli jonkinlainen anomalia muuten kunnossa olleessa journalistisessa linjassa. Yleisradio on aina ollut "parlamentaarisessa valvonnassa", eikä yksikään pääjohtaja ennen Lauri Kivistä ole voinut olla piittaamatta vallassa olevien puoluepamppujen näkemyksistä. Kivisen pesti ei ole määräaikainen, mutta ei hänkään voi pitää itseään koskemattomana. Kivisen muotokuva jääkin kovin vaisuksi ja pinnalliseksi.

Vaikka Atte Jääskeläinen on Ylegaten näennäinen konna, lienee selvää, että hänkin noudatti ajoittain varsin kiusallisissa tilanteissa itseään vaikutusvaltaisempien käskyjä. Mutta keistä kaikista käskyttäjissä on kysymys, sitä ei kosketa edes pitkällä tikulla. Tuntuu, etteivät kirjoittajat ole tohtineet lähteä sille tielle ollenkaan. Lukijana ilmaisen tästä ratkaisusta syvän pettymykseni. Yleisradion yhtenä rahoittajana haluaisin tietää, ketkä kaikki niitä naruja todellisuudessa vetelevät. Siitä ei Ylegate valitettavasti kerro yhtään mitään. Keskustapuolue on väkisinkin valokeilassa, Kokoomus ja SDP eivät ollenkaan. Outo ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Pahoin pelkään, että ainakaan tällä kirjoittajakolmikolla ei ole aikomusta tehdä jatko-osaa, jossa Yleisradion vallankäyttö (sekä sisäinen että ulkoinen) otettaisiin kokonaisuudessaan ja yleisemmällä tasolla tutkivan journalismin pihteihin. Voi olla, ettei kykeneviä, halukkaita ja päteviä tuohon tehtävään edes ole. Jonkun leipää kun pitää journalistinkin aina vuorollaan syödä. Yleisradiolla on paljon vihollisia erityisesti kaupallisen viestintäteollisuuden puolella, mutta myös vahvoja tukijoita poliittisissa piireissä. Ruumiinavaukseen ei toivottavasti ole tarvetta. Mutta kyllä Yleisradio niin voimakkaasti ja monella eri tavalla on kipuillut, että syitä olisi syytä kunnolla eritellä. Jos joku vain uskaltaa, kykenee ja haluaa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Valvonnan alla vaan ei rauhassa

Joitakin vuosia sitten saimme kauhistella sitä piittaamattomuutta, millä Yhdysvaltain NSA:n kaltainen supervakoilija suhtautui omankin maan kansalaisten yksityisyyden suojaan. Nyt kun Suomen eliitti ajaa raivokkaasti Suojelupoliisin, poliisin ja armeijan tiedusteluvaltuuksia lisäävää lakiesitystä, joudumme me lintukoto-Suomen kansalaisetkin kysymään ääneen, mistä kaikesta tässä on oikein kysymys.

Perinteinen perustelu sille, ettei laajoistakaan valtuuksista ole syytä hermostua, on äkkiä ajatellen järkevä "ei kunnon kansalaisella ole mitään salattavaa". Sehän on totta, että aniharvalla meistä on oikeasti hallussaan informaatiota, jolla olisi merkitystä lailliselle väkivaltakoneistolle. Ei ole mitään järjellistä perustetta sille, että tavallinen kansalainen joutuisi salaisen tiedustelun kohteeksi. Tavis on tavis, senhän me kaikki ymmärrämme.

Syyllistymme kuitenkin hyväuskoisuuteen ja siihen, että suostumme ajattelemaan juuri kuten eliitti haluaa. Eihän meillä kansalaisina pitäisi olla velvollisuutta todistaa tiedusteluelimille, että olemme viattomia eikä vastaavasti näillä elimillä pitäisi olla oikeutta lähteä siitä, että kuka tahansa voi olla salainen terroristi. Tällaiseen orwellilaiseen tilanteeseen olemme kuitenkin joutumassa. Turvallisuusviranomaiset antavat ymmärtää, että terrorististen tekojen estäminen edellyttää pääsyä käsiksi myös viattoman taviksen henkilökohtaiseen viestintään. Poliitikot pyrkivät varmistamaan kannatuksensa antamalla ymmärtää, ettei se toki kivaa ole, mutta turvallisuuden takaamiseksi kuitenkin välttämätöntä.

* * *

Hiukankin asiaa tarkemmin ajatteleva tajuaa nopeasti, että puhe kansalaisten turvallisuuden takaamisesta tai edes parantamisesta on katteetonta. Todennäköisyys joutua terroristisen hyökkäyksen kohteeksi Suomessa ei ole suuren suuri. Jos oletamme, että joka vuosi ehkäistään ennalta kolme terroristista iskua, mutta epäonnistutaan yhden kohdalla, laskelma näyttää hienolta. Todellisuudessa molemmat luvut ovat mitättömän pieniä. Vuonna 2005 Suomessa kuoli 12 henkilöä hirvionnettomuuksissa. Turvallisuus on sittemmin parantunut, mutta vielä 2015 hirvet aiheuttivat kolmen ihmisen kuoleman. Hirvikolareiden todennäköisyyttä voidaan vähentää konkreettisilla toimilla. Mitä näyttöä on siitä, että laajemmat tiedusteluvaltuudet vähentävät terroristisen kuoleman todennäköisyyttä Suomessa, kun lähtökohtana on jokin luku nollan ja muutaman välillä?

En suhtaudu vähätellen siihen, että rauhallisen taviksen elämä järkkyy terrorististen tekojen takia. Turun traagiset tapahtumat eivät ole merkityksetön asia ollenkaan. Haluan kuitenkin kysyä, missä määrin ihmisten eniten pelkäämä asia eli satunnainen hyökkäys ihmisjoukon kimppuun on ylipäätään estettävissä tiedustelutoiminnalla. On selvää, että rikosten suunnittelua täytyy pyrkiä ennalta ehkäisemään ja jos siinä epäonnistutaan, täytyy yrittää rajoittaa yrityksiä toteuttaa suunnitelmia. On kuitenkin myönnetty kansainvälisestikin se, että varastetulla ajoneuvolla törmäilyä on mahdotonta ennalta ehkäistä.

Lujaa voimankäyttöä kannattava toteaa tähän nopeasti, että ulottamalla tiedustelu tarpeeksi laajalle pystytään haravoimaan esiin ne ihmiset, joille saattaa edes pälkähtää päähän ajaa ihmisten päälle varastetulla ajoneuvolla. Kun tällaisia iskuja toistuvasti silti tapahtuu, väite kuulostaa vähintäänkin liioitellulta. Siitä, että jokin yksittäinen isku on pystytty ennalta ehkäisemään, ei nimittäin voi tehdä yleistävää johtopäätöstä, että kaikki iskut voidaan ennalta ehkäistä, kun vaan saadaan oikeudet vakoilla jokaista potentiaalista uhkaajaa - siis jokaista meistä.

* * *

Kansalaisen henkilökohtaisten oikeuksien ja vapauksien rajoittaminen on niin epäsuosittua, että se piilotetaan mielellään turvallisuuden kaltaisiin kääreisiin. Pilapiirtäjä Chappatte osuu alempana olevassa piirroksessaan tämän piilottelun ytimeen. Pelokas ihminen haluaa uskoa, että yksityisyyden suojan menettäminen, sananvapauden rajoittaminen ja laajan tiedustelutoiminnan rahoittaminen ovat välttämättömiä, jotta olemme turvassa - turvassa uhalta, joka on olemassa, mutta jonka todennäköisyys ei ole missään suhteessa menetettyihin kansalaisvapauksiin.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa on vaikea kuvitella tilannetta, jossa laajamittaisella kansalaisten vakoilulla voitaisiin saada suurta panosta vastaavaa tuotosta. Siksi onkin syytä kysyä ääneen, mahtaako tiedusteluvaltuuksien laajentamisen perimmäisenä syynä olla "terrorismin vastainen taistelu" vai voisiko kysymys olla enemmänkin siitä, että väitettyjen terroristien ohessa vakoilu voidaan kohdistaa kaikkeen muuhunkin eliitin näkökulmasta ei-toivottuun ajatteluun ja toimintaan. Kun Turkissa Erdoğanin käskystä pidätettiin ja vangittiin kymmeniätuhansia eri ammateissa toimineita ihmisiä, jokainen ymmärtää, ettei niitä pidätyslistoja laadittu juuri ennen toimintaa, vaan ne oli tehty valmiiksi sisäisen tiedustelun avulla. Erdoğanilla oli valmiit listat ihmisistä, jotka hän koki uhkaksi omalle vallalleen.

Kuulostaako liian hurjalta rinnastukselta? Eihän Juha Sipilä nyt mikään Erdoğan kuitenkaan ole, eikä ole myöskään Anne Berner, uskoakseni. No eivät ole, mutta siitä ei seuraa, etteikö myös Suomessa vallassa olevalla hallinnolla olisi halua saada käsiinsä samanlaisia välineitä kuin millä Turkissa kyettiin oppositio nujertamaan muutamassa tunnissa. Ja vaikka Sipilän & Co:n maailma ei ihan näin villi olisi, aina löytyy ulkopuolisia suurvaltoja, joiden intressissä on tietää, mitä strategisesti tärkeässä paikassa asuvat suomalaiset ajattelevat. Tämä intressi on sekä Venäjän että Yhdysvaltain hallinnoilla, valitettavasti. Siksi aion vastustaa viimeiseen asti tiedusteluvaltuuksien laajentamista, varmuuden vuoksi. Minä en luota väkivaltakoneistojen lupaamaan kiikkerään turvallisuuteen.

Chappatten piirrosta on tässä käytetty Suomen tekijänoikeuslain 12§:n nojalla havainnollistamaan tekstissä esiintyvää väitettä.

torstai 17. elokuuta 2017

Linkola

On kadehdittavaa seurata sitä mylläkkää ja täysin vastakkaisten näkemysten kymeä, joka seuraa jokaista Pentti Linkolan julkista esiintymistä. Niissähän ei yleensä ole mitään uutisarvoa, koska Linkolan näkemykset eivät ole muuttuneet havaittavalla tavalla vuosikymmenten aikana. Mutta ehkä on niin, että jokaisen sukupolven on kohdattava oma Linkolansa, vaikka tällä ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa mitään muodollista asemaa, vain pysyvästi radikaalit näkemyksensä ihmisestä ja ihmisen asemasta luonnon järjestelmässä.

Linkola on aina herättänyt voimakkaita tunteita, koska hän ei vaivaudu käärimään sanomaansa lohduttaviin tai pehmentäviin valheisiin. Linkolan viesti herättää voimakkaita tunteita myös siksi, että hänen lääkkeensä uhkaavaan ympäristötuhoon on niin karvas: kaikki ns. modernit mukavuudet pois, tilalle raskasta fyysistä työtä aamusta iltaan. Moderni ihminen saattaa innostua hetkeksi "kivikautisesta ruokavaliosta", mutta vaatimus järjestää koko eläminen luopumalla kokonaan modernista teknologiasta on pelottava. Siksi aitoja Linkolan opetuslapsia lienee varsin vähän.

Pentti Linkolan perusteesi siitä, että ihminen lajina on kestämätön luonnonympäristön näkökulmasta, lienee sinänsä helppo ymmärtää ja allekirjoittaa. Moderni tiede on osoittanut, että kulutamme uusiutuviakin luonnonvaroja yksinkertaisesti liian nopeasti. Kun ihmisten lukumäärä koko ajan kasvaa, on mahdotonta pysyä edes paikallaan. Mielipiteet eroavat kuitenkin jyrkästi siinä, johtaako nykyisenkaltainen kehitys vääjäämättä ihmiskunnan laajamittaiseen tuhoon vai kykeneekö tekniikka pelastamaan myös kasvavan populaation.


* * *

Linkolalaisuuden pysyminen hyvin pienen piirin ideologiana johtuu tietenkin ennen muuta sen vaatimasta hinnasta yksilölle. Mutta on siinä muitakin esteitä, joista on syytä puhua avoimesti, koska äärioikeisto meillä ja muualla etsii koko ajan tukea yhteiskunnallisesti kuuluvista ajattelijoista. Linkola tuskin itsee kokee olevansa äärioikeistolainen, mutta monet hänen ajatuksensa istuvat huolestuttavan hyvin ajatuksiin herrakansasta ja suuresta, rodullisesti tarpeettomasta ja tuhottavaksi sopivasta ihmismassasta. Linkolalla on ollut suuria vaikeuksia selittää ja perustella uskottavasti sitä, ketkä ihmiset eivät ole liikaa. Linkolan maailmassa puuseppä on yhteisölle arvokas, runonlaulaja ei niinkään.

Linkolan omasta elämästä on sanottu, että hän elää kuten opettaa. Kaikki eivät tätä mantraa kuitenkaan hyväksy. Linkola sairastaa diabetesta, eikä olisi enää elossa ilman modernia lääketeknologiaa. Hän ei ole myöskään halunnut vastata siihen, eikö hänen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä poistumalla elinympäristöä rasittamasta. Kysymys on tietysti äärimmäisen provosoiva ja hiukan häijykin, mutta pohjalla on vastaamaton kysymys siitä, kuka päättää siitä, ketkä eivät ole liikaa.

Linkolan kauhistusta herättävät puheet Välimerestä pelastettujen siirtolaisten turmiollisuudesta osoittavat, ettei Linkolaa vähääkään kiinnosta olla ns. poliittisesti korrekti. Hän uskoo vankkumatta siihen, että ihmisiä on absoluuttisesti liikaa ja kaikki massakuolemat ovat siksi hyväksi. En ole kuitenkaan huomannut Linkolan kommentoineen sitä, ettei hirvittävinkään ihmisten teurastaminen ole todellisuudessa heikentänyt syntyvyyttä, vaan siihen vaikuttaa pelkästään ns. aineellisen hyvinvoinnin ja koulutuksen lisääntyminen.


* * *

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka kuuntelee Pentti Linkolan todistelua usein nyökkäillen, mutta kieltäytyy silti ryhtymästä linkolalaiseksi. En nimittäin usko, että vaikka Linkola on monessa asiassa oikeassa, hän ei ole oikeassa suinkaan kaikissa asioissa ja uhkaa fundamentalistisella puhetavallaan hämärtää tosiasioita niissäkin tapauksissa, joissa häntä olisi syytä huolellisesti kuunnella. Linkolahan on lukenut, mutta ei monialaisesti kouluttautunut tutkija. Se näkyy helposti eräänlaisena putkinäköisyytenä.

Pentti Linkolan yhteiskunnallinen analyysi kuvaamiensa ongelmien rakenteellisista syistä ei ole koskaan ollut erityisen syvällinen. Hän keskittyy yhteen muuttujaan - väkilukuun - haluamatta myöntää sen monimutkaisia taustatekijöitä, jotka kuitenkin johtavat siihen toteamukseen, ettei väkiluku pienene samoilla metodeilla kuin eläinkunnassa: ihmisellä ei ole luonnollista vihollista, joka pitäisi kantamme kurissa. Emme myöskään lajina halua, että jokin katastrofi tuhoaa 9 kymmenesosaa ihmiskunnasta. Ymmärrämme vaistomaisesti, ettei ihminen ole pelkästään eliölaji vaan myös kulttuurin tuote, jonka lukumäärää ei voi säädellä millään yksinkertaisella tavalla.

Muistan aikoinaan kiinnittäneeni huomiota Linkolan valikoivaan eläinrakkauteen. Hän on intohimoinen lintujen harrastaja, joka sen seurauksena vihaa kissaa, tuota pikkulintujen armotonta ja tehokasta saalistajaa. Ihmiskunta ei Linkolalle ole lintujen veroinen ryhmä, vaan pikemminkin kissan kaltainen, kurissa pidettävä pysyvä uhka. Se on niin outo ajatus, ettei sitä heti ole helppo edes uskoa todeksi. Haluammeko oikeasti seurata ajattelijaa, joka arvostaa pikkulintuja enemmän kuin ihmiskuntaa? No, vaikeatahan se on ollut ja Linkolalla on syytä syvään pessimismiin.



Siitä riippumatta, miten Pentti  Linkolan ajatteluun suhtautuu, kannattaa ehdottomasti lukea Riitta Kylänpään tuore elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017). Itselläni on lukuhomma vielä edessäpäin, mutta odotan sitä kiinnostuneena.

perjantai 11. elokuuta 2017

Vieläkö näitä joku tekee?

Tartuin Martti Häikiön Svinhufvud-kirjaan Suomen Leijona (Docendo 2017) suurin epäilyksin. Häikiö on toiminut Helsingin Kokoomuksen puheenjohtajana 2004-2009, vuodesta 2011 Paasikivi-seuran puheenjohtajana ja kirjan takakansitekstin mukaan myös Svinhufvudin muistosäätiön johdossa. Häikiö ilmoittaa, ettei kyseessä ole tilausteos. Ei varmaan virallisesti olekaan, mutta epäilemättä kirja on tehty ajankohtaisiin tarpeisiin laajemmallakin konsensuksella.

Tarkoitukseni ei ole tässä arvioida Häikiön kirjaa sinänsä. Veli-Pekka Leppänen kuurnitsi opuksen mielestäni riittävästi Helsingin Sanomissa 23.3.2017. Näin hän kiteyttää arvionsa: "Kesällä 1918 Svinhufvud istui korkeimmassa valtioasemassa, mutta kirjasta ei ilmene, reagoiko hän mitenkään tuolloin riehuvaan vankileirikatastrofiin. Emme saa tietää sitä, nostiko yli 11 000 vangin kuolema hänessä minkäänlaisia ajatuksia – saati sitä, pyrkikö hän lievittämään katastrofia. / Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan. Häikiö piirtää uppiniskaisen ukkotuomarin, joka niskat kyyryssä raivaa tiensä vaikeuksien ja vaarojen läpi – katveessa sen sijaan pysyvät ympäröivät laveammat maisemat ja valtaväylät. Liiaksi mennään ohituskaistalla."

Itseäni mietityttää enemmän se, miksi tällaisia ideologisesti yksisilmäisiä, vanhanaikaisia sankaritarinoita edelleen kirjoitetaan ja julkaistaan. Helppo selitys tietysti on se, että kun moderni historiankirjoitus on ruvennut avaamaan Suomen historian kipeitä paiseita, näitä paiseita vaikenemalla hoitaneet valkoisen Suomen edustajiksi itsensä edelleen mieltävät etsivät kipeästi jotain, mitä heittää paljastusten päälle.  Toinen selitys on se, että osassa Suomen oikeistoa nyt kerta kaikkiaan ajatellaan näin, on aina ajateltu ja tullaan aina ajattelemaankin. Omat olivat täydellisiä, vikaa löytyy vain vastapuolelta.

* * *

Ajatus siitä, että kansakuntaa rakennetaan fiktiivisillä sankaritarinoilla, vaikka valheellisilla, on tietysti ikivanha ja edelleen käytössä kaikkialla maailmassa. Unkarin ja Turkin esimerkit muistuttavat karusti siitä, että jos yksinvallan pönkittämiseen ei löydy tuoretta kuvastoa, se kaivetaan vaikka tuhannen vuoden takaa. Häikiön kirja muistuttaa valitettavasti siitä, että näinhän se on Suomessakin ollut. Itsenäisen Suomen tarina on monelta osin fiktiota, myyttiä ja vain osittain totta. 

Se, mikä aikaisemmin oli viimeistä piirtoa myöten hallitun sananvapauden säännöstelyllä mahdollista, ei sitä enää pitkään ole ollut. Valkoisen Suomen perilliset hallinnoivat edelleen monia säätiöitä ja julkaisukanavia, mutta historiankirjoituksen monopolia ei enää ole, ei edes sen tulkintaan. Tällä en tarkoita niinkään sitä, että toisen maailmansodan jälkeen myös punaisen Suomen näkökannat pääsivät laillisesti esiin. Tarkoitan sitä, että nykyään on mahdollista tavoitella historiallista ymmärrystä ja totuutta ilman ideologisia silmälappuja ja  valmiiksi päätettyjä lopputulemia.

Tällaisen lähestymistavan hedelmät voivat olla tavattoman kiinnostavia ja ajattelua kirvoittavia, kuten Seppo ja Marjaliisa Hentilän kirja Saksalainen Suomi 1918 osoitti. Sen rinnalla Suomen Leijona on kovin tunkkainen, ennalta arvattava ja totuuteen pragmaattisesti asennoituva kalkkis. Sellainen tietysti sopii ja maistuu ihmiselle, joka ei halua tulkintojen muuttuvan. Ikävistä tosiasioista vaikenemalla ei kuitenkaan rikastuteta sitä kuvaa, joka meillä menneisyydestä on.


* * *

Häikiön Svinhufvud-kirja kiteyttää aika hyvin valkoisen Suomen historiantutkijoiden kipupisteet: kansanvalta - eliitin valta, tasavalta - kuningasvalta, patologinen antikommunismi, russofobia ja saksanmielisyys sekä laillisuuden tulkitseminen vallan näkökulmasta. P. E. Svinhufvud oli aatelismies, joka käyttäytyi kansanmiehen tavoin. Hän halusi Suomelle saksalaisen kuninkaan, tavoitteli Suur-Suomea heti kun se oli teoriassa mahdollinen, vihasi vasemmistoa ja Venäjää. Svinhufvud esiintyi ja hänet esitetään tiukkana laillisuuden puolustajana. Kuitenkin Svinhufvud sulki silmänsä, kun laittomuuden kohteena olivat hänen vihaamansa punaiset tai venäläiset. Oikeistokapinalliset 1920- ja 1930-luvulla saivat häneltä lähinnä nuhteita, vaikka Svinhufvud oli henkilökohtaisesti taittamassa äärioikeiston vallankaappauksen kärkeä.

Mitä hyötyä on toistella yksipuolisen ylistävää kuvaa historiallisesta henkilöstä, jonka toimia voidaan tutkia myös ilman valmiita ennakkonäkemyksiä? Väheneekö jonkun Svinhufvudin todellinen merkitys siitä, jos rehellisesti todetaan hänen ajoittainen epäjohdonmukaisuutensa tai kylmyytensä eri mieltä olevia kohtaan siinä missä hänen kiistämättömät toimensa itsenäisen Suomen ratkaisuhetkinä? Kannattaako edes taktisista syistä valehdella, kun siitä valheesta kuitenkin joutuu jossain vaiheessa kiinni? Esimerkiksi Svinhufvudin ja Mannerheimin hankala suhde - jolla oli varmasti suuri merkitys maamme historiassa - olisi ansainnut kunnollisen analyysin, ei pelkästään sivulauseita siellä sun täällä.

Tuskin Häikiöllä erityisen henkilökohtaista motiivia on ollut kirjoittaa myötäsukaan silittävää, epäuskottavaa sankaritarinaa. Mutta oliko hänellä pääsy kaikkiin lähteisiin vain sillä oletuksella, että tuloksena on taatusti turvallinen juhlateos? Se on viheliäinen ajatus ja mahdollisuus. Jos sadan vuoden takaisia tapahtumia ei vieläkään saa tutkia ilman ennakkoehtoja, olemme huonossa tilanteessa. Häikiö olisi voinut pelastaa paljon ottamalla kirjaansa mukaan edes vähän aineistoa, joka ei niin hirveästi mairittele kohdettaan. Kun niin ei tapahtunut, tätä on vaikea suositella muuten kuin varoittavana esimerkkinä sellaisesta, mitä nykypäivä ei enää tarvitse.


lauantai 5. elokuuta 2017

Kuka tarvitsee presidentinvaaleja?

En kirjoita kaukaisessa tulevaisuudessa häämöttävistä Suomen presidentinvaaleista siksi, että ne itsessään olisivat ajankohtainen asia. Tiettyä mielenkiintoa - ainakin näin keskellä kesää - herättää kuitenkin se, että vastoin aika yleisiä odotuksia gallup-suosikki Sauli Niinistö ei ole saanut puoluetukea yli puoluerajojen (Niinistö tietysti veti maton alta vanhoja Kekkos-kuvioita ehkä tapailleilta ilmoittaessaan ryhtyvänsä valitsijaryhmän ehdokkaaksi). Olen ainakin itse seurannut huuli pyöreänä, kuinka Matti Vanhasen ja Pekka Haaviston kaltaiset vähän eltaantuneet ehdokkaat tuntuvat ottavan asian suorastaan vakavasti. Demarien ehdollepano on puolestaan ollut kuin suoraan kesäteatterin juonesta, kun ensin ei kukaan suostu ja sitten yhtäkkiä tarjolla onkin kolme tasaväkistä naista, eikä kukaan arvaa, miten loppujen lopuksi käy. Kunhan kaikilla on hauskaa.

Näitä tapahtumia seuratessa on tullut sellainen tunne, että kysymys ei oikeasti ole presidentinvaaleista. Sauli Niinistön täytyisi syyllistyä aika rankkoihin tekoihin estääkseen valintansa suoraan ensimmäisellä kierroksella. Eihän se mahdotonta ole - varsinkaan, jos Niinistö kyllästyy koko touhuun -, mutta kilpailijoiden motivaation pohdinnan kannalta kuitenkin aika epätodennäköistä. Aivan uudelle tasolla asian pohtimisen siirsi kuitenkin ihan tuore ilmoitus Halla-ahon Perussuomalaisten ehdokkaasta. Niinistöhän varmisti selustansa haukkumalla Halla-ahon valinnan niin rivakasti, että sai tuoreesta puoluejohtajasta aidon vihamiehen - käytännössä parilla lauseella. Ei tarvitse pelätä ainakaan Halla-ahon kuolemansuudelmia.

Kun Halla-aho ei tietenkään itse viitsinyt lähteä presidentinvaalien kaltaiseen turhuuteen mukaan, ulkopuoliset ovat lähinnä jännänneet sitä, kumman varapuheenjohtajista Halla-aho uhraa tähän tarkoitukseen (tietysti me ilkimykset toivoimme koko ajan, että pääsisimme Toimi Kankaanniemen verbaalisen kyvyn kylpyyn, mutta ilmeisesti Halla-aholla on jotkut muut kriteerit ollut). Tänään kuulimme, että emme pääse nauttimaan Teuvo Hakkaraisen epätavanomaisesta julkisuudesta, vaan ehdokkaiden joukkoon asettautuu Laura Huhtasaari.

* * *

"Laura on monessa suhteessa perussuomalaisen lähestymistavan ruumillistuma", totesi Jussi Halla-aho ehdokkaansa lehdistölle esitellessään. Tällä hän ei tietenkään tarkoittanut, että Huhtasaari edustaisi sitä perussuomalaisuutta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli vallassa, vaan uutta, halla-aholaista perussuomalaisuutta. "Hän ei peräänny oikeina pitämistään näkemyksistä, ei pyytele niitä anteeksi eikä pelkää arvostelua, pilkkaa eikä älämölöä", jatkoi Halla-aho oikean lähestymistavan esittelyään. Tuskin tarkoitti Huhtasaaren kreationistista näkemystä, että maailma on noin 6500 vuoden ikäinen, vaikka se tulee väistämättä kuulijan mieleen.

En tunne Huhtasaarta ja hänen näkemyksiäänkin hyvin niukasti (tavallisesti luotettavina pitämieni lähteiden perusteella hän on paitsi evoluution torjuva kreationisti, islamofobi, rasisti ja äärioikeistolainen). Vaalikampanjan avausta seuraavalle ulkopuoliselle tulee kuitenkin nopeasti sellainen tunne, että tämän on nähnyt jo aikaisemminkin. Olisi sekä Huhtasaaren että Sarah Palinin kannalta kohtuutonta väittää, että Huhtasaari on Suomen Sarah Palin. Asetelmassa on kuitenkin jotain pelottavan samaa: maan korkeinta virkaa tavoittelee ihminen, jonka käsitys todellisuudesta on objektiivisesti arvioiden pahasti vinksallaan. Palin jäi toistuvasti kiinni siitä, ettei tiennyt mitään aiheista, joista puhui kiihkeästi elehtien. Toivotaan nyt, etteivät vaalipaneelit keskity pohtimaan arvioita Maan iästä.

En pidä Halla-ahon omia näkemyksiä 20-30 % kannatusluvuista kansallismieliselle puolueelle muuna kuin tyhjänä propagandana. Täytyy Laura Huhtasaarelle silti antaa reilu mahdollisuus osoittaa, onko hän kirjoittanut itse esittäytymispuheensa, kykeneekö hän tiedollisesti erittelemään presidentin valtaoikeuksiin liittyviä asioita ja tehtäviä ja ennen muuta, onko kysymyksessä mikään muu kuin tosiasiallisesti uuden puolueen pyrkimys näkyä julkisuudessa silloinkin, kun kukaan ulkopuolinen ei ole puolueesta tippaakaan kiinnostunut (tämä on Halla-aholle pysyvä haaste).


* * * 

Tästä pääsenkin aasinsiltaa löntystellen kysymään otsikkoni kysymyksen. Lienee päivänselvää, että vaaleja ei kaipaa ja tarvitse ainakaan Sauli Niinistö, jonka motiiveja uhrautua vielä toiseksi kuusivuotiskaudeksi esittämään valtaoikeuksista miltei alastomaksi riisuttua "arvojohtajaa" voimme vain arvailla (minä en siihen nyt ala, ehkä sitten lähempänä H-hetkeä). Yhtä vähän vaaleja odottavat ne kansalaiset, joiden mielestä Sauli Niinistö on hoitanut hommansa OK ja ihan kohteliaisuudestakin saa luvan jatkaa vielä toisen kauden. On vaikea tietää, kuinka moni ymmärtää presidentin roolin todelliset rajat, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko sillä edes väliä.

Niinistön haastajilla on edessään turhauttava prosessi kaikkine pakollisine ja pakonomaisine kiemuroineen. Ammattipoliitikko pystyy tietysti naama vakavana vakuuttamaan, että tosissaan tässä taistellaan. Kyllä me äänestäjät silti koko ajan odotamme sitä nopeasti korjattavaa ilmettä, joka kertoo ehdokkaan tosiasiallisen turhautuneisuuden tilan. Puolueet käyttävät pakosti tarjolla olevan julkisuuden ja ehdokkaat sitten näyttelevät roolinsa läpi pakkopullana tai - mistä sitä koskaan tietää - salaa nauttien julkisuudesta ja vielä salaisemmin jymy-yllätyksestä uneksien.

On vaikea keksiä taisteluparia, josta Sauli Niinistö ei selviäisi voittajana leikiten. Kun tiedämme Niinistön perustaktiikan - tehdään niin vähän kuin mahdollista, jolloin myös mokailun riski pienenee -, voikin käydä niin, että kansallinen pop corn -kulutusjuhla syntyy vain muiden ehdokkaiden keskinäisestä nokittelusta, jos siitäkään. Tuntuu karmealta sanoa tätä ääneen, mutta lähinnä odotan Huhtasaaren vastaanottoa ja pärjäämistä (siis oletettavaa sekoilua) paneeleissa - joita en tosin aio seurata. Tähän asti Huhtasaari on pärjännyt sillä, että on alle nelikymppinen nainen. Minusta presidentinvaalit ovat jokseenkin turha operaatio, kun istuva hakee toista kautta. Riittäisi, että sähköisellä JAA/EI-napilla kansalaiset saisivat ilmoittaa, haluavat vaihtoa vai antaako nykyisen jatkaa.