Linkola

On kadehdittavaa seurata sitä mylläkkää ja täysin vastakkaisten näkemysten kymeä, joka seuraa jokaista Pentti Linkolan julkista esiintymistä. Niissähän ei yleensä ole mitään uutisarvoa, koska Linkolan näkemykset eivät ole muuttuneet havaittavalla tavalla vuosikymmenten aikana. Mutta ehkä on niin, että jokaisen sukupolven on kohdattava oma Linkolansa, vaikka tällä ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa mitään muodollista asemaa, vain pysyvästi radikaalit näkemyksensä ihmisestä ja ihmisen asemasta luonnon järjestelmässä.

Linkola on aina herättänyt voimakkaita tunteita, koska hän ei vaivaudu käärimään sanomaansa lohduttaviin tai pehmentäviin valheisiin. Linkolan viesti herättää voimakkaita tunteita myös siksi, että hänen lääkkeensä uhkaavaan ympäristötuhoon on niin karvas: kaikki ns. modernit mukavuudet pois, tilalle raskasta fyysistä työtä aamusta iltaan. Moderni ihminen saattaa innostua hetkeksi "kivikautisesta ruokavaliosta", mutta vaatimus järjestää koko eläminen luopumalla kokonaan modernista teknologiasta on pelottava. Siksi aitoja Linkolan opetuslapsia lienee varsin vähän.

Pentti Linkolan perusteesi siitä, että ihminen lajina on kestämätön luonnonympäristön näkökulmasta, lienee sinänsä helppo ymmärtää ja allekirjoittaa. Moderni tiede on osoittanut, että kulutamme uusiutuviakin luonnonvaroja yksinkertaisesti liian nopeasti. Kun ihmisten lukumäärä koko ajan kasvaa, on mahdotonta pysyä edes paikallaan. Mielipiteet eroavat kuitenkin jyrkästi siinä, johtaako nykyisenkaltainen kehitys vääjäämättä ihmiskunnan laajamittaiseen tuhoon vai kykeneekö tekniikka pelastamaan myös kasvavan populaation.

* * *

Linkolalaisuuden pysyminen hyvin pienen piirin ideologiana johtuu tietenkin ennen muuta sen vaatimasta hinnasta yksilölle. Mutta on siinä muitakin esteitä, joista on syytä puhua avoimesti, koska äärioikeisto meillä ja muualla etsii koko ajan tukea yhteiskunnallisesti kuuluvista ajattelijoista. Linkola tuskin itsee kokee olevansa äärioikeistolainen, mutta monet hänen ajatuksensa istuvat huolestuttavan hyvin ajatuksiin herrakansasta ja suuresta, rodullisesti tarpeettomasta ja tuhottavaksi sopivasta ihmismassasta. Linkolalla on ollut suuria vaikeuksia selittää ja perustella uskottavasti sitä, ketkä ihmiset eivät ole liikaa. Linkolan maailmassa puuseppä on yhteisölle arvokas, runonlaulaja ei niinkään.

Linkolan omasta elämästä on sanottu, että hän elää kuten opettaa. Kaikki eivät tätä mantraa kuitenkaan hyväksy. Linkola sairastaa diabetesta, eikä olisi enää elossa ilman modernia lääketeknologiaa. Hän ei ole myöskään halunnut vastata siihen, eikö hänen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä poistumalla elinympäristöä rasittamasta. Kysymys on tietysti äärimmäisen provosoiva ja hiukan häijykin, mutta pohjalla on vastaamaton kysymys siitä, kuka päättää siitä, ketkä eivät ole liikaa.

Linkolan kauhistusta herättävät puheet Välimerestä pelastettujen siirtolaisten turmiollisuudesta osoittavat, ettei Linkolaa vähääkään kiinnosta olla ns. poliittisesti korrekti. Hän uskoo vankkumatta siihen, että ihmisiä on absoluuttisesti liikaa ja kaikki massakuolemat ovat siksi hyväksi. En ole kuitenkaan huomannut Linkolan kommentoineen sitä, ettei hirvittävinkään ihmisten teurastaminen ole todellisuudessa heikentänyt syntyvyyttä, vaan siihen vaikuttaa pelkästään ns. aineellisen hyvinvoinnin ja koulutuksen lisääntyminen.

* * *

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka kuuntelee Pentti Linkolan todistelua usein nyökkäillen, mutta kieltäytyy silti ryhtymästä linkolalaiseksi. En nimittäin usko, että vaikka Linkola on monessa asiassa oikeassa, hän ei ole oikeassa suinkaan kaikissa asioissa ja uhkaa fundamentalistisella puhetavallaan hämärtää tosiasioita niissäkin tapauksissa, joissa häntä olisi syytä huolellisesti kuunnella. Linkolahan on lukenut, mutta ei monialaisesti kouluttautunut tutkija. Se näkyy helposti eräänlaisena putkinäköisyytenä.

Pentti Linkolan yhteiskunnallinen analyysi kuvaamiensa ongelmien rakenteellisista syistä ei ole koskaan ollut erityisen syvällinen. Hän keskittyy yhteen muuttujaan - väkilukuun - haluamatta myöntää sen monimutkaisia taustatekijöitä, jotka kuitenkin johtavat siihen toteamukseen, ettei väkiluku pienene samoilla metodeilla kuin eläinkunnassa: ihmisellä ei ole luonnollista vihollista, joka pitäisi kantamme kurissa. Emme myöskään lajina halua, että jokin katastrofi tuhoaa 9 kymmenesosaa ihmiskunnasta. Ymmärrämme vaistomaisesti, ettei ihminen ole pelkästään eliölaji vaan myös kulttuurin tuote, jonka lukumäärää ei voi säädellä millään yksinkertaisella tavalla.

Muistan aikoinaan kiinnittäneeni huomiota Linkolan valikoivaan eläinrakkauteen. Hän on intohimoinen lintujen harrastaja, joka sen seurauksena vihaa kissaa, tuota pikkulintujen armotonta ja tehokasta saalistajaa. Ihmiskunta ei Linkolalle ole lintujen veroinen ryhmä, vaan pikemminkin kissan kaltainen, kurissa pidettävä pysyvä uhka. Se on niin outo ajatus, ettei sitä heti ole helppo edes uskoa todeksi. Haluammeko oikeasti seurata ajattelijaa, joka arvostaa pikkulintuja enemmän kuin ihmiskuntaa? No, vaikeatahan se on ollut ja Linkolalla on syytä syvään pessimismiin.

Siitä riippumatta, miten Pentti  Linkolan ajatteluun suhtautuu, kannattaa ehdottomasti lukea Riitta Kylänpään tuore elämäkerta Pentti Linkola - ihminen ja legenda (Siltala 2017). Itselläni on lukuhomma vielä edessäpäin, mutta odotan sitä kiinnostuneena.