Lainauskorvaustiedon on oltava julkista

Seuraava teksti on poikkeuksellisesti kommentti, jonka lähetin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 7/2017 olleeseen toimittaja Ilkka Kariston juttuun, mutta jota lehti ei ole havaintojeni mukaan jostain syystä julkaissut. Koska asialla on mielestäni yleistä merkitystä, julkaisen kommentin tässä. Olen itse Sanasto ry:n jäsen ja saan vuosittain joitakin kymppejä puheena olevaa lainauskorvausta.

* * *

Ilkka Karisto ihmettelee jutussaan ”Kestämätön tilanne” (Kuukausiliite 7/2017, s. 10) sitä, etteivät Sanasto ry ja OKM piittaa oikeuskanslerin näkemyksestä, jonka mukaan lainauskorvausten* saajien nimet ja summat ovat julkisuuslain perusteella julkista tietoa, vaikka sitä nyt pantataan.

Sillä, paljonko kirjailija X sai vuonna 2016 korvauksia, ei sinänsä ole yhteiskunnallisesti suurta merkitystä ja on ymmärrettävää, etteivät varsinkaan erittäin hyvin tai huonosti pärjänneet kirjailijat halua omaa talouttaan julkisesti reposteltavan. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun asiaa tarkastellaan laajemmasta näkökulmasta.

Kustantajat raottavat sen verran liikesalaisuuksiaan, että tiedämme karkealla tasolla, minkälaisia painoksia suosituimpien tekijöiden teoksista otetaan. Näiltä osin voidaan tehdä joitakin arvioita siitä, minkälainen tulotaso menestyvimmillä kirjailijoilla on. Nämä luvut eivät silti kerro mitään kirjoittamisella elävien yleisestä taloustilanteesta. Siitä eivät kerro mitään myöskään kirjastojen lainausluvut, jotka sinänsä saadaan hyvin tarkasti vuosittaisista tilastoista. Tilastot eivät kerro mitään yksittäisen kirjoittajan tai julkaisun tasolla, tarjolla on vain absoluuttisia kokonaislukuja, joissa on mieltä lähinnä eri vuosien tietoja vertailtaessa.

* * *

Sanaston korvausrekisterissä oleva tieto on yhteiskunnallisesti tärkeätä, koska sen avulla voidaan tehdä arvioita siitä, mikä merkitys lainauskorvauksilla on kirjoittajien taloudessa. Musiikista tiedetään, että tulot keskittyvät aika pienelle suosituimpien tekijöiden joukolle. Oletettavasti tilanne on sama kirjallisuudessa, mutta oletuksen sijaan olisi hyvä saada tietoa. Itseäni kiinnostaisi myös tietää, noudattaako kirjastoista tapahtuva lainaus määrällisesti kirjojen myynnin linjauksia, vai onko se sittenkin erilainen, kun ostokyky ei ratkaise kiinnostuksen kohdetta.

Minusta lakiin perustuvan lainauskorvausjärjestelmän täytyy olla niin avoin, että sen tarjoamaa yhteiskunnallisesti merkittävää dataa voidaan käyttää kulttuurintutkimuksessa ja ajankohtaisen keskustelun aineistona. Jos myös ministeriö kannattaa salaamista, täytynee pyytää hallitusta ja eduskuntaa säätämään lakiin pykälä, joka edellyttää korvausta haluavalta julkisuuteen suostumista. Pikkutekijän kympit eivät tietenkään ketään kiinnosta, mutta toisen pään tapahtumat sitäkin enemmän.

Salailu kääntyy vääjäämättä kirjoittajien ja Sanaston toimikentän tappioksi. Siksi siitä kannattaisi luopua vapaaehtoisesti ja viivyttelemättä. 

* Lainauskorvaus on EU:n direktiiviin pohjautuva hyvitysmaksu siitä, että tekijän teoksen voi maksutta lainata kirjastosta. Maksut perustuvat kirjastojen lainaustilastoihin ja ovat siten "todellisia", vaikka eivät otantamenetelmien takia kuitenkaan täysin realistisia. Korvausraha tulee valtion budjetista eikä se siten vaikuta suoraan esimerkiksi kirjaston talouteen. Lisätietoja löytyy mm. täältä.